Ossi Nyman: Röyhkeys

Ossi Nyman ponnahti lokakuun puolivälissä julkisuuteen kertoessaan niin sanotusta ideologisesta työttömyydestään ja taipumuksestaan vältellä työssäkäyntiä, ja sekä iltapäivälehdistö että sosiaalisen median mielensäpahoittajat luonnollisesti pillastuivat tällaisesta ulostulosta. Luin Nymanin esikoisromaanin Röyhkeys ilmiliekkeihin syttyneen ”keskustelun” velloessa kiivaimmillaan ja olin yllättynyt siitä, kuinka syrjään Nymanin hengentuotos jäikään kaikesta kohkaamisesta – Röyhkeys on nimittäin yksi tämän kirjavuoden parhaista kotimaisista romaaneista. Tämä arvostelu sisältää pari paljastusta Röyhkeyden rakenteesta.

Röyhkeys seuraa työttömänä pysyttelevän miehen edesottamuksia. Nyman vie lukijan romaanissaan niin Bruce Springsteenin Turun-keikalle kuin Tampereella järjestettävälle uravalmennuskurssille, jossa luonnollisesti kettuillaan pitkäaikaistyöttömille päin naamaa. Röyhkeyden viimeinen osa puolestaan yllättää lukijan kertomalla rehellisesti työnteosta – eli Röyhkeyden kirjoittamisesta.

Röyhkeys on selvä provokaatio ja kannanotto suomalaisessa kulttuurissa esiintyvää työn jatkuvaa korostamista vastaan, mutta Nymanin romaani on provoiluksi uskomattoman kauniisti kirjoitettu teos. Miehen tyyli on kahden ensimmäisen osan ajan luontevaa, selkeää ja oivaltavaa – naiivi kerronta tuo mieleen väistämättä Erlend Loen Supernaiivi-klassikon. Röyhkeyden päähenkilö on yksinkertaisista asioista innostuva mies, joka jaksaa kuvailla ja ihmetellä ympäristön yksityiskohtia loputtomiin, ja romaanin rauhalliset kuvaukset tapahtumapaikoista ja tapahtumista ovat seesteisyydessään suorastaan hypnoottisia. Nymanin viehättävä tyyli korostaa hienosti niin poikkeuksellisten kuin arkistenkin tapahtumien eri puolia ja merkitystä romaanin päähenkilölle.

Vuosi tai kaksi sitten olin ollut katsomassa vuoden nuoreksi taitelijaksi valitun ihmisen näyttelyä ja kun olin kävellyt näyttelysaliin, oli siellä ollut iso koululaisryhmä ja opas kertomassa heille maalauksista, ja juuri kun minä olin astunut saliin, olivat koululaiset kääntyneet katsomaan minua olkansa yli. Samalla hetkellä opas oli sanonut koululaisille, että kaikkia näitä maalauksia yhdistää se, että niissä ihmiset oli maalattu sellaiseen asentoon, jossa he näyttävät juuri kääntyneen katsomaan olkansa yli viimeisenä huoneeseen tullutta ihmistä. Olin silloin paennut äkkiä toiseen saliin, mutta kun olin jälkeenpäin rauhassa ajatellut asiaa, niin olin ymmärtänyt, että se oli ihmeellisin asia joka minulle oli koskaan tapahtunut. [s. 54]

Romaanin monitasoisuus yllättää lukijan jatkuvasti. Röyhkeys olisi voinut jumahtaa nykyhallituksen työttömyyspolitiikan nälvimiseksi, mutta onneksi näin ei käy, vaan kerronnallista kunnianhimoa riittää aivan loppuun saakka. Nyman uskaltaa johdattaa lukijan melkein yhtä syviin psykologisiin syvyyksiin kuin mitä Harri Sirola teki niin ikään henkistä pahoinvointia käsitelleessä Abiturientti-romaanissaan.

Springsteenin konsertille omistettu romaanin ensimmäinen osa on melkeinpä traagistakin luettavaa, kun Röyhkeyden päähenkilö kokee tapahtumaan valmistautuessaan ja siellä ollessaankin jatkuvaa syyllisyyttä omasta työttömyydestään. Röyhkeys onnistuu näyttämään, mitä työttömyys yhdistettynä karenssiuhkiin sekä työttömiin kohdistettuun lynkkausmielialaan saa aikaan ihmisryhmässä, jolle ei anneta ihmisarvoa saati arvoa – eli yksinäisyyden, syyllisyyden ja irrallaan olon tunteita. Röyhkeydenkään päähenkilö ei osaa olla vertaamatta omaa tilannettaan ja erilaisuuttaan muihin konsertissa olijoihin nähden, ja jokainen työttömyyttä elämässään kokenut lukija osaa varmasti samaistua tähän tunteiden kirjoon.

Hallin olivat oranssiliiviset miehet rakentaneet ja näin mielessäni, kuinka he ajoivat työpäivän jälkeen avolava-autollaan kaupungin läpi baariin, jossa he joivat olutta ja pelasivat biljardia. Heitä väsytti ja he olivat nälkäisiä, mutta he olivat myös tyytyväisiä itseensä tehtyään työtä koko päivän, ja he nauroivat kertoessaan roiseja vitsejä ja läpsiessään toisiaan selkään. Heillä oli hyvin tiivis kaveriporukka ja viikonloppuisin he kävivät yhdessä metsästämässä kauriita. He maksoivat palkastaan veroa, ja siitä verosta maksettiin minulle työttömyyskorvausta, vaikken minä ansainnut sitä rahaa millään tavalla. Pyysin silti joka kuukausi Kelalta rahaa ja ostin sillä levyjä ja kirjoja ja kävin elokuvissa ja konserteissa, ja käytin sitä muutenkin niin kuin se olisi minun omaa rahaani. [s. 30]

Röyhkeyden päätösosassa Nyman kertoo omasta kirjoittamisestaan, romaanin syntymisestä ja elämästä Helsingissä hyvin erilaisella tyylillä kuin aiemmin romaanissa. Kirjoituskurssilla notkumisen ja pääkaupungin halki pyörällä suhaamisen kuvaukset ovat komean nopeatempoista ja rikasta luettavaa, jossa Röyhkeyden ideologisesti työtön päähenkilö ja Nyman menevät komeasti sekaisin. Nyman onnistuu hämärtämään omaelämäkerrallisen aineiston ja fiktion rajoja, ja näin Röyhkeyden siihenastiset tapahtumat näyttäytyvät luonnollisesti ihan uudessa valossa.

Ossi Nymanin esikoisteos on tekijänsä mainetta huomattavasti parempi romaani, joka kohoaa Miki Liukkosen O:n rinnalle tähänastisen kotimaisen kirjavuoden kirkkaimpaan kärkeen.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2017
Kustantaja: Teos
Sivumäärä: 187
Kansikuva: Sanna-Reeta Meilahti
Lajityyppi: psykologinen romaani
Mistä saatu: arvostelukappale

Takashi Hiraide: Kissavieras

Pyysin vaimoani kulkemaan kujaa edestakaisin ja nautin yhä uudelleen tuosta yksinkertaisesta ja selkeästä illuusiosta. Seuraavaksi pyysin vaimoni sisälle ja kävelin itse kujalla samassa paikassa, niin että hän sai vuorostaan katsella. Sitten istuimme molemmat kahden tatamin kokoiseen eteiseen ja odotimme jonkin aikaa seuraten kujaa, jolla ylipäätään oli vähän kulkijoita. Talo, jonka läpi ilma miellyttävästi virtasi, rentoutti mieltämme kuin musta laatikko, joka heijasti vain olennaisen. [s. 41]

Vuosi 1988. Kirjailijapariskunta muuttaa vanhan naisen ylläpitämän talon piharakennukseen. Asunnossa ei saa pitää lemmikkejä. Naapurin nuori poika adoptoi pienen, valkoisen kissan, Chibin, jonka nimi tarkoittaa pikkuista. Aina kun Chibi liikkuu, sen kaulassa oleva pieni kulkunen helkkyy. Hiljalleen pieni kissa alkaa vierailla pariskunnan luona, hivuttautuen osaksi heidän elämäänsä.

Teimme Chibille sisäänkäynnin, josta muut kissat eivät mahtuneet kulkemaan. Etelänpuoleisten isojen ikkunoiden alla oli lähes puolen metrin korkuisia, maitolasisia siivousikkunoita, joista saattoi lakaista roskat ulos. Raotimme yhtä ruutua seitsemisen senttiä, niin että ainoastaan Chibi pystyi pujahtamaan raosta sisään. [...]
   Asetimme tatamihuoneen lautalattianurkkaukseen vanhan pahvilaatikon, jossa oli säilytetty mandariineja. Siitä tuli Chibin oma huone. Laatikon sisään taitoimme pyyhekangasta ja asetimme pikkulautasen ruokaa varten. Ulkopuolelle tuli maitolautanen. [s. 47]

Takashi Hiraiden Kissavieras on sympaattinen teos kompaktissa muodossa. Ihastuin heti sen yksinkertaiseen mutta rauhalliseen kanteen: jo teoksen ulkoasu huokuu seesteisyyttä ja filosofista otetta.

Parasta Kissavieraassa on ihmisen ja kissan välisen suhteen kuvaaminen. Myös haikea, kaihoisakin tunnelma viehättää. Hiraiden teoksessa on myös tyylikkyyttä ja arvokkuutta, niin kerronnan kuin teoksen ulkonäönkin suhteen. Vaikka Hiraiden romaani on viehättävä ja herkkä, jonkinlainen etäisyys tuntuu vaivaavan sitä. Ehkä se liittyy japanilaiseen hillittyneisyyteen ja pidättyväisyyteen.

Hiraiden romaani on erinomainen rauhallisuutta ja pysähtymistä kaipaaville lukijoille. Se on nopealukuinen ja helposti omaksuttava, mutta sen äärelle on myös helppoa rauhoittua hetkeksi ja jäädä makustelemaan taitavasti kuvattua miljöötä ja ihmisen ja kissan kiehtovaa suhdetta. Pieni Chibi jää kummittelemaan mieleen, ja teos saattaakin yllättävän tehokkaasti ruokkia kissakuumetta.

Jenni haaveilee satunnaisesti omasta kissavieraasta.

Alkuteos: 猫の客 / Neko no Kyaku 
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2001
Suomennos: Raisa Porrasmaa
Kustantaja: Schildts & Söderströms
Sivumäärä: 152
Kansi ja ulkoasu: Satu Kontinen
Lajityyppi: psykologinen romaani
Mistä saatu: arvostelukappale

Affinity Konar: Elävien kirja

Affinity Konarin Elävien kirjan alussa 12-vuotiaat kaksossiskot Pearl ja Sasha tuodaan toisen maailmansodan loppuaikoina Auschwitziin. Siskokset joutuvat keskitysleirillä ojasta allikkoon, kun he löytävät itsensä pahamaineisen tohtori Josef Mengelen kynsistä. Huuhaalääketieteestä ja kaksosten tutkimisesta kiinnostuneen puoskarin reviirinä toimii Tarhaksi kutsuttu alue, jossa tutkittavia kaksosia, kolmosia ja luonnonoikkuja pidetään vankeina hivenen paremmissa oloissa kuin muita vankeja. Onni kuitenkin loppuu Mengelen koekaniinien kohdalla viimeistään leikkauspöydälle siirryttäessä.

Romaanin edetessä Mengelen runtelemat Sasha ja Pearl joutuvat toisistaan erilleen, ja sodan päätyttyä keskitysleireiltä luikertavat pakolaislaumat vievät tyttöjä entistä kauemmas toisistaan. Stashalla on silti traumatisoituneessa mielessään kaksi erittäin selkeää tavoitetta: Pearlin löytäminen ja Mengelen tappaminen.

Elävien kirja jakaantuu kahteen hyvin erilaiseen osaan – Auschwitzissa kituuttamiseen ja sodanjälkeisessä Euroopassa harhailuun. Ensimmäinen puolikas tempaisee lukijan takuuvarmasti mukaansa, kun Konar esittelee maailman, jollaista on nähty harvemmin keskitysleirejä puivan kaunokirjallisuuden puolella. Mengelen tutkittavat hengailevat karsinassaan hyvinkin vapaasti, osallistuvat virkistysiltoihin ja elävät irrallaan sekä toisen maailmansodan että piikkilanka-aidan kurjemmalla puolella odottavista kauhuista. Rauhallisuuden ja eristäytyneisyyden ympärillä väreilevät uhat eivät ole mitenkään erityisen näkymättömiä – sadunomaisen yltäkylläisyyden ja häiriintyneiden tapahtumien kuvailun välillä poukkoileva Elävien kirjan alku tuo tyylillisesti mieleen esimerkiksi Katja Ketun Yöperhosen ja Anthony Doerrin romaanin Kaikki se valo jota emme näe.

Jos Mengelen voisi sanoa tehneen ylipäätään mitään hyvää, niin ainakin sen, että hän määräsi Kaksosten isän tehtäväänsä. Pojat rakastivat häntä, takertuivat häneen kiinni, kun hän opetti heille eri aineita – enimmäkseen saksaa ja maantietoa – ja potki heidän kanssaan rääsyistä kyhättyä jalkapalloa ympäri kenttää intouduttuaan joskus jopa pelaamaan. Tarhassa saivat myöskin asua moniraskauksia kantaneet vastasyntyneiden äidit, koska he edesauttoivat vauvojensa kehittymistä, ja moni kujersi kaksosten isälle ja sanoi, että tästä tulisi vielä upea perheenisä, mutta kehut saivat miehen vavahtamaan, ja hän vain jatkoi puuhiaan lempeään ja neuvokkaaseen tapaansa. Me tytöt olimme tällaisesta liittolaisesta kateellisia pojille, koska meillä oli vain Nauta meitä komentamassa. Naudalta emme saanee tietää yhtään mitään siitä, missä me olimme. Parakin muilta tytöiltä saimme kuulla, että Mengelen Tarha oli ollut aikaisemmin lähellä romanien leiriä. Mutta romanit olivat nyt kaikki kuolleet, sillä viimeisetkin tuhottiin elokuun 2. päivänä 1944; leirin viranomaiset olivat katsoneet välttämättömäksi hävittää heidät perinpohjin kauhistuttuaan heidän keskuudessaan raivoavia tauteja ja nälkäkuolemia. Ongelmana ei ollut kunnollisten ruoka-annosten puute, vaan aikuiset selvästikin anastivat lapsille tarkoitetun ruuan itselleen. Romanit lauloivat ja tanssivat päivät pitkät mieluummin kuin tekivät jotain saastaisuudelleen. Moiseen kansaan ei tepsinyt muu kuin täystuho. [s. 38–39]

Keskitysleirikuvaus on kaikessa omituisuudessaan ja surrealistisuudessaan kuitenkin äärimmäisen mielenkiintoista, vaikka Elävien kirjan sivuhahmot ovatkin harmittavan yksiulotteisia. Sininen potilas on salaisuuksineen sekä mielenkiintoinen että romaanin juonen kannalta oleellinen hahmo, mutta esimerkiksi lilliputtiperhe ja albiinokommari Bruna ovat täysin alihyödynnettyjä sivupolkuja. Suurin pettymys on kuitenkin se, ettei varsinaisesta pahuuden ilmentymäksi haukutusta Mengelestä ole saatu yhtään hullua tiedemiestä syvällisempää tai persoonallisempaa konnaa.

Elävien kirja kuitenkin loistaa ennen kaikkea kuvatessaan, kuinka Pearl että Stasha alkavat hitaasti seota sekä Mengelen operaatioiden että Tarhan tapahtumien takia. Viimeinen niitti on luonnollisesti kohtaus, jossa erottamattomat siskokset temmataan erilleen lopullisesti, ja Mengelen kokeiden traumatisoima, itseään kuolemattomana pitävä Stasha sekoaa lopullisesti.

Pakolaisvirtojen kuohuissa seikkaileminen viihdyttää toki aikansa mutta on sikäli mainioon alkupuoliskoon nähden aivan liian ennalta-arvattavaa luettavaa – Pearlin vaiheiden kuvaaminen pitää jonkinlaista jännitettä yllä, mutta sekin kupla poksahtaa hyvin nopeasti. Elävien kirja yksinkertaisesti kompastuu pahan kerran siirtyessään persoonallisesta keskitysleirikuvauksestaan aiemmin kirjallisuudessa koluttuihin ja paremmin toteutettuihin miljöihin – esimerkiksi Thomas Pynchonin Painovoiman sateenkaaressa nähty, täysin överiksi kurjuudessaan ja fantasiaelementeissään vedetty sodanjälkeinen Eurooppa on paljon vaikuttavampi näyttämö kuin Elävien kirjan vastaava miljöö.

Romaanin loppupuoliskolle saakka Elävien kirja onnistuu pysyttelemään kaukana amerikkalaisesta sentimentaalisuudesta, mutta lopussa tapahtuu romahdus. Elävien kirja on ihmiskokeineen ja keskitysleirikuvauksineen raskasta luettavaa, ja tapahtumien jäljet näkyvät varsinkin Stashassa ja Pearlissa niin fyysisinä vammoina kuin puhtaana hulluutena – lukijalle on selvää, etteivät muut romaanin hahmot ole päässeet yhtään sen vähemmällä. Turhanaikainen sentimentaalisuus särkee omintakeisen tunnelman purkupallomaisen hienovaraisesti.

Kaikki ne viattomat – en ajatellut heidän tulevaisuuttaan sinä päivänä, kun lähdin autiotalosta. En saanut tietää mitään heidän määränpäästään, voitoistaan, ongelmistaan. Heistä, jotka asettuivat uusiin kaupunkeihin ja heittäytyivät itsensä unohtaen uusiin ammatteihin, joko luomalla niin suuria imperiumeja, että pyyhkivät niillä pois menneisyyden, tai epäonnistumalla pyrkimyksissään menestyä, koska eivät saaneet oman verensä kohinaa pois mielestään. Heistä, jotka menivät naimisiin toisen eloonjääneen kanssa, heistä, jotka jäivät naimattomiksi, koska heillä ei ollut aviovuoteeseen muuta tarjolla kuin painajaisia. Heistä, jotka etsivät lohtua ja vapautta kibbutzin mullasta, ja heistä, jotka päätyivät toisenlaisille tutkimuspöydille ja antoivat toisille lääkäreille luvan polttaa aivoistaan lähtemättömät muistot, poistaa lopullisesti se kurjuus, jonka hän oli painanut meidän mieliimme. [s. 381–382]

Elävien kirjaan tarttuvat pääsevät nauttimaan persoonallisesta kostojuonella höystetystä keskitysleirikirjallisuudesta, joka ei meinaa oikein pysyä kasassa. Erilaista mutta tätä laadukkaampaa keskitysleirielämystä etsivien kannattaa tutustua Elävien kirjaa mieluummin edellä mainittuun Yöperhoseen tai Art Spiegelmanin Maus-klassikkosarjakuvaan.

Alkuteos: Mischling
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016
Suomennos: Hanna Tarkka
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 457
Kansikuva: Martti Ruokonen
Lajityyppi: psykologinen romaani,
historiallinen romaani 
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

Robert Coover: Pinokkio Venetsiassa

”Ja nyt, villin Amerikan roihuavilta vuorilta ja armottomilta moottoriteiltä, suorinta tietä teidän silmienne eteen ja hehkuvassa väriloistossa, jos niin voidaan sanoa, illan viimeinen esitys, jännittävämpi kuin ihmisten teot, kauniimpi kuin naisen rakkaus, pelottavampi kuin lasten unet” – sen kuullessaan lapset huutavat ja ulvovat ja heiluttavat innoissaan vasaroitaan – ”pitkän kärsimysnäytelmän loppuratkaisu, viimeinen tanssi, pääosassa maailman kuuluisin rasavilli, impotentin puusepän ja neitsythaltiattaren odottamaton jälkeläinen, yöastiassa kastettu ja tikkojen ympärileikkaama, poika jossa liha ja henki käyvät jatkuvaa kamppailua, legenda jo eläessään, Pinokkio! [s. 115–116]

Robert Cooverin Pinokkio Venetsiassa on melkoinen kaunokirjallinen jalokivi kaikessa räävittömyydessään ja haastavuudessaan. Heikki Karjalaisen Moebius-pienkustantamon ensimmäinen kirjajulkaisu edustaa Thomas Pynchonin Painovoiman sateenkaaren tavoin kaunokirjallisuuden kivikovaa ydintä, joka vaatii lukijaltaan poikkeuksellisen paljon niin hyviä istumalihaksia kuin avomielisyyttäkin – kyseessä on ehdottomasti yksi häiriintyneimmistä ja härskeimmistä romaaneista, jonka olen lukenut aikoihin.

Sadunomainen seikkailu alkaa, kun niin akateemisessa kuin viihdemaailmassakin menestynyt Pinokkio saapuu vanhoilla päivillään takaisin Venetsiaan. Veteen vajoava kaupunki osoittautuu myös maailmankuululle puupäälle melkoiseksi suonsilmäksi, johon tämä hukkaa itsensä ja maallisen omaisuutensa. Samalla lahoamistilassa oleva satavuotias Pinokkio-parka joutuu kohtaamaan menneisyytensä aaveet Lampunhenkeä, kevytmielistä Kaunokki-oppilastaan, kirjaimellisesti uudelleenkoottua marionettien punkbändiä ja Sinistä haltiatarta myöten.

Pinokkio Venetsiassa muistuttaa myös alkuasetelmaltaan melkoisesti Painovoiman sateenkaarta – molemmissa vähän untelo sankari tönäistään riuskasti keskelle anarkistista ja arvaamatonta maailmaa, jossa mitkään lainalaisuudet eivät pidä paikkaansa. Pinokkio-parkaa vedetään kuuluisasta puunenästä useaan otteeseen, ja tämä menettää omaisuutensa arvokasta käsikirjoitustaan ja rahojaan myöten ja löytää kaiken kurjuuden keskeltä rakkauden – ja ehkäpä myös itsensä.

Cooverin romaanin jokainen luku on survottu vähän liiankin täyteen tavaraa. Uusien kurjuuksien kuvaamisen ohella lukijalle avataan Pinokkion kuuluisaa mutta melkoisen happopäisesti kerrottua elämäntarinaa, josta perinteinen faabelimaisuus ja Disney-elokuvamainen söpöstely ovat lentäneet kanaalinpohjalle. Cooverin kerronta on pynchonmaisen päällekäyvää ja aggressiivista, nykyhetken ja muistojen välillä villisti sukkuloivaa tajunnanvirtaa, jonka pyörteisiin katosin yhtä helposti kuin Painovoiman sateenkaaren käänteisiin aikoinaan. Romaanin lukuisat tasot menevät suloisesti sekaisin sekä Pinokkion vanhuudenhöperössä lahopäässä kuin lukijankin korvien välissä – kiivaimmillaan kerronnan perässä on yksinkertaisesti mahdotonta pysyä ensiyrittämällä.

Pinokkion elämänvaiheiden uudelleentulkinnat ovat mielenkiintoista luettavaa Venetsiassa harhailun ohella. Puunuken seikkailut ovat muuttuneet melkeinpä Tim Burtonin elokuvien kaltaisiksi painajaisuniksi, jotka eivät epäröi rienata alkuperäisen Pinokkio-tarinan ohella esimerkiksi Raamatun kuvastoa. Pinokkion valasseikkailu ja Raamatun Joonan vähän samantyylinen kalareissu löytävät luonnollisesti yhteisen temaattisen sävelen Cooverin hyppysissä – kunnes Pinokkio Venetsiassa tekee täyskäännöksen ja karkaa uuteen, entistä häiriintyneempään suuntaan, jossa sekä valtava eväkäs että puuseppä saavat huutia.

Vanha Geppetto oli tottunut olosuhteisiin ja oppinut viihtymään, tislasi kuolettavaa grappaansa kalan nesteistä, kehitteli reseptejä hirviön nielemästä valtavasta ruoanpaljoudesta, yhtenä lempiruokanaan kylmä puuro, joka oli tehty murskatuista mustekaloista, elävistä vapaakiduskotiloista ja mursun ulosteesta, ja pynttäytyi hukkuneiden merikapteenien univormuihin. Hän tunsi elävänsä herroiksi. Harrastuksena hänellä olivat merimiesten pornografiset ja uskonnolliset kaiverrukset, joilla hän koristi asuintilansa, suuremmat kuin koskaan aiemmin. […] Enimmäkseen isä kuitenkin vain istui paikallaan keskellä kaamean keitoksensa aiheuttamia harhanäkyjä. Kotipolttoinen grappa oli kovettanut hänen sydämensä ja vallannut hänen mielensä niin, ettei hän suostunut liikahtamaankaan. Pinokkio pelkäsi, ettei saisi sitä päihtynyttä surkimusta koskaan takaisin ihmisten ilmoille. Hänen yrittäessään maanitellen lähestyä isäänsä tämä äityi häijyksi, löi häntä airon kahvapuolella ja uhkasi sytyttää hänet tuleen ja käyttää silliensä savustamiseen. [s. 155–156]

Sekava ja haastava Pinokkio Venetsiassa pitää lukijan imussa mukana röyhkeällä ja mielikuvituksellisella tyylillään – arvostelun sitaatit antavat pientä esimakua siitä, minkälaista verbaalista vyörytystä on luvassa alusta loppuun. Karjalainen suoriutuu Cooverin kääntämisestä mestarillisesti vähintäänkin haastavia sanaleikkejä ja sananparsia myöten. Venetsian ja Pinokkion mielenmaailman ja tragikoomisten tapahtumien kuvailu on viipyilevää ja itsetietoisen venytettyä mutta silti aivan yhtä luontevaa kuin keväällä ilmestyneessä Miki Liukkosen O-romaanissa.

Huikeimmilleen ja sekavimmilleen kuvaus nousee romaanin viimeisellä kolmanneksella kaupungissa pidettävien naamiojuhlien myötä. Unenomaisissa kohtauksissa kaupungin omaleimainen historia puhuvine patsaineen ja uskonnollisine viittauksineen saa lukijan viimeistään hukkaamaan punaisen langan. Romaanin lopussa kuitenkin odottaa yksi teoksen parhaista kohtauksista, kun kieltämättä nenänsä turhan moneen paikkaan pistänyt Pinokkio kohtaa Sinisen haltiattaren ikimuistoisissa merkeissä.

Pinokkio Venetsiassa on taatusti mieleenpainuva lukukokemus, jota ei voi tosin suositella ihan kenelle tahansa lukijan tarkoituksellisen pyörittämisen ja poikkeuksellisen haastavan episodirakenteen takia. Mikäli samaa kaunokirjallista kaliiperia edustavat Painovoiman sateenkaari ja O ovat kuitenkin aikoinaan maittaneet, näitä ”venetsialaisia” ei kannata missään tapauksessa jättää väliin.

Petter ei ole koskaan oppinut iskemään puuroihinsa voisilmää.

Alkuteos: Pinocchio in Venice
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 1991
Suomennos: Heikki Karjalainen
Kustantaja: Moebius
Sivumäärä: 559
Kansikuva: Jouko Nuora
Lajityyppi: fantasia, kollaasiromaani
Mistä saatu: lahjakirja