Risto Isomäki, Viiden meren kansa

Kirjailija: Risto Isomäki

Teos: Viiden meren kansa

Kustantaja: Into (2018)

Kansi: Jussi Karjalainen

Laji: Episodiromaani tai novellikokoelma

Sivuja: 333

Oma kirjani: Lahja kustantajalta. ♥

Tämä kirja oli minulla lukupinon alimmaisena, koska historia ei pääsääntöisesti saa minua innostumaan. Kun olin lukenut blogikaverin esittelyn (Kirjablogi Mummo matkalla), läpsäytin Viiden meren kansan kuitenkin pinooni päällimmäiseksi. Niin mainiolta se vaikutti. Enkä totisesti joutunut pettymään. Päinvastoin. Minusta saattoi tulla historiafani.

Ensimmäinen kertomus, Jäiset rannat, vie lyhykäisyydessään lukijan valtaviin elämyksiin kelluvien jäälauttojen, jäälohkareiden, ja molskivien hylkeiden ja valaiden keskelle. Aavistin että lukukokemuksesta tulisi huikea. Siitä tuli.


(Ensimmäiset asukkaat saapuivat Suomeen noin 11000 vuotta sitten.)

"Määrättömästi hylkeitä. Enemmän kuin kukaan pystyisi ikinä laskemaan. Enemmän kuin kaikki maailman ihmiset pystyisivät koskaan pyydystämään.
Sen parempaa kukaan ei voinut toivoa. Tyytyväiset ilmeet levisivät matkalaisten kasvoille. Täällä olisi hyvä. Tänne he jäisivät." (s.14.)

Toiseenkin kertomukseen, Maailmanmeren rannalla, eläydyin ja uppouduin, ihailin ja jännitin. Kuvaus on niin mukaansatempaavaa ja valokuvantarkkaa että voisi olla luontodokumentti ja täyttä totta. Muinaisuus ja ikiaikaisuus, jonkinlainen ajattomuuden tunne valtasi minut kun luin. Jospa näkymät ja tapahtumat piilevät geeneissäni?

Kolmas kertomus, jossa mies lähtee etsimään itselleen vaimoa miellytti kovasti. Tyylikkäästi ja sydämellisesti kirjoitettu. Henkilöt ovat moniulotteisia ja inhimillisiä, ja tuntuvat pohjimmiltaan meidän aikamme kihlaparilta. Huumoriakin on mukana.

"Metsästäjä lakkasi hetkeksi melomasta ja laski melansa kanootin kannelle. - Kylämme on tuon niemen takana, sanoi Metsästäjä. - Jumalten kivikehä on tuolla noin, tuon kallion laella. 

Hänen takanaan istuva Varpu oli myös laskenut melansa ja katseli maisemaa kiinnostuneena. - Kivikehänne on niemessä eikä saaressa? 

- Se oli ennen saari, mutta vesi on pitkän ajan kuluessa paennut sen verran että siitä tuli niemi. Vaikka niin kuin sanoin, ranta ei kylän kohdalla ole siirtynyt juuri lainkaan. Varpu osoitti uhrilehtoa kädellään. - Tuo on varmaan kylän hiisi, sanoi Varpu. - Mikä noista on sinun sukusi karsikkopuu? 

- Tuo tuolla. kolmas vasemmalta. 

Varpu nyökkäsi hyväksyvästi." (s.88)

Tieto ja fiktio sulautuvat luontevasti yhteen. Viihdyin tarinan ja omien mielikuvieni luomissa maisemissa. Kävin välillä Marsin pinnalla ja toisinaan piipahdin Kalevalan tanhuvilla. Ympäristö on kaiken aikaa läsnä, luonto on äärettömän tärkeä. Ihmiset ovat ajattelevia, pohtivia olentoja pelkoineen ja toiveineen. Tarina tulee lähelle lukijaa. Etäännyttäviä kohtia olivat itselleni esimerkiksi muinaiset uskomukset. Välillä piti pysähtyä pohtimaan ilmastonmuutosta ja ympäristöasioita. Silti kaikenkaikkiaan oli hassun helppoa elää tarinassa, mennä mukaan retkille, kuvitella hankkivansa oman elantonsa luonnosta, olla osa sitä kaikkea. 

Raakuudet olivat väistämättömiä. Niistä en totisesti tykännyt lukea ja kääntelin sivuja vähän tiuhempaan tahtiin niiden kohdalla. Onneksi niitä ei ollut joka välissä. 

Nyt kun pääsin historiatunnelmaan aion lukea vielä taustoja sivulta 285 eteenpäin, otsikolla "Muutama jälkihuomautus: Suomi 11000 vs Suomi 101". Viitisenkymmentä sivua. Hienoa.

ADLIBRIS: Klik.

INTO KUSTANNUS: Klik. "Aikamatka", "kirjallista arkeologiaa".

Hyiset maisemat hylkeineen jäivät eniten mieleen. Ihan mahtavaa kuvausta ja kerrontaa. Odotan talvea innokkaasti ja kuvittelen näkeväni hylkeitä läheisessä joessa. Sitä on mukava ajatella ja muistella Viiden meren kansaa.