Unskin muisto

Suru on suuri. 

Ikävä pohjaton. 

Tämä aurinkoinen aamu oli viimeisesi.

Kajastuksia

Minä laitoin sukset jalkaan (vastoin parempia neuvoja, auts)ja sain lapsenvauhtiin hiihdettyä jonkun matkaa. Kylältä löytyy herttaisia ihmisiä. Ovat laittaneet ladun varteen mehupöydän. Pipariakin löytyi ja vieraskirjanen, johon mekin puumerkkimme jätimme.  Rakas jatkoi koko 10km:n kierroksen pojan kanssa. Me käännyimme kotiin kanakeiton tuoksuun. Polvi ei niin retkestäni ilahtunut, mutta itselleni jäi hyvä mieli. Ole varovainen äiti, toisteli tyttö paluumatkan mutkissa ja notkoissa. Eilispäivän aurinko ei kulkenut mukaamme tähän päivään, mutta eiliseltä lämmitti hyvältä tuntuva muisto sisimmässäni. Ystävän luona vietettyjen hetkien helminauha helisi toppahousuni taskussa:)

Talvi on kietonut viittaansa tiukasti . Lumivaipan alla maa nukkuu vielä. Siellä on kaikki valmiina kasvamaan kukoistukseensa, kun aika on. Kaikella on aikansa. PAikkansa ja järjestyksensä. Ja epäjärjestyksensä. Tällä viikolla Riihipirtissä oli kutsumattomien vieraiden aika. Kina, Tora ja Eripura saapuilivat terhakkaina portaita ylös. Istuivat seuraamme ja toivatpa tullessaan vielä Eipän ja Juupankin. Lasten kyljessä viihtyivät ja virnuilivat. Ilveilevän tuntuivat suuntaani. Ilkkuivat ja vilkuilivat alta kulmain. Tunsin itseni niin pieneksi, rikkinäiseksi ja riittämättömäksi. Äitinä olossakin kaikella on aikansa. Onneksi kiukun jälkeen on anteeksipyynnön ja uuden ilon aika.

Pikkuisin kyseli tänään, että toivoisinko jo kesän saapuvan. Tavallisena vuotenani uskoisin vastaukseni olevan erilainen kuin nyt. Toki sitä odotan, mutta en niin, etten jaksaisi nauttia tästä nyt olevasta. Tuntuu hyvältä malttaa viipyä jokaisessa päivässä. Ja ottaa vastaan rajattomat riemut ja kiivaat kiukut. Talven syleilystä on hiljalleen hyvä soljua kohti kevään kirkkautta. Uusiin väreihin.

Minua lohduttaa ja riemastuttaa tietous siitä, miten paljossa hyvyydessä saan askeleitani kulkea. Huolieni reppu ei koskaan ole tyhjä, mutta sen painon alla kuitenkin jaksan. Saan heittää sen aina nurkkaan ilon tieltä. JA kun nakkaan sen selkääni, hymyilen huomatessani painon keventyneen. Jokin minussa vahvistuu. Koko ajan kasvaa ja täyttää sydäntäni. Tuntuu hyvältä. Ottaa piukemmin kädestä ja kulkee keralla. Antaa jokaiseen päivään omansa. Ehken muutoin jaksaisikaan.

"Kaikkeen todelliseen kasvuun liittyy nöyryys.

Niinpä inhimillinen kasvu ei olekaan kasvamista suuremmaksi,

vaan pienemmäksi.

Se on omaan keskeneräisyyteen tutustumista ja sitä,

että oppii antamaan itselleen anteeksi-

rakastamaan itseään."

Tommy Hellsten

Iloitaan siitä valonmäärästä, joka päiviimme annetaan. 

Erityisiä tulppaaneja:)

 

En malta toppuutella itseltäni tätä innostusta, oivaltamisen riemua ja hersyvää hymynhelmeilyä. Olen saanut olla oppijana uudessa. Yrittäen ja erehtyen on hyvä ohjenuora elämässä melkoisen moneen, mutta ei paras mahdollinen valokuvaukseen. Nyt sen alan ymmärtää. Ja silti en vielä ymmärrä kuin ihan vähän enemmän kuin eilen. Mutta opin. Ammennan ja iloni on tuuppimassa minua eteenpäin opinpolullani.  Kiitollisuutta en unohda. Se kulkee kerallani kurssille:) Tänään innostuin uudesta ihanasti narisevaisesta tulppaanikimpusta ja vietin sen vierellä aikaani. Palautin mieleeni uutukaista tietoani. Säätelin ja tarkensin muistaen ihanan opettajamme neuvoja. Kuvia kukistani räpsin valtaisan innostuksen vallassa. Ilon pulputus minussa riitti työntämään monta murhetta hetkeksi syrjään.

 

 

MAhtaakohan linssini läpi keväämmällä jo tallentua taidokkaitakin otoksia. Hymyilyttää ja myhäilyttää. Aika lapsen kengissä olen tämän taidon kohdalla. Nöyryys istuu minussa. Se lienee hyvä maaperä uuden omaksumiselle. Monessa. Tulppaanit piirtyvät nyt aivan erityisinä sydämelleni. Pääsivät ensimmäisenä poseeraamaan minulle kurssilaisena:) Tämä opettaa minulle muutakin. Uusin silmin pohdin oppimista kaikkineen. Tämä taitaa antaa opettajalle minussa uusia siemeniä. Luulen. Se, mikä toiselle on itsestäänselvää, on vielä oppivalle aivan uusi ja ihmeellinen maailma. Sitä on hyvä itselleen aika ajoin muistuttaa.

 

Oppimista elämässämme riittää. Tyttöni, tuo talven topakka neito, totesi tänään minulle kuin ohi mennen, ettei osaa sillä lailla silmät kiinni kuin toiset. Rukoilla. Ja minä poimin heti kiitoksen ja laitoin matkaan. Että rukoilee. Toiselle helppo ja ominainen on toiselle vierasta ja ihmeellisen verhon peittämää. Nuorimmaisemme, kevään kepeä neito, sai sydämen sopukkani sykähtämään eilen. Kuunteli, kun kertoilin rakkaalle iloista ihmetystäni. Eräs hyvin läheiseni on lähentynyt. Kauan niin kovana ja loitolla oltuaan. Ihmetykseni puin ilahtuneiksi sanoiksi. Kevätneito kohautti hartioitaan, hymyillen kuiskasi tietävänsä siihen syyn. Poistui kuin kevättuulahdus paikalta ja mennessään hihkaisi:olen rukoillut! Voi, niin minäkin. 

 Tätä päivää on aurinko hellinyt. Säteillään saanut kylmän kimaltamaan. RAkkaalla oli vapaata. Vei minut lohikeittolounaalle Kahvila Navettaan. MAinoksessa kerrottua:

Wanha,yli satavuotias kivinavetta oli aikoinaan suoja lehmille ja hevosille.Tänä päivänä punatiiliset puitteet tarjoavat ihmisille tunnelmallisia hetkiä niin arkeen kuin juhlaankin.
Navetta on aina ollut tärkeä kyläläisten kohtaamis-paikka,josta noudettiin maito ja kuultiin tärkeimmät paikallisuutiset.


Ihana paikka ja hyvää ruokaa. Jo ensimmäisellä visiitillä siellä hämmästelin erityisen lämminhenkistä ystävällisyyttä, jota saimme osaksemme. Arjen keskellä luksusta oli tämänkin päivän lounaamme.

Nyt hipsin lisäämään puita takkaan. RAkas saapuilee pojan kanssa jääkiekon parista. Kiitollisuuteen kiedon päiväni. Huomiselle pyydän siunaavan kätensä kosketusta. Pienistä iloista kasvaa suuruus.

Tunnustuksia ja tuntemuksia

 Edessä uusi viikko. Arkiaamuisin huomaan tietoisemmin hiljaisuuteni kodin tyhjettyä. Hetki sitten maisemassa levännyt tummuus vaihtui hiljalleen utuharmaaksi tyyneydeksi. KAipaan hiihtämään. Mietin, josko uskaltaisin tällä viikolla yrittää. Polvi on ajoittain jo lähes kivuton. On toimittanut tehtävänsä. Niin uskon ja luotan. Monta tyynen mielen tovia olen saanut kuin huomaamatta. Aikaa ajatella sydämellä. Ei vain itseään. Ehkäpä tasainen harmaus ulkosalla on virittänyt aistini valoille ja varjoille. Ehkä sen on tehnyt monet sanat, jotka ovat minua puhutelleet.

 

Eilen istuessani kuulemassa Hänen sanaansa, jäi sisimpääni vahvana ajatus. Miten tärkeää on kyetä unohtamaan, antamaan anteeksi. Muutoin rakentuu anteeksiantamattomuudesta sisällemme katkeruuden taakka. Sen kitkeminen juurineen vaatii omansa. Vie voimia ja turruttaa. Koen onnistuneeni, en löydä katkeruuden versoja enää. Avullaan ne olen kitkenyt. En yksin enkä omillani.  Me olemme heiveröisiä. Onneksi, sillä itseriittoisina olisimme kovempia. Lempeytensä pehmittää. Antaa suloisemman tunteen sisällemme, kuin unen turvan valveillaollaksemme ja jaksaaksemme.

Minussa viriää uutta. Kuin kevät tekisi tuloaan. Olen innoissani huomenna alkavasta valokuvauskurssista. Hymyilyttää. Pääsen oppijaksi. Aamupäivän 2 ja puoli tuntia ovat taas erityisen vuoteni lahjoja. Aion olla vastaanottavainen oppija. Neito 14vee tekee lapasia koulun käsityönä. Esitteli lankaansa ja aikaansaannostaan. Autoin pudonneen silmukan kanssa. Miten sinä osaat, vaikket ikinä itse tee?kysyi. Niin. Miksipä en tarttuisi puikkoihin tahi koukkuun?! Innostun tästäkin. Uudesta. Rakas yllätti perjantaina valkoisilla tulppaaneilla. Olin iloinen!

 

Oi! Riihipirttiin on tupsahtanut plakaatteja. Olen niistäkin iloinen.

Kiitokseni kajautan Maritalle, Irmastiinalle,Liisalle ja Purnauskikselle.

Tunnustuksen myötä on haasteena kertoa tahi ihan paljastaa itsestään 7 seikkaa.....

Teen sen lyhyesti ja ytimekkäästi. 1. Onnenlukuni on 7. 2. Uskoni on vahva. 3. Iloitsen rakkaistani. 4. Itku tulee herkästi niin murheen kuin riemunkin. 5. Odotan perjantaita. Näen ystävän. 6. Kello on 10 ja minä olen aamutakissani:) 7. Kupponen kuumaa, tärkeä kirja ja musiikki kuuluvat moneen aamuuni nyt.

En yksilöi plakaatteja eteenpäin....jokainen täälläkävijä sen saa mukaansa napata!

Tästä tulee hyvä viikko. 

Iloitaan siitä kaikesta, mitä meille on annettu. Ei surra sitä, mitä meillä ei ole.

Näin on hyvä.

Tässä on ollut hyvä olla

Olen viipynyt läsnäolossasi. Riippunut rakkaudessasi ja tuuditellut itseäni hiljaisuuteni keskellä sanojesi sylissä. KAikellani olen ammentanut lämpöäsi , huolenpitoasi. Lepuutellut olen itseäni lupaustesi laineilla. On ollut hyvä saada huokaista hiljaa, että tässä on hyvä olla. Tällaisena kuin olen.

Hauraiden hetkien hyvyyttä

Tässä päivässä on ollut jotain herkkää ja haurasta. Olen palaillut muistoissani viime elokuulle. Katselin kuvia lasten ensimmäisestä koulupäivästä. Hymy kiipesi suupieliini ja hyvä olo hyrisi sisälläni. Tuo muisto on minulle niin suunnattoman rakas. Sain olla siinä koulun pihalla halaamassa ja huiskuttamassa. Läsnä. Ja nyt olen saanut näitä päiviä jo paljon. Jokaisella oma antinsa. Joissakin mollisointuinen sävelkin, mutta jokaisesta päivästäni olen tänäänkin kiittänyt. Läksyjen tekemisen hetkellä tuo niin täynnä tarkkuutta ja järjestelmällisyyttä olevainen ekaluokkalaisemme huudahtaa otsa repun sisällä: aapinen jäi! Napsautan silmäniskun perille ja kuiskaan: ei hätää, ota äidin! Huh, huokaisee ja rientää kirjoittamaan monenmoisia sanoja varistekstistä vihkoonsa. Tämä pieni hetki olisi kulkenut ohitseni ellen saisi olla nyt tässä. Miten pikkuruisissa hipuissa onkin näin paljon ihmeellistä.

JOskus on hyvä seisahtaa näkemään taaksepäin. Monelle kohdalleni osuneelle, osalleni annetulle näen ääriviivat ihan uusin silmin. VArjoista nousee näkösälle uutta. Hetkiin tarttumisen hauraus on ollut päiväni vahvuus. En ole ehyt, mutta olen arvokas. En ole valmis, mutta olen paljon. En ole perillä, mutta nautin matkani teosta. Haavani ja arpeni hyväksyn. Säröni ja rikkinäisyyteni kääntyy ympärilleni kannatteleviksi käsivarsiksi. Pyydän vain vähän ja silti se, mitä saan on niin uskomattoman suurta. Lupauduin seurakuntaan pitämään jokusen opetuksen lapsille. Olen innoissani. Kevään kantavana teemana on "Haloo, olis asiaa!!" Meidän arkemme täyttyy informaatiotulvasta. Tuutin täydeltä tietoiskua sieltä ja täältä. Mutta Jumalallakin on meille asiaa. Ihan ajankohtaista . Minäkin haluan kuulla sydämeni merkkiäänen. Viesti tuli. Tyttö kurkki olkani yli tekstiäni. (Sitä, joka valmistui ja jonka jokin nappasi sfääreihin. Katosi. Deletoitui itsestään. Ei tallentunut) Istahti vierelleni ja sanoi: Äiti, sitä nyt mietin, että kun kaikilla on kännykät. Ja jos ne jää johonkin, niin voi laittaa sormista semmoisen kännykän ....tässä kohtaa ristii kätensä ja hymynsä on leveä....että sillä saa viestin aina perille. Opettaja minussa väistyy jonnekin kovin kauas. Opin juuri jotakin. Sain viestin lapseltani. Ja tiedän, kuka on operaattori. Hän, jonka puhetta haluan kuunnella. Löytää sille ajan ja pysähtyä kuulemaan. Ja Hänellä on asiaa.

Tommy Hellstenin sanoissa on viisaus: Kestää aikansa ennenkuin ihminen ymmärtää, että hänellä on jo kaikki mitä hän tarvitsee. Tärkein annettiin kauan sitten. Siitä kiitän. Ja tästä päivästä. Ei mitään kummempaa, silti niin paljon. Iloa ja pikkuisen kipua. Leikkiä, laulua ja paljon sanoja. Puhuttuja, kuultuja, kirjoitettuja. Sain kuulla, että olen tärkeä. Se lämmittää aina. Kerron sen itsekin. Haava sormeni tyvessä terävän veitsen jäljiltä. Nauru unohtuneelle. Paljon pieniä kaikuja arjessa. KAiken pohjana suunnaton lohtu ja luottamus. Kiitos!

Enkeleitä päivääsi...

Suloisia sunnuntaihetkiä !

Pieniä vihreitä versoja

 Eilen alkoivat pienimpämme kuoroharjoitukset joulutauon jälkeen.  LApsen ilo on kuin siemen, joka pudotessaan alkaa kasvattaa versoja. Riittää poimittavaksi saakka eivätkä ne versot kuihdu. Eivät nuukahda veden puutteesta tai väärästä lämpötilasta. "Äiti, minulle sanottiin, että olen vahvaääninen soolon laulaja!" Riemu hyppeli kilpaa tytön kanssa rappuja ylös. Isälle tärkeät terveiset kerrottiin hetimmin kotiin saavuttua. Ilo pulppusi ja pomppi. Ja tarttui. KAsvatti verson aikuisen sydämeen.

Sunnuntaina pääsevät lastentapahtumaan laulamaan. Tyttönen saa laulaa soolon laulussa, jossa pyydetään Herra, anna mun tehdä pieniä tekoja, kylvää siementä hyvää....

Se hyvä siemen voi olla niin pientä. Hymyn häivähdys, joka omilta kasvoilta hypähtää ja kenties tietämättään vie ilon murheellisemman luo. Pieni kosketus. Ele taikka teko, joka ei ota itseltä mitään, mutta antaa toiselle paljon. Sana, jolla lohdutat tai kerrot, miten tärkeä toinen on. Tänään kaupasta tullessani lastasin ostokset autoon ja lähdin työntämään tyhjää kärryä takaisin kaupalle. Vanha mies pysähtyi vierelleni ja ojensi jo ryppyisen kätensä, antoi hymynsä ja kiitoksensa kun sai kärryni:) JA minä palasin autolle uusi pienenpieni ilonhippu taskussani.

On tärkeää saada osalleen pieniä ilon siemeniä. Voisipa niitä säilöä purnukkaan pahan päivän varalle! TAi laittaa kuoreen ja postittaa toiselle. Kävellessään nakata taskun pohjalta tuulen kuljetettavaksi! Sujauttaa rakkaan eväspussiin töihin lähtiessä! Heitellä yltympäriinsä, kaikkialle, jokaiselle, joka juuri siihen hetkeensä ilonsiementä kaipaa.

JOskus tulee tunne, että haluaa jollekin erityiselle pyytää ilonsiementä päiväänsä. Sen tuntee, tietää sydämessään. Minnekä silloin heitän toiveeni?! Kelle huhuilen tahtoni?! Kuka kuulee kuiskaukseni?! Siemenistä suloisin on varmuus siitä, että sydämelle kerran kylvetty kasvaa siellä vihantana ainiaan.  JA versoista riittää jaettavaksi, annettavaksi, eteenpäin vietäväksi.

Tuuli on tuivertanut viileyttä. VAan lämmin ilo läikähti minussa, kun postipojan matkassa kulki luokseni kaksin verroin iloa! Toinen hypähti villatakkini pielukseen lämpimänä ajatuksena  täältä .
Ja toisen saan kietaista kaulalleni arpaonnen tuomisina täältä.
Kylvetään iloa ympärillemme! Aina jossain on joku, joka sitä kaipaa!

Sade oksillani

  Sade saapui huuhtelemaan valkeuden oksistoista. Ensi ajatus oli rujo ja surullinen. Kaipaus kauniiden kuuraoksien perään tuntui kirpaisevan sydänalaa. HAikeus otti helmasta ja jäi viihtymään vierelle. Oli kuin uuden alkusäveliään vielä soittelevan vuoden arki olisi asettunut juhlan sijalle. HUomenna se alkaa. Arki. Reput on tutkailtu, todistukset allekirjoitettu ja vaatteet viikattu valmiiksi.

Vaan ei arjen saapuessa juhla kokonaan väisty. Olen tutkaillut sydäntäni. Kuulostellut ja pyytänyt puhdistusta. Olen asettunut arkeeni odottamaan omaa sadettani. Sen suloisessa kosketuksessa on ripaus juhlantuntua. Oloni on kuin pienellä kaarnalaivalla puron tyvenessä. Juuri se hetki, kun kuulee kevätsateen kohinan. Kun odotus palkitaan ja matka saa alkaa! Minun sateeni saapui.

Sen pehmeydessä seisoin ja tarjosin kasvoni pestäviksi. Sade sai koskettaa. Puhdistaa ja tuoda uutta. Hymyillen nyökytän ymmärrykselleni. Uudenlainen kiertokulku, uudet purot saavat asettua uomiinsa. RAkkauden tuuli kuljettaa kaarnapurttani uuteen kevääseen ja aikanaan taas uuteen talveen. Pienen puron pisarat pääsevät valtamereen. RAkkauden aavaan aallokkoon.

Ahnaasti tartun tämän sateen soittoon. Hyräilen uutta laulua, tapailen  nuotteja, joiden kirjoittajan kynästä saan niin paljon. Kaiken. Hän lähetti sateen. Hän virvoitti uuden tuulen. Hän antoi laululleni laineet. Hän. Hän oli läsnä tänään kun sain iloita ystäväni tyttösen suuressa päivässä. Uuden alkunsa puhtaudessa olkoon suuri siunaus. Se kantakoon hänen askeliaan yli esteiden, ohi vuorten, aina vain kohti uutta unelmaa. Luottamus olkoon matkaeväänään tällä suloisella neidolla! Iloitsen kanssasi!

SYdämeni oksistolle saa sataa uusi taakka kuin uusi puhdas lumi. Se ei paina. Sen alla en koe voimattomuutta. Sen kantamiseen kanssani on lupautunut lähettäjänsä. Se annetaan kuin lainaksi, hetken matkaa eteenpäin vietäväksi. Minulleko? Siinä on lahja, joka purteeni lastattiin. Siksi piti seisahtaa, jotta näkisi paremmin, ettei kulkisi ohi, jotta löytäisi ja osaisi avata. Ettei jäisi purkamatta niin moni murhe. Ei tanssimatta ilon tahti. Ettei huomiota vaille, osaansa ilman asettuisi sijoilleen. VAan saisi kaiken lempeän huomion. Tulisi kerrotuksi takaisin matkaan laittajalleen.

Hän laskee lahjassaan sydämelleni sinut. LÄheltäni. Toisen jostain kauempaa. Tutumman kuin vieraammankin. JOkaisen hellästi kuin lumihunnun oksilleni. KAnnettavaksi. Kuuntelen sydämelläni jokaisen osalleni jaetun. Sanattomat huokaukset kanssani. Lähettäjänsä lupaus kantaa on luottamukseni lähteenä, puroni virtana. VAhvuus piirtyy sisimpääni. Kuin nuo hennot oksat ,kestän tuulet ja tuiskut. Kauneudellaan antoivat iloa. Saanko samoin loistaa kirkkauttaan ohitse kulkeville?! Ilona, valona. Kaarnalaivana kulkea uutta puroa. VAhvaksi veistettynä, suurella viisaudella vyötettynä.

Uudenlainen kiertokulku piirtyy hymyksi kasvoilleni. Kirkastuu. Selkiytyy sateen langettama kosketus. Elämän kanssa käy liian helposti, että askeleet kuljettavat ohitse. Helmoihin takertuu turhaa.  Hetket häviävät.  Lipuu laivallaan ohi sataman toisensa jälkeen.  Sulkee korvansa kuulemasta, silmänsä näkemästä. Sydämensä ymmärtämästä. 

Sade oksillani, purteni tuuli. On Hän, jonka käsistä lähtee jokainen pisara. JOnka kuiskauksesta otan jokaisen siihen suljetun, osalleni lasketun. JA annan osani. Puen sanoiksi huulilleni. Kiedon välittämisen viittaan ja kohotan kämmenelleni kuin pääskyn, jonka lennosta saan nähdä uuden sateen saapumisen. Luottaen.

Tämän päivän hiutaleita

 Lunta. Tänään sitä on tullut eri tavalla kuin paukkupakkaspäivinä. Tänään se on laskeutunut kuin painoksi hartioille. Sen kosketuksesta on puuttunut kepeys. Se on ottanut paikkansa kuin päätös, josta ei enää tingitä. Uusi vuosi on monelle päätösten tekemisen aikaa. Päätöksiä kevyemmästä. Enemmästä taikka vähemmästä. VAnhan muuttamisesta, uuden hyväksymisestä. Omalle osalleni tämän pakollisen liikkumattomuuteni keralle olisi oivallisesti sopinut semmoinen kevennyspäätös. Mutta ei. En päätä jättää herkkuja, sillä pidän niistä:) Päätän kuitenkin yrittää parhaani. KAikessa. JA uuttakin on luvassa: ilmoittauduin valokuvauskurssille!

 Tänään olen hipsutellut pihapiirissä ihailemassa kinoksia. En kylläänny niihin ollenkaan. Kummaa. TUntuu kuin niiden kauneudessa minulle kuiskittaisiin tärkeyksiä. Sellaisia pieniä ihmeellisiä arjen lomassa viipyviä ihmeitä. Yhtenä iltana iltarukouksen jälkeen tyttösemme sanoi: "Äiti minusta tuntuu, että Jumala puhui  minulle. Mistä sen tietää, että Jumala puhuu?" "Uskon, että sen tuntee sydämessä", vastasin. Sitten sain kuulla, miten pieni muisti kuulleensa, miten meidän sydämemme liekki lepattaa. Joskus joku  koittaa puhkua sitä sammuksiin, mutta Jumala pitää huolen kanssamme, siitä, ettei se sammu. Sitäkö se Jumalan puhe on? Sitä juuri. USkoisin. Tuossa hetkessä vierellämme oli suunnaton lämpö.

 

 Ilta alkaa hämärtyä. Lumi puiden oksilla painaa. Mutta ne kestävät taakkansa alla nurisematta. Ehkäpä jo saavat voimansa ajattelemalla kevättä, jota kohti kuljemme. Minä en vielä haikaile sen perään. Haluan nauttia jokaisesta lahjavuoteni hetkestä. Ammennan itseeni voimaa jokaisesta eletystä, ohimenevästä hipusta. KAtselen ja hämmästelen ja haluan nähdä aina vain selkeämmin!

 Käväisen tuikkukulholla ja sytytän tuikkivaisia iltaamme. Niistäkään en vielä ole saanut kyllikseni. Jokainen pieni liekki laulaa omaa lauluaan. Nyt ovat lapset luistelemassa. Rakas tuuppii lunta oikeille sijoilleen. Minä nautin villasukkaoloilusta , liekin lämmöstä ja hyvästä kirjasta.

Polvipäiväni opasti minua kuuntelemaan sydämelleni puhuttua. SAttumaa ei ole se, että kirjan rivit vain vahvistavat osalleni tarkoitettua. 

"....niin käy myös sanan, joka minun suustani lähtee: se ei tyhjänä palaa vaan täyttää tehtävän, jonka minä sille annan, ja saa menestymään kaiken, mitä varten minä sen lähetin." Jes.55:11