Kirjavuosi 2018

V u o n n a   2 0 1 8

luin yhteensä 77 teosta

10 aikuisten romaania

9 aikuisten/nuorten tietokirjaa/elämäkertaa/ei-romaania

13 nuorten/aikuisten sarjakuvaa

4 nuorten romaania

1 SKAM -tv-sarjan käsikirjoitus 

2 runoteosta

38 lastenkirjaa töitä varten

näistä 2 oli lasten sarjakuvia

33 kotimaista teosta

32 teosta on julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 2018 

2 arvostelukappaletta

 4 oman hyllyn kirjaa

71 kirjastolainaa

V u o d e n   p a r a s

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

10   m u u t a   h y v ä ä

Maryam Abdulkarim & Eveliina Talvitie: Noin 10 myyttiä feminismistä

Johannes Anuyry: He hukkuvat äitiensä kyyneliin

 Alison Bechdel: Äideistä parhain: koominen draama 

Jenni Holma: Näkymätön sukupuoli: ei-binäärisiä ihmisiä

Tommi Kinnunen: Pintti

Riina Mattila: Järistyksiä

Maiju Ristkari ym.: Sukupuolena ihminen

Liv Strömquist: Prinssi Charlesin tunne

Jani Toivola: Musta tulee isona valkoinen

Karin Erlandssonin kirjat

V u o d e n   h e i k o i m m a t

Jyri Paretskoi: K15

Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu

Kalle Veirto: Etsivätoimisto Henkka ja Kivimutka sotapoluilla

Vuoden kaikki luetut kirjat voi kurkata täältä.

Kirjavuosi 2018 on  ollut runsas ja hyväkin, mutta ei aivan mieleiseni. Kuten kirjatilastoja katsoessa huomaa, on suuri osa lukemastani ollut töihin luettuja lastenkirjoja. Työkirjat on tietenkin pakko lukea, mutta minulla on paha tapa lukea niitä vapaa-ajallani ajatuksena, että lukuinto ja lukuaika pitää käyttää hyödyksi. Muut kirjat ovat jääneet varjoon. Ensi vuonna tiedossa on vielä muutama etäpäivä, ja olen päättänyt, että niiden ulkopuolella en enää käytä aikaa työkirjoihin. Vapaa-aika on vapaa-aikaa ja silloin luen aivan muuta. Eikä se johdu siitä, ettenkö pitäisi lastenkirjoista ja ettenkö niitä muutenkin silloin tällöin lukisi, mutta on aivan eri asia lukea jotain työtä varten, kuin omaksi ilokseen.

Vuoden parhaita kirjoja miettiessä oli hassua, että mieleeni parhaiten jääneet kirjat eivät olleet vain niitä, joille olen aikanaan antanut goodreadsissa viisi tähteä. Vaikka viisi tähteä saaneet teokset ovat olleet ja ovat mielettömän hyviä, niin ihon alle ovat päässeet kuitenkin ne kirjat, jotka ovat herättäneet kaikista eniten tunteita. Ne kirjat, joiden tarinat ovat vieneet mukanaan ja ne kirjat, joiden lukuhetket muistan. Vuosi on ollut täynnä monella tapaa hyviä kirjoja ja parhaiden listaaminen oli tälläkin kertaa haaste. Listan karsimista vaadittiin, jotta lista pysyi vielä jotenkin tarkoituksenmukaisena. Vuoden parasta ei silti tarvinnut miettiä lainkaan, sillä Pieni elämä on yksi vaikuttavimpia kirjoja, joita olen koskaan lukenut. 

Luetuista kirjoista suurin osa on kirjastolainoja. Eikä mikään ihme, sillä kun kirjastossa pyörii viitenä päivänä viikossa työpäivän verran, on vaikea välttää kiusausta tuoda osa kirjoista kotiin. Ensi vuonna aion lukea enemmän oman kirjahyllyni teoksia, mutta varmasti myös paljon kirjastolainoja. 

Kirjablogivuosi on ollut hiljainen ja epäaktiivinen. Jokainen blogiani tänä vuonna vilkaissut varmaan tietää jo syyn: kokopäivätyö ja opinnäytetyö ovat syöneet ajan ja energian. Vuoden 2018 tavoitteeni oli valmistua koulusta työn ohessa, ja sen tein, mutta veronsa se vaati. Tekisi mieleni sanoa, että ei enää koskaan, mutta jätetään sanomatta.

Blogille ei juurikaan ole ollut aikaa. Toisaalta vapaa-ajan bloggausintoa on syönyt myös se, että olen lukenut niin valtavan määrän työkirjoja, joista pitää kirjoittaa töihin raportti. Kun lukee ja kirjoittaa joka kuukausi töihin, niin vapaa-ajalla kaipaa muuta. Bloggausinto, tai ehkä pikemminkin kaipuu, on kuitenkin tuntunut hiipivän takaisin, joten ehkä ensi vuonna olen aktiivisempi. Sitä en kuitenkaan lupaa.

Vuoden 2018 Helmet-lukuhaasteen ja 10 oman hyllyn himotuinta käyn myöhemmin läpi omissa postauksissaan. Ehkäpä kirjoittelen vielä tarkemmin niistä tavoitteista, joita aion asettaa 2019 kirjavuodelle. Paljon niitä ei ole, mutta jotain kuitenkin.

Ihanaa huomenna alkavaa uutta vuotta!

Tommi Kinnunen: Pintti

Tommi Kinnunen: Pintti, Wsoy 2018

Sivut: 291

Päällys: Martti Ruokonen 

Omasta hyllystä 

Tommi Kinnusesta on tullut nopeasti, oikeastaan jo ensimmäisen kirjan jälkeen, sellainen luottokirjailija, jolta uskaltaa odottaa hyvää. Samapa tuo mistä Kinnusen kirja kertoo, varmasti sen lukee ja siitä pitää. Pintti on oiva esimerkki siitä. Jos joku muu olisi kirjoittanut kolmen päivän romaanin pienestä kyläpahasesta, lasitehtaasta ja eräästä perheestä, perinteisin kotimaisin maustein, en välttämättä olisi löytänyt itseäni kirjan äärelle. Nyt en miettinyt hetkeäkään, kun ostin kirjan tuoreeltaan omakseni.

Pintti on Kinnusen kolmas romaani. Se ei ole jatkoa Neljäntienristeykselle ja Lopotille - vaikka tarinaan on tosin lupailtu vielä yhden kirjan verran lisää! -, vaan aivan oma tarinansa. Lopotin luettuani toivoin, että Kinnunen kokeilisi myös jotain uutta ja tässä sitä on. Tosin Pintistäkin löytyy aiemmista kirjoista tutuksi tulleita elementtejä, ja kirjailijan tuttu ääni kuuluu taustalla. 

Kinnusen kirjojen keskiössä on raadollisia, koskettavia ja aitoja ihmiskohtaloita. Menneeseen aikaan Pinttikin sijoittuu, ja herättää sen menneen hienosti eloon. Sulan lasin kuumuuden voi melkein tuntea, ja sodasta palanneiden miesten mykkyyden kuulla. Jussi, Helmi ja Raili ovat kaikki erilaisia, karheita ja eri tavalla mailmaa katsovia hahmoja. Kinnusen teksti on hyvää, kaunista, kuvailevaa ja varmaa.
 
Kirjaa tekee mieli muutenkin kuvailla sanalla varma, ja se on myös kirjan pienoinen ongelma. Kirja on ehkä liiankin varma. Paikoin kuvaileva ja oivaltava teksti tuntui menevän lauseen verran yli, nojattiin liiaksi kekseliäisiin sanakäänteisiin ja käytettiin niitä enemmän, kuin tarina olisi vaatinut. Siinä ei ole moitittavaa, sillä teksti on läpikotaisin hyvää. Mutta kun lukiessa tajuaa lukevansa, on jokin mennyt tarinan yli. Se ei ole huono asia, ja silti se vähän on. Joissain kohdissa kappaleen olisi voinut katkaista aiemmin, säästää kauniita sanoja toisaalle.

Tarina oli hyvä, ja koskettava. Tarinassa on voimakkaita kohtauksia, ja kirja täytti mielen elävillä kuvilla. Mutta ihan kuin olisin lukenut sen aiemmin. Tai ehkä kuullut, nähnyt jossain. Vai tuntuuko siltä siksi, että tällaista on ollut, tällaista elämä on ja tällaisia ovat ihmiset? Yksikään kirjan käänteistä ei yllättänyt, vaikka ehkä niiden olisi pitänyt. Kuvittelisin, että tarinan olisi pitänyt aueta kuin kerä, hiljalleen. Mutta arvasin aina heti, että taustalla on enemmän ja ratkaisut olivat, kuten olin ajatellut. Siinäkään ei ollut mitään vikaa, niin kaiken piti tapahtua, niin oli hyvä. Mutta toisaalta tarinaa olisi voinut hieman horjuttaa, rikkoa rajoja.

Vai olenko lukenut Kinnuseni niin hyvin, että hän ei voi minua yllättää? Tunnenko niin hyvin hänen tapansa kertoa, että aavistan mitä tuleman pitää? Ei, en usko tähän. Nyt vain kävi niin.

Toisaalta mielestäni Pintissä on jotain samaa, kuin Minna Rytisalon kirjassa Lempi. Ehkä se, ja kirjan rakenne ylipäänsä auttoivat arvaamaan tulevan. Samankaltaisuus kirjojen välillä muuten huvittaa, sillä olenhan jo jonkun aikaa puhunut siitä, että Rytisalo saattaa olla nousemassa Kinnusen rinnalle toiseksi kotimaiseksi luottokirjailijakseni. Heidän teksteissään on jotain samaa, joka saa minut puolelleen.

Pintissä oli muutama, vähän hiertämään jäänyt ristiriitaisuus, joista ei tiennyt, ovatko ne tarkoituksellisia, asioita, joihin kuuluu tarttua, vai eivät. Ainakin minut ne herättivät lukijana, kun kesken lukemisen pitikin kääntää sivuja taaksepäin ja tarkistaa, olinko hetki sitten lukenut jotain väärin.

Joka tapauksessa Pintti on loistava kirja - jos se jollekin oli vielä epäselvää. Jonkun toisen kirjoittamana se olisi vielä parempi, ja sillä tarkoitan sitä, että  Kinnunen on tehnyt itselleen ansan, kun on niin hyvä, että häneltä odottaa aina vielä vähän enemmän. Jos tämä olisi jonkun toisen teksti, olisin varmaan mykistynyt. Nyt sain mitä odotin, mutta Kinnusen taidoilla voi kirjoittaa vielä parempaa.

Sitten tärkein: joko Kinnunen kirjoittaa seuraavaa kirjaansa?