26. marraskuuta 2017
Tommi Liimatta: Autarktis. Like 2017. 272 s.
Tommi Liimatan (s.1976) aiemmista romaaneista Nilikki (2009) ja Rautanaula (2013) mieleeni on jäänyt kuvia hämäristä taksi- ja huumebisneksistä ja naisiinmenevän kaupparatsun kirjavista keikoista. Muistan, että Liimatta käsitteli rankkoja aiheitaan kuitenkin omaperäisellä huumorilla ja osuvalla kielellä.
Kun Liimatan seitsemäs romaani Autarktis nimettiin äskettäin yhdeksi tämän vuoden Finlandia-palkintoehdokkaista, raati perusteli valintaansa kehumalla romaanin lämmintä humanismia ja sen henkilöiden suurenmoista riippumattomuutta: He huolehtivat omasta elämästään, kulttuuriperinnöstään ja elämän mielekkyydestä omaehtoisesti. - Ovatko Liimatan henkilöt siis jotenkin kesyyntyneet?
ROMAANIN NIMI Autarktis tulee yhdistämällä sanat autarkia (kreik. omavaraisuus) ja Arktis (Pojoisnapaa ympäröivä alue, jonka etelärajana pidetään napapiiriä). Omavarainen pohjoinen ei kuitenkaan Liimatan romaanissa ole tietty alue vaan sen omapäiset asujamet, joita romaanissa edustaa kolme sukupolvea enemmän tai vähemmän pääväylältä sivuun liukuneita mieshenkilöitä. Tuttuja koheltajia siis.
Romaani etenee puhujien vuorottelevina monologeina. Pääosin äänessä ovat rampautunut sotaveteraani Kaataja, suuriin ikäluokkiin kuuluva Ruotsiin suuntaava Ruottikuume ja nykypäivää edustava työvoimatoimiston vakiasiakas Puhuva Tikkataulu. Hiukan häiritsee se, että kertojanääni pysyy hyvin samanlaisena, vaikka puhuja vaihtuu. Vai kirjoittaako Liimatta tahallaan Lapin miehistään yksiäänisiä?
Monologimuodosta huolimatta lukijalle tulee vaikutelma, että puhujat kertovat elämästään jollekulle kuuntelijalle, esimerkiksi kantapöytäänsä istahtaneelle haastattelijalle: Kahdella kaljapullolla kerron sinulle kaiken. Silti he eivät varsinaisesti uskoudu vaan tilittävät elämäänsä sarjana tosiasioita, melkein kuin sivullisina. Mitä sitä turhia märisemään. Näin on valittu ja eletty.
Ja parhaiten näemmä on viihdytty yksin tai miesporukassa, mutta silloinkin yleensä omin joukoin. Opintonsa keskeyttänyt Puhuva tikkataulu tiivistää nykyolonsa: Totesin tappion, tulin Oulusta takaisin, ilmoittauduin kortistoon ja jämähdin istumaan vanhempien sällien vööliin. Taksilla mentiin. Kunnes päädyin tähän mökkiin. Tai tulin ihan itse. Nyt aika kuluu pääosin lumia luodessa ja nettiä tuijottaessa. Ei paha.
Miesporukassa pääosassa ovat viina ja polttoaine. Ylätaso, herrat, ajavat taksilla. alataso, terveydenhuollon kroonikkoasiakkaat ja alkoholin suurkuluttajat, ajavat taksilla. Keskiluokka raapii autonsa tuulilasista jäätä ja paheksuu. Analyysit osuvat naulan kantaan.
TOKI TYÖHÖNKIN pohjoisen miesväestä on, kun on pakottava tarve, ja edellisillä sukupolvilla, jälleenrakentajilla ja Ruotsiin matkanneilla, on vielä ollut. Välillä Liimatan henkilöt intoutuvat kertomaan töistään jokaista putkiliittymäkierteytystä myöten, ja toisinaan heistä kehkeytyy sellaisia yhteiskunnallisten epäkohtien esitelmöitsijöitä, että luulisi heillä olevan pitkäkin sosiologinen koulutus.
Lapin asialla ollaan ja aina tosissaan. Lappia on vuoroin raiskattu, vuoroin suojeltu, mutta omavaloinen pohjoinen rämpii eteenpäin. Näin on. Apua ei oteta jos vähänkin pärjätään. Juuri tähän asenteeseen Finlandia-raati viitannee puhuessaan Liimatan henkilöiden riippumattomuudesta ja heidän elämänsä omaehtoisuudesta.
Siihen kasvaminen on sitten oma lukunsa. Romaanissa on herkullisia kohtauksia sekä poikaporukoiden yhteisistä että nuorten miesten itsenäisistä irtiotoista tai niiden yrityksistä. Ymmärtämystä höystää havaintojen tiukkuus ja tarkkuus yhdessä mustanpuhuvan huumorin kanssa. Vapaus houkuttaa, mutta koti-ikävästä on vaikea päästä eroon.
Lähdön ja paluun ristiveto onkin romaanin kantavia teemoja. Päätyvätkö sankarimme lopulta taas lähtöpisteeseensä, ja jos päätyvät, niin millaisten koettelemusten ja mutkien kautta?
LAPPILAISTA LUKIJAA Autarktis puhuttelee tietysti paikallisuudellaan, mutta kielellään Liimatta hankkii lukijoita halki Suomen.
Lauluntekijänä Liimattaa helposti luonnehditaan runolliseksi prosaistiksi, ja mikä ettei. Välistä kuvauksissa on tunnelmallista viipyilyä tyyliin: Ajoin Herolla kevätkesän viileässä varjossa skeittisankaritukan pyörteillessä vauhdin ja tuulen ristikossa ja ihailin, miten ruoho oli taas kerran jaksanut nousta pohjoisen ihoon ja tihkuisen yön myötä lehti koivuun.
Yhtä usein lauseet kuitenkin tiukkenevat ja ajatukset ovat tiheitä kuin aforismit: Ja milloin on Lappi? Kun lätäkkö jäätyy elokuussa. Kun kuusi ei kasva.
Liimatan tapa hyödyntää yhtäläisyyksiä ja vastakohtia ja yllättää assosiaatioilla ja arkipäätelmillä on hykerryttävää. Kemiläisenä otan viimeisen esimerkin Kemistä ja romaanissa aliedustetulta naissukupuolelta, jolla kuitenkin tuntuu menevän miehiä paremmin:
-- itsenäisyyttä nainen on tarvinnut, kun sodat ja viina ja hullu ylimielisyys teki miehestä epävarman elättäjän. Naisella pitää olla omaa rahaa ja tieto siitä mihin rahaa menee ja milloin tulee lisää. - -
En mää vihainen ole, mää olen kemiläinen. Pohjoinen on lähinnä se mentaliteetti, näköala ja asenne. Paha sitä on sen omaperäisemmin sanoa. Jos toinen on tyhymä, siitä annetaan välitön palaute.
Äijäproosaa omavaraisesta pohjoisesta
Tommi Liimatta panee kuuntelemaan miehiä kolmesta sukupolvesta
Tommi Liimatta: Autarktis. Like 2017. 272 s.
Tommi Liimatan (s.1976) aiemmista romaaneista Nilikki (2009) ja Rautanaula (2013) mieleeni on jäänyt kuvia hämäristä taksi- ja huumebisneksistä ja naisiinmenevän kaupparatsun kirjavista keikoista. Muistan, että Liimatta käsitteli rankkoja aiheitaan kuitenkin omaperäisellä huumorilla ja osuvalla kielellä.
Kun Liimatan seitsemäs romaani Autarktis nimettiin äskettäin yhdeksi tämän vuoden Finlandia-palkintoehdokkaista, raati perusteli valintaansa kehumalla romaanin lämmintä humanismia ja sen henkilöiden suurenmoista riippumattomuutta: He huolehtivat omasta elämästään, kulttuuriperinnöstään ja elämän mielekkyydestä omaehtoisesti. - Ovatko Liimatan henkilöt siis jotenkin kesyyntyneet?
ROMAANIN NIMI Autarktis tulee yhdistämällä sanat autarkia (kreik. omavaraisuus) ja Arktis (Pojoisnapaa ympäröivä alue, jonka etelärajana pidetään napapiiriä). Omavarainen pohjoinen ei kuitenkaan Liimatan romaanissa ole tietty alue vaan sen omapäiset asujamet, joita romaanissa edustaa kolme sukupolvea enemmän tai vähemmän pääväylältä sivuun liukuneita mieshenkilöitä. Tuttuja koheltajia siis.
Romaani etenee puhujien vuorottelevina monologeina. Pääosin äänessä ovat rampautunut sotaveteraani Kaataja, suuriin ikäluokkiin kuuluva Ruotsiin suuntaava Ruottikuume ja nykypäivää edustava työvoimatoimiston vakiasiakas Puhuva Tikkataulu. Hiukan häiritsee se, että kertojanääni pysyy hyvin samanlaisena, vaikka puhuja vaihtuu. Vai kirjoittaako Liimatta tahallaan Lapin miehistään yksiäänisiä?
Monologimuodosta huolimatta lukijalle tulee vaikutelma, että puhujat kertovat elämästään jollekulle kuuntelijalle, esimerkiksi kantapöytäänsä istahtaneelle haastattelijalle: Kahdella kaljapullolla kerron sinulle kaiken. Silti he eivät varsinaisesti uskoudu vaan tilittävät elämäänsä sarjana tosiasioita, melkein kuin sivullisina. Mitä sitä turhia märisemään. Näin on valittu ja eletty.
Ja parhaiten näemmä on viihdytty yksin tai miesporukassa, mutta silloinkin yleensä omin joukoin. Opintonsa keskeyttänyt Puhuva tikkataulu tiivistää nykyolonsa: Totesin tappion, tulin Oulusta takaisin, ilmoittauduin kortistoon ja jämähdin istumaan vanhempien sällien vööliin. Taksilla mentiin. Kunnes päädyin tähän mökkiin. Tai tulin ihan itse. Nyt aika kuluu pääosin lumia luodessa ja nettiä tuijottaessa. Ei paha.
Miesporukassa pääosassa ovat viina ja polttoaine. Ylätaso, herrat, ajavat taksilla. alataso, terveydenhuollon kroonikkoasiakkaat ja alkoholin suurkuluttajat, ajavat taksilla. Keskiluokka raapii autonsa tuulilasista jäätä ja paheksuu. Analyysit osuvat naulan kantaan.
TOKI TYÖHÖNKIN pohjoisen miesväestä on, kun on pakottava tarve, ja edellisillä sukupolvilla, jälleenrakentajilla ja Ruotsiin matkanneilla, on vielä ollut. Välillä Liimatan henkilöt intoutuvat kertomaan töistään jokaista putkiliittymäkierteytystä myöten, ja toisinaan heistä kehkeytyy sellaisia yhteiskunnallisten epäkohtien esitelmöitsijöitä, että luulisi heillä olevan pitkäkin sosiologinen koulutus.
Lapin asialla ollaan ja aina tosissaan. Lappia on vuoroin raiskattu, vuoroin suojeltu, mutta omavaloinen pohjoinen rämpii eteenpäin. Näin on. Apua ei oteta jos vähänkin pärjätään. Juuri tähän asenteeseen Finlandia-raati viitannee puhuessaan Liimatan henkilöiden riippumattomuudesta ja heidän elämänsä omaehtoisuudesta.
Siihen kasvaminen on sitten oma lukunsa. Romaanissa on herkullisia kohtauksia sekä poikaporukoiden yhteisistä että nuorten miesten itsenäisistä irtiotoista tai niiden yrityksistä. Ymmärtämystä höystää havaintojen tiukkuus ja tarkkuus yhdessä mustanpuhuvan huumorin kanssa. Vapaus houkuttaa, mutta koti-ikävästä on vaikea päästä eroon.
Lähdön ja paluun ristiveto onkin romaanin kantavia teemoja. Päätyvätkö sankarimme lopulta taas lähtöpisteeseensä, ja jos päätyvät, niin millaisten koettelemusten ja mutkien kautta?
LAPPILAISTA LUKIJAA Autarktis puhuttelee tietysti paikallisuudellaan, mutta kielellään Liimatta hankkii lukijoita halki Suomen.
Lauluntekijänä Liimattaa helposti luonnehditaan runolliseksi prosaistiksi, ja mikä ettei. Välistä kuvauksissa on tunnelmallista viipyilyä tyyliin: Ajoin Herolla kevätkesän viileässä varjossa skeittisankaritukan pyörteillessä vauhdin ja tuulen ristikossa ja ihailin, miten ruoho oli taas kerran jaksanut nousta pohjoisen ihoon ja tihkuisen yön myötä lehti koivuun.
Yhtä usein lauseet kuitenkin tiukkenevat ja ajatukset ovat tiheitä kuin aforismit: Ja milloin on Lappi? Kun lätäkkö jäätyy elokuussa. Kun kuusi ei kasva.
Liimatan tapa hyödyntää yhtäläisyyksiä ja vastakohtia ja yllättää assosiaatioilla ja arkipäätelmillä on hykerryttävää. Kemiläisenä otan viimeisen esimerkin Kemistä ja romaanissa aliedustetulta naissukupuolelta, jolla kuitenkin tuntuu menevän miehiä paremmin:
-- itsenäisyyttä nainen on tarvinnut, kun sodat ja viina ja hullu ylimielisyys teki miehestä epävarman elättäjän. Naisella pitää olla omaa rahaa ja tieto siitä mihin rahaa menee ja milloin tulee lisää. - -
En mää vihainen ole, mää olen kemiläinen. Pohjoinen on lähinnä se mentaliteetti, näköala ja asenne. Paha sitä on sen omaperäisemmin sanoa. Jos toinen on tyhymä, siitä annetaan välitön palaute.
 |
| Tommi Liimatta. Kuva: Ville Juurikkala |
Kommentit
Lähetä kommentti