Avaan tänään Riihipirttini salvan mietteliäänä, empien. Edes eilinen myrskytuuli ei pyyhi pois lohdullista yksinkertaisuutta, jonka varassa olen riippunut. Keinahdellut väliin kuin kevättuulen heiluttelema keinu mummolan pihakoivun vankassa oksassa. Vapaana vailla huolta seuraavasta hetkestä. Tähyten taivaankannessa ajelehtivia pilvilauttoja, jotka hiljaa vuorollaan rantautuvat jonnekin, mihin silmäni ei enää kanna, eikä tarvitsekaan. Toisinaan vauhti on huimannut, yltyvä tuuli riipinyt ja raapinut. Mutta aina on tullut tyven, jonka läpi löytyy tuttu ääni, kuin aamulintujen lohdullinen liverrys täynnä lupausta kesälämmön lähestymisestä. "Olet erityinen, sillä minä valmistin sinut!" "Älä pelkää, usko vain! Se riittää!" "Erheesi, kipusi, puutteesi, kaikki on kannettu!" "Olet silmäteräni, huolenpitoni ei ehdy!" Pohdin, onko minulla enää sanoja , joilla täyttää tyhjät rivit pirtin pihamaalla? Kaikki turha tuntuu varisseen menneiden polkujen laitamille. Todellinen onni asuu pienten siementen riveissä, joista uuden kasvun ihme työntyy esiin hiljaisena, mutta kauniimpana kuin koskaan osasin odottaa. Yksi sana riittää kertomaan sen, millä on merkitystä: rakkaus.
Vaalipuheet ja lupaukset täyttävät lehtien sivut ja teiden laidat. Kiirastorstaina kaupasta astuessa minut pysäytti yksi ehdolla oleva, eteenpäin pyrkivä. Jokin sai minut seisahtumaan, laskemaan kauppakassin ja kuuntelemaan. "Mikä sinulle oikeasti merkitsee jotakin?", kysyy nuori nainen silmissään rohkeaa rehellisyyttä. Huomaamatta jutustelin hänen kanssaan pitkän tovin. Aitous kosketti. Ei tarvittu korupuheita, riitti se, että oli aidosti itsensäkokoinen. Vaikutuin. Hän ei luvannut mitään ja silti hurjan paljon! Katselen mennyttä kohti ja oivallan jonkin olevan toisin nyt. Kun uskaltauduin kulkemaan minulle tarkoitetun reitin, sain unohtaa sen, mitä joku muu minulta odotti, vaati. Nyt riittää luottamus reitin piirtäjään. Oksa ei kaipaa koristeita, omissa silmuissa asuu paras ja kaunein kasvu. "Olen sopivasti onnellinen", laulaa alakerrassa juuri tyttönen. Hymyillen hyräilen mukaan ajatukseen. Karsittuna olen onnellinen.
Kun katson eteenpäin, en näe mihin matkani vie. Enää en sitä edes pohdi. Tiedän olevani oikealla polulla ja se riittää nyt. Eilen oppijoitten luota kotiin palatessa tieni tukki myrskyn kaatama kuusenrunko. Esteitä tulee eteen, mutta niiden kohdalla ei tarvitse murehtia, saati pelätä. Auttava käsivarsi ojentuu viereltä pyytämättä. Vaikea asettuu hetkeksi vierelle, mutta niinkuin pieni oppija tänään harmituksensa keskeltä kuiskasi: nyt on jo paljon parempi mieli, kuiskin itsekin: nyt ymmärrän, nyt hyväksyn. Yksi riittää ja se on rakkaus.
