Psyko-fyysis-sosiaalinen

Muistan kun aikanaan opiskellessani sairaanhoitajaksi, hoettiin opinnoissa aina sitä, että ihminen on psyko-fyysis-sosiaalinen kokonaisuus. Kuinka kaikki nämä kolme vaikuttavat ihmisen sairastumiseen ja tervehtymiseen. Mutta koska nuorena ruumis on terve ja sairaus paranee lääkkeellä, leikkauksella tai fyysisellä manipuloinnilla, on ihmiskuva siinä kohdassa hyvinkin fyysinen.

Mitä pidemmälle tässä harjoituksessa nimeltä elämä sitten pääsee, alkaa hahmottamaan myös muiden osa-alueiden merkitystä käytännössä. Sitä, kuinka ikävät ihmiset saavat oman jaksamisen vähenemään tai miten jokin asia menneestä voi olla voimavara tai toisaalta kääntää psyykkisen jaksamisen huonompaan suuntaan. Kun käsittää, että ihminen ei aina voi vaikuttaa kaikkeen mitä tapahtuu pelkillä fyysisillä toimilla, kuten syömällä oikein tai liikkumalla. Kun ymmärtää, että palautuminen ei tarkoita vaan lepoa ja kivatkin asiat voi kuormittaa. Tai kun tajuaa, että sun elämässä on ihmisiä, jotka saa sut kukoistamaan, vaikka et ole sitä älynnyt arvostaa. Tai toisinpäin.

Sitä tuntee itsensä tosi tyhmäksi ja pieneksi, kun hahmottaa, että fyysisten asioiden ylläpitämisen sijaan olisi kokoajan pitänyt keskittyä yhtä pontevasti myös oman sosiaalisen piirin tietoisempaan terveellisyyteen tai psyykkisen kunnon ylläpitämiseen. Kukaan muu ei huolla sun psyko-fyysis-sosiaalista kokonaisuutta, paitsi sä itse. Ja onhan siinä huoltamista, kun ajattelee ne kaikki aspektit. 

Sekin hauska ymmärrys on tullut, että ketään ei mielellään lähde neuvomaan. Mistä sitä tietää, mikä kenenkin ihmisen voinnin tai elämäntilanteen taustalla on. Onko siellä psyykkiset, fyysiset vai sosiaaliset asiat. Siinä ei vitamiinit tai uusi harrastus oikein auta. Jokaisen on itse löydettävä vastaus omaan oloonsa. Ainut asia, jonka voi tehdä, jos haluaa aidosti auttaa, on kuunnella ja joskus kysyä oikeita kysymyksiä. Ihmisen mieli on sillä tavalla viisas, että se löytää vastaukset ja se alkaa toimia vasta kun itse uskoo asiaan. Ei siten, että joku toinen kertoo viisautensa. 

On ihanaa, kun ei tarvitse olla tietämässä tai antamassa oikeita neuvoja kenellekään. Ja on joskus myös haastavaa, kun on pakko olla sinut itsensä kanssa, oppia tulemaan toimeen just tässä kropassa, tällä menneisyydellä ja näillä sosiaalisilla taidoilla ja kontakteilla. Mutta mitään muuta tietä ei ole.

20 vuotta sitten olisin sanonut, että hörhöilyä. Nyt sanon, että kovaa valuuttaa.

Rehellisyydestä

Erityisesti haluaisin juuri nyt kirjoittaa rehellisyydestä omalle itselle. Törmäsin kesällä Seela Sellan haastatteluun. Siinä hän kertoi, että nuorena kävi terapiassa, jossa oivalsi jotain tärkeää. Hän oli kyseenalaistanut psykiatrin luona käynnit kysyen, mitä hyötyä siitä oli, että hän höpöttää ja maksaa, kun ei saa koskaan mitään neuvoja. Eihän psykiatri edes tiedä mikä hänen kertomastaan on totta. Psykiatri vastasi että jos valehtelette, sehän on teidän asianne. Se sai Seelan huomaamaan, että itselleen valehteleminen on helppoa ja juuri sitä ei kannata elämässä tehdä.

Tämä kohta resonoi todella vahvasti. Jos elämässä jollekin kannattaa olla rehellinen, niin ainakin itselleen. 

Tästä aiheesta nousi mieleeni kaksi asiaa, jotka haluan kirjoittaa muistiin. Ensimmäinen on se, että omassa työssäni tapaan paljon ihmisiä ja työskentelen heidän kanssaan. Olen huomannut muutaman asian, jotka itseäni vaivaavat. Joillekin oman käyttäytymisen ja seurausten yhdistäminen on todella vaikeaa. Ei tajuta, että omalla käytöksellä voi säädellä isojenkin asioiden onnistumista tai epäonnistumista. Kyse voi olla pelkästään siitä, onko saavutettavissa muille tai ei, tai vaikkapa tavasta jolla viestii muille. Toinen asia on, että jos saa palautetta omasta toiminnasta, ei halua/pysty/osaa ottaa sitä vastaan ja kehittymään tai kehittämään omaa toimintaansa. Ja lisäksi monella tuntuu olevan edelleen "se joku toinen" joka pilasi kaiken. Se ihme tyyppi, joka tuntuu löytyvän jokaiselta työpaikalta. Olen itse aika rehellinen ja annan suoraakin palautetta (kunnioittavasti toivottavasti kuitenkin), joten näen paljon erilaisia tapoja vastaanottaa palautetta ja kyvyn reagoida siihen rehellisesti. Olen myös huomannut, että ihmiset jotka etenevät urallaan tai johtavat organisaatioita hyvin, ovat hyviä palautteen vastaanottajia, ja pystyvät oppimaan ja kehittymään kokoajan. Ne henkilöt, jotka ihmettelevät mikseivät etene tai onnistu, kärsivät yleensä juuri siitä, että luottamusta kehittymiseen ei synny, kun henkilö ei kuuntele aidosti palautetta.

Toinen juttu on mallinnus, jonka luin Dan Sobackin kirjasta Valmentava johtajuus. Siinä on hyvä kuvaus johtamisen suunnista, joissa pitää kehittyä, mutta pätee tämä muuhunkin. Tavoitteellisuus ja niiden saavuttaminen tarvitsee eteenpäin menoa. On tavoite, suunnitelma sen toteuttamiseksi ja tsempataan että se saavutetaan. Tämän nimi on eteenpäin. Toinen on ylöspäin. Sillä ei riitä, että vaan tekee ja tekee, saavuttaakseen tavoitteet. Tarvitaan helikopteri-perspektiiviä. Sitä, että välillä nousee tarkastelemaan omaa toimintaansa, suuntansa ja tekemistään laajemmin, monipuolisemmin ja tietoisemmin. Kaikki vaikuttaa kaikkeen ja sitä pitää myös tarkastella. Viimeinen suunta on sisäänpäin ja tässä tullaan taas rehellisyyteen itselle. Kuka ja millainen haluan olla? Mikä on mun visio ja suunta, mille haluan antaa energiani. Vaikka kuinka saavuttaa tavoitteet ja katsoo toimintaansa ylhäältäkin päin, on silti kaikkein tärkeintä, että haluaa tehdä juuri sitä, mitä tekee. Jos ei, tekeminen on suorittamista. Ja tämä sisäänpäin. Tämä on se kaikkein vaikein. Mun mielestä siis ainakin.

Musta tuntuu, että jossain kohtaa mä olen kadottanut yhteyden siihen, mitä just mä haluan tehdä ja mikä on mun visio. Jossain kohtaa mä uskoin tietäväni, mutta nyt se on kadonnut. En murehdi sitä, mutta olen ottanut asiaan nyt helikopteriperspektiiviä tutkiakseni itseäni. Annan tälle prosessille aikaa ja ihmettelenkin, miksi se on niin haastavaa. Mutta yritän pysyä kärsivällisenä, uskon intuitioon ja siihen, että asioilla on aikansa. Mä löydän sen vielä.

Rehellisyys. Itselleen jos kelle ei kannata valehdella. Ja kehittyäkseen tarvitsee muita ihmisiä. Rehellisiä ihmisiä peileiksi. 

Ennen ja jälkeen

Olen aina rakastanut kaikkea sellaista viihdettä, jossa on jokin muutos, jokin sellainen ennen ja jälkeen perspektiivi. Ihan sama onko esim. TV-sarjoissa kyse sisustamisesta, elämänmuutoksesta tai pieleen menneestä kauneusleikkauksesta. Elokuvista löytyy usein sama – en tiedä onko muille jäänyt mieleen kohtauksia, joissa elokuvan keskivaiheilla näytetään jokin muutostilanne, kehittyminen. Esimerkiksi Robin Hoodissa, jossa näyttelee Kevin Costner, on ihan paras kohtaus se, jossa lainsuojattomat rakentavat yhdessä metsään oman kylän ja valmistautuvat harjoitellen tuleviin taisteluihin. Pikakelaus muutoksen läpiviennissä. Samaan kategoriaan menee se, että saatan sanoa töissä jollekin ihmiselle, joka on elänyt jonkun poikkeuksellisen tilanteen organisaation mukana läpi tai ollut mukana isommassa muutoksessa, että olen kateellinen siitä kaikesta mitä hän on sen aikana nähnyt, kokenut ja oppinut.

Muutos on matka, joka ei ole pelkästään tekemistä tai ahertamista. Se on prosessi, jossa henkilö muuttuu ihmisenä, oppii itsestään, tulee yleensä vahvemmaksi, saa valmiuksia kohdata jatkossa uusiakin tilanteita valmistautuneempana. Sitä prosessia ei voi ostaa eikä matkia. Se on jotain, mikä on arvokkaampaa kuin raha tai muutoksen varsinainen lopputulos. Sellaisia kokemuksia tai sellaisen kokeneita arvostan hirvittävän paljon.

Mä tutkin muutosta itsessäni katsomalla ajoittain taaksepäin. Mietin, että mitä olisin ajatellut, jos olisin tehnyt sitä tai tätä 10 vuotta sitten. Olisinko selvinnyt tai osannut? Silloin näen muutoksen voiman oikeasti, sillä itsessään ei tunnista muutosta lähietäisyydeltä. Se tulee niin hitaasti ja kasvaa huomaamatta. On myös upea nähdä muutokset läheisissä ihmisissä tai työkavereissa. Omissa lapsissa. Vahvuuden kasvaminen, osaamisen lisääntyminen. Itsetuntemuksen parantuminen.

Olisinko itse vuosi sitten tiennyt olevani tässä? Uudessa työpaikassa, uusien ihmisten keskellä, tekemässä omaa työtäni täysin eri tulokulmalla kuin aiemmin? Olisinko uskonut saavuttaneeni niitä muutoksia, joita halusin? Entä olisinko tiennyt silloin nuorena teininä lukiossa, mitä kaikkea joudun ja toisaalta myös pääsen kokemaan?

Ei. Se mielikuva siitä ihmisestä tai tulevasta elämästä, joka silloin oli, ei mennyt niin. Ei millään tavalla. Se meni täydellisen eri tavoin ja se satutti, kasvatti, kehitti, voimistutti. Kaikkein parasta on, että en voi tietää mitä on edessä. En edes halua. Haluan elää, nähdä ja katsoa jokaisen päivän läpi. Vaikka välissä on ollut uskomattoman vaikeita ja mielettömän ihania asioita, en vaihtaisi mitään, koska en voisi. Tämä on minun elämäni. Ennen ja jälkeen.

Ps. Kun aloitin blogin kirjoittamisen uudestaan, päätin että kirjoitan vain silloin, kun tulee aidosti tarve  sanoa jotain. Ei mitään tuskallisen ja nolostuttavan pakotettuja tekstejä mitäänsanomattomuuksista. Toinen asia on ollut aina kirjoittamisessani se, että pyrin pitämään blogin ja maailmantapahtumat erillään. Tämä on aidosti paikka, jossa pelkästään nautin ja heittäydyn kirjoittamaan ajatuksistani. Jos kahta en vaihda, niin se on toinen.