Aku Ojala: Antelias kaupunki

Aku Ojalan esikoisteos Antelias kaupunki on erikoinen ja mielenkiintoinen romaani, joka seuraa kolmikymppisen Anteron elämää. Päähenkilö haaveilee kirjallisen mestariteoksen julkaisemisesta ja ikuisesta maineesta, joka on jäänyt saavuttamatta tämän aiemmin rustaamista runokirjoista huolimatta. Haaveet ovatkin täyttäneet Anteron pään niin täydellisesti, ettei tämä lopulta saa kunnollista tekstiä aikaiseksi, vaan harhailee koko Anteliaan kaupungin lävitse yhden naisen lanteilta toisen luo, eksyy mielenosoitukseen ja loputtomiin baari-iltoihin ja muuttuu kirjan päätteeksi hetkeksi rotaksi.

Nimensä mukaisesti Antelias kaupunki on oikea erilaisten impulssien, houkutusten ja tarinoiden keidas, joka yllättää kerran toisensa jälkeen pienoistarinoilla ja vauhdikkailla pohdinnoilla kirjoittamisesta, elämästä ja unelmista. Ojalan teos tuntuukin sivumääräänsä nähden huomattavasti laajemmalta ja eeppisemmältä kokonaisuudelta, vaikkei se olekaan kaikilta osuuksiltaan järin yhtenäinen kokonaisuus.

Lukijan huomio kiinnittyy heti alussa Ojalan käyttämään tyylikeinoon, jossa Anteliaan kaupungin kertoja vaihtuu kaikkitietävästä kertojasta Anteroon itseensä. Salakavalasti tapahtuva vaihdos kuvaa hauskalla tavalla sitä, miten Antero näkee vähän epätoivoisesti itsensä ja oman elämänsä mahdollisen menestystarinan aineksena ja osana suurempaa kirjallista perinnettä.

Katsoin mitä oli tullut tehtyä. Pihan kuvaus, vuodenajan kuvaus alkoi silmissäni loitontua ja toisintua, aloin nähdä kaksi pihaa, oman pihani ja jonkun toisen pihan jostain toisesta kirjasta, ja oikean oman pihan, sen johon voisin kävellä, ja pian näin kymmeniä päällekkäisiä pihoja, kaikki kotimaisen kirjallisuuden pihat, ja sehän siinä oli kauheaa, nähdä oma kuvauksensa kaikkien pihakuvausten jatkumon osana, osana tätä hirveää perinnettä! Tässä istuva yksin kirjoittava ihminen joka kuvailee jotain on yhtäkkiä esimerkkikirjailija tältä aikakaudelta! Omalta aikakaudeltaan. Antero näki nimensä tulevaisuuden powerpointissa parin muun aikalaisen kanssa. Sekin oli jo liioiteltu odotus, mutta näki kuitenkin. Oli imarreltu oman mielikuvituksensa anteliaisuudesta, myös, sanottakoon se nyt vielä. Hän näki nimensä ja ajatteli niin, kaikki se vaiva, ja pari kirjaa jos hyvin käy, pääsee suositeltujen listoille. Pihakuvausten jatkumossa ehkä joku tutkisi juuri tuota pihakuvausta ja siinä sitten muita mun aikalaisiani verrattaisiin ja niin edelleen. Ihan hyvä pihakuvaus se oli mutta sairas olisin ollut jos ei olisi alkanut koko ajatus yököttää, ja ajatus kirjoittamisesta. Näin yhtenä psykoottisen kirkkaana hetkenä Anteron istumassa ja kirjoittamassa kirjallisuuttaan, suomalaista kirjallisuutta, pohjoismaisen kirjallisuuden tunnuspiirteenä se ja se, tämän ajan kirjallisuuden tunnuspiirteenä, ja näin avautui ja auki rullautui koko kirjoitus ja aikakausi, kohosi kamera yhä korkeammalle ja paljaan taivaan alla paljastui kaikki kaikkialla kirjoitettavat kirjallisuudet ja se yksi suuri huimaava puu jonka osia ne olivat, juuria ja runkoa ja lehtiä, ja miten se kaikki kukki, voi kamala missä väreissä se kukki! Pihakuvaukset ja aikalaiskirjallisuus ja kansallinen kirjallisuus. Hävisin kuin tikku-ukko nuotioon. Jatkumoiden latvat havisivat. Loputtomasti puita ja loputtomasti runkoja ja silti yksi puu ja yksi runkkaava runko. Katastrofi. Maailmanloppu. En voinut jatkaa. [s. 36-7]

Anteron huikeat monologintapaiset ajatusvirrat vakuuttavat yksi toisensa jälkeen, ja tuovat monella tavalla mieleen Harri Sirolan Abiturientin päähenkilö Ville Siikalan aatokset. Ojala ei kuitenkaan pääse Sirolan saavuttamiin syvyyksiin, sillä kertojien pallottelu tekee monologeista toisaalta vähän levottomia. Kun näkökulma panoroi hetkeksi Anteron omiin ajatuksiin ja sitten taas vetäytyy aivan yllättäen kauemmaksi, moinen temppu alkaa tuntua enemmän turhalta kikkailulta.

Vikuroivan kertojien vaihtumisen ohella Antelias kaupunki kärsii myös samaan aikaan toistavasta mutta hieman hämäräksi jäävästä juonestaan, joka oikeastaan pyörii Anteron harhailun ja epämääräisten naisseikkailujen ympärillä. Ojalan teoksen naiskuva onkin melkoisen mielenkiintoinen, sillä teoksessa Anteron ympärillä pyörivät Liisat, Marjat ja Meijut jäävät merkityksettömiksi hahmoiksi, jotka unohtuvat heti uuden naisen saapuessa seksuaaliselta viehätysvoimaltaan ilmeisen ehtymättömän Anteron silmiin. Tällainen ratkaisu tuokin jälleen mieleen Abiturientin, jossa naiset olivat kuin myös ahdistuneissa ajatuksissaan pyörivälle päähenkilölleen pelkkää seksuaalista tykinruokaa.

Toisaalta naisten myötä muuten melkoisen yksinäinen ja omiin ajatuksiinsa jäänyt Antero pääsee elämään ja kokemaan erilaisia asioita, kuten soittamaan ambulanssin rakastelun jälkeen sairaskohtaukseen saaneelle Marjalle, toikkaroimaan keskelle edellä mainittua mielenosoitusta ja vellomaan miekkarin jatkojen väsyneessä politikoinnissa. Vaikka Antelias kaupunki jää rakenteeltaan vähän ohueksi, sen monipuolinen sisältö ja mielenkiintoiset tapahtumat tasapainottavat tilannetta.

Anteron muuttuminen rotaksi pitää sisällään paitsi hauskan viittauksen Franz Kafkan Muodonmuutos-kertomukseen, mutta se myös kuvaa sitä, miten Antero uusine rottakavereineen elää myös siimahännän muodossa kaupungista: roskia ja poisheitettyä ruokaa ahmivat rotat nauttivat ihmismuotoisen Anteron tavoin kaupungin tarjoamista tuoksuista, tunteista ja valoista ja ovat valmiina syöksymään seikkailuun sopivan tilaisuuden koittaessa.

Etsittiin yhdessä ruokaa. Kukaan ei maininnut Anteron haisevan kuselle, kohteliaisuudesta. Koko viemäri haisi kuselle aika voimakkaasti. Joskus menstruaatiokuselle tai miehen tulonjälkeiselle kuselle, vanhuskuselle, lapsenkuselle, juoponkuselle, vegetaristikuselle, kusilääkityskuselle, karppauskuselle, katumuskuselle, c-vitamiinikuselle, mutta kuselle, sillä se heidän ympärillään virtasi ja paska. Hänen toverinsa söivät vessapaperimyttyä. Kai ne siitä jotain saivat. Antero etsi jotain hienostuneempaa ja löysi eltaantuneita ranskanperunoita jotka joku oli jostain syystä huuhtonut. Hän söi niitä ja nautti niiden rasvasta ja suolasta ja perunasta, ainesosat olivat kuin ruhtinaallisia aterioita kukin, ja hän söi kunnes vatsa oli täynnä, puolitoista ranskalaista. Sitten vasta hän kutsui idioottikaverinsa. Nekin söivät omansa. Sitten uitiin laidalle ja juostiin putkenlaitaa pitkin kunnes saavuttiin rottia kuhisevaan väliristeykseen. [s.236]

Antelias kaupunki pahimmillaan ristiriitainen lukukokemus, jonka määritteleminen onkin aika vaikeaa. Sen lähin esikuva lienee kuitenkin Sirolan sijaan Mikko Rimmisen Pussikaljaromaani. Lihin, Marsalkan ja Hennisen keskikaljaisten kommelluksien hilpeä päämäärättömyys, sanomattomuus, saamattomuus ja tarkoituksettomuus soivat voimakkaina myös Anteron edesottamusten seassa.

Antelias kaupunki onkin mielenkiintoinen lukuelämys, joka varmasti jakaa mielipiteitä viimeistään vähän muusta kokonaisuudesta irralliseksi jäävällä rottaepisodillaan. Ojalan romaani on kuitenkin myös mieleenpainuvan erilainen teos, jolla on taatusti paljon annettavaa, mikäli lukija uskaltaa antautua Anteron vietäväksi.

Petter on tänä keväänä kirjoittanut kirja-arvioiden ohella lähinnä opinnäytetyötään.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015
Kustantaja: Gummerus
Sivumäärä: 269
Kansi: Tuomo Parikka
Lajityyppi: veijariromaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu

Elina Hirvonen tarttuu kolmannessa romaanissaan hyvin ajankohtaisiin ja tunteita herättäviin aiheisiin. Lähitulevaisuuteen sijoittuva Kun aika loppuu käsittelee sitä, miten omasta lapsesta voi tulla ampuja ja onko rikollisen perheellä oikeutta suruun. Samalla Hirvonen käsittelee ilmastonmuutosta ja mitä tapahtuu, jos siihen ei puututa. Hirvonen kuvaa herkällä otteella ympäristötietoisia ihmisiä, jotka yrittävät eri valintojen kautta hidastaa maapalloa tuhoavien asioiden etenemistä, ennen kuin aika on lopussa.

Romaanin keskiössä on Lasipalatsin katolta ihmisiä ampuvan Aslakin perhe, erityisesti tämän äiti Laura Anttila ja perheen toinen aikuinen lapsi Aava. Perheen isä Eerik jää suurimmaksi osaksi taustalle. Eri näkökulmien ja takaumien kautta käsitellään perheen rakentumista ja Aslakin ja Aavan lapsuutta, miten hiljainen ja eristäytynyt poika on päätynyt katolle aseensa kanssa. Kertomus on inhimillinen, ja samalla Lauran kautta käsitellään äitiyttä, niin syyllisyyden kuin pyyteettömän rakkaudenkin kautta.

Lopun elämäni ajan, kun muistelen tätä iltaa, muistan ensimmäiseksi jotain, mitä en kerro kenellekään. Se on tunne, että jokin, mikä on ollut pitkään epäjärjestyksessä, asettuu paikoilleen. [...]
         En koskaan puhu tunteesta kenellekään, en edes Eerikille. Syy on häpeä. Varmuus, että se tunne on ehdottomasti ja peruuttamattomasti väärä. Vanhemmilla on yleisesti hyväksytty oikeus olla huolissaan lapsistaan ainoastaan silloin, kun lapsella on uhrin rooli. Jokainen vanhempi tunnistaa jatkuvan pelon siitä, että omalle lapselle tapahtuu jotain pahaa. Sydäntä puristavan vanteen, kun näkee lapsensa seisovan koulun pihalla syrjässä muista ja harkon rintalastan alla, kun kello on paljon eikä lapsi ole tullut kotiin.
         Kun hiljainen oppilas tulee kouluun ase pitkän takkinsa alla ja ampuu kymmenen luokkatoveria, kaikkien kuuluu ajatella uhrien vanhempia. Miten hirveää olisi olla yksi heistä. Miten hirveää olisi, jos tuo tapahtuisi minun lapselleni. Pelosta ja ahdistuksesta voi puhua muiden kanssa, koska sen tunnistavat kaikki. Vanhemmat, jotka unohtavat sellaisia uutisia lukiessa hengittää, koska tietävät, että ampuja voisi olla heidän lapsensa, kantavat kauhunsa yksin. [s. 137-138]

Tytär Aava on ampumavälikohtauksesta kuullessaan Somaliassa lääkärinä. Aava potee huonoa omatuntoa lapsista, jotka ovat ehtineet kuolla silloin kun hän on ollut poissa. Hän kuitenkin kokee olonsa ainakin jossain määrin hyödylliseksi kenttämatkoilla, kun pääsee työskentelemään paikallisten kanssa. Nuori nainen on ollut koko elämänsä ajan sidottu ongelmaiseen veljeensä – omaa elämää on ollut vaikeaa aloittaa, kun on joutunut huolehtimaan, miten Aslak pärjää. Aava onkin aikoinaan halunnut lähteä mahdollisimman kauas perheestään ja jättää ongelmat Suomeen.

Siihen aikaan Aslak pyysi minua leikkimään kanssani usein, mutta suostuin harvoin. Minä olin koulussa ja minulla oli omia ystäviä, joiden luokse menin kylään iltapäiväkerhon jälkeen. Aslak oli samassa esikoulussa joiden ystävieni pikkusisarusten kanssa ja tiesin, että muut pitivät häntä outona. Hän oppi lukemaan ja kirjoittamaan kolmevuotiaana ja voitti joskus isä shakissa. Mutta kun muut lapset pyysivät häntä mukaan leikkiin, hän saattoi vajota omaan maailmaansa, jäädä katsomaan seinällä häilyvää varjoa tai jotakin sen takana, ja sanoa pitkän hiljaisuuden jälkeen jotain, mitä kukaan ei ymmärtänyt. Toivoin,että vuosi muuttaisi hänessä jotain. Että hän olisi kouluun tullessaan tavallisempi poika, sellainen, jolle kukaan ei naura. Halusin ajatella, että toivoin sitä ennen kaikkea hänen takiaan, että hänen olisi helppo sopeutua joukkoon. Mutta oikeasti toivoin sitä eniten itseni takia. Pelkäsin, että jos kaikki muut pitäisivät pikkuveljeäni omituisena, myös minä jäisin yksin. [s. 78]

Hirvonen kirjoittaa vetävästi ja koskettavasti. Parasta antia on pienet palaset, kun hiljaisen Aslakin päähän ja tunteisiin päästään hetkeksi sisälle. Vatsassa humahtaa, kun Laura on pohjattoman iloinen hänen hiljaisen lapsensa löytäessä ensimmäisen oikean ystävän. Vatsassa humahtaa uudelleen, kun ystävä muuttaa toiseen maahan ja hiljainen poika sulkeutuu entistä tiiviimmin omaan huoneeseensa.

Jos lapsi on masentunut, sulkeutunut ja etäinen, kuinka paljon aikaa on lasta auttaa? Kukaan ei tiedä, miten paljon on aikaa yrittää muuttaa asioita. Vastuun rajat eivät ole selkeät, varsinkaan vanhemmuuden kohdalla. Laura joutuu lastensa lisäksi painimaan oman parisuhteensa ja himojensa kanssa, perheen ja oman hyvinvoinnin välimaastossa. Myös oma äitisuhde ja oma rooli äitinä mietityttävät Lauraa, eivätkä kaikki omat ratkaisut ole sellaisia, joita nuorena olisi toivonut tekevänsä.

Hirvonen löytää inhimillisyyttä sieltä, mistä sitä ei yleensä toivota löydettävän. Kirja herättääkin varmasti paljon keskustelua, mutta mielestäni romaani käsittelee hyvin vaikeita aiheitaan ilman selkeää saarnaavaa sävyä. Lopun asetelma, mikä on lopulta saanut Aslakin nousemaan katolle ja tarttumaan liipaisimeen, on inhimillisyydessään murskaavaa, vaikkakin ennalta-arvattavaa. Hyväksytyksi tuleminen ja läheisyyden saaminen ovat kaikille tärkeää.

On muuten aina kiinnostavaa huomata, miten suhtautuminen kirjan kanteen muuttuu lukukokemuksen jälkeen – pidin Hirvosen romaanin kantta vähän ankeana ja harmaana, mutta lukemisen jälkeen näyttää kansi hyvinkin koskettavalta. Miten pieni, herkkä poika vaaleanpunaisine, hauraine siipineen on päätynyt katolle ampumaan ihmisiä.

Kun aika loppuu on todella tasapainoinen teos, ehkä liiankin. Ahmaisin sen nopealla tahdilla ja se piti otteessaan, mutta jäin kaipaamaan vielä jotakin, ja sitä jotakin on vaikeaa paikallistaa. Hirvosella on hyvin herkkä tapa kirjoittaa, mikä on tuttua hänen aikaisemmistakin teoksista, ja ehkä vielä jotakin särmää olisin kaivannut. Lukukokemus on niin sujuva, että ehkä teksti tuntuu liiankin pureksitulta. Olisin myös esimerkiksi toivonut, että ilmastonmuutosta olisi vielä näkyvämmin käsitelty: nyt kaikki aiheet tuntuivat sulautuvan toisiinsa vähän turhankin hyvin, niin että kirkkaiden ajatusten sijaan romaanin liemi jää turhan sameaksi. Ehkä siloittelu johtuu kuohuttavasta aiheesta – jotta se olisi helpompi sulattaa? Siloisuus on kuitenkin sääli, koska Hirvosen teos voisi hyvinkin nousta vielä astetta kovemmalle tasolle.

Kun aika loppuu on tärkeä ja ajankohtainen. Olen lukenut Hirvosen edelliset romaanit Että hän muistaisi saman ja Kauimpana kuolemasta, ja odotin niiden perusteella paljon Hirvosen uusimmasta – enkä ole täysin varma, täyttyivätkö odotukset aivan kokonaan. Heti kirjan luettuani ajattelin, että teos oli todella kovaa tasoa, mutta lukukokemuksen väkevyys on haihtunut pois yllättävän nopeasti. Teos on kuitenkin lukemisen arvoinen, ja tasaisuudestaan huolimatta Hirvosen teksti on taiturimaista ja nautittavaa.

Jenni ei ole koskaan käynyt Afrikassa, mutta lähtee kesällä kuukaudeksi Japaniin.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015

Kustantaja: WSOY

Sivumäärä: 248

Kansi: Ville Tietäväinen

Lajityyppi: psykologinen romaani, kehitysromaani

Mistä saatu: kirjastosta lainattu

E. Lockhart: We were liars

E. Lockhart -taiteilijanimen taakse kätkeytyvän Emily Jenkinsin We were liarsissa perehdytään Sinclairien sukuun kuuluvan 18-vuotiaan Cadencen elämän mullistaneisiin tapahtumiin. Cadencen isovanhemmat hallinnoivat perheen omistamaa, Massachusettsissa sijaitsevaa Beechwood Islandia, jossa Sinclairet viettävät kesiä yhdessä. Eräänä kohtalokkaana suvena kaikki kuitenkin muuttui, kun Cadence löytyi rannalta vakavasti loukkaantuneena ja muistinsa menettäneenä.

Pahoista päänsärkykohtauksista ja muistinmenetyksestä kärsivää Cadencea jäävät kuitenkin vaivaamaan kysymykset siitä, miten hän päätyi veteen ja miksi tähän rakastunut Gat ei ottanut häneen ollenkaan yhteyttä serkuistaan puhumattakaan. Cadence, tämän serkut Mirren ja Johnny ja saarella myös kesiään viettänyt Johnnyn isäpuolen siskonpoika Gat näet perustivat Valehtelijoiksi kutsutun kerhon, joka sitoi heidät yhteen. Perheensä jättänyt Cadencen isä vie toipuvan tyttärensä Eurooppaan matkustelemaan, ja vaikka Cadence yrittää tavoitella muita Valehtelijoita reissun päältä, kukaan ei vastaa hänelle. Niinpä Cadence päättää palata Beechwood Islandille selvittämään, mitä tuona kesänä oikein tapahtui.

Asiaa ei kuitenkaan auta se, että kaikki Sinclairet vaikenevat taannoisista tapahtumista, vaikka saarella on näkyviä muutoksia viime vierailuun nähden: Cadencen isoäiti ja Sinclairien koirista tytölle rakkaimmat nelijalkaiset ovat kuolleet, ja saaren päärakennus on purettu ja sen tilalle on ilmestynyt uusi lasinen rakennelma. Kaikki ei ole tietenkään sitä miltä näyttää, ja We were liarsin edetessä karmea ja yllättävä totuus paljastuu vähän kerrassaan.

Tämä arvostelu paljastaa romaanin loppuratkaisun, joten jos sen haluaa löytää ja kokea itse, arvion lukeminen kannattaa tällä haavaa lopettaa tähän.

Lockhart on onnistunut kuvaamaan migreenikohtausten ja muistinmenestyksen pauloissa kärvistelevän Cadencen elämää mielenkiintoisella tavalla. Ahdistuskohtauksia ja aistiharhoja näkevä, romaanin kertojana toimiva hahmo onnistuu säpsäyttämään lukijan useaan otteeseen kirjan aikana alkamalla yhtäkkiä kertoa siitä, miten syöksyy rakennuksen ikkunasta alas kuolemaan tai kuinka ranteensa aukeavat kesken aterian.

Every time Gat said these things, so casual and truthful, so oblivious – my veins opened. My wrists split. I bled down my palms. I went lightheaded. I´d stagger from the table or collapse in quiet shameful agony, hoping no-one in the family would notice. Especially not Mommy.
     Gat almost always saw, though. When blood dripped on my bare feet or poured over the book I was reading, he was kind. He wrapped my wrists in soft white gauze and asked me questions about what had happened. He asked about Dad and about Gran – as if talking about something could make it better. [s.29-30]

Tällaiset kohtaukset herättävät mielenkiintoisia kysymyksiä siitä, mitä äsken oikein tapahtui? Kuinka Gat saattoi olla ainoa joka huomasi Cadencen verenvuodon? Kertojan kokemat ja näkemät asiat vääristävät jatkuvasti We were liarsia ja tuovat muuten sovinnaisen tuttuun tarinaan aivan uusia sävyjä.

Toissakesäisiä tapahtumia selvittävän Cadencen muisti palautuu kuitenkin niin yllättävissä kohdissa ja vähän väkinäisen oloisesti, että kesken kaiken päälle räpsähtävät takaumat rikkovat ikävästi tarinaa. Moiset jyrkät siirrokset nykyhetken ja Cadencen mielessä olevien tapahtumien välillä tekevät lukemisesta tempoilevaa puuhaa. Lockhart onkin selkeästi tavoitellut tv-sarja Lostin tyylistä takaumien ja nykyhetken välillä sukkuloivaa rakennetta, mutta television puolella mainiosti toiminut hyppely tekee We were liarsin lukemisesta paikoin turhan levotonta.

Rivakkaan tahtiin aukeava ja etenevä tarina ei jätäkään järin paljon lukijan oman mielikuvituksen varaan, vaan Lockhart tykittää jatkuvasti uusia paljastuksia esimerkiksi Cadencen riitaisten tätien ja äitinsä valtataistelusta suvun omaisuuden perimisjärjestyksen suhteen. Kiillotetun ulkokuoren pettäminen ja Cadencen romahdukset luovat hauskan ja mielenkiintoisen ristiriidan koko kirjan tunnelmassa.

”Cadence?” Mummy is leaning over me.
I reach and clutch her hand.
”Be normal now”, she whispers. ”Right now.”
”What?”
”Because you are. Because you can be.”
Okay. Okay. It was just a tree.
Just a tree with a tire swing that I loved a lot.
”Don´t cause a scene”, whispers Mummy. ”Breathe and sit up.”
I do what she asks as soon as I am able, just as I have always done. [s. 64]

Valitettavasti kaikki We were liarsin teemat eivät pääse loistamaan. Esimerkiksi Sinclairien suvun omaisuutta ja poroporvarillisuutta yllättävän kovin sanankääntein arvostelevan Gatin ja Cadencen suhteen kuvaaminen tuntuu vähän kliseiseltä ja epäoleelliselta tarinan muiden mysteerien lomassa – kapinallinen nuori mies tapaa jälleen kerran yläluokkaisen tytön ja rakkaus leimahtaa. Nuorten rakkaustarina ei todellakaan nouse yhtä omalaatuisen viehättävälle tasolle kuin esimerkiksi Rainbow Rowellin Eleanor & Parkissa, vaan on kuvattavasta kesästä riippuen joko yhtä herttaista onnelaa tai sitten loputonta soutamista ja huopaamista.

We were liarsissa on kuitenkin mielenkiintoisia koukkuja, jotka yllättävät ja monipuolistavat lukukokemusta. Esimerkiksi Cadencen kirjoittamat sadut, jotka linkittyvät vähän turhankin selvästi Sinclairien imperiumiin, ja tämän luopuminen rakkaista tavaroista ja niistä listojen laatiminen tuovat tarinaan sen tarvitsemia lisäsävyjä.

Kirjan lopussa häämöttävä yllätys onkin sitten ihan toista maata, sillä se vetää maton lukijan jalkojen alta täydellisesti: Cadencelle selviää, että hän on serkkujensa kanssa sytyttänyt puretun rakennuksen tuleen lopettaakseen tätiensä kilvoittelun ja suvun riidat, mutta on vahingossa sulkenut muut Valehtelijat kyseiseen taloon ja nämä ovat kuolleet tulipalossa. Gat, Johnny ja Mirren ovat olleet joko aaveita tai Cadencen oman mielen vääristymiä, jotka ovat auttaneet tätä selvittämään toissakesän salaisuuden ja samalla pääsemään sinuiksi oman tekonsa kanssa.

Tällainen lukijan nenästä vetäminen ja hämääminen ei kuitenkaan yllättäen turhauta tai ärsytä, vaan saa pläräämään kirjan sivuja taaksepäin ja etsimään kohtia, jotka olisivat paljastaneet suurimman osan We were liarsin tapahtumista valheiksi ja Cadencen rikkonaisen mielen harhoiksi noiden edellä mainittujen selkeiden illuusioiden ohella. Vaikka suurin juonenkäänne selviääkin, romaani kestää hyvin toisen lukukerran aivan uusin silmin. Samalla paljastuu, miten itsestäänselvänä seikkana pidämme eri kirjoissa tarinaa eteenpäin kuljettavan minäkertojan luotettavuutta.

Loppuratkaisunsa myötä We were liars saa melkoisen kasvojenkohotuksen ja armahduksen kliseisen tarinansa ja hahmojensa takia. Voi tosin olla niinkin, että Lockhart on rakentanut tarinansa perusosista harmittoman oloisia ja kliseisiä ihan tarkoituksella, jotta lopussa häämöttävä juonenkäänne tuntuisi entistä voimakkaammalta ja järkyttävämmältä.

Shokista toivuttuaan jälkeen lukija kuitenkin oivaltaa, ettei Cadencen tekemä, muut Valehtelijat tapattanut moka tunnu järin uskottavalta. Eikö tyttö oikeasti huomannut Gatin ja kumppaneiden jäämistä taloon?

Oli niin tai näin, kirjan lopullinen päämäärä tuntuukin huomattavasti tehtyä matkaa oleellisemmalta, mikä on vähän omituista, kun kirjan lukemisen kuuluisi olla kokonaisuutena nautittava ja muistettava taival. Vasta lopussaan havahtuva We were liars vastaa tähän tavoitteeseen aika heikosti, mikä vääjäämättä laskee kokonaiselämyksen tehoa.

Petter jaksoi aikoinaan katsoa Lostin alusta loppuun, vaikka puolivälissä tekikin tiukkaa.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2014

Kustantaja: Delacorte Press / Random House

Sivumäärä: 227

Kansikuva: Angela Carlino

Lajityyppi: kehitysromaani

Mistä saatu: omasta kirjahyllystä

Jari Järvelä: Tyttö ja pommi

Tässä on graffitin idea yksinkertaisuudessaan. Näkymättömät tekevät näkyviä. Graffiti on pommi, jonka sirpaleet leviävät ympäri kaupungin.        [s. 16]

Olen useasti karttanut dekkareita, jostain syystä monet niistä eivät ole kolahtaneet minuun. Jari Järvelän Tyttö ja pommi ei ehkä ole dekkareista tyypillisin, mutta se on ehdottomasti tutustumisen arvoinen. CrimeTime aikoinaan pyysi Järvelää kirjoittamaan nimen omaan dekkarin ja kirjailijaa astumaan oman mukavuusalueensa ulkopuolelle. Tyttö ja pommi on dekkaritrilogian ensimmäinen osa, ja se saakin jatkoa jo tämän vuoden puolella.

Kotkaan sijoittuvassa romaanissa ovat vastakkain nuoret graffitintekijät ja vartiotintiliikkeen työntekijät; vartijat kutsuvat graffareita bakteereiksi ja graffarit vartijoita puolestaan Rotiksi. Kahden ryhmän vastakkainasettelu kärjistyy eräänä yönä, kun Rotat järjestävät suuren väijytyksen ja jahtaavat takaa kahta graffaria, 19-vuotiasta Metroa ja tämän yhteistyökumppania sekä rakastettua Rustia. Takaa-ajo päättyy väkivaltaisesti, ja vartiointiliikkeen johto vääristelee tapauksen raporttia ja lakaisee ikävän henkilövahingon maan alle. Metro aloittaa koston kierteen vartija Jereä kohtaan, jonka uskoo olevan väkivallanteon päätekijä.

Todellisuudessa Jere ei ole pääsyyllinen, ja Metron iskiessä Jeren omaisuutta ja yksityisyyttä vastaan yhtyy Jerekin kostotoimenpiteisiin. Valitettavasti monet viattomat joutuvat kärsimään Jeren kasvavasta vainoharhaisuudesta. Sekä Jere että Metro kasvattavat panoksiaan kirjan edetessä, eikä olekaan selvää, kuka on rikosromaanin rikollinen ja kuka oikeuden puolella.

Järvelän dekkarin ehdoton vahvuus on sen yhteiskuntakritiikki – se nostaa teoksen kestävämmälle ja raikkaammalle tasolle. Syyttömän ja syyllisen rajan hahmottaminen jätetään lukijalle, ja pidänkin siitä, että Järvelän romaanissa pahantekijä ei ole selkeä. On myös kiehtovaa seurata, miten Jeren käytös muuttuu – kun omaa perhettä tai kotirauhaa häiritään, kuka tahansa on oikeissa olosuhteissa valmis astumaan lain tuolle puolen.

Myös pohdinta siitä, mikä on nykyajan rikollisuutta, on mielenkiintoista: Tytössä ja pommissa se on julkisen tilan ottamista omaan haltuun ja sosiaalisen median tuoman voiman hyödyntämistä. Kaupungin katukuva, joka täyttyy sadoista ja tuhansista kuvista – lähinnä mainoksista – herättää vain harvoin keskustelua, mutta graffiti herättää voimakkaita tunteita. Katsoin kirjan lukemisen jälkeen Ylen haastattelun, jossa Järvelä käsittelee juuri julkisen tilan käyttöä ja kritisoi monien vartiointiliikkeiden luomia mielikuvia turvattomuuden tunteesta. Järvelän romaanista onkin löydettävissä monia hyvin ajankohtaisia teemoja, jotka kulkevat rinnan nopeatempoisen juonen kanssa.

Pahinta on, että firmat ja kaupunki ja poliisi ovat ulkoistaneet valvontakameroiden käytön Rotille. Samalla ne ovat pesseet kädet vastuusta. Rotat tekevät tallenteilla mitä niitä huvittaa. Tallenteiden väärinkäytöstä ne eivät saa lievintäkään rangaistusta. Kukaan ei edes heristä sormeaan ja älähdä soo soo.
         On täysi harhaluulo, että poliisi valvoisi kaupunkeja. Rotat cityjä valvovat ja hallitsevat kameroineen. Poliisi kaipaa tallenteita nähtäväkseen vain silloin, kun joku sekakäyttäjien henkisessä Keskimaassa örkkinä hoiperteleva narkkari ryöstää R-kioskista viisi euroa. [s. 114]

Järvelä on onnistunut luomaan mielenkiintoisia hahmoja, mutta välillä tuntui, että jokin ulottuvuus puuttuu esimerkiksi Metrosta. Myös jotkin tapahtumakulut tuntuvat hieman epäuskottavilta tai jopa koomisilta, mutta ehkä tietynlainen överiys toi myös ironiaa valvojien käsittämättömät mittasuhteet saavaan jahtiin. Parhaimmillaan Tyttö ja pommi yllättää – suvantovaiheen jälkeen seuraava kohtaus onkin pommin tavoin pökerryttävän väkivaltainen. Kärjistysten kautta Järvelä nostaa esiin aiheet, jotka pehmeämmällä kuorella jäisivät ehkä yhteiskunnallisen keskustelun ulkopuolelle.

Tytön ja pommin lopetus on hyvin verinen. Ylipäänsä Järvelä ei kaihda alamaailman kuvauksille tyypillistä väkivaltaa, ja välillä teot tuntuvat fyysisestikin (ainakin näin dekkareille turtumattomassa) lukijassa. Romaanin pommi on seinä, johon maalattu graffiti räjähtää kasvoille ja varastaa huomion; maali konkretisoituu pommiksi myös toisella, hyvin konkreettisella tavalla romaanin loppua kohden. Tyttö ja pommi on lukukokemukseltaan rikas, ja vielä näin muutama viikko lukemisen jälkeenkin sen teemat pyörivät päässä.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2014

Kustantaja: CrimeTime

Sivumäärä: 261

Kannen suunnittelu: Jussi Kaakinen

Lajityyppi: jännitys

Mistä saatu: kirjastosta lainattu

Ian McEwan: Sementtipuutarha

Ian McEwanin Sementtipuutarha on hurja, lukijaansa koetteleva romaani, joka kertoo äkkiseltään orvoksi jäävästä nelihenkisestä sisarusparvesta. Julien, Jackin, Suen ja Tomin muodostama lapsikatras ei osaa tai halua hakea minkäänlaista apua, ja he jäävät asumaan perheensä taloon. Sydänkohtaukseen menehtyneen isän ruumis viedään sentään pois, mutta myöhemmin hitaasti makuuhuoneessaan riutunut äiti haudataan paremman paikan puutteessa sementillä täytettyyn peltiarkkuun.

Keskenään jääneen nelikon edesottamuksia kuvataan perheen toiseksi vanhimman lapsen, lievästi sanottuna omalaatuisen Jackin näkökulmasta. Iso- ja pikkusiskoaan himoitseva Jack esitetään Sementtipuutarhassa vastenmielisenä hahmona, joka ei jaksa huolehtia omasta ulkonäöstään vaan antaa finnien valloittaa kasvonsa. Hän aiheuttaa myös isänsä kuoleman panemalla tämän rehkimään liikaa puutarhassa, jonka isä on aikonut päällystää sementillä.

Kirjan nimen mukaisesti sementti on suuressa roolissa McEwanin romaanissa. Äidin sementtisen haudan ohella myös isän kuoleman kohdalla se näyttelee tärkeää roolia.

Muistin isän odottavan ja kiiruhdin alakertaan. Äiti, Julie ja Sue seisoivat keittiössä juttelemassa kun menin ulos. He eivät näyttäneet huomaavan minua. Isä makasi kasvoillaan maassa, pää vasta levitetyllä betonilla. Hänellä oli tasoituslasta kädessään. Lähestyin hitaasti tietäen että minun oli juostava hakemaan apua. Pitkään aikaan en pystynyt liikkumaan. Tuijotin ihmetellen, aivan niin kuin hetkeä aiemmin. Kevyt tuulenhenki liikautti isän housuista pursunnutta paidanhelmusta. Sitten seurasi valtava hälinä ja meteli. Ambulanssi tuli ja äiti lähti sen mukana isän kansssa, joka oli nostettu paareille ja peitetty punaisella huovalla. Olohuoneessa Sue itki ja Julie lohdutti häntä. Radio soi keittiössä. Menin ambulanssin lähdettyä takaisin ulos katsomaan polkuamme. Päässäni ei ollut ainoatakaan ajatusta kun otin laudan ja tasoitin huolellisesti isän pehmeään tuoreeseen betoniin jättämän jäljen. [s.18-9]

Onkin mielenkiintoista, miten Jack yrittää isänsä kuoleman jälkeen hajottaa tämän rakentaman sementtipuutarhan löytämällään moukarilla ja tehdä isänsä tekemän työn tekemättömäksi. McEwan kuvaa näin Jackin yritystä päästä perheen pääksi kuolleen isän tilalle, mutta Jackin siskot eivät päästä omituista veljeään tähän asemaan.

Myös Piotr Tomaszewskin hieno ja vähäeleinen kansikuva korostaa sementin hallitsevaa mutta kuitenkin haurasta asemaa; se ei riitä pysäyttämään vahvaa ja nuorta elämää, joka puhkeaa todelliseen seksuaaliseen kukkaansa perheen vanhempien kuoltua ja lasten jäädessä nelistään. Toisaalta sementti ei pysty pitelemään myöskään arkussa mätänevän äidin hajuja kurissa, vaan kuoleman löyhkä leviää hienon ristiriitaisesti uudenlaista elämää sykkivään taloon.

Jack suhtautuu molempiin siskoihinsa todella perverssillä tavalla: hänellä on tapana hiiviskellä kotonaan ja vaania ja vakoilla kumpaakin. Päähenkilö muistelee kaiholla erästä kertaa, kun he jäivät vanhempiensa tekemän reissun takia päiväksi keskenään, ja haaveilee tuollaisen ajan jatkuvan ikuisesti. Hän kertoo tytöille usein kaipaavansa lapsuuden lääkärileikkejä, mutta nämä eivät lämpene omituisen veljensä ehdotuksille. Niinpä Jackin himo riistäytyy hallinnasta unenomaisissa kohtauksissa, joiden omituisuus ja järjettömyys tasapainottavat tämän tekemän seksuaalisen väkivallan rujoutta.

McEwanin tyyli ei kuitenkaan tee Jackin teoista millään tavalla hyväksyttäviä tai perusteltavia, vaan hän kuvaa hahmon omaa sekopäisyyttä terävän ovelasti esimerkiksi kohdassa, jossa hansikkaita käyttävä Jack leikkii Julien kanssa kuristusleikkiä.

– Menkää pois, hän kuiskasi. Minusta tuntui silloin hullulta että hän puhutteli hansikkaita eikä minua.
– Ne tulevat kimppuusi, minä sanoin ja laskin käsiäni hieman. – Mutta kukaan ei tiedä mihin ne iskevät. Hän yritti heikosti tarttua ranteisiini, mutta sujautin käteni hänen kättensä alle ja hansikkaat puristuivat tiukasti hänen rintakehänsä ympärille, suoraan kainaloihin. Kun Julie nauroi nauramistaan ja haukkoi henkeään, minäkin nauroin, riemuiten vallastani. Sitten hänen riuhtomisessaan alkoi olla pakokauhua. Hän ei saanut vedetyksi henkeä. Hän yritti saada sanotuksi ”ole kiltti”, mutta minä en riemastukseltani saanut lopetettua. Hänen keuhkoistaan poistui yhä ilmaa pieninä lintumaisina pulauksina. Toisella kädellä hän kiskoi karkeaa hansikasta. Kun vaihdoin asentoa saadakseni paremmin pidellyksi häntä aloillaan, tunsin kuuman nesteen valuvan polvelleni. Kauhuissani loikkasin alas sängyltä ja ravistelin hanskat käsistäni. Julien viimeiset naurunpyrskähdykset muuttuivat väsyneeksi itkuksi. Hän makasi selällään, ja kyyneleet tulvivat poskipäiden altaista ja katosivat hiuksiin. Huone haisi vain heikosti virtsalta. Otin hansikkaat lattialta.
[--] Tom ja Sue seisoivat ovella katselemassa.
– Mitä tapahtui? Sue kysyi kun tulin ulos.
– Ei mitään, minä sanoin ja suljin oven hyvin hiljaa. [s.30-31]

McEwanin romaani keskittyy siis kuvaamaan tapahtumia pelkästään Jackin näkökulmasta, mikä on sääli, sillä muutkaan perheen sisarukset eivät ole ihan sieltä tavallisimmasta päästä. Suella ja Juliella on tapana pukea perheen kuopus tyttöjen vaatteisiin, mikä luonnollisesti hämmentää Tomia melkoisesti. McEwan kuvaa tällä hienosti myös muiden hahmojen hämmennystä vanhempien kuoleman jälkeisessä maailmassa, mutta muut hahmot jäävät Jackiin nähden vähän pintapuolisiksi.

Olisi mielenkiintoisia seurata Tomin ajatuksia muuttumisleikin keskellä tai kuulla, mitä tytöt oikeasti ajattelevat veljestään. Miten Julie on selittänyt poikaystävälleen Jackin hansikasleikit? Miksi he pukevat Tomia tytöksi? Miksi Jackin ja Julien suhde huipentuu kirjan lopussa niin äärimmäisellä tavalla ja mikä on saanut tytön suostumaan moiseen?

Jackin oma sairas logiikka avautuu ja selkeytyy tarinan edetessä, mutta muiden hahmojen toimet eivät aina tunnu järin loogisilta. Toisaalta tämä alleviivaa Sementtipuutarhan luomaa tunnetta kirjan muotoon puetusta painajaisunesta, jossa vinksahtaneet kohtaukset seuraavat toinen toistaan pikemminkin unen kuin todellisen maailman logiikalla.

Iskin mattoa vielä pari kertaa ja kysyin Tomin ystävältä: – Miksi Tomilla on hame?
– Tom on Julie meidän leikissä, poika vastasi.
– Kuka sinä sitten olet? minä kysyin.
Poika ei vastannut. Kohotin keppiä mutta juuri kun aioin iskeä, Tom sanoi: – Hän on sinä.
– Sanoitko minä? Molemmat nyökkäsivät. Heitin kepin pois ja vedin matot alas pyykkinarulta. – Mitä te teette leikissänne? minä kysyin.
Tomin ystävä kohautti harteitaan. – Ei juuri mitään.
– Tappeletteko te? Yritin sulkea myös Tomin kysymykseni piiriin, mutta hän katsoi muualle. Toinen poika pudisti päätään. Pinosin matot päällekkäin. – Oletteko te ystäviä leikissänne? Pidättekö te toisianne kädestä? Pojat irrottivat kätensä ja nauroivat. [s.83-4]

Sementtipuutarha on lukijaltaan paljon vaativa elämys, joka kuitenkin on näennäisessä pienimuotoisuudessaan juuri sopivan mittainen – vaikka lukija saattaakin jäädä kaipaamaan lisätietoa muiden hahmojen mietteistä, tällaisenaan Jackin maailmaa kuvaavana teoksena se on totta puhuen juuri sopivan mittainen kantaakseen itsensä loppuun asti kunnialla.

Vaikka romaanin luotaantyöntävimmät kohtaukset koettelevat lukijaa, ne muodostuvat lopulta vaikuttavaksi elämykseksi, kuin lyhyeksi painajaiseksi. Intensiivinen ja lyhyt Sementtipuutarha kannattaakin mahdollisuuksien mukaan yrittää nauttia yhdellä kertaa. Sen tapahtumiin ja asetelmiin huomaa palaavansa vielä kauan tarinan loppumisen jälkeenkin, sillä romaani jättää jälkeensä kutkuttavan paljon kysymyksiä vastausten sijaan.

Petter on perheensä ainoa lapsi.

Alkuteos: The Cement Garden
Suomennos: Eva Siikarla
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 1978
Kustantaja: Kirjayhtymä / Otava
Sivumäärä: 134
Kansikuva: Piotr Tomaszewski
Lajityyppi: psykologinen romaani
Mistä saatu: lainattu kirjastosta

Kirjahyllyyn unohdetut: Jennin viisi kesäkirjaa

Näin kesää kohden ajattelin käyttää omaa kirjahyllyäni hyväkseni: jostain syystä hyllyyn on jäänyt monia hyviä teoksia, joita en ole vielä ehtinyt lukea. Ilmiö tuskin on harvinainen, ja pitäisikin harrastaa kirjashoppailua oman kodin kätköistä useammin. Omasta kirjahyllystä löytyy varmasti upeita löytöjä, jotka ovat vain päässeet ajan kuluessa unohtumaan.

Valitsin tähän viisi kiinnostavinta kirjaa, joihin havahduin kirjahyllyä kopeloidessani. Kenties Opus ekaan ilmestyy kirjoista kesän aikana arvostelutkin!

Alastair Reynolds: Pääteasema (Like)

Ote takakannesta: Spearpoint on maailman viimeinen ihmisten asuttama kaupunki. Sitä kehystävät puoliautonomisten osavaltioiden vyöhykkeet, joista jokainen on teknologian eri kehitysvaiheessa. Vyöhykerajojen ylittäminen ja niiden ajoittainen siirtyminen on vaarallista kaikelle elolliselle.

Oletko lukenut kirjailijan aiempia teoksia?
- Olen itse asiassa aikoinaan lukenut puolet Pääteasemasta, mutta jostain syystä jätin sen kesken. Löysin kirjan hyllyn takaosasta ja se alkoi jälleen poltella - varsinkin nuorempana pidin todella paljon scifistä. En ole lukenut Reynoldsilta muuta, mutta ainakin Wikipedian perusteella kirjailija vaikuttaa mielenkiintoiselta kirjoittajalta.

Miten tämä päätyi hyllyysi?

- Ei muistikuvia. Varmaankin olen saanut tämän joltakulta.

Mitä odotat kirjalta sen takakansitekstin perusteella?

- Odotan eskapistista seikkailua ja sitä, että pääsee uppoamaan kirjan maailmaan ilman että sitä täytyy sen kummemmin analysoida.

Zadie Smith: Kauneudesta (WSOY)

Ote takakannesta: Jo viisitoista vuotta Howard Belsey ja hänen arkkivihollisensa Monty Kipps ovat nokitelleet toisiaan samoissa akateemisissa ympyröissä. Jerome, Belseyn ateistiperheen musta lammas, säikäyttää isänsä suunnittelemalla häitä uskonnollisten Kippsien tyttären kanssa, mutta kaikkien onneksi seurustelu paljastuu vain "romanttiseksi sekoiluksi".

Oletko lukenut kirjailijan aiempia teoksia?

- En ole lukenut aiemmin, mutta olen kuullut hyvää kirjailijasta.

Miten tämä päätyi hyllyysi?

- Tämäkin taitaa olla lahjakirja, mutta muiden kiireiden takia sekin on hautautunut hyllyyni.

Mitä odotat kirjalta sen takakansitekstin perusteella?

- Takakansiteksti ei suoranaisesti puhuttele minua, mutta olen kuullut romaanin olevan hyvä, joten se houkuttelee lukemaan. Romaanin kansi on myös älyttömän kaunis, ja kirjan nimi on houkutteleva yksinkertaisuudessaan ja salaperäisyydessään.

John Irving: Kunnes löydän sinut (Tammi)

Ote takakannesta: Jackin äiti, Alice, on torontolainen tatuoija. Nelivuotiaana Jack matkustaa Alicen kanssa useisiin Pohjanmeren ja Itämeren satamakaupunkeihin, myös Helsinkiin, etsimään Jackin isää Williamia. Tämä on edinbughilainen urkuri, jonka vimmana on peittää ihonsa tatuoinneilla niin kuin nuottilehti nuoteilla.

Oletko lukenut kirjailijan aiempia teoksia?
- Luin viime vuonna Irvingin Kaikki isäni hotellit, ja se oli yksi vuoden 2014 parhaimmista lukemistani kirjoista! Ihastuin Irvingin maailmaan, ja odotukseni ovatkin korkealla tätä kirjaa kohtaan.

Miten tämä päätyi hyllyysi?
- Petter taisi tuoda tämän kerran kirjaston kierrätyshyllystä pöydälleni!

Mitä odotat kirjalta sen takakansitekstin perusteella?
- Moniulotteisia henkilöhahmoja, sympaattista mutta surumielistä tarinaa, vimmaista eläytymistä läpi kirjan ja surua viimeisten sivujen huvetessa.

Virpi Hämeen-Anttila: Yön sydän on jäätä (Otava)

Ote takakannesta: Keväällä 1921 helsinkiläisten juomavesisäiliöstä Vesilinnasta löytyy kuollut mies. Todisteet viittaavat siihen, että entinen punavanki olisi tappanut jääkäriupseerin kostaakseen kärsimänsä vääryyden. Sisäasiainministeriön virkamies Karl Axel Björk ei niele selitystä.

Oletko lukenut kirjailijan aiempia teoksia?

- En ole, ja en kyllä keksi yhtäkään tekosyytä miksi en olisi! Hämeen-Anttila on vain mennyt minulta ihan ohi, ja ehkä onkin jo aika tutustua kirjailijan tuotantoon.

Miten tämä päätyi hyllyysi?

- Sain vaarilta joululahjaksi viime jouluna, nyt viimeisten tenttien jälkeen on jo aikakin tarttua kirjaan.

Mitä odotat kirjalta sen takakansitekstin perusteella?

- Historiallista romaania, jonka mielenkiintoinen ajankuvaus yhdistyy jännittävään rikostarinaan.

Harald Arnkil: Värit havaintojen maailmassa (Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulu)

Ote takakannesta: Ihmiselle on ominaista kyetä aistimaan värejä – mutta mikä tuottaa värit? Onko väri enemmän maailman vai havaitsijan ominaisuus? Entä jos värejä ei olisi? Värit havaintojen maailmassa tarjoaa vastauksia muun muassa näihin kysymyksiin. Värissä ilmenee jotain keskeistä siitä tavasta, jolla olemme näköaistimme kautta maailmassa. Tähän perustuu värien loputon kiehtovuus.

Tämä on vähän erilainen muiden kirjojen joukossa, mutta Arnkilin kirja on ulkomuodoltaan älyttömän hieno. Olen aikaisemmin lähinnä selaillut sitä, mutta nyt ajattelin syventyä siihen tarkemmin.

Miten tämä päätyi hyllyysi:
- Tämäkin on lahjakirja, minulla on sellainen muistikuva, että olisin saanut kirjan niihin aikoihin kun tein lukiossa kuvataiteen lukiodiplomia.

Mitä odotat kirjalta sen takakansitekstin perusteella?
- Olen kiinnostunut väreistä ja niiden käyttäytymisestä, joten toivon oppivani lisää esimerkiksi väriyhdistelmistä. Osa varmasti menee yli hilseen, mutta tekee mieli lukea jotakin visuaalisesti upeaa tietokirjaa.

Esiteltyjen kirjojen lisäksi hyllyni tursuaa hävettävän paljon lukemattomia kirjoja, esim. Jussi Valtosen Finlandia-voittaja odottaa vielä avaamistaan... Ehkä alkukesän rauhallisuus antaa aikaa lukemiselle!

Silvia Avallone: Teräs

Kuumia ja loputtomia öitä, toteutumattomia unelmia, ankeaa ja köyhää arkea ja hiljaista, välillä pelottavan äänekkääksi muuttuvaa raivoa: näistä on Silvia Avallonen palkittu ja ylistetty esikoisteos Teräs tehty. Kahden Toscanassa Piombinon työläiskaupungissa elävän perheen edesottamuksia seuraava tarina onkin mielenkiintoista ja mukaansatempaavaa luettavaa ongelmistaan huolimatta.

Kesällä 2001 Anna Sorrentino ja Francesca Morganti ovat kolmetoistavuotiaita ja ikuisia ystäviä, jotka pakenevat yhdessä pahaa maailmaa hauskanpidon pariin. Annan isä Arturo on saanut kenkää työpaikastaan jäätyään kiinni bensavarkaudesta ja yrittää tulla toimeen hämärähommilla, jotka koettelevat perhesuhteita Annaan, tämän veljeen Alessioon sekä lasten äitiin Sandraan. Ei tosin sillä, etteikö Alessiollakin olisi vaikeaa – tämä rimpuilee suhteessaan kauniiseen Elenaan ja tekee kavereidensa kanssa pikkurikoksia, kun seudun tärkeimmän työllistäjän eli terästehtaan johtajat aikovat panna lapun luukulle. Francesca ja hänen äitinsä Rosa taas kärsivät väkivaltaisen perheenisän Enricon käsissä, jolla on myös ikävä tapa kiikaroida rannalla bikineissä keimailevaa tytärtään.

Lisää draamaa on luvassa, kun paljastuu, että Francesca pitää Annasta muutenkin kuin ystävänä, ja muutenkin epävarmat tunteet pääsevät kuohahtamaan tavoilla, jotka kiinnostavat ja pelottavat tyttöjä. Samaan aikaan Alession komea kaveri Mattia palaa Venäjän öljylautoilta kolmiodraaman kolmanneksi kulmaksi. Kesä 2001 tuhoaakin lopulta tyttöjen välit kokonaan. He menevät eri kouluihin, hankkivat uusia ystäviä ja ajautuvat melkoisten koettelemusten jälkeen taas yhteen.

Avallone onnistuu hienolla tavalla kuvailemaan kahden nuoren tytön näennäisesti turvallista mutta miehiin kohdistuvan epävarmuuden jäytämää elämää. Anna ja Francesca näet suhtautuvat isiinsä yllättävän vihamielisesti ja armottomasti, kun taas suhde rannalla oleviin poikiin on vähintään yhtä kieroutunut: poikia kiehtova tyttöjen naisellisuus tuntuu tekosyyltä kiusoitteluun ja keimailuun – muuhun tytöt eivät tunnu pystyvän eikä heidän nuoruutensa takia tarvitsekaan. Avallone kuvailee tyttöjen kauneutta suorastaan musertavan ihailevasti.

Kaikki kääntyivät katsomaan Francescaa. Hänen vaaleaa varttaan, tapaa jolla hän liikkui väkijoukossa väistellen surffilautoja ja kellukkeet käsivarsissaan juoskentelevia lapsia, ohittaen veltot lippalakkipäiset vanhukset, jotka kääntyivät hekin katsomaan hänen kuulasta kauneuttaan. Tytön solakka vartalo taipui suloisesti, kun hän painautui kiinni Annaan, kiersi käsivartensa tämän lanteille ja nojasi päänsä olkapäähän. Hän oli via Stalingradon lumous. Vastaavia kaunottaria syntyi yksi kolmen tai neljän sukupolven välein. [s.114]

Onkin merkillepantavaa, että Avallonen ihannoiva kuvailutyyli ei kuitenkaan missään vaiheessa karkaa John Greenin Kaikki viimeiset sanat -teinihelvetin kaltaiseksi kuolaamiseksi: se pikemminkin korostaa Annan ja Francescan nuorta itsevarmuutta, hetken mielijohteiden seuraamista ja kuolemattomuuden tunnetta, joita kyllä koetellaan kirjan mittaan useaan otteeseen.

Avallonen teoksen Piombino on surullinen syrjäytynyt maailma, jonka köyhyys, huumeidenkäyttö ja samaan aikaan vallattoman raivokas elämä ja passivoiva voimattomuus tuntuvat välillä liikuttavan musertavilta ja voittamattomilta. Tehdaskaupungin elämää ja maisemia kuvataan kuitenkin mielettömän kauniisti:

Katsoessaan ylöspäin Alessio näki taivaan sijasta erilaisia metallirakennelmia kuin valtavassa lintuhäkissä. Uunit sylkivät violetinvärisiä liekkejä, joka puolella seisoi korkeita nostureita pitkine puomeineen, väkipyörissä roikkui tonneittain metallia. Teollisuushallien, pajojen ja betonisalien rivit jatkuivat silmänkantamattomiin. Tehtaanpiippujen huiput liekehtivät hänen päänsä yläpuolella violetteja, punaisia ja mustia lieskoja. Keltaisten ja vihreiden nostureiden puomit kiersivät kaaressa ympyrää ja siirtelivät ilmassa tonneittain metallia. Savupiipuista pöllysi keltaisia ja hiilenmustia pilviä. Kaikkea tätä kutsuttiin nimellä jatkuva täystuotanto. [s.28]

Kaupungin vieressä puhtauttaan ja vaurauttaan loistava, paratiisimainen Elba tuntuu vähän liiankin itsestäänselvältä vertauskuvalta, johon kaikki hahmot haluaisivat muuttaa asumaan. Turisteille suunnattu saari ei kuitenkaan avaa oviaan missään kirjan vaiheessa, mikä tuntuu nerokkaan kiusoittelevalta – myös lukijaa kiinnostaisi päästä katsomaan, minkälainen Elba todella on, mutta siihen ei suoda tilaisuutta lainkaan.

Hieman tyngiksi jäävistä sivuhahmoista yllättäen nousee esille poliittisesti valveutunut äiti Sandra, jonka moraalipohdiskeluja kuullaan tuon tuostakin. Kotiäidiksi muuttuneen aktiivin kärkevät ajatukset ovat kuitenkin pehmenneet kyökin puolella joko tahallisen naiiveiksi, tai sitten Avallone ei yksinkertaisesti vain pääse sukeltamaan järin syvälle hahmoihinsa.

Sandra ajatteli, miten moniin asioihin yksittäinen ihminen ei pysty vaikuttamaan. Asiat, joista päättävät Maailmanlaajuinen Kapitalismi, Kansakuntien Historia ja Italian Tasavalta. Sitten ovat ne asiat, joiden suhteen jokainen tekee omat valintansa. Asioita, jotka riippuvat vain omasta itsestä. Kuten se mitä teet, ja miksi olet päättänyt tulla. Jos syntyy sinne, minne Sandra on syntynyt, voi ryhtyä varkaaksi tai työläiseksi, toimia ruokakaupan kassana tai ilotyttönä. Voi joko ajatella omilla aivoillaan, äänestää ja lukea sanomalehtiä tai voi vain katsoa television viihdeohjelmia. [s.96-7]

On sääli, että Teräksen maailma jää monella tapaa turhauttavan mustavalkoiseksi ja naiiviksi. Avallone jaksaa esimerkiksi kuvata sivutolkulla kuvankauniiden Annan ja Francescan pelehdintää poikien kanssa korostetun rumien tyttöjen katsellessa vierestä. Näistä tytöistä nousee hetkellisesti esille sairasta siskoaan hoitava ja häpeävä Lisa, jonka kanssa Francesca ystävystyy myöhemmin kirjan aikana.

Tästä asetelmasta saisi irti vaikka mitä, semminkin kun Francesca joutuu myöhemmin teoksessa hoitamaan loukkaantunutta isäänsä ja joutuu siis periaatteessa Lisan kanssa samaan pakkorakoon – molemmilla on oma ”taakkansa”, joka sitoo ja määrittää tyttöjä erittäin vahvasti. Avallone kuitenkin jättää lupaavat juonenlangat solmimatta ja kuljettaa tarinansa vähän väkinäisen onnelliseen loppuun.

Teräs on parhaimmillaan uskomattoman kaunis kirja, joka kuitenkin heikoimmillaan valahtaa haalean kesäpäivän kaltaiseksi, menetteleväksi ja jopa laiskaksi hetkeksi, joka lähinnä liukuu tarinansa lävitse. Upeasti kuvattu Piombino jääkin vain hienoksi kulissiksi keskinkertaiselle tarinalle, joka kyllä etenee sujuvasti alusta loppuun, muttei jätä sen syvällisempiä tuntoja jälkeensä.

Taittopalvelu Yliveto Oy:lle on muuten annettava kyseenalainen kunniamaininta Teräksen todella rumasta kansikuvasta, joka tuo porrastetulla välimaailmallaan mieleen 90-luvun lopun ClipArt-kuvitukset.

Petter ei ole ennen Terästä pahemmin perehtynyt saapasmaan proosaan Italo Calvinon teoksia lukuun ottamatta.

Alkuteos: Acciaio

Suomentaja: Taru Nyström

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2010

Kustantaja: Minerva Kustannus

Sivumäärä: 427

Kansikuva: Taittopalvelu Yliveto Oy

Lajityyppi: romantiikka

Mistä saatu: kirjastosta lainattu