Pajua siellä ja täällä
Tämä kirjoitus on täynnä pajunköyttä.
Punottua juttua siellä ja täällä.
Hangen alla ja päällä.
Risua kerrakseen.
Osa nukkuu talviunta.
Näyttää kuolleelta, mutta elää horroksessa.
Odottaa kevään lämpöä ja uutta kasvukautta.
Puutarhan talvi luo kesäihmiselle ristiriitaisia tunteita.
Etenkin aurinkoisena pakkaspäivänä.
Kun maan peittaa puhdas lumipeite.
Ei rikkaruohon rikkaruohoa.
Vain jäljet hangella
Pelkkää harmoniaa.
Ainakin jos punottu pajupinta miellyttää silmää.
Osa on jo nähnyt parhaat päivänsä.
Osalla ovat myös värit harmaantuneet.
Saa huilata rauhassa ja antaa rosoisuuden lisääntyä.
Ei ole kiire minnekään.
Osa on jäänyt käyttämättä.
Tai ehkä kuitenkin päätyy nuotion sytykkeeksi.
Renkaat odottaa, josko pelattais jotain kesällä?
Osalla on kesällä paljon työtä.
Köynnösten kaverina ja kärhöjen tukijana
Osa on kerännyt kaverit ympärilleen.
Ehkä juuretkin kietoutuvat hangen ja mullan alla yhteen.
Vanheneminen näkyy monin tavoin.
Päällekkäisinä punottuina kerroksina.
Pitkinä vuosikasvuina.
Tulevaisuus on taattu, kun entinen perunamaa kasvaa uutta materiaalia.
Sato kerätään talven aikana tai viimeistään ennen uutta kasvukautta.
Pajumateriaalin ekologisuus ihastuttaa.
Mitään ei päädy kuormittamaan luontoa.
Punominen on käsille konkreettista tekemistä.
Ei kylläkään mitään kevyttä puhdetyötä.
Minulle on vuosien saatossa syntynyt vahva yhteys pajuun.
Ehkäpä pajuilla ja minullakin henkiset juuret kietotuvat yhteen?
Ainakin elävien pajujen kanssa.
Kerro, kerro, pajurengas, tuleehan lämmin kesä?
Voiko olla punomista meditatiivisempaa hommaa?
