123. Unohtamisesta (osa 1)

Tervetuloa blogini toiselle tuotantokaudelle, jolla postausten määrä vähenee siten, että julkaisen niitä vähintään yhden ja enintään kolme viikossa. Vaikka mieli tekisi, en aloita metakritiikillä, vaan keskityn tällä kertaa unohtamiseen ja unohdettuihin tai sellaisiksi otaksuttuihin kirjailijoihin. Taustalla resonoi ajatus kaanonien ja vastakaanonien suhteesta diversiteettiin (johon palaan tarkemmin myöhemmin) samoin kuin proosahistoriani arvosteluissa siellä täällä esitetty oletus, että Raukoilla rajoilla rakentaisi jonkinlaista vastakaanonia muun muassa unohdettujen kirjailijoiden ja kirjojen varaan.

Suomenkielisessä Wikipediassa kategoriaan suomalaiset kirjailijat sisältyy artikkeli yli 2400 suomalaisesta kirjailijasta. On varsin todennäköistä, että suuri osa heistä on tuntemattomia valtaosalle kirjallisuuden harrastajista ja tutkijoista. Tästä huolimatta voidaan kysyä, ovatko nämä enimmäkseen tuntemattomat kirjailijat myös unohdettuja. Sama kysymys voidaan kohdistaa myös paikallisesti tai alueellisesti tunnetuihin kirjailijoihin (joiden tietoja on tallentunut monenlaisiin matrikkeleihin ja tietokantoihin), "sivutoimisiin" kirjailijoihin (jotka ovat saattaneet toimia pidempään ja aktiivisemmin jollakin toiselle alalla kuten vaikkapa kuva- ja performanssitaiteilijoina tunnetut Meri kiipeilee -teoksen tekijät Alpo Jaakola ja Ilkka-Juhani Takalo-Eskola) ja pienehköjen kirjallisten ryhmien tai yhteisöjen jäseniin (tällainen on esimerkiksi Manuscript´63 -ryhmän perustajajäsen Erkki Wessman, joka tunnetaan tai tunnettiin paremmin työstään journalistina ja tv-käsikirjoittajana).      

Lisää käytännöllisiä hankaluuksia piirtyy näkyviin, jos näiden mahdollisesti unohdettujen kirjailijoiden tuotannosta lähtee tai lähtisi etsimään unohdettuja ”merkkiteoksia.” Jos 2400 Wikipedia-julkisuudesta nauttivasta kirjailijasta puolet olisi prosaisteja, ja historioitsija lukisi kultakin heistä keskimäärin kolme teosta, joiden keskimääräinen laajuus olisi 200 sivua, niin luettavaa kertyisi yhteensä 720 000 sivua. Jos historioitsija lukisi yhden teoksen joka päivä, niin pelkästään materiaalin läpikäymiseen kuluisi noin vuosikymmen. Todennäköisesti varsin moni tuohon 1200 hengen ryhmään kuuluva kirjailija on julkaissut yli kolme teosta, joten heidän kohdallaan pitäisi lukea joko koko tuotanto tai siitä jokseenkin sattumanvaraisesti valitut teokset (edellinen vaihtoehto saattaisi helposti kaksin- tai kolminkertaistaa luku-urakan keston). Yksi omakohtainen esimerkki: luin proosahistoriaani varten Valter Juvan salanimellä Heikki Kenttä kirjoittaman romaanin Maahengen salaisuus: tohtori salapoliisina (1915) ja kyllästyin siihen niin perusteellisesti, että jätin lukematta Juvan samalla salanimellä kirjoittaman ilmeisesti huomattavasti mielenkiintoisemman prooosateoksen Valkoinen kameeli ja muita kertomuksia itämailta (1916), jonka Ilkka Malmberg mainitsi viimeiseksi jääneessä lehtiartikkelissaan (”Luvattu lehmä”, HS Kuukausiliite 1/2017, 36–40).

Osittain tällaiset ongelmat ja sattumukset johtuvat siitä, että kirjoja koskeva metadata on puutteellista, virheellistä, epäjohdonmukaista tai sitä ei ole lainkaan. Saatavilla olevan metadatan painottuminen teosten lajeihin ja aihealueisiin ei lisäksi paljon auta, jos pyrkisi jäljittämään esimerkiksi suomenkielisen proosakirjallisuuden ensimmäistä epäluotettavaa kertojaa, metalepsista tai tajunnanvirtaromaania.  

Unohdettujen kirjailijoiden ja kirjojen skaala on laaja. Yhteen ääripäähän kuuluvat ite-kirjailijat ja heidän omakustanteensa, jotka muodostavat jokseenkin täysin tutkimattoman alueen. Toisessa ääripäässä ovat sellaiset unohduksiin vaipuneet kirjailijat, jotka ovat aikanaan löytäneet tiensä kirjallisuushistoriaan, mutta joita ei ole sisällytetty myöhempiin kirjallisuushistorioihin. Yksi tällainen kirjailija on K.A. Järvi, jonka romaani Loinen kuuluu proosahistoriani oheislukemistoon. O.A. Kallion Uudempi suomalainen kirjallisuus (1911–1912) käsittelee Järven tuotantoa runsaan sivun verran ja huipentaa katsauksensa näin: ”Kaikissa näissä kertomuksissa on Järvi ryhtynyt sangen mielenkiintoisiin ja uutukaisiin aiheihin, mutta ei ole jaksanut niitä taiteellisesti yhtä mielenkiintoisella tavalla käsitellä. — Ansiokkaimpia lienevät lopultakin toistaiseksi hänen pohjoiskarjalaiset takalistokuvauksensa Opettaja (1907) ja varsinkin Loinen (1908), Järven tähänastisista teoksista epäilemättä merkittävin. Edellisessä tuntuu päähenkilö, valistus- ja perustus-laillisintoinen opettaja Hannes Kauppi, pitäjänsä kaikki kaikessa, vielä kovin ihannoidulta ja teennäiseltä, mutta jälkimäisessä on sensijaan köyhä, hädissään näpistelevä Lois-Pietu ja hänen alkuperäinen maalainen ympäristönsä kuvattu erinomaisen elävästi ja todentajuisesti.” (O.A. Kallio: Uudempi suomalainen kirjallisuus II, 155. WSOY, 1912)  

Pienempään, mutta kenties vielä mielenkiintoisempaan ryhmään kuuluvat kirjailijat, jotka ovat vaarassa unohtua. Heidät mainitaan ohimennen jossakin viimeaikaisessa kirjallisuushistoriassa, mutta tavalla, joka viittaa historioitsijan puutteelliseen kompetenssiin. Kai Laitisen Suomen kirjallisuuden historian neljänteen uusittuun painokseen sisältyvä lyhyt kuvaus Iikka Vuotilasta ja Ari Koskisesta on juuri tällainen tahaton vihje: ”Iikka Vuotilan (1933–1975) ja Ari Koskisen (s.1939) tyylitellyissä romaaneissa yhdistyvät yhteiskuntakriittinen näkemys ja kokeileva ote.” (Laitinen 1997, 585) Vihjeen ymmärtämiseen riittää tieto siitä, että jos mikään, niin kokeellinen kirjallisuus oli Kai Laitiselle inhimillisesti vierasta.  

(jatkuu)

42. Meri kiipeilee

1960-luvun kollaasiromaaneista tai sellaisiksi väitetyistä Alpo Jaakolan (1929–1997)  ja Ilkka-Juhani Takalo-Eskolan (s.1937) Meri kiipeilee (1965) on vähiten tunnettu ja todennäköisesti paras. Suomen Teiniliitto RY:n kustantaman 78-sivuisen kirjan tai vihkon takakansi eli PERÄ PUHE tarjoaa lukijalle perustiedot, mutta ei avaimia käteen: ”Tämä on neliosainen kirja jaksoa kappaletta lukua kertomusta tarinaa no velliä runollista kuvitusta ja -proosaa. Materiaali on sijoitettu sivuille lomittain: Jaakolaa ja Takalo-Eskolaa ja niin edelleen vuorotellen yhtä aikaa. Vihko sisältää ainakin kolme eri kokonaisuutta jotka elävät symbioosissa. Lukija antaa niille oman elämänsä: teoksen voi lukea muussakin kuin ’järjestyksessä.’ Muutamien sivujen alalaitaan on ikään kuin alaotsikoiksi asetettu signaaleja joilla varmaan on yhteyttä mm. yläpuolella edellä ja jäljessä (todella) olevaan.”

Kuvien ja sanojen yhteispeli ei sinänsä riitä tekemään mistään teoksesta kollaasia, mutta Alpo Jaakolan kolme piirrostarinaa tai sarjakuvaa, Jens kiittämätön ja Aleksis Kiveä ja Elias Lönnrotia uudelleen ja ironisesti mytologisoivat Suomalaisia suurmiehiä 1 ja 2, ja Ilkka-Juhani Takalo-Eskolan teksti Tunkiokuningas, ovat niin vieraita toisilleen ja keskenään eriparisia, että niiden ansiosta Meri kiipeilee on kollaasi paremmin perustein kuin yksikään aikalaisensa. Tämä ei johdu vain teoskokonaisuutta vastaan haraavasta vähintään neljästä pienemmästä kokonaisuudesta ja niiden oikullisista keskinäissuhteista vaan ennen kaikkea teoksen ainesten runsaudesta ja erilaisuudesta. Jo Takalo-Eskolan tekstissä kertova ja kuvaileva normaaliproosa yhdistyy katkelmalliseen ja syntaksiltaan siitä poikkeavaan tajunnanvirtaan ja proosa runoon, aforistisuus parodiaan, pastissiin, nonsenseen ja KALEVALA-RONDOON; lisäksi kirjoitus asettuu tilaan ja käyttää typografiaa vaihtelevasti, leikkii kirjoitusvirheillä, niiden mahdollisuudella ja muulla kielen materiaalisuudella niin että lukijan tekee melkein mieli uskoa Takalo-Eskolan KALLON VARJOa signaloivassa osuudessa esittämää väitettä, että ”Vuodesta 1955 on usein ollut mielessä kollaashikirja tai -elokuva. Nyt on tietysti mennyt mielen kiinto kun semmosesta tuli ROP.” 

Jaakolan piirrokset, jotka sisällyttävät itseensä tai kehykseensä tekstiä, toimivat pinnanalaisessa outoudessaan, ironiassaan ja leikkisyydessään samankaltaisissa vaihtuvissa ja heterogeenisissä rekistereissä kuin Takalo-Eskolan kieli, mikä takaa sen, että kuvan ja sanan välillä vallitsee sellainen (kauhun) tasapaino, ettei kumpikaan peruselementti pääse liiaksi dominoimaan. Lienee selvää, että aineksiensa moninaisuudessa ja niiden epäharmonisessa yhteispelin rikkaudessa Meri kiipeilee lyö laudalta suomalaiset kilpailijansa. Sama koskee kirjalliselle teokselle yleensä vieraan eli ei-kirjallisen materiaalin määrää ja laatua sekä tietysti muun kuin kirjailijan itse kirjoittamaa materiaalia. 

Intertekstuaalisia viitteitä ja varsinkaan viittausten määrää ei ole juuri mieltä laskeskella siitä yksinkertaisesta syystä, että intertekstuaalisuus ja kollaasi ovat käsitteellisesti eri asioita ja ne kannattaa kummankin käsitteen selitysvoimaisuuden säilyttämisen vuoksi pitää erillään toisistaan. 

Kollaasissa tärkeää on materiaalisen heterogeenisyyden tuottama ristiriitaisuuden ja yhteensopimattomuuden vaikutelma, jonka lähteenä kirjallisuudessa voivat olla periaatteessa ei-kirjallinen materiaali (kuten vaikkapa kuvat tai kuvitus), ei-kaunokirjallinen eli kirjallisuutena merkityksettömäksi tai arvottomaksi koettu kirjoitettu tai kirjoitusta sisältävä materiaali (kuten esimerkiksi sähkölaskut Aronpuron Aperitiff -romaanissa) tai muiden kuin kirjoittajan itsensä kirjoittama teksti. Viimeisessä ja heikoimmassa vaihtoehdossa keinoa tulee käyttää laajasti eli uuden teoksen erittäin keskeisenä jäsentymisen tapana, jotta se voisi erota tuiki tavallisesta, tietoisesta tai tahattomasta tekstienvälisyydestä. 

Tällaisiin lähtökohtiin perustuvassa vertailussa käy ilmi, että suomenkielisen proosan historiassa kollaasista kannattaa puhua vain Aronpuron ja Jaakolan & Takalo-Eskolan teoksien yhteydessä (unohtamatta Takalo-Eskolan esikoisteosta Upottava vuodelta 1964). Niihin verrattuna Mannerin triviaali tekstienvälisyys (romaanissa Oliko murhaaja enkeli?, 1963), Lahtelan enimmäkseen itse sepittämän materiaalin heterogeenisyys (romaanissa Jumala pullossa, 1964) ja Saarikosken helsinkiläisen paikallisvärin sävyttämä tumpelo Joyce-imitointi eivät ole osa samaa ilmiötä. Kummallisinta koko kuviossa oli Meri kiipeilee -teosta nopeasti kohdannut liki täydellinen unohdus. Jaakola ja Takalo-Eskola olivat tunnettuja ja tunnustettuja taiteilijoita, jotka eivät vuosikymmeniin kadonneet minnekään, paitsi kirjallisuuden kentiltä ja kasarmeilta.