Eveliina Talvitie: Miten helvetissä minusta tuli feministi?

Eveliina Talvitie: Miten helvetissä minusta tuli feministi?

 Wsoy 2016

Sivut: 216
Graafinen suunnittelu: Mika Tuominen

Kirjastosta

Luin lokakuun alussa Eveliina Talvitien kertomuksen siitä, miten hänestä, tavallisesta porilaistytöstä, tuli feministi. Tarina on melko tyypillinen kasvukertomus siitä, kuinka elää tiettyjen opittujen sukupuoliroolien ja normien mukaan, kunnes herää kyseenalaistamaan ne syystä tai toisesta. Tuttu tarina, joka ei välttämättä tarjoa mitään uutta syvien vesien feministille, mutta joka on silti tärkeä. 

Talvitien tarina on jälleen yksi hyvä esimerkki siitä, miten meitä kasvatetaan tiettyyn muottiin, millaisia ongelmia yhteiskunnassamme on ja miten ne tiedostamalla voi oppia toimimaan eri tavalla. Talvitien tarina on helppo väylä oppia ymmärtämään mitä on feminismi, miten feministiksi saattaa tulla ja mitä se oikeastaan tarkoittaa. Sekä saada otetta niistä syvään juurtuneista rakenteellisista epäkohdista, joita yhteiskunnassamme edelleen on, vaikka kuinka oma henkilökohtainen kokemusmaailma ei niitä tunnistaisikaan.

Talvitien kirja osui käteeni samassa rytäkässä kun luin ison kasan muitakin feministisiä teoksia. Niiden joukosta tämä ei erityisemmin erottunut, tai tuonut kentälle mitään uutta, mutta toimii hyvänä perusteoksena aiheesta. Henkilökohtaisten kokemusten kautta on aina jotenkin helpompi saada kiinni ja ymmärtää sellaisiakin aiheita kuin feminismi. Minusta oli mahtava lukea toisen kertomus siitä, miten hänestä tuli feministi.

Mutta miten helvetissä minusta sitten tuli feministi? No, voisin itsekin kirjoittaa aiheesta vaikka kirjan. Tai laajahkon esseen ainakin. Feministiksi kun ei aina niin vain synnytä, vaan sitä kohti kuljetaan mutkaista polkua, käydään läpi useita kipupisteitä ja löydetään itsensä kyseenalaistamasta milloin mitäkin. Se on tarina, jossa riittää kerrottavaa varmaan aika monella. Ja koska ihminen ei koskana ole valmis, niin samaan tapaan oma tapa olla feministi muuttuu ja muovautuu. Toivottavasti joka päivä vähän tiedostavampaan ja reilummin toimivaan suuntaan.

Minusta kuitenkin tuli jonkin sortin feministi silloin kun maailmani mureni tajutessani, ettei se olekaan kaikille tasa-arvoinen. Olin vasta lapsi kun ymmärsin, että sukupuoleni saattaa vaikuttaa siihen miten minua kohdellaan tai mitä minulta odotetaan, ja sehän oli aivan täysin typerä ajatus. En tietenkään silloin ajatellut itseäni feministinä. Enkä vielä silloinkaan, kun yläasteikäisenä lopetin päivittäisen meikkaamisen kun en hyväksynyt sitä, että minun odotettiin meikkaavan mutta luokan poikien ei. Vaikka usein koin ja muiden suusta sain kuulla, etten ole kuten toiset tytöt (niin toksista kuin tällainen toteaminen onkin), vaan rikon normeja olemalla mitä olen, niin en ajatellut itseäni feministinä. En ajatellut taistelevani mitään vastaan. Olin vain minä, en ihan kaikkia juttuja ymmärtävä tai niistä piittaava, kyseenalaistava, monesti vähän ulkopuolinen tai ainakin monissa tilanteissa koin itseni sinne kuulumattomaksi. 

En ajatellut olevani feministi vuosiin, koska käsitykseni feministeistä oli juuri niin väärä kuin mitä se voi olla. Feministithän vihaavat miehiä, jättävät rintaliivit käyttämättä, sääret ajamatta ja meikit ostamatta. Liittyi tähän väärään mielikuvaani varmasti vielä muutakin, mutta nämä ovat jääneen parhaiten mieleeni.

Onneksi otin asioista selvää. Onneksi tajusin, että olin väärässä siitä, mitä feminismi tarkoittaa. Ja halusinpa tai en, tajusin olevani feministi. Olin sitä jo lapsena, vielä enemmän teininä ja todella paljon aikuisena. Vuosi vuodelta tiedostavammin, lisää oppien ja kasvaen. Vuosi vuodelta tasa-arvoa tiukasti eteenpäin vieden, yksin ja yhdessä muiden kanssa.

Siten helvetissä minusta tuli feministi. 

Ps. Miten sinusta tuli feministi?

♥♥♥

Syyskuun ja lokakuun tärkeät, mutta vaikeat kirjat

"Lokakuu on puolessa välissä. En tiedä missä välissä se on tapahtunut. Itseasiassa seinäkalenterikin näytti vielä hetki sitten syyskuuta, kun en huomannut kääntää sivua. Tuntuukin ihan vähän huijarilta kirjoittaa syyskuusta, sillä jos ei huomaa kuukausien vaihtuvan, niin on haastava alkaa sijoittamaan tapahtuneita oikeisiin aikaikkunoihin näin myöhään. En minä tiedä mitä syyskuussa tapahtui. Jotain?"

Näin kirjoitin lokakuun puolessa välissä. Teksti jäi kesken ja kun seuraavan kerran katsoin kalenteria, olikin marraskuu. En tiedä minne nämä päivät katoavat, mutta sen tiedän, että tältä syksyltä olen saanut osumaa. Lempivuodenaikani on osoittanut armottomuutensa, ja ensimmäistä kertaa ehkä ikinä olen ymmärtänyt mitä on kaamos, loputon pimeys ja siitä seurannut väsymys. Aika monta vuotta sitä saikin porskutella täysillä syksyt, ärsyttää muita loputtomalla energialla pimeyden keskellä ja kituutella sitten kevätväsymyksestä. Ehkä nyt on toisin, kun kärsin tämän syksyn, niin ensi kevään valo onkin ihana eikä pirullinen?

Syyskuu ja lokakuu ovat yhtenä sykkyränä päässäni. Sen muistan, että syyskuu vaihtui lokakuuksi peilityynen järven rannalla kauempana kotoa. Muuten on ollut töitä, koulujuttujen laiminlyöntiä ja niistä stressaamista, iltakävelyjä pimeinä syysiltoina jokirannassa (aina kun olen jaksanut), baari-iltoja (joskus silloinkin kun en olisi jaksanut), Stranger Things -maratoneja seurassa, laiskuutta ja saamattomuutta, sairastelua ja no, sitä väsymystä. 

Syksyn värejä taisin muistaa ihastella kerran tai kaksi. Tekisi mieleni sanoa, että koko syksy on ollut yhtä harmaa kuin nämä kuvat, mutta ei se ihan paikkaansa pidä. Tämäkin syksy on ollut ihan hyvä, on ollut paljon mukavia juttuja, hauskoja päiviä ja iltoja, kivoja ihmisiä. Olen innostunut useammasta asiasta, kokenut onnistumisia ja tykännyt tekemistäni jutuista. Mutta jotenkin se väsymys on luikerrellut vähän kaikkialle (kiitos pitkään kestäneen unettomuuden), ja tuntuu että syksy on mennyt ohi hujauksessa ja kivoista jutuista huolimatta on jotenkin vellonut siinä harmaudessa. Kun yleensä syksyisin kipunoin innostuksesta, niin nyt kipinä on ollut jossain piilossa. 

Mutta kuten ystävälleni sanoin, ei tämä ole mitään vakavaa, vain ikävää. Eikä nyt edes niin ikävää. Vähän tällaista vain.

Syyskuussa ja lokakuussakin luin. Teemana tuntui olevan tärkeät, mutta vaikeat feministiset kirjat. Sellaiset, jotka olivat vähän enemmän kuin muut, joita pitäisi useampien lukea, mutta joista oli vaikea saada kirjoitettua ajatuksia ulos. Niiden lisäksi luin paljon lastenkirjoja. Kuudestatoista kirjasta yhdeksän oli lastenkirjoja. Osan luin töitä varten, osan enemmän omaksi ilokseni. Astrid Lindgreniltä luin kolme kirjaa.

S Y Y S K U U

♥ Alison Bechdel: Lepakkoelämää IV: Rakkaus & muita onnettomuuksia

♥ Ali Benjamin: Mitä sain tietää meduusoista

♥ Rosa Meriläinen ja Saara Särmä: Anna mennä - opas hauskempaan elämään

♥ Roxane Gay: Bad Feminist

♥ Koko Hubara: Ruskeat tytöt

L O K A K U U 

♥ Eveliina Talvitie: Miten helvetissä minusta tuli feministi? (Arvio tulossa)

♥ Vuokko Hurme: Kiepaus

♥ Riikka Ala-Harja: Kahden maan Ebba

♥ Martti Linna: Isän luokse

♥ Minna Lindeberg: Lumi Azharian yllä

♥ Magdalena Hai: Kurnivamahainen kissa

♥ Anni Saastamoinen: Depressiopäiväkirjat 

♥ Astrid Lindgren: Peppi Pitkätossu

♥ Tove Jansson: Bulevardi ja muita kirjoituksia

♥ Astrid Lindgren: Peppi Pitkätossu astuu laivaan

♥ Astrid Lindgren: Ronja Ryövärintytär (Arvio tulossa)

Syyskuu oli kirjavalintojen suhteen onnistunut, eikä yksikään kirja ollut huono. Pidin jokaisesta ja jokaisen lukeminen tuntui tärkeältä. Kuukauden paras kirja oli kuitenkin Koko Hubaran upea Ruskeat tytöt, jonka toivon jokaisen suomalaisen ja Suomessa asuvan lukevan.

Lokakuussa luin monta lastenkirjaa, joista useampi oli etäpäivänä luettu työkirja, mutta joukossa oli myös muutama lastenkirjaklassikko, joista olen innostunut. Lisäksi luin ihanaa Tove Janssonia, kertomuksen kuinka Talvitiestä tuli feministi ja Saastamoisen masennuksesta. Lokakuun luetuista parasta on vaikea sanoa, mutta kallistun Janssonin ja Lindgrenin kirjoihin, sekä aivan huikeaan Vuokko Hurmeen Kiepaukseen. Lindebergin ja Hain lastenkirjat sen sijaan eivät oikein olleet minulle.

Marraskuussa alkoi perinteinen lukuhaaste, jossa on tarkoitus lukea 30 sivua kirjaa päivässä. Lähdin innolla mukaan ja parissa päivässä olin jo lukenut yhden kokonaisen kirjan. Sitten koko juttu romuttui, kun muutamana päivänä kävin kotona lähinnä nukkumassa. Aina tulee elämä lukemisen väliin! Mutta tavoittelen kyllä hyvää kirjasaldoa tälle kuulle, sillä on niin monta kiinnostavaa nyt lukupinossa, että ehdottomasti haluan ehtiä lukea ne pian.

Miten teidän syksy? Maailman paras vai pimeyden nielemä?