Pehmeän usvan kosketus

Aamuinen usva verhosi maisemaa. Se uinui syysuntaan peltojen yllä ja pehmensi kaiken ympärillään olevan. Ajoin viikon viimeiseen työpäivääni monin ajatuksin. Sydämelleni laskettiin ja minä poimin. Nostin sanoiksi kohti taivaankannen aamurauhaa. Syksyn ruskaloistoon en kylläänny. Sen kellervä sävy on hiipinyt uutukaiseen liivimekkoon ja villatakkiinkin:) Luojan maalaama taideteos on riisunut yltään viimeisen vihreän ja kietonut keltaisen ja punaisen lämpöä hehkuvat värit ylleen. Iloksemme. Miten oma silmä napsiikin tätä upeutta aina vain hartaammin, ahnaammin. Luojan siveltimen jälki on uskomattoman mestarillinen! Ja antelias.

 Pimenevään iltaan sytytin eilen lukuisat tuikut lyhtyihin vilkuttamaan. Saimme luoksemme monta ystävää, aarteita jokainen. Iltaamme valaisi elävän liekkimeren yllä vielä kirkkaampi valo! Sen lämmössä levähdimme laulaen, ajatuksia vaihtaen, hiljentyen, makkaraa paistellen ja syysillan lempeydestä nauttien.

 Viisaat sanat paimenesta, joka ei hylkää ainuttakaan laumansa lammasta, muistuttivat siitä turvasta, joka meitä ympäröi. Janoinen saa vettä, pimeään joutunut pääsee valoon. Eksynyt löytyy. Aamuinen usva toi Sanan paikan takaisin ajatuksiini. " "Niinkuin paimen pitää huolta lampaistaan, kun ne ovat hajaantuneet hänen ympäriltään, niin minä huolehdin lampaistani ja haen ne turvaan kaikkialta, minne ne sumuisena ja synkkänä päivänä ovat kaikonneet:"(Hes.34:12)  Aamu-usvan syli on rauhaisa ja turvallinen. Synkäksi se piirtyy levottomalle, harhaan kulkeneelle.

 Olen alkanut hahmottaa uusin silmin kotamaastoamme. Umpimetsän keskellä rakas lausui 10 vuotta sitten, että tähän se tulee. Ja se tuli. Aukea otti paikkansa. Tänään uskon, että suunnitelma sen rakentamisesta ei ollut vain rakkaan mielessä. Emme vielä tuolloin tienneet, millainen siunaus tällä paikalla tulisikaan olemaan. Eilisessä tummuvassa syysillassa lepatti uskon ja luottamuksen liekki.

Terassilla loppukesä on jo keikahtanut syksyksi. Tämän päivän lämpö toi ripauksen kesälämpöä iloksemme. Annan sen helliä ja paijata. TArjoan kasvoni sen kosketettavaksi. Lepään sen sylissä. Eilisen laulun sävel keinauttelee kuin tuuli lehvästöäni. PAljon on iloksemme annettu. Hiljaisena hymyillen painan pääni kiitokseen. Kuljen kohti hämärtyvää iltaa omieni kanssa.

Mikä tässä on tärkeintä?

 Eilispäivää tuuditteli syysaurinko sylissään. Kiirehdin tyttöstä jalkapallokentälle ja kuljin itse metsään. Se soitti ympärilläni sävelissään kauneinta syyslaulua. Askeliani tahditti hienoinen höpötys:) Puin pieniin sanoihin monta mietettäni. Kiittelinkin. Syystuuli kutitteli oksistoja ja sai ne keinahtelemaan ja kahisemaan. Kuin olisivat nyökkäilleet sanani kuullessaan. Aamupäivän lukemisharjoitteluhetken jäljiltä oli otsani puristunut syviin ryppyihin ja mielessä kulki huoli muutamasta oppijasta. Luottamus löytyi ja vahvistui kuullessani sydämelle lasketut lohdun lupaukset. Tuulenvire silitteli pörröistä tukkaa, jonka suojaksi olin kietaissut sammalenvihreän huivin. Huokaisin ja hymysin.

Metsä on huolenpitäjä. Sen siimeksessä kulkee polkuja, joiden päästä löytyy vastauksia erikokoisiin ihmettelyihin. Poimin niitä puiden oksistojen tanssista, lehtien vilkutuksista, sammaleen pehmeiden poskien nukasta. Kivet, kannot ja risutkin kertovat omia ajatelmiaan. Kerään ja poimin, ammennan ja noukin. TAnkkaan itseeni jaksamista ja levollista mieltä.

Tänään olen kiitollinen ystävästä, jonka hellä ravistelu viisaissa sanoissaan havahdutti minutkin. Seisautti ajattelemaan asioille jälleen kerran uutta järjestystä. Pysäytti kuin ruskalehtien lumo huomaamaan, mikä on tärkeintä tässä arjeksi kutsumassamme.

Nyt nielaisen päiväkahvin pehmeyden ,joka vielä viipyy kielellä. Kiepsautan pihavaatteet ylleni ja tartun tyttösen kanssa haravaan laulellen. Jos siinä sivussa saamme jotakin kyydittyä tunkiolle asti, niin olkoon niin. Mutta tärkeintä tällä kertaa on yhteinen puuha ja kiireettömyys. Täytymisen työntäminen tyystin taustalle.

Juureni ovat vahvasti maaperässä, jossa usko ja luottamus ovat muhevaa multaa. Siunauksen sade saattelee kasvuani. Oksistoni kohotan korkeuksiin, ojentaudun kohti taivaan sineen piirrettyä loputonta huolenpitoa ja lämpöä. Tuudittelen armon auringonpaisteessa. Kestän puhurit ja vihmovat viimat, jotka vievät turhaa mennessään, karsivat ja paljastavat tilan tärkeimmälle. Jotain lakastuu, jotain kasvaa. Suunnitelma täyttyy. Ei itse kirjoittamani, vaan viisaan opastajani.

"Tule ,äiti jo!" kuuluu ovensuusta. Nyt menen.

Tyytyväinen tyven

 Perjantaissani lepäsi tyytyväisyys ja tyyni mieli. Lähdin oppijoitteni kanssa metsään. Suurten kalliolohkareitten, siirtokivien  ja onkaloiden lumoon. Riemulla ei ollut rajaa. Vilistivät tutkimaan joka mutkan, keksivät puuhaa ja iloitsivat. Keskelle tuota vihelsin pilliin ja ihmettelin, mitä tuleman piti. Asettuivat kivien kylkeen ja hiljenivät . Etanalaulun sävel tyynnytti jokaisen sormet kulkemaan hitain askelin kämmenselkää. Olin haltioitunut tuosta tuokiosta. MAhtava lapsijoukko! Minun omat oppijani! OSasivat heittäytyä tunnelmasta toiseen. Kohotin hiljaisen katseeni aamupäivän auringon kultaamalle taivaalle: kiitos tuntui pieneltä sanalta. Latasin siihen sismpäni riemun. Miten hellitkään! Miten saankaan nauttia vastauksistasi!

 Syynsä kaikella. Vaikkei ymmärrys aina ylläkään pukemaan sanoiksi. Iltapäivä helli ystävän tapaamisella. Jaoimme elämiemme tyrskeitä. Ihmettelimme. JAoimme lempeiden laineiden liikahteluja. Huokailimme. Luotimme yhdessä. Kyynelsilmin. KAhvi sai kylmetä kupin uumeniin. Tärkeintä oli läsnäoleminen ja ystävyys. VAikka arki vei loitommas meitä, oli ilo löytää läheisyys äkisti. Tavataan taas! Kuljet ajatusteni lämmössä, syvimmissä pyynnöissä, sydämen huokauksissa. Olen sinusta kiitollinen♥

 Kun saa tuntea hyvyyden hellän kosketuksen, sisin kehrää. Kun saa kokea rakkauden lämmön, sydän hyräilee. Kun kaksikymmentä pikkuista puristaa korvansa kallion kylkeen ja sulkee silmänsä, silittää sammalen pehmeää nukkaa, joku kuuli sen kehräävän, toinen pehmeän väsyneen kuorsauksen, mutta jokainen kuuli. Unelmat ovat kuin mielikuvitus. Anna niille siivet, niin ne lentävät. Loitommas kaikesta raskaasta kohti keveyden kehtoa!Sain nauraa äänetöntä riemuani metsän kehdossa! Hymähdän hymyni takana vielä muistellessanikin! Nämä ovat työni helmiä!

 

 Tänään ajelin juna-asemalle isää hakemaan. Olemaan vierellämme, lähellämme. Kiitos, kun sain elämyspäivän, sanoo ja halaa. Elämys voi kätkeytyä tavalliseen syyspäivään. RAkkaiden läheisyyteen. Joutenoloon. Auringon kajoon ja metsän siimekseen. Haravan heilautukseen. Kotanuotion lauluun. Hiljaisuuteen, jossa hymy hellii ja hyväilee. Kuinka vanha pappa sä jo olet, kysyy pikkuisin. Tullaan ensi viikolla markkinoille, sovitaan. Ja halataan taas. Vilkutuksessasi leväten saan olla jälleen se pikkuinen isintyttö. Nyt kiittelen Isää isän jokaisesta läsnäolon päivästä. Jokainen on lahja.

 Nyt jo nukkuvat kaksi pikkuisinta. Rakas läksi hakemaan tyttöstä nuorten illasta. TAkkatulen vaimea soitto säestää sormieni kulkua. Nyt aukesi ovi, saapuivat. Illan pimeyteen kätkeytyy päivän hyvyys. Huomisessa odottaa uusi alku uudelle päivälle. Nukahdan pehmeiden pilvien alla.

Tyyntä myrskyn edellä, sanotaan...

Tänään töissä oli avoimet ovet. Oppijoitteni isiä ja äitejä odotteli aamusella luokan takana. Tuntui, että luokan oven lisäksi avasin itseni. Olin ennakkoon tuumaillut , että päivä olisi jännityksen ja epäluulonkin täyttämä. Olin tarmokkaasti huikkaillut  Isän luo toiveen levollisuudesta, viisaudesta, onnistumisesta ja seesteisyydestä. Sain astua aamuhämärään luokkaan, jossa sytyttämäni kynttilät tuikkivat kaikkea hyvää ympärilleen. Lasten kasvoilta luin viestin: tää on meidän päivä! Tunsin heti, että olin saanut pyytämäni ja paljon enemmän. Päivä kulki tavanomaisten touhujen kanssa lempeästi eteenpäin. Opittiin, koettiin ja saatiin paljon aikaan. Nyt taskuni pohjalla on arjen aarteinani lämpimiä sanoja, kannustavia kannanottoja, ihastunutta ihmetystä ja kiitollisia lausahduksia. On upeaa saada tuntea tekevänsä sitä, minkä puolesta oma sydän sykkii iloa!

Ehkäpä opastajani viisaudessaan ja rakkaudessaan jakoi päivääni niin monenmonta ilon ja onnistumisen hippua. Tiesi, että niiden antama voima olisi kotiin palatessa tarpeen. Täällä kaikki ei ollutkaan suloisesti järjestyksessä, pinossa ja ojossa. Ei. Tyttö koko murrosikäisen tarmokkuudella ja energialla puki tuntonsa kapinaksi, joka kiiri luokseni heti ulko-ovelle. Kulki ukkosrintaman lailla vierelläni eikä ottanut asettuakseen. Lauantain viisaat sanat unohtuivat, jäivät jonnekin matkan varrelle. Olin kumoon tuupattu. Ojaan ajettu. Neuvoton. Äiti. Huokaisen ja annan kaiken asettua. Itku pyrkii pintaan. Ehkäpä annan sille sijan. Kyyneleet pyyhkiköön osan huolesta mennessään. Elämisen rikkaus on tyyntynyt myrsky. Sitä odotellessa kyhjötän kynttilän lämmössä ja ihmettelen.

Kävellessäni haavanlehdillä vuorattua polkua aatokset seuranani, havahduin. Niin. Huolet ja murheet, ristiriidat ja hämmennykset havisevat ympärillämme aikansa. Sitten ajallaan tipahtavat harteiltamme kuin lehdet annettuaan itsestään vihreänsä. Ristimme kullakin kannettavanamme. Mutta ristin juurelta löytyy myös turvasatama ja lohdun syli. Ja vielä paljon enemmän.

Meistä jokainen

 Veljeni luona kasvihuoneen ovenkahvan virkaa toimittaa vanha hana. Minusta se oli oiva keksintö! Nostatti hymyn ja houkutteli kättelyyn kanssaan. Tämä hana puhui minulle muutakin kuin, että tartu kiinni  ja astu sisään unelmien ja luovuuden kasvihuoneen lumoon! Olen juuri tämän ovenkahvan kaltainen. Toimittanut osaani ja täyttänyt tarkoitustani parhaani mukaan. Ojentanut käteni, tarttunut toimeen. Seurannut päivien ja iltojen kulkeutumista kohti päätöksiään. Nähnyt ja kuullut.  Avannut ja sulkenut. Vuodattanut ja tyrehtynyt. Olen ollut oivallinen keksintö minäkin, Jumalan alusta asti suunnittelema! Täydellinen yksilö. Ellen aina jaksakaan toimia loppuun asti alun perin luodussa suunnitelmassa, ellen aina askellakaan karttaan parhaaksi merkittyä reittiä, ei haittaa. Oivallinen opastajani viisaudessaan muovaa uutta esiin. Saattaapa asettaa uutukaisen oven avattavakseni tai hiukkasen muokkailla uuteen malliin valintojeni vaikutuksia. Asettaa uuden eteen. Vedenjakajasta ovenavaajaksi.

Jokainen on tärkeä. Jokainen on arvokas. Lauantaina Saara Kinnusen koulutuspäivässä puhuma antoi evästä hurjan paljon. Kuin olisin poiminut punaposkisia korini pullolleen! Ei meitä tarkoitettu samankaltaisiksi. Ei saman tempperamentin omaaviksi. Ainutlaatuisia olemme. Juuri tällaisina sopivia ja oivallisia. Sen haluamme kuulla. Sen tahdomme tietää. Sen uskoa. Saimme kotitehtävän. Piti omilta lapsilta kysyä, että "Mistä sinä tiedät, että äiti rakastaa sinua?" No kai ne on ne säännöt, huokaisee 14-vuotias. Sä teet meille ruokaa, hihkaisee 10-vuotias poika ja jatkaa touhujaan. 8-vuotias jää pohtimaan. Ruokaa annat ja joka ilta tulet peittelemään ja hoidat, jos on vaikka haava. On upeaa tietää olevansa rakastettu! Jokaisen tulisi saada olla! Puun alta poimin aamuisin mukaani evään. Sen mehevimmän, punaposkisimman. VAlittuni ilahduttaa työpöydällä pitkin päivää. Päivän päättyessä istahdan, huokaisen päiväni ilot ja surut ja haukkaan omppuni. Sen kaikkein kauneimman. Joka niistä kukin on vuorollaan. Tänään sanon omilleni, miten rakkaita ovat.

Luontotunnilla kerroin, miten vihreä kulkee kuin varastoon rungon suojiin. Upea suunnitelma toteutuu ja saamme ammentaa syksyn väriloistoa iloksemme. Kun hyväksi ajateltu suunnitelma saa täyttyä. Onkohan se niin osallammekin?! Luottaen tartumme opastajaa kädestä kulkeaksemme polkua viitoitettua. Astumme yli taikka kuljemme kiertäen. Hyppien tai hiipien. VArmoja saamme olla, että jokin meissä jää sisällemme pysyäkseen lehtivihreän lailla suojanamme yli karun kylmän. Loistamme , säteilemme valoa ja väriä. Silloinkin kun viima vaatii ja kylmä kallistaa. Tänään haluan huokaista: luotan sinuun Jumala. Kuljetat, muovaat ja rakastat. Minua, jolle annat luvan olla tällaisena juuri se paras, tärkeä ja rakas. Hehkukoon kasvoiltani sinun ruskaloistosi kaikki sävyt!

Armollisuuden lammikolla, varmuuden vesillä

On asia, jota luulin jo hitusen oppineeni. Kuvittelin löytäneeni armollisuuden lähteen luo. Jotta voisin olla kiusaamatta itseäni, vaatimatta ja tuomitsematta. Jotta löytäisin lempeyden minua itseäni kohtaan. Toisten suuntaanhan sen osaan . On helppo kietoa kiitokseen ja vaalia rakkaudella. Mutta kun lammesta heijastuvat omat kasvot, joutuu myrskynsilmään niin äkisti, arvaamatta. Kuin tuon veneen kyydissä kauan sitten. Hätääntyy ja syyttää. Luottamuksen laineet vaimenevat ja myrsky nousee.

Syyssateitten alla soi pehmeä lempeys. Päiviini kasvoi kiitoksen kukkia toinen toisensa perään. Askelsin työaskeleitani reippain kädenheilautuksin. Korini pohjalla kulki ilonhippuja, onnistumisenriemua. Peilistä iltaisin näin hymyhelmiä. Samanlaisia, joita sain katsella tiun verran päivässäni punaposkisilta opinposkilta. JAksoin ja puuhasin. Annoin ja sain. Sitähän se on parhaimmillaan! Arjen polkujen mutkiin löytyi opastus kuljettamaan perille. Olin vahvasti kartalla jo.

 

 Vaan sitten tuli vastaan liian vaativa risteys. Tähän kulmaukseen juutuin tuhertamaan itkuksi asti sanoja, jotka satuttivat. Armollisuus karkasi. Ymmärrys hävisi ja ilo piiloutui. Tuli stoppi. Itselle vain. Tänään välitunnilla lapsi kertoi, että isosiskon luokassa oli vietetty nurinkurin-päivää. Vaatteet nurinpäin. Pulpetin väärään suuntaan. No, kaikki mullin ja mallin vinksin ja vonksin. Tiesin heti, että sellainen päivä minullakin oli. Muutama sanoiksi raapustettu ajatus kellautti kaiken ympäri. Vei naurun ja jakoi murheen. Otti hymyn ja antoi kyyneleet. NAppasi armollisuuteni itseäni kohtaan.

 Isot ilot painuivat vähäpätöisen yhden ihmisajatuksen alle. Askelmani hajosivat altani. Jotakin särkyi, vaikkakin ihan suotta. Kohtuuttomuuden kaivoon tunsin painuvani. Tänään laulettiin Oi, oi Onni-nalle onko olo huono? Ja laulun toinen nalle tarjosi tassullaan hassun taputuksen toisen karvakuonolle. Minäkin tarvitsin taputusta, ajattelin. Ja jo seuraavassa mutkassa sain halauksen, jonka lämpö oli suurempi kuin antajansa osasi ollenkaan ajatella! Rikkoutunutta pitää taas korjata hiljalleen. Löytää armollisuuden kalliolle. Ja ymmärryksen ylimmälle askelmalle.

Elämässäni tuulahtelee aina välillä. Joskus niin, että vierelläkulkijani ei sitä huomaa, minä vain. Herkkyyttä kai. VAiko aistien valppautta. Liekki lepattaa lämpöään ja toisessa hetkessä tuntuu vain savuvanan mieto katku. Vaan opikseni aion ottaa. Jokaisella mutkalla ja syvänteellä on jotakin annettavanaan. Tänään ystävän ymmärrys ja myötäelo toi lämpöä lähemmäs. Kun tietää, että jossain joku huokaisee. Välittää. JA kun tietää, ettei ainuttakaan taakkaa tarvitse jaksaa yksin kantaa. Ei edes kevyesti kirjoitettuja ilkeitä sanoja. Silloin polun tallaaminen tuntuu raskaanakin kepeältä.

 No. Onneksi tänään oli hemmotteluakin kalenterissa. KAsvohoidon vaikutus taisi tänään olla enemmän sisäinen. Vällyjen välissä vietetyt tuokiot kuljettivat minut aivan pieneksi. LApseksi aikuisten joskus niin karussa maailmassa.

Juostaan yli niityn

vaikka väsynein jaloin

yli kastepisaroiden, yli tuoksuvan kesän,

juostaan huolien ja pettymysten yli,

tyhjyyttä pakoon.

Ilo kulkee mukana

pienin vahvoin siivin,

kutsuu linnut ja hymyt,

saa ojat kukkimaan,

sillat kestämään.

(Pia Perkiö)

Mukana ilo pienistä

Eiliseen iltaan saapui kaatosade. Tyttösen kuljetin kuoroharjoituksiin. Ajomatkan lauluaan säesti pisaroiden rummutus auton tuulilasilla. Itse vetäisin perillä hupun piukasti reunustamaan kasvojani ja kuljin sateen alla mieli keveänä, sydän lämpöisesti pamppaillen. PÄiväni tapahtumia rytmittäen.  Hymyilin sisääni. Niin erilaisessa äänimaisemassa kulkivat askeleeni nyt. Taukoamaton sade. Telakan valtavien koneiden tasainen jumputus. Lokkien kirkuna harmaassa ja alhaalla roikkuvassa taivaassa. Kiireisten askeleiden taukoamaton tahti ohitseni. Kuulin ajatusten vauhdin ohi kiirehtivien ihmisten sisältä. Joku kipaisi sadetta pakoon. Autojen tasainen vana. Hetkeksi pysähdyin. Förilautta keinutti minut joen toisenpuoleiseen varteen, jossa jatkoin samassa äänen tasaisessa vanassa. Metsän hiljaisuus kulki mukanani. Taskun pohjalla. Taskun uumeniin pääsivät linnan ympäriltä valtavien vaahteroiden alla minua odotelleet ruskalehdetkin. Tänään pääsivät töissä kertomaan siitä, miten lehtipuiden syksy on upean suunnitelman näyttämö. Luokassa mukana open ilo innokkaista oppijoista.

Poikanen kotona tiesi kertoa siitä, miten linnut löytävät perille. Sinne kauas pois kylmän alta. Miten  auran ensimmäisenä lentävän on oltava voimakkain. Niin uskoi. VArmoin siiveniskuin ohjaa koko joukon kulkua. Näki niiden lennon sunnuntaina  kotimme yli. Sitä olemme niin monena syksynä yhdessä ihmetelleet. Mutta yhä vielä vain jaksamme sen näkemisestä haltioitua. Yhtä varmoin ottein kuljetetaan meitä. Sen varaan turvaaminen antaa omaan äänimaisemaan tyynen kaiun. Kuin hyräilisi hyvän olon keinutuksessa. Tänään sai esitellä voittamaansa kultaa. Tuo isin ja äidin kultapoika. Kotona mukana äidin ilo tyytyväisestä sateenkastamasta lapsesta.

Tässä tasaisen harmaassa syyspäivässä on ollut paljon kirkkautta. Sisälläni, ajatuksissani, sydämelläni. Työkaverin mukavat sanat. LAsten pölypastelliliiduin taiteilemat hehkuvan värikkäät omenat. Tyttönen minua kotirapuilla vastassa valmiina kantamaan äidin työkorin ylös. Höyryävä kahvikupponen minua varten. Isomman tyttösen laittama omppupaistos. Poikajoukon riemu kun tuolla juoksevat rakkaan komennossa jalkapalloharjoituksissa sateen pehmeässä sylissä kentällämme. Syystuulen humina. Postitse saapunut tieto kummityttösestä perheellemme. Saamme tarjota tuolle kuvassa hymyilevälle eväät parempaan huomiseen. Pienellä rahalla suuri apu. Tänään voin istahtaa illan kynttilänvaloon ja kuiskata kiitokseni monesta pienestä ilosta päiväni kulussa.

Kosketettuna vahvistuin tämän päivän sylissä

Hengitin hiljaisuutta. Hauraassa kosketuksessa kohtasimme. Hyvyyden vaimea virta löytyi sydämen rytmiksi. Saapui takaisin ja täytti kaipauksen kovertaman kolon. Tässä syyspäiväksi kasvaneessa hetkessä on ollut monta hellästi kämmenellä ihasteltavaa tuokiota. Kuin perhosen siiveniskuja kesän viimeisillä kukinnoilla. Tyttösen jalkapallon aikana jaksoin kulkea metsän viertä. Nuuhkin pehmeyttä, kuuntelin ja hengitin sisääni vahvuutta vihreästä hiljaisuudesta. Toipilaasta kasvoin lähemmäs itseäni takaisin. Aurinkoa riitti valaisemaan askeleita. Nyt jo sade tanssittaa puiden oksia. Kuin kyyneleitä takaa hymyn.

 Kesästä muistuttavat viimeiset hennot kukinnot. Pehmeästi puhuttelevat ja saavat seisahtamaan vierelle. Hymyilemään. Ovat kuin muistoja menneen kesän valosta ja voimasta. Tänään tarvitsin niitä. Muistuttamaan siitä kaikesta pienestä hyvästä, joka ympäröi ja täyttää päivieni kulun. RAkas piirsi sanoiksi eteeni todellisuutta. RAvisteli kuin syystuuli pihakoivuni oksistoissa. Tiesi itseäni paremmin, että sitä tarvitsin. Kutsui kasvoilleni hymyä täyttämään murtuneita uurteita, joissa jo välillä virtasi lohduttomuuden syvät virrat.

Ei tarvittu ihmeitä. Vain pieni pala valoa. Se tuikki pieninä tähtinä aamun utuisesta kajosta illan tummuvaan usvaan. Aamu-uni, joka riitti kantamaan yli väsymyksen. Yhteinen kulku luvattuun lauantaipuuhaan. Askeleet , jotka jaksoivat kantaa metsän viertä muutaman hiljaisen rukouksen mitan. Sateen alta kotiin kuljettu matka. Kiireettömyys. Toisen tyttösen riemu maaottelun humussa. Sohvan syli ja rakkaan lämmin kylki omani vieressä. Huomiseen huokailen hyvillä mielin.

Nyt on tyyntä. Nukkuvat untaan kohti sunnuntaita. Minä asettelen sormeni toistensa lomaan. LAsken matkaan sanat, lyhyet rivit, kuin polut läpi metsän. Perille asti.

Kuljin itseltäni hukkaan

Pitkään kyljessäni kyhjännyt flunssapöpö innostui saadessaan seurakseen jomottavan päänsäryn. Yhdessä kampittivat minut. Selättivät mitään selittämättä. Pyristelin vastaan, pinnistelin ja ponnistelin. Kiitin jokaisesta paremmanolon hetkestä. Vaan näin tässä kävi. Ilonkin eilen löysin hetkeksi. Sain ainakin vilkutella omat opinpolun tallaajat matkoilleen. Itse lojuin tyynyjen ja vällyjen seurana, vaan mieli ei osannutkaan asettua lepotilaan. Se tempoi työn parissa ja siellä olevien alkutaipaleen matkaajien luona. Huoli kasvoi suuren sammalmättään kokoiseksi.

Olin tyhjennetty. Ilo hipsi tiehensä. Levollisuudesta näin enää helman heilahduksen sen matkatessa loitommas. Ryytynyt. Levoton. Huoli heitti varjonsa ylleni. Mihin hukkasin itseni? Missä piilottelee se hetkeentarraaja, joka helposti nappaa ilon hipun kovinkin pienestä?! Tuokion verran tunsin olevani onnettomasti ojanpenkalla päätösteni kanssa. Särky tahdittaa tätäkin hetkeä. Se muistuttaa jyskyttämällä ohimoissa. Se riistää ja riipii sotkemalla sydämeni sykkeen. Tyhjyyteeni tahdon asetella toivon. Ladon sinne valoisuuden ja levollisuuden. Vierelleen nakkaan huolettomuuden. Kutsun  joukkoon lujan luottamuksen ja hellän huolenpidon. Tutut turvantuojat. Käännän itseni näkemään niin kuin hyvä on. Ja huomiseeni kannan pilvitaivaalta itselleen tilan siepanneet auringon syyssäteet.

Ehkäpä tarvitsin tämän ravistelun. En voi valita päivieni määrää, en liioin niihin asettuvaa kuormaa. Mutta voin taas uusin askelin kulkea omaa opinpolkuani tässä elämäkseni muovatussa ja tarkoin suunnitellussa. Hyväksyä. Avata silmäni näkemään tärkeimmän. Tässä ja nyt. Ottaa vastaan ja luoda  kiitoskatseen vastoinkäymisenkin hetkellä. Vilkuilen aikaa. Tässä olemiseni ei ole helppoa. Huomaan miettiväni, onnistuiko kirjastoretki? Löytyikö vihkopino? Edettiinkö sopivasti? Voi, minua!

Ystäväni tärkeät sanat soivat saviastiassani. Tänään sytytän iltaani hiljaisuuden. Lepään ja vahvistun. Huomenna kaikki on jo paremmin.

Muffinsin murusia....

"Kuljin suuressa lupiinimetsässä, tein kuusenkävystä lehmän, uitin pientä kaarnavenettä,oli aurinkoa oli kesä, se oli onnellinen lapsuus......tein voikukista seppeleen, söin metsän mansikoita, laskin leppäkertun pilkkuja, oli aurinkoa ,oli kesä.....", lauloi tänään kuorotreeneistä palatessamme pieni neitonen. Huokaisi johonkin koloon laulavansa niin, että koko kylä kuulee. Se tunne, joka kasvoi sisälläni, se äidinonni, rakkaus, hyvänolon hyrinä ja onnentunne, se kohotti suupieleni hymyyn ja siloitti noustessaan muutaman rypyn. Vei mennessään jokusen murheenmykkyrän ja pyyhkäisi osan väsymystä ohikulkeissaan. Kotimatkamme värittyi pehmein ja turvallisin sävyin.

Olin saanut tunnustusmuffinsin Valoa Liipolassa-blogin Mirjalta. Niiaan ja kiitollisin mielin ilahtuneena kahmaisen korean tunnustuksen Riihipirtille. Kiitos lämpöinen luoksesi! Sen myötä piti kertoilla lempiväri, mieliruoka ja paikka, johon tahtoisi matkata. Maalaan maailmaani pehmein sävyin, värein, jotka Luoja laittoi ympärilleni kasvamaan pellon aavaan mereen, metsän sammalmättäisiin. Onneni värittyy maanläheisesti, pienin siveltimenvedoin, murretuin sävyin. Yllenikin mieluusti asettuvat samaiset värit ,kaarnan ja naavan vähäeleisyys, sumun ja aamu-usvan helmeily. Iltataivaan siniharmaus. Yön hiljainen musta. Toivon kirkas valkeus.

VAhva varjo, ruosteen rosoisuus, ajan patinan rouheus. Luokseni päästän kaikki ruskean asteet. VAlon ja varjon leikki herättää minussa ilon. Hetkiin piirtyy värejä. Niinkuin tämäniltaiseen kotimatkaamme! Tyttönen lauloi matkamme iloisen okran, vehreän vihreän ja nousevan auringon kellerväksi käytäväksi. Poluksi, jolla jokainen askel sai oman sävynsä! Maailmani maalautui ilolla ja onnella!

VAlkea kuin toivo ja luottamus, jotka kulkevat elämäni päivissä kanssani käsikkäin. Puhtauden ja armon väri. JA jälleen soi sydämelläni lapseni laulu....sunnuntaina se raikui pihapiirissämme pyhäkoululaisen innolla: sitä ei voi ostaa rahalla, eikä kullan avulla, sitä ei voittaa veikaten eikä ansioihin turvaten...ikuinen elämä annetaan lahjaksi.....jos vain uskot.....Ja minä uskon ja luotan. VAlkeus pääsee sävyksi mieliväreihini. Pikkuisen murrettuna, taitettuna, halkaistuna. Niinkuin minäkin. Juuri nyt valkoinen ottaa sijaa. Pyyhkii muita pois saapuvan punaisen alta. Punainen tuo luokseni juhlista suurimman. Pian. Mutta nyt nautin ensin syksyn täyteläisistä ja hehkuvista väreistä.

Niin. Sävyihin mahtuu monta lähellä toisiaan askeltavaa. Niin kuin elämääni muutenkin. Lähelläolijoita.

Mitä mieluusti suuhuni sitten laitan? KAikki maittaa. Tomaatit kypsyvät kasvihuoneella vielä ja jakavat satoaan. MAistuvat paremmalta kuin yksikään kaupalta haettu! Aurinkokuivattuina ovat suurinta herkkuani ja pääsevätkin moneen maittavaan ateriaani. Rakas laittaa meillä ruuat. KAla ja kana ohittavat kohdallani lihan. Puurolla lähtee päivä käyntiin. Ja paikallisen pizzerian herkku on aika nam. RAkkaan sosekeitto on kuin villasukat viluisen jaloissa. Ja vielä piti miettiä, mihin mieli halajaisi lähteä. Juuri nyt on tässä hyvä. Unelmana kulkee taskussani Lapin ruska ja tuntureiden äänetön aava.

Kiitokseen kuorrutan tämän makoisan tunnustuksen ja jätän sen mukaanotettavaksi jokaiselle piipahtavalle.....



♥ suloinen syyskuun ensimmäinen

Syyskuu avasi itsensä minulle suloisen pehmeänä. Se on erityinen päivämme. Minun ja rakkaan. Hemmoteltuna oleminen tuntuu lämpönä iholla ja pikkuisena kutituksena poskella. Se kutsuu hymyä esiin ja saa sydämen laulamaan. Tiedäthän sen "I´m singing in the rain- tunteen". Aamusella töihin mennessäni olin kuin pikkutyttö. Semmoinen kikatusolo kulki askelissani läpi mukavan työpäivän. Olen raottanut suuni kertomaan kiitoksen jokaiseen alkavaan päivään. Nyt voin vain hämmästellä, miten elämä hellii! Ja rakas♥

Kesä on nyt tyhjännyt taskunsa. Se on jakanut kauneutensa tältä erää. Viivähdän hetken ajatuksissani menneen kesän tunnelmissa ja huomaan hyräileväni. Sain niin monta hyvänolon hetkeä hellittäväkseni. Niin lukuisan joukon valoisia tuokioita, jotka säteilevät kajonsa syyspäiviini. Niin paljon aarteita sateenkaareni päähän. Pieniä ihmeitä ilokseni. Niiden voima kantaa uusiin kuukausiin ja peittelee alleen taakkojen painon. Tänään istahdan hyvän syliin.

Minäkin sinua, sanoit. Vielä monta vuotta eteenkin päin. Kiitit jokaisesta yhdessäkuljetusta. Katsahdan sormeeni ja loistan kilpaa siinä kiilteleväisen kanssa. Kohta saamme sytytellä monta kynttilää. Niiden liekkien leikki piirtää varjoja ruusujen terälehdille. Olen onnesta ymmyrkäisenä♥