Mökkimatka fillarilla

Sain huikean inspiraation lomareissulla ajella mökiltä kotiin fillarilla. Google maps kertoi lyhyimmän pyöräreitin (Kotka-Mäntsälä) pituudeksi 116 km, eli ihan tehtävissä oleva matka. Tähän asti pisin reissuni on ollut 108 kilometriä. Ohjelmassa oli 60 km fillari nousevalla sykkeellä. Neuvottelu valkun kanssa ja sovimme että otan alun iisisti ja nostan sykettä ohjelman mukaan loppumatkasta.

Lähdin matkaan vähän kymmenen jälkeen. Muu perhe jäi vielä mökille aikomuksenaan lähteä autolla kotimatkalle reilusti minun jälkeeni (jotta voivat pelastaa minut tienposkesta tarvittaessa...)

Lähtö Santalahden venesatamasta mökin läheltä

Olin fillaroinut loman aikana jo kerran Loviisaan, noin 45 km Kotkasta, joten alkumatka oli tuttua. Tai siis koko reitti on tavallaan tosi tuttua,  mutta auton kyydistä, ei fillarin.... Pyhtäällä nappasin pari kourallista rusinoita ja tarkistin reitin.

Loviisa tuli ja meni. Tie vei keskustan läpi ja niin kaunis kuin Loviisa onkin, on se fillarilla ja lukkopolkimilla liikkeellä olevalle aika jänskä paikka. Ei mun suosikki. Mutta kaunis ja ystävällinen paikka. Heti keskustan jälkeen pidin pienen paussin. Mittarissa noin 50 km. Natustin evästä ja kävin pisulla puskassa (kyseessä oli hyvin rauhallinen tienpätkä tiellä 170)

Välipalaa Loviisan tienoolla

Seuraava etappi oli Ilola, joka on Loviisan ja Porvoon välissä. Kartan mukaan siinä oli check point, jossa tuli valita reitti joko Porvoon laitamien kautta, tai Kerkkoon kautta. Kerkkoon reitillä olisi vastassa noin 3 km soratietä, eikä sen kunnosta ollut varmuutta. Toisaalta se reitti olisi noin 7 km lyhyempi kuin Porvoon reitti. Tarkoitus oli tehdä lopullinen reittivalinta paikan päällä.

Ilolassa on tosi hieno kahvila-ravintola Noark. Pysähdyin siinä, sillä se sijaitsee aivan reittivaihtoehtojeni risteyskohdassa. Ostin vettä ja jätskiä viilentämään oloa. Päivä oli jo pitkällä ja aurinko porotti kuumasti. Matkaa mittarissa noin 80 km.

Suosittelen ehdottomasti pistäytymään tässä paikassa jos ajelee hoodeilla. Oikein mukava paikka ja hyvät tarjoilut. Pihassa aktiviteettia ja katsottavaa myös lapsille.

Soratie (Sanismäentie) näytti kovapintaiselta soralta, joten uskaltauduin maantiefillarilla tuolle etapille. Tähän asti kaikki oli siis mennyt suunnitelmien mukaan ja eteneminen oli helppoa ja hauskaa.

Sitten kävi se jota jännäsin... Ajoin hutiin. Olin niin varma Kerkkoon kohdalla että minun pitää ajaa hetki Porvoota kohti, että en sitten katsonut karttaa. Mun pitäis AINA katsoa karttaa! Olisi pitänyt kääntyä kohti Virtaalaa, mutta enpäs kääntynyt. Ajoin suoraan. Ajoin aikani ja mietin että Porvoonjoki on kyllä minusta väärällä puolella ajoreittiäni. Mutta siltikään en katsonut karttaa.

Kun tulin motarin ylittävälle sillalle, katsoin karttaa. Oli selvää että olen kunnolla sivu reitin. Olin. Olin ajanut noin 5 km hutiin. Kartan mukaan järkevää muuta reittiä ei ollut, vaan oli kiltisti poljettava takaisin Virtaalan risteykseen. Nyt siis todellakin tutkin karttaa. Matkaa oli alla jo sen verran, että en halunnut uutta hutia mittariin.

No, kaiken tämän jälkeen sain tehopiikin ja uutta potkua reisiin. Nostin nopeutta ja sykkeitä kuten ohjelmassa oli. Matka taittui ja pääsin tutulle Mäntsäläntielle, tielle 55. Loppu oli helppoa. Helppoa siksi että tiesin varmaksi missä olin ja mihin on mentävä. Edes minä en tarvinnut enää karttaa. Hymyilytti oma säätäminen reittien ja suunnistamisen kanssa. Jos joku eksyy, se olen minä :)

Kartassa näkyy hutireissu hienosti

Mukava yllätys odotti Pukkilantien risteyksessä, siinä levähdysalueella joka risteyksen lähellä on. Perhe oli saanut minut kiinni ja lapset vilkuttivat vinhasti äitiä tulemaan paussille ja moikkaamaan. Isäntä otti videota ja kuvia. Vaihdettiin siinä kuulumiset, täytin vesipullon ja jatkoimme matkaa. Perhe autolla ja minä polkien. Matkaa oli jäljellä tässä kohdin enää 10 km.

Meidän pienet fillaria ihmettelemässä, ja äitiä

Saavuin Mäntsälään ja ihan kotinurkille. Mittari näytti 128,8 km. Ja koska minä olen tasalukujen kannattaja, tein vielä pienen kiekan kauemman risteyksen kautta että sain mittariin mukavan pyöreän 130 km. Fiilis oli loistava, ja pysyin jaloillani myös noustuani pyörän selästä.

Aikaa reissun meni pausseineen vähän reilut kuusi tuntia ja itse ajoaika oli 5,5 h. Keskinopeutta siis 23,7 km/h. Loppupätkä, viimeiset 30 min aika lailla pelkkää nousua.

Pistin pyörän varastoon ja tein kilsan testilenkin juosten. Ihan vaan että toimiiko jalat noin pitkän fillarilenkin jäljiltä. Ihan ok toimivat.

Suihku, ruokaa, venyttelyä, loikoilua. Siinä palautusharkat.

Pitkä lenkki, parempi mieli. Olin itsekin yllättynyt miten kevyesti tuo meni ja miten vähän reissu tuntui jaloissa seuraavana aamuna. Saattaahan se olla että kolme viikkoa lomaa on auttanut hiilaritankkauksessa ja energiaa riitti siksi niin mainiosti...

Harjoituksen anti oli tietysti kovasykkeinen loppuosa, mutta myös uskonvahvistus siihen, että minusta on polkemaan yli satkun matkoja. Ja tietysti se kuuluisa, monen äidin kaipaama oma aika ;)

Ohjelma Turkuun...

Viime postauksessa Voimarinteen perusmatkan jälkeen mietin mitä tekisin seuraavaksi. Perusmatka oli ollut kauden päätavoite ja se meni hyvin. Jos aika olisi ollut yli kolme tuntia, olisi voinut havitella sub kolmosta. Mutta se alittui. Mikä sinällään oli siis tietysti kovin mukavaa ja motivoivaa. Mutta jätti tavallaan pienen tyhjiön tällaisen suorittajan päivärutiiniin.

Kun jäätelöt oli syöty, yö nukuttu ja kroppa venytelty, väistyi kisan jälkeinen väsymys ja alkoi ajatus seuraavasta etapista heräillä mieleen. Josko kuitenkin se puolimatka vielä tänä kesänä. Joku  oli kehunut Turun kisoja. Itse asiassa kaikki joiden kanssa olin asiasta ajatuksia koskaan vaihtanut, olivat kehuneet Turun kisoja. Sinne siis. Ilmo lähti ja ihana kutkutus vatsanpohjassa palasi. Ja niin, heitin samaan syssyyn ilmon sisään myös lokakuulle Vantaan puolimaralle... Että olis koko syksyksi jotain jännättävää.

Turkuun ajattelin (ensin) lähteä tavoitteena saada se hitsin hieno Finisher-mitali. Siis että läpi. Sen verran olen jo lajia treenannut, että kuvittelen selviäväni tuon matkan jos mitään odottamatonta ei tapahdu. En ole kuitenkaan treenannut sillä ajatuksella että osallistuisin puolimatkalle jo nyt.

Nyt kun muutamia viikkoja on nyt mennyt, ajatukset karkaavat väkisin miettimään mahdollisia aikoja eri etapeille. Uinti on ok, pyörä on hidas ja juoksu pitkän pyörän jälkeen kankea... Riittääkö energiat, heittääkö vatsa voltin geeleistä ja patukoista, kramppaako jalat, pehmiääkö pää helteessä (jos sattuu hellepäivä) ja kestääkö psyyke jos on kova tuuli ja sade... Hmm, tässä on vielä melkein kolme viikkoa aikaa panikoida ennen starttia! Challenge Turku puolimatka starttaa su 14.8.

Ja sitten se ohjelma. Tämä viikko on viimeinen jolloin voi tehdä kovaa treeniä. Tämä viikko sijoittuu kesälomalleni, mikä on tietysti hyvin kätevää. Se sijoittuu myös mökkeilyreissun kanssa samaan ajankohtaan, joka asettaa toisaalta muutamia haasteita, mutta avaa myös joitain mahdollisuuksia.

Haasteena on perheen menojen ja omien treenien sovittaminen yhteen. Ei mitenkään järin yllätyksellinen haaste tosin. Perheessä on pieniä lapsia, viisi- ja kahdeksanvuotiaat ovat mukana mökkireissulla. Teini on kotosalla ja menee jo omiaan eikä vaadi päivittäistä huoltoa. Lomalla on mukava valvoa, nukkua pitkään ja touhuta perheen kanssa. Tai siis näin on yleensä ollut tapana. Nyt yhteensovittaminen tapahtuu pääsääntöisesti siten, että minä herään aikaisin, teen treenit ja sitten touhutaan yhdessä. Ja joo, otan välillä päikkäreitä, en minäkään mikään kone ole... perheellä on ollut totuttelemista kasvaneisiin treenimääriin. Äiti se vaan häipyy lenkille joka päivä.

Mahdollisuuksia tarjoaa meri joka avautuu omassa rannassa käteväksi uimatreeni-areenaksi. Nyt kun merivesikin on lämmennyt (tänään 20 astetta, tullessa 14) niin mikäs siinä treenaillessa. Tietysti jos on tällainen avovesikammoinen, kivikammoinen ja ahvenruohokammoinen kuin minä, ei uinti ole välttämättä kovin rentoa edes omassa rannassa. Mistä ihmeestä nämä fobiat syntyvät kun olen kuitenkin kasvanut merenrantakaupungissa ja mökkeillyt ikäni tällä rannalla! Mut joo, laiturilta on uimakivelle kätevät 50 m, joten satkun vetoja on helppo vetää. Kiertää vaan kiven tosi kaukaa koska pelkää sitä. Matkalla kivelle on ahvenruohoja jotka tarraavat ranteeseen ja nilkkaan. Ui vaan tosi kovaa niistä yli. Ohi kiven ei tietenkään uskalla lähteä koska sehän on avovettä ilman poijuja ja muita uimareita. Kyl on vaikeaa.... Näillä spekseillä olen kuitenkin onnistunut muutamia vetoja tekemään, työvoitto sinänsä.

Muuten tällä viikolla ohjelmassa on paljon fillaria (koska se oli se hidas), ja fillarin perään juoksua (koska se oli se mikä on kankeaa fillarin jälkeen). Sitten onkin vuorossa muutama kevyempi viikko, hiilaritankkaus jota niin kovasti odotan ja paniikki-säätö-vatsasekaisin-mihinmunpitäämennä-selviänkö-startti :)

Voimarinne perusmatka

Kauden päätavoite, perusmatka 1,5/40/10 km uinti, pyörä, juoksu on nyt tehtynä Sastamalan komeissa maisemissa. Tässä muutamia ajatuksia kisapäivän iltana, jäätelöpaketin ääreltä... :)

Pakkasin kisakamppeet ja pari teiniä kyytiin jo perjantaina töiden jälkeen ja suuntasin nokan kohtin Tamperetta jossa yövyttiin. Teinit viettivät lauantaipäivän Särkäniemessä, minä TRI kisoissa Sastamalassa. Lähdin aamulla ajoissa liikkeelle jotta ehdin tutustua paikkaan rauhassa. Olen vähän levoton jos en tunne hoodeja etukäteen...

Olin semisti haaveillut kolmen tunnin ajasta, vaikka alunperin tavoite olikin vaan tehdä matka läpi. No selväähän oli, että läpi menee jos mitään force majorea ei tule vastaan.

Paikan päällä tuli uskonpuute. Lämpötila oli helteen puolella ja reitin profiili oli melko haastava. Olen heikko hellejuoksussa. Rannasta vaihtopaikalle näytti olevan (wannabe Malminkartanon) portaat...

Päätin että parhaani teen. Jännitti kummiskii.

Uinti meni hyvin. Minulle sopii selkeästi paremmin pidempi uintimatka (kuin sprintin pikkurykäsy). Pääsin omaan vauhtiini, sillä olin jälleen kerran se väliinputoaja. Oli ne tosinopeat, sitten minä, ja sitten muut. Sain uida yksin. Menetin peesin, mutta nettosin oman flow-uintini, fair enough.

Vaihto 1 ok. Ne raput ja pururata - no haastetta saa olla... Jalat ihan rojussa vaihtoalueella. Nappasin aimo palan protskupatukkaa joka odotti varusteiden seassa.

Pyörään olin tyytyväinen. Hyvä minä. Pyörä on ollut minulle se vaikein. Ehkä se on itseluottamuksen puutetta, varmasti myös harjoituksen vähyyttä. Mutta tänään vedin alamäet muna-asennossa ja suorat alakahvoista ilmavirtaa vältellen. 20 km suuntaansa (myötätuuli) meni tosi kovaa minulle. Kääntö ja samaa reittiä takaisin (vastatuuli) verotti keskinopeutta, mutta pääsin silti 27,6 km keskinopeuteen. Vedin matkalla urkkajuomaa ja proteiinipatukan.

Vaihto 2 ok. Loput vaihtoalueen protskupatukasta oli sulanut. En syönyt kuten oli suunnitellut. Tyhjensin vesipulloni lippiksen alle.

Juoksu oli tänään se haasteellisin. Helle, vaativa reitti ja alkumatkan paino jaloissa. Juoksu tehtiin 2,5 km suuntaansa ja kahden lenkin mittaisena. Onneksi reitin molemmissa päissä oli sekä juomaa että kylmävesisieniä. Nyt todella ymmärrän miten täyttä kultaa ne ovat helteisen kisan aikana. Ensin tyydyin yhteen, mutta nopeasti päädyin pyytämään aina kaksi sientä. Lippis veke ja kylmää vettä päähän. Ai että se tuntui namilta! Ja hei, kisapuvun ahteripehmuste imi ihanasti kylmää vettä ja piti perän viileänä aina seuraavaan vesipisteeseen asti ;)

Reidet alkoivat juilia vitosen kohdalla. OMG, kramppi tulossa! Oli pakko hellätä vähän sykkeitä - ja vauhtia. Helpotti. Viimeisen kahden kilsan kohdalla laskin että minulla on sittenkin mahikset siihen kolmen tunnin aikaan. Vedän vaan 6 min/h loppumatkan... Ylämäkeen... Vikat kilsat... Joo...tehtävissä? Rutistin minkä irti sain. Ja sainhan minä. Viimeisessä nousussa, 200 m ennen maaliviivaa alkoi takareisi krampata!!! Silloin ajattelin että irtoa vaikka piru, minulta et sitä kolmen tunnin alitusta vie!

Olin maalissa ajalla 2:59:07 - väsynyt ja onnellinen! Ja haikea - mitä mä nyt teen ja havittelen! :) Ehkä mä keksin jotain.

Nyt syön jäätelöä ja kulautin kurkusta kylmän lonkeron. Olen sitä mieltä että olen nämä tänään ansainnut.