Terveisiä Brysselistä ja Pariisista

Näkymä majapaikkani parvekkeelta, 8. krs.

Maisemanvaihdos tekee todella hyvää, ja se ettei ”tarvitse” koko ajan kirjoittaa. Aivoni rekisteröivät silti tunnelmia ja tilanteita ja teinkin ahkerasti muistiinpanoja. Asiat hautuvat ja kun niitä rupeaa avaamaan, ne ovat kypsyneet ja hioutuneet aivojen syövereissä.

Suomessa oli 10 astetta lämmintä, kun lähdin ja Brysselissä saman verran, kun sinne saavuin muutama viikko sitten. Kaupunki näytti taas parhaat puolensa, onhan se kulinaristin ja visualistin taivas; kahviloita, ravintoloita, leipomoja, suklaakauppoja, kauniita rakennuksia ja miljöitä, joista Suomessa voimme vain haaveilla, kirkkoja, museoita, nähtävyyksiä. Ja joka puolella ihmisiä, paikallisia ja turisteja, jatkuva virtana. Mutta kaikki sujuu, mutkattomuus ja kohteliaisuus ovat itsestään selvyys, kiitetään ja pyydetään anteeksi ja avataan ovi naisihmisille. Kukaan ei töni eikä etuile, hymy on herkässä. Mitä kuuluu? – kysymykset halkovat ilmaa myös puolituttujen kesken. Ja poskisuudelmia, niitä riitti! Usein syytämme täällä Suomessa ilmastoa, syksyn pimeyttä ja pitkää kylmää talvea yrmeydestämme, mutta uskon, että hyvä kotikasvatus luo perustan kohteliaisuudelle ja toisen ihmisen huomioon ottamiselle. 

Kohteita Brysselissä

Brysselin suomalaisessa merimieskirkossa, Rue Jacques de Lalaing, 33,  on ihan pakko käydä lepuuttamassa jalkoja ja juomassa korvapuustikahvit. Oli myös tsekattava suomalaisten tuotteiden tarjonta porosäilykkeistä unikkokuppeihin. Myös paikalliset ovat löytäneet tämän ihanan keitaan. Heillä on myös 2. kerroksessa oivallinen kirjasto, jonne lahjoitin LÄHTÖ-kirjani.

Leivonnaiset, kakut ja leivät ostetaan tietenkin PAUL-nimisistä leipomomyymälöistä. Kaupungissa satsataan toden teolla laatuun, söimme ja kahvittelimme milloin missäkin, mutta yhtään ainoaa kertaa emme saaneet muuta kuin korkealaatuista palvelua ja korkealaatuisia tuotteita. Ja kahveissa on valinnan varaa!

Illallispaikoista suosittelen ehdottomasti Callens Café -nimistä ravintolaa, os. 480, Avenue Louise eli samalla kadulla, missä isäntäväkeni eli sisareni perhe asuu, ydinkeskustaa siis. Paikka oli tupaten täynnä ja pihvit niin erinomaisia, että ne sulivat suussa ennen kuin ehdin niitä pureskella.

Brysseli on täynnä kirkkoja, tuntuu, että niitä on melkein joka korttelissa. Minulla oli mahdollisuus osallistua sunnuntaijumalanpalvelukseen protestanttisessa kirkossa. Olipa rento tilaisuus. Papin kännykkä soi, mutta ei se tahtia haitannut. Lopuksi lauloimme Amazing Grace, pappi pyysi kuuntelemaan koko Celine Dionin laulun youtubesta, tässä linkki, jos joku haluaa herkistellä!

(http://www.youtube.com/watch?v=rTuu5NFUpSI) . Ja saarnan lopuksi taputettiin!

Museoista Magritte-museo on must, osoite 1 Place Royale eli aivan keskustassa. Hän oli belgialainen taiteilija, surrealisti, joka syntyi Lessines-nimisessä kaupungissa v. 1898 ja kuoli v. 1967; http://www.renemagritte.org/. Pian seinääni koristaa Magritten iso juliste, joka on menossa kehystykseen. Hauska yhteensattuma oli, että yhtenä päivänä matkustimme tähän Lessinesin pikkukaupunkiin Xavier Jacque-nimisen herran kirjoittaman historiallisen romaanin julkistamistilaisuuteen.  Notre-Dame à la Rose oli nunnien ylläpitämä sairaala, joka on nyt museoitu ja jonka miljööseen Monsieur Jacquesin kirja pohjautuu. Sairaalan pihalla on edelleen valtaisa yrttitarha ja yrteillähän sisaret vuosisatoja potilaitaan hoitivat. Saimme opastetun kierroksen tässä museossa ja olen vieläkin mykistynyt. Satoja vuosia lääketieteen historiaa esillä kaikissa rakennuksissa, vitriineissä ja sairaalasaleissa.  Vanhimmat esineet ovat 1200-luvulta. Tässä oivallinen kohde sairaanhoidon opiskelijoille, joita näyttikin parveilevan museon käytävillä useina ryhminä. Tästä pääsee kierrokselle: http://www.notredamealarose.com/the-museum/?lang=en

Museossa on myös maalaus, jollaisia on maailmassa vain 5 kappaletta. Maalauksessa Jeesuksella on rinnat.

Tältä näytti lääkäri työasussaan. Irrotettava nokka on yrttejä varten, koska mätänevien haavojen haju olisi saattanut estää tutkimukset.

 

Pariisi

Brysselistä matka jatkui Pariisiin, tähän ihanaan kaupunkiin, jossa asustelin nuorena. Jotenkin tuntui, että Pariisi ei ole muuttunut. Montmartren taiteilijakorttelit olivat aivan samanlaisia kuin kymmeniä vuosia sitten. Oli outo tunne kävellä niitä katuja, joita olen aikoinaan kävellyt, kuin jokin toinen elämä. Autot ovat tietenkin lisääntyneet, niitä on varmasti miljoonia. Ja ihmisiä joka paikassa, kadut, kahvilat ja ravintolat kansoitettuina koko ajan, aamusta yömyöhään. Pariisi ei todennäköisesti nuku koskaan! Lounastimme ravintolassa, joka sijaitsee Amélie Poulain –elokuvan tekopaikalla, pääosassahan oli Audrey Tatou http://fi.wikipedia.org/wiki/Le_Fabuleux_destin_d%27Am%C3%A9lie_Poulain

Suosittelen tätä ravintolaa, lounas oli todella maittava ja miljöö viehättävä. Lisäksi hintataso oli sanoisinko kohtuullinen! Café des Deux Moulins, 15 rue Lepic, metroasema Blanche. Täällä kuvattiin siis viisi Oscar-ehdokkuutta kahminut elokuva Amélie vuonna 2001. Täällä voi pistäytyä vain drinkillä tai syödä maittavan aterian, suosittu on myös sunnuntaibrunssi. Amélie-turistit ja vakioasiakkaat viihtyvät ravintolassa sulassa sovussa. 

Ja tietenkin kävimme myös Notre Damessa Seinen rannalla. Kirkon jylhyys ja massiivisuus mykistää edelleen. Sacré Coeur Montmartrella ja kirkon ympäristöstä aukeava näkymä yli Pariisin on edelleen elämys tällaiselle pohojalaasflikalle. Ja sitten vielä, totta kai, Le BHV- tavaratalo Notre Damen kupeessa oli pakko katsastaa. Siis vain katsastaa, hintataso oli niiiin huima.

Yllä näkymä Montmartren kukkulalta, alla Notre Dame.

Paluumatka

Vaikka minulla ei ole varsinaista lentopelkoa, koen lentämisen jotenkin epämiellyttävänä. Lentomatka Brysselistä sujui kuitenkin mukavasti, mutta sitten tapahtui jotakin. Yöbussin matka lentokentältä Lahteen keskeytyi pikkuauton ohittaessa bussimme valtavalla ylinopeudella. Ohituksen jälkeen auto alkoi heittelehtiä liukkaalla tiellä, kaatui kyljelleen ja pyöri muutaman kerran ympäri ja jäi katolleen makaamaan tienpenkkaan. Kuskimme ja meistä matkustajista muutama juoksimme tietenkin katsomaan, oliko mitään enää tehtävissä. Pidin linjaa auki hälytyskeskukseen, kunnes kuulimme ensimmäisen ambulanssin äänen. Auto oli täynnä ihmisiä, sinne litistyneinä, emmekä voineet tai saaneet tehdä mitään, emmekä olisi pystyneetkään. Ne hetket, joiden aikana seisoimme ja katsoimme lohdutonta näkyä, tulevat joka yö uniini, hiljaisuus oli niin totaalinen, ei hiiskahdustakaan kuulunut auton sisältä. Ambulansseja alkoi tulla tasaisena virtana, poliiseja, Medi-Heli. Lehden mukaan kuolonuhreja oli yksi, kuski oli ollut humalassa.

Tarinan sankari on ehdottomasti nuori venäläistaustainen linja-autonkuljettajamme, joka ennakoi tilanteen huomatessaan, että joku hurjastelija aikoo ohittaa bussimme liukkaalla tiellä hurjalla ylinopeudella. Hän teki taitavan väistöliikkeen ja jarrutti maltillisesti. Toisenlainen ratkaisu olisi ollut meille kaikille kohtalokas.

Uutuuksien ilta 

Seuraavaksi olikin sitten Salpausselän kirjailijat ry:n Uutuuksien ilta keskiviikkona 27.11.2013 Lahden kaupunginkirjaston auditoriossa. Sen lisäksi, että esittelin oman LÄHTÖ-kirjani, sain kuunnella toinen toistaan lahjakkaampien eri-ikäisten kirjailijoiden kertovan omista teoksistaan. Päijät-Hämeessä on todella tuottoisia ja mielenkiintoisia kirjailijoita, kaikilla oli valmiina teos tai teoksia ja valmisteilla ainakin yksi ellei monta! 

Toivotan kaikille lukijoilleni rauhallisia joulunalusviikkoja! Armahtakaa itseänne ja muistakaa, että joitakin tuotteita voi ostaa myös valmiina. Ja jouluateriavieraita voi rohkeasti pyytää tuomaan tullessaan jotakin sellaista, jonka tekemistä et ehkä hallitse tai et ole vielä valmis ostamaan sitä kaupasta – koska mummokin teki ne kaikki aina itte!

Ja jos matkustatte esimerkiksi Fuengirolaan Espanjaan, kirjani löytyy sieltä Hemingway-kirjakaupasta :)

Draamaa ja kirjoittamisen opetuksesta

Draamakurssi Lahdessa 2.11.2013

Sain mahdollisuuden osallistua Salpausselän Kirjailijat ry:n järjestämälle draamakurssille pyhäinpäivänä täällä Lahdessa. Kurssin veti taitavaan ja innostavaan tyyliinsä Harri Istvan Mäki Oriveden Opistolta, kirjailija, ohjaaja, käsikirjoittaja, luennoitsija … ja mitä vielä! Hän valotti mm. teatterin ja näyttelemisen alkumetrejä. Aikojen alussa klaanit kokoontuivat tulen ääreen kertomaan tarinoita. Pikku hiljaa joku oivalsi, että tarinan voi esittää draamana. Ensin joku ”näytteli” yksinään, seuraavassa vaiheessa eri roolihahmot astuivat näyttämölle. Myös teatterirakennukset alkoivat kehittyä. Esimerkkien voimin hän kertoi niistä reaktioista ja tunteista, joita katsojan/kuuntelijan mielessä tai sielussa tapahtuu näytelmän aikana. Näyttelijä näyttelee (!), katsoja reagoi tunteillaan, draama tapahtuu katsojan mielessä.

Teatterihan on yhteisötaidetta, reaktiot ovat kollektiivisia, kaikki purskahtavat nauruun samaan aikaan tai alkavat nyyhkiä saman kohtauksen aikana. Kirjaa luet yksin ja elokuvaakin saatat katsoa yksinäsi kotisohvalla, teatterissa alat nauraa, kun muutkin nauravat ja itku tulee herkemmin, jos kaverisi viereisellä penkillä kaivaa nenäliinan esiin. Näinhän se on!

Keskusteltiin draaman kaaresta, teemoista, teatterirakennuksista, amfiteattereista ja siitä, miten teatteri tarjoaa katsojalle suuren illuusion, jossa kuvitteelliset hahmot näyttelevät tunteita. Näytelmällä pitää olla teema, aihe ja sanoma. Jokaisella yhteisöllä ja kansakunnalla on omat arvonsa ja norminsa, joiden puitteissa sanomaa tulee käsitellä, ettei uskottavuus kärsisi. Tekstin pitää tavalla tai toisella istua ympäristöön ja vallitseviin olosuhteisiin niin, että tapahtumiin ja henkilöihin on helppo samaistua; katsoja tuntee sääliä, pelkoa ja kauhua. Entäs jos tuossa olisinkin minä?

Minulle on aina ollut epäselvää se, missä vaiheessa romaania tai näytelmää pitää lopettaa uusien henkilöiden tuominen näyttämölle, tuotoksieni henkilögalleria kun on melko laaja. Nyt sekin selvisi! 2/3 tekstistä voi sisältää uusia henkilöitä ja juonenkuljetuksia, mutta siihen ei saa ympätä enää lisähenkilöitä viimeisen kolmanneksen aikana, muuten tarina ei lopu koskaan. Eli uusi info on pysäytettävä ennen kuin viimeinen kolmannes alkaa. Järkeenkäypää ja loogista! 

Palaan heti kun ehdin edellistalvena näytelmäkäsikirjoituskurssilla kirjoittamaani kokopitkään näytelmään. Jos joku henkilöhahmo vielä yrittää sisään viimeisen kolmanneksen aikana, en avaa sille ovea, olkoot vaikka jonkun päiväuni tai näky, sisään ei pääse, ellei ole antanut vihjettä itsestään ensimmäisen 2/3:n aikana. Mutta muistelen, että sinne ei kukaan enää loppupuolella edes pyrkinyt. Näytelmä kertoo Paulasta ja Jarista. Jari on Paulaa vanhempi ja rakentaa taloa, johon tulee myös lastenhuoneita. Paulaa alkaa ahdistaa koko perheenperustamisvimma, jonka syövereissä Jari on. LIsäksi Paulan ja Jarin erilaisuus ja erilainen suhtautuminen asioihin aiheuttaa konfliktin, joka purkautuu ... no enpä kerro enempää!

Haastatteluissa" pitäydy siinä, ettet kerro kirjastasi tai itsestäsi liikaa äläkä ainakaan paljasta kirjasi tarkoitusta", sanoi Harri Istvan Mäki lopuksi. Tätä mietin nyt.

Luento tai oppitunti, miten vain, herättää varmasti ajatuksia vielä pitkälle syksyyn. Jostakin syystä en kuitenkaan allekirjoita sitä, että näyttelijä ei oikeasti tunne vaan ainoastaan eläytyy tunteeseen. Näin Tšehovin Lokin edellistalvena Helsingissä (HEO, draamalinja 2, opinnäytetyö). Lokin Nina on yksi vaikeimpia naisrooleja Ibsenin Nukkekodin Noran ja Canthin Anna-Liisan lisäksi. Katselin ihastuneena ja osaksi kauhuissani nuorimmaiseni eläytymistä Ninan dramaattiseen rooliin. Näytöksiä oli 12 harjoitusten lisäksi. Elät, pelkäät, rakastat ja petyt, itket ja naurat näyttämöllä joka ilta katsojien silmien alla. Liikutat omaa psyykeäsi ja katsojien psyykeä, autat heitä kaivamaan esiin kaikki samat tunteet, jotka juuri toit heidän eteensä. Koska draama tapahtuu katsojan pään sisällä.

Näytteleminen on taitolaji, joka vaatii vahvan psyyken ja vahvan fyysisen kunnon. Täytyy myös hallita äänenkäyttö niin ettei ääni katoa, ja oikea hengitystekniikka on a ja o jaksamisen kannalta. Ja täytyy muistaa myös, miten suojelet itseäsi, että osaat hellittää roolihahmosta, kun näytöksen jälkeen kävelet kotiisi pimeänä syysiltana ja yrität taas olla oma itsesi; tiskit odottavat ja jääkaappi on tyhjä, imuroidakin pitäisi! Joskus Ryhmäteatterin esityksen jälkeen on mielenkiintoista mennä lasilliselle viereiseen kapakkaan ja katsella miten näyttelijät tulevat sinne ilman meikkiä, hikisinä ja uuvahtaneen näköisinä, kaikkensa antaneina, tavallisina ihmisinä! Ja lähtevät sitten pikkuhiljaa koteihinsa, odottavat ratikkaa tai bussia poissaolevan näköisinä seuraavan illan esitys jo takaraivossa.

Kirjoittamisen opetus

Vielä 80-luvulla piti puolustella sekä kirjoittamista että kirjoittamisen opetusta. Vai voiko romaanin kirjoittamista ylipäätänsä opettaa? Enemmistön mielipide on, että totta kai voi! Tälläkin hetkellä on erilaisia koulukuntia, yksi vannoo lyhyen ja ytimekkään lauserakenteen nimeen, yksi tarjoaa tajunnanvirtaa ainoana oikeana tapana esittää asiansa kirjallisessa muodossa jne. Jokainen kirjoittamisen opas on kirjoittajansa näköinen. Kuten jo aikaisemmassa postauksessani esitin, realismi nostaa päätään. Ihmiset haluavat taas oikeita tarinoita, uskottavia hahmoja ja yksinkertaista ilmaisua, tarinoita, joihin voi samaistua, miljöitä, jotka ovat tunnistettavia, joissa kuka tahansa meistä voisi asua tai työskennellä. Helpommin sanottu kuin tehty.

Meillä on Suomessa tämä sanataiteen mekka, Oriveden opisto, jota toki voi häpeilemättä verrata Iowan kirjoittajayliopistoon. Oriveden opistoa ylläpitää Kansanvalistusseura. Opistolla ovat saaneet perusoppinsa kirjoittamiseen ja kirjalliseen ilmaisuun monet arvostetutkin kirjailijat. On lyhytkursseja, pitempiä kursseja. verkkokursseja. Minulla oli onni takavuosina päästä LÄHTÖ-romaanin käsikirjoituksellani Oriveden Mestarikurssille, ilmainen viikko viehättävässä miljöössä samanhenkisten ihmisten ja hyvän opetuksen parissa. Sitä keskikesän viikkoa kannustavassa ilmapiirissä en unohda koskaan. Varsinkin ”oikeitten” kirjailijoiden vierailut olivat virkistäviä. Kuulimme, miten kivinen tie monellakin on ollut, ja miten ura lähti nousuun juuri silloin, kun alkoi usko koko hommaan jo mennä. Se on pienestä kiinni, olkoonkin, että kyse on sattumasta tai siitä, että kirjasi genre on oikea tai olet liikkeellä oikeaan aikaan. Siellä myös opin, että vaikka käsikirjoituksenne tulisi bumerangina takaisin, älkää lopettako missään tapauksessa kirjoittamista!

On palattava taas Aristoteleen runousopin äärelle. Tämä vaikeaselkoinen opus on saanut v. 2012 rinnalleen selitysoppaan: Aristoteleen Runousoppi - opas aloittelijoille ja edistyneille (useita tekijöitä).  Kirjan tarkoitus on selvittää, mitä Runousopissa sanotaan, mitä se tarkoittaa, miten se on ymmärretty ja miten se ylipäätään voidaan ymmärtää. Kirja sisältää myös Runousopin uuden, selkeän suomennoksen. Suomennoksen ovat laatineet Kalle Korhonen ja Tua Korhonen. Siinä myös oiotaan niitä väärintulkintoja, joita aikeisemmissa suomennoksissa on ollut.

Tässä on Pegasos, runoratsu, yksisarvinen tarueläin. Kerrotaan, että aina kun Pegasoksen kavio osui maahan, paikalle syntyi lähde. Halutessamme näemme Pegasoksen, sillä kun Pegasos kuoli, Zeus muutti sen tähtikuvioksi öiselle taivaalle. Samalla hetkellä, kun Pegasos muuttui tähdeksi, maahan leijaili valkoinen höyhen. Ja kun löydät valkoisen höyhenen, tiedät, että joku jossakin ajattelee sinusta kauniita ajatuksia!