Ajan hermolla ja Suomi-räppiä

Miten usein istunkaan tietokoneen ääressä verhot ikkunan eteen vedettyinä.  Etten näkisi aurinkoa ja kaunista kesäpäivää, kun kirjoitusvimmani on pahimmillaan(tai parhaimmillaan)! 

Toki päivän mittaan yritän lähteä ulos, mieluummin metsään. Siellä minuuteni pienenee ja tunnen olevani vain yksi nuppineulan pään kokoinen mitättömyys luonnon kiertokulussa. Se on terve tunne. En halua että ympäristöni luulee minun jotenkin pröystäilevän, että luulen olevani jotenkin erinomainen, tai erilainen, poikkeava, parempi kuin muut.

Vaatimattomuus kaunistaa! Vai kaunistaako? Kulkevatko vaatimattomuus ja heikko itsetunto käsi kädessä? Uskon tähän jossakin määrin. Miksi pelkäämme kehumista? Jos esim. lasta kehutaan, meneekö hän pilalle? Kasvaako hänestä ennakkoluuloton, hyvän itsetunnon omaava ja muut huomioon ottava aikuinen vai itsevarma kovis, besservisseri, joka uskoo itsekin olevansa melkein täydellinen ja muut ihmiset jotakin aivan muuta? Nämä ovat paljolti ehkä myös yksilö- ja perhekohtaisia juttuja. Mutta kannattaa silti kokeilla, rakkaus ja myötäeläminen ovat kuitenkin myös taitolaji, vaikka kaikilta se ei ikävä kyllä onnistu. Ja kannattaa myös miettiä kenen kanssa hengailee, negatiivinen ihminen vie helposti kaikki mehut toisesta ihmisestä, narsistista puhumattakaan.

Pidän itseni ajan tasalla lukemalla lehtiä ja seuraamalla sekä tv- että nettiuutisia. Nettiuutisissa on se hyvä puoli, että pelkän otsikon perusteella voin valintani mukaan syventyä tarkemmin niihin aiheisiin, joita pidän tärkeinä sekä itselleni ja/tai yhteiskunnalle. Miksi lukisin juttuja esim. kouluampujan sielunmaisemasta, koska kenenkään pään sisään ei voi mennä katsomaan, mitä siellä oikeasti liikkuu, mikä johti mihinkin. Syitä ja seurauksia on roppakaupalla, mutta myönteisellä suhtautumisella ja empatialla luulisin voivan estää ainakin osan pahoista teoista. Jos et ole tärkeä kenellekään, jos sinut mitätöidään niin jonakin päivänä teet jotakin, että sinut huomattaisiin. Melko usein kanavoit tuskasi johonkin positiiviseen, kirjoitat vaikka kirjan tai perustat yrityksen, opiskelet ja saavutat yhteiskunnallisesti arvostetun aseman, menet vapaaehtoistyöhön. Ikävä kyllä on toinenkin tie huomatuksi tulemiseen, mutta siltä sieltä ei useinkaan ole paluuta.

Osallistun sosiaalisessa mediassa keskusteluun vanhustenhuollon nykypäivästä, koska en tällä hetkellä voi muuta kuin ottaa kantaa ja ilmaista mielipiteeni.  Uskon edelleen siihen, että joukoissa on voimaa. Se on nähty jo takavuosikymmeninä. Yhdessä saamme enemmän aikaan. Kirjoitan nimeni joka ikiseen adressiin, jossa vastustetaan esim. lähikoulujen ja lähikirjastojen lakkautusta. Nimeni on siellä tuhansien muiden nimien joukossa ja kun lista toimitetaan kaupungintalolle tai mihin se nyt toimitetaankaan, siellä tajutaan, että asia on sittenkin tärkeä, kun noin ja noin monet ovat allekirjoituksellaan mielipiteensä tuoneet julki. Hyvän asian puolesta olisin valmis menemään banderollini kanssa seisomaan vaikka keskelle toria. Miksi häpeisin? Tämä on minun elämääni. Jonkun toisen elämä on toisenlaista.

Totuus piilee joskus Suomi-räpissä, vielä loppuun pala Cheekin tekstiä levyltä Jippikayjei (2010)

En suostu unelmoimaan elämääni,

vaan elän unelmaani.

Sen saavuttaminen on aina ollut mulle maali …

Kauniita syyspäiviä ystävät – lunta odotellessa!

Tässä v. 1959 Huutoniemen kansakoulussa Vaasassa maalaamani akvarelli "Puun istutus". 

Haltiakuusen alla

Salpausselän kirjailijat ry:n jäsenillassa 4.9.2013 esiteltiin teos Haltiakuusen alla – suomalaisia kirjailijakoteja.

Tekijät: Anne Helttunen ja Annamari Saure
Kuvat: Jari Suominen

Haltiakuusen alla esittelee kaikki tärkeimmät suomalaiset museoina toimivat kirjailijakodit. Mukana on 25 suomalaista kirjailijaa ja yli 30 erilaista kohdetta: syntymäkoteja, lapsuuden ja nuoruudenkoteja, itse rakennettuja taloja ja kesämökkejä. Kaksi museoista on ulkomailla.

Oli kiinnostavaa kuulla tekijöitten kuvaus kirjan kirjoittamisen ja valokuvaamisen prosessista. Matkakilometrejä syntyi noin 7000 ja aikaa kirjan tekoon kului kaiken kaikkiaan kaksi vuotta. Museoiden kanssa kuvausaikojen sopimiseen meni todella paljon aikaa. Ensiksikin piti jäljittää se henkilö tai se taho, jonka kanssa vierailua voi alkaa suunnitella, löytää museoiden vastuuhenkilöt. Kaikki museoiksi muutetut kirjailijakodit eivät olleet auki kuin tiettyinä viikkoina tai päivinä vuodessa, joku vain yhden päivän vuodessa. Johonkin sai avaimen naapurin papalta, joka ei enää jaksanut tulla itse kyseistä paikkaa näyttämään. Jotkut museot pysyivät kiinni perikunnan päätöksellä, että ovia ei aukaista kenellekään, eivätkä ne auenneet edes kirjan tekijöille.

Kirjan avulla voi suunnitella esimerkiksi lomamatkalle vierailuja joihinkin kohteisiin, kirjassa on selkeä kartta. Kauniit valokuvat henkivät sitä tunnelmaa, jossa kirjailija on elänyt ja ammentanut luovuutensa. Jari Suomisen valokuvat ovat upeita, luonnonvalossa ja pitkällä valotusajalla otettuja. Näin kuvista on tullut armeliaan pehmeitä ja persoonallisia. Töllien, puolilahojen mökkien sekä talojen ja jopa kartanoiden miljööt ruokkivat mielikuvitusta ja näin sieluni silmin kirjailijat työssään omien työpöytiensä ääressä, kuulin heinäsirkkojen sirityksen pihalla ja aistin auringonpaisteen ja maaseudun rauhan. Useat näistä museoista sijaitsevat juuri maaseudulla, muutamilla kirjailijoilla oli sekä kaupunki- että maalaisasunto kirjoittamista varten. Ja maallehan muutettiin aina kesiksi, usein koko perheen voimin.

Kiinnostavaa oli kuulla myös kirjailijoista sellaista tietoa, jota en tiennyt (tai muistanut). Kirjan tekijät mainitsivat moneen kertaan museoiden oivalliset ja työhönsä sitoutuneet oppaat, jotka valottivat myös kirjailijoiden luonnetta, pieniä tapahtumia tai muuten merkittäviä juttuja. Yksi kiinnostavimmista historioista oli Ilmari Kiannolla ja Kalle Päätalolla. Topeliuksen kaunis valkoinen kotikartano oli myös yllätys, sitä aina otaksuu, että luovuus syntyy nälästä ja siitä, kun lumi tupruaa tupaan nurkista. Mutta nyt ymmärrän paremmin senkin, miten onnellinen lapsuus vaikutti hänen tuotantoonsa ja kirjojen tunnelmiin.

Tällä iällä alkaa enemmän ja enemmän miettiä sitä, mitä meistä jää, kun lähdemme. Minkälaisen tunnelman tai minkälaista tietoa jätämme jälkeemme. Kaikki me haluamme varmasti, että läheisemme muistavat meidät ystävällisenä ihmisenä, joka auttoi, kun huomasi jonkun apua tarvitsevan. Joka kehui, kun muut polkivat lattianrakoon. Joka kiitti, toivotti hyvää päivän jatkoa tai hyvää viikonloppua! Joka otti huomioon. Joka ei mitätöinyt. Joka lohdutti, kun maailma murjoi. Kaikilta ei nykyään jää edes minkäänlaista kirjeenvaihtoa, mistä voisi jotakin tietoa ammentaa, kun kaikki on sähköisessä muodossa ja salasanojen takana. Ja onko kenelläkään aikaa tai tahtoa ruveta haastattelemaan aikalaisia siitä, minkälainen joku henkilö oli tai mitä hän oikein touhusi? Päiväkirjojen pitämisestä nyt puhumattakaan, kenellä nyt sellaiseen on enää aikaa, kun on niin paljon tärkeämpiäkin juttuja!

Olen ottanut varmuuden vuoksi pari kuvaa niistä työtiloista, joissa itse kirjoitan. Ensimmäinen on kaupunkiasunnossani Lahdessa ja toinen siellä Laihian mökillä, jonne matkustan muutaman kerran vuodessa. Esim. talvella, kun ulkona on vähän hämärää ja tuli palaa tuvan hellassa, tunnelma on unenomainen ja kirjoitan tajunnanvirtaa, johon sekoittuvat kaikki lapsuuteni, nuoruuteni ja aikuisuuteni tapahtumat ja tunnelmat.

Kun työtilani museoidaan :), vierailijat saattavat ihmetellä, että ai tuollainenko läppäri sillä oli, melko pieni näyttö. Miksi juuri Asus-merkkinen? Ja tuollainenko printteri, Canon? Ja käyttikö se vielä hiirtä? Ja mikä parasta, koko kirjallisen tuotantoni tuotokset, luonnokset, käsikirjoitukset, arvostelut ja lehtijutut ovat siistissä nipussa pienessä peltirasiassa muutamalla muistitikulla! Kätevää! Ei palonarkoja paperiarkistoja ja tilaa vieviä mappirivistöjä!

Raija Hautalan työpiste Lahdessa. Työtuoli (pyörivä ja pyörillä varustettu) ja mainio säädettävä atk-pöytä kierrätyskeskus Patinasta. 

Raija Hautalan kirjailijakamari Laihian mökissä. Pöytä ja tuolit kuuluvat mummoni isän tekemään kokonaiseen kalustoon, kalusteilla on ikää n. 85 vuotta, senkki 40-luvulta, räsymatot mummon kutomia. Taulut enoni Kanadassa maalaamia öljyväritöitä.

Pihanpuoleinen makuukamari. Kaikki huonekalut n. 85 – 90 vuotta vanhoja. Ja vintissä on niitä lisää roppakaupalla.

Tällaista tällä kertaa!