Olisiko voinut?

Aamun pehmeänä peltojen yllä viipynyt usva haihtuu hiljalleen. Viimeiset kesäsävyt jaksavat vielä hetken hohtaa sinisenä avautuneen aamutaivaan valossa. "Olisiko voinut olla mahdollista, että Eeva laittoi kauniin kukan hiuksiinsa?", hiippaili luokseni kuiskimaan uskontotunnilla tyttö, jonka vihkoon oli kuudennen luomispäivän lokeroon piirtynyt uskomattoman upea eläinjoukko. Adam seisoo rinnallaan Eeva, jonka hiukset lainehtivat kuin elokuinen vehnäpelto. Yhdessä kuvittelemme tuokion lumoavaa luotua kauneutta, jokaista ruusua, liljaa, orkideaa ja sinikelloa....ja hymyillen nyökkäilemme ajatukselle. Oppijatyttösen onni loisti kasvoiltaan kilvan hiuskiehkuraan ilmestyneen kukkasen kanssa:) Sadeviikon keskellä huikkasimme ruokarukouksen päätteeksi, että kuljeta pois sadepilvet välitunnin ajaksi. Nimeäni huhuillen ilmestyi pihalla vierelleni poika, joka innostukseltaan sai huokaistua: "T, sun rukoukseen vastattiin!!Enää ei sada!" Aurinko vilkutti väistyville harmaille hahtuville, joiden helmoista tipahtivat viimeiset kimmeltävät sadehelmet. Jokin hyvin syvä lämmin läikähtää sisälläni. Kanssani arkea jakaa oppijajoukko, joka luontevasti hiljenee pyytämään siunausta uudelle alkavalle päivälle, sen oppimisille ja leikeille. Jokaisessa päivässä muistutan, miten tärkeitä ja ainutkertaisia heistä kukin on. Etsin jokaisesta esiin hyvän ja kehujeni palkkana majailee vikkelimmänkin vipeltäjän katseessa ilo, kun kuulee, miten jaksoi tällä kertaa kirjoittaa jo melkein kaiken vaaditun.

 Syyskuu avaa syliään, pehmeänä ja turvallisena. Huomisessa se on jo läsnä, suukottamassa. Uusiin sävyihin pukeutuva maisema maalautuu mestarillisin vedoin, kiireettä, hiljaisten syystuulten  hyväilyssä. Eilisessä sytyttelin kynttilät tuikuttamaan omaa lämpöään pimenevään iltaan. Tunteiden tulva aaltoili sisimmän ajatuksissa ,kun sohvan mutkassa muistelin kuljettua päivää. Poikasen riemu uusista lenkkitossuista. "Nää on tosi kevyet, kokeile äiti!" Rakkaan sanojen hyväily. Koen todeksi itsekin sen lämpimän, jota kehu ja välittäminen nostaa pintaan. Tyttösen kiitosmieli. Sairastui juuri leirikouluun lähdön edellä, mutta rukouksen voima pyyhki pois kipua , sattumalta tuntuva sananpaikka jakoi luottamusta miltei vieraan suunnasta. Joskus ihme vain piirtyy lähelle.  Kiitos on kohdallaan liian pieni sana. Majakkavierailun muistossa on nyt erityinen sävy, huolenpidon ja rakkauden ripaus. "Ii, ii, iloa, viisi villakiloa" ,hypin ja lauloin oppijoiden kanssa viikossani. Taidan hypähtää riemusta yhä ja ojentaa katseeni tavoittamaan horisontin takaa esiin noussutta uutta päivää.

Olisiko voinut? En enää kysele, en pähkäile, vaan tiedän. Sydämessäni tunnen. Kun Sinä olet puolellamme, kuka voi olla vastaan?! Ehtymätön on anti, jota jaat. Ja me saamme ottaa vain vastaan!

Ihminen tuntee

suurinta kiitollisuutta,

kun ei pidä mitään

oikeutenaan.

Silloin kaikki on lahjaa.

(Tommy Hellsten)

Hyvää ja kaunista♥

 Kesän lämpö on yhä läsnä, kiertyy iholle, hyväilee. Vain varhaisen aamun vilakkuus ja nurmen nukassa kimmeltävä kaste kertoo syksyn saapuneen liki. Elotuulessa tuoksuu syyspehmeys,  hiljalleen hämäriksi piirtyvät illat saavat ajatukset laskeutumaan arjen rantaan. Maisema riisuu raukeana itseään kesävärien kirjosta, verhoutuu hentoon okraan, malttaa odottaa luokseen pian saapuvaa ruskaa. Viikonmittainen arki on astuttuna ja huomaan lomaoloon tottuneessa kehossa hivenen vaimeaa voimattomuutta. Tapailen sanoja sisimmän tunteille, joissa loppumaton hyvä lepää päivästä toiseen. Pidäthän huolta, huokailin keväässäni ja mitä sain! Arkeni pino on nyt kestävä ja kaunis. "Häiritseekö, jos olen vielä vähän aikaa tässä sun kanssa?", kysyy pieni oppija perjantaissa, kun luokkahuone on hiljennyt. "Onko ikuisuus niin pitkä, että siihen jo pitkästyy", pohtii pieni taimi. Keskustelemme hetken ja yhdessä askellamme sitten viikonloppuun reput selässä jättäen taaksemme omenatarhan ja tyhjenneen koulupihan. Tunnen takaani vilkutuksen ja hymyillen kiitän kaikesta saamastani.

Sunnuntai suukotti hereille, kutsui huomaamaan , mikä voima on hyvin nukutuissa öissä. Annan raukeuden viipyä vierelläni vielä tuokion. Rakas jo reippailee kolmen oman ja neljän vieraamman kanssa aamuauringon kuivattamalla nurmella. Kuulen hihkaisut, kannustushuudot ja huhuillut ohjeet. Pyrähtävät juoksuun, hyppivät yli esteiden, jaksavat ja nauttivat. Takanaan lainehtii ääneti vehnämeri, kypsäksi ehtinyt. Sato, jolle kesän kynnyksellä pyydettiin siunaus on valmis korjattavaksi talteen. Tänään kuuntelen sanaasi kaikessa siinä, minkä ympärilleni olet antanut. Tänään laulan  suuruudestasi, hyvyydestäsi hiljaa ja hymyillen. Tänään luonto saa olla kirkkoni. Taivaalla laiduntavat poutalampaat muistuttavat paimenesta, joka ei hylkää.

San.3: 5-6 "Turvaa Herraan kaikesta sydämestäsi äläkä nojaudu omaan ymmärrykseesi. Tunne Hänet kaikilla teilläsi, niin Hän sinun polkusi tasoittaa."Syysaskelteni alle tasoiteltiin polku, jota kulkiessa hyräilen hiljaa ja tyytyväisin mielin. Aamuvainioiden halki ajellessani huokaan kiitokseni, pyyntöni, aatokseni. Arjen laiturista kuulen meren aaltojen vaimean laulun, näen korkean kallion laelle laskeutuneen rauhan. Uusien oppijoiden joukko hymyilee kanssani. Yhdessä pyydämme siunaavia tuulia puhaltamaan kasvumme ja päiviemme yllä. Onni pukeutuu arjen kauneuteen. Tärkeä voikin olla toisenlainen, arvokas uudensävyinen. Luokan takana purjehtivat oppijoiden laivat, omani purjeet ovat pullollaan nyt myötäisen tuulen voimaa!