Kauan sitten silloin läheinen ihminen sanoi että ihmisillä on tapana raahata mukanaan kainalosauvoja vaikkei niihin olisi enää pitkään aikaan ollut tarvetta. Että me pidämme vammoistamme kiinni vaikka väkisin.
Vammoistamme on tullut jo osa meitä, niin vahva osa että sen varaan on voinut rakentaa persoonaansa. Eikä niistä vammoista tuosta noin vain toivuta, tietenkään, ei niistä päästetä irti ja anneta parantua. Silloinhan menettäisimme osan persoonaamme, joltain lähtisi pohja.
"Sitten koitti aika jolloin riski pysyä tiukasti nupussa oli tuskallisempi kuin riski jonka kukkiminen vaati." Anaïs Nin
Mutta entä jos sitten kuitenkin joskus jossain olisi ja tulisi aika että voisi oikaista jämähtäneet luunsa ja karistaa pölyt päältään, antaa tilaa hengittää jollekin joka on ollut kyyryhartioiden alla turvassa pitkään. Ehkä liian pitkään. Olisiko niin kauheaa hengittää vapaana.
