Lament - Maggie Stiefvater

Nimi: Lament

Trilogia/sarja: Books of Faerie, #1

Kirjailija: Maggie Stiefvater

Kustantaja: Scholastic

Julkaisuvuosi: 2008

Sivuja: 356 englanninkielisessä pokkarissa

Luettavaksi: Kirjastosta

Tähdet: ★☆☆☆☆

Juonikuvaus: Sixteen-year-old Dee is a cloverhand – someone who can see faeries. When she finds herself irrisistibly drawn to beautiful, mysterious Luke, Dee senses that he wants something more dangerous than a summer romance.

      But Dee doesn't realize that Luke is an assassin from the faerie world.

      And she is his next target.

Ajatukseni: Helmikuu ei ole minun lukukuuni. Lament ei tehnyt siitä yhtään parempaa.

En edelleenkään voi sanoa olevani kovinkaan ihastunut keijuihin. Olen kyllä kiinnostunut lukemaan enemmän keijukirjoja, mutta en vielä ole lämmennyt niille täysin. Mutta hei, ehkäpä se kolmas kerta joskus hamassa tulevaisuudessa toden sanoo.

Olen lukenut Maggie Stiefvaterin Wolves of Mercy Falls -trilogian ensimmäisen osan, Väristyksen pari vuotta sitten. Muistan kokeneeni kirjan melkoisen pitkäveteisenä ja aika tylsänä, mutta se ei ollut mitään tämän kirjan rinnalla. Lamentissa ei ollut mitään muuta meneillään kuin romanssi, jota kehysti kummallinen keijukaiskyhäelmä.

Heti alussa tutustumme Deirdre 'Dee' Monaghaniin, joka puhuu tarinan ensimmäiset kymmenen sivua halusta oksentaa ennen harppuesitystään suuren yleisön edessä. Kun Dee vihdoin pääsee pytyn ääreen, ilmestyy tyttöjen vessaan kuin tyhjästä jumalaisen komea poika, Luke Dillon, joka auttaa sankaritartamme vatsalaukkunsa tyhjentämisessä. Tämä sessio luo heidän välilleen rikkumattoman yhteyden, jota ei katkaise edes Luken tehtävä salamurhata Dee. Heidän välilleen roihahtaa tajuttoman voimakas rakkaus kolme päivää tapaamiseen jälkeen ja he ovat yhdessä valmiita taistelemaan ilkeää keijukaiskuningatarta vastaan.

Vieläkin eeppisemmän tästä rakkaustarinasta tekee se, että mukana on myös kolmiodraamaa. Nimenomaan sitä laatua, missä päähenkilö on itse rakastunut ihan äskettäin hänen elämäänsä astuneeseen tyyppiin ja päähenkilön paras ystävä on rakastunut päähenkilöön. En välttynyt silmien pyörittelyltä enkä leukoja repiviltä haukotuksilta tässäkään tapauksessa.

Minä inhosin suunnilleen kaikkia hahmoja. Dee kohteli kaikkia todella huonosti: hän haukkuu työkaveriaan horoksi, lähes valitsi vasta tapaamansa Luken elämän kuolevan parhaan ystävänsä, Jamesin, elämän sijasta, kohteli Jamesia muutenkin kuin kynnysmattoa ja yleisesti ottaen ei antanut minkäänlaista arvoa omalle perheelleen. Taisin missata sen kohdan, missä minun olisi pitänyt alkaa pitää Deestä. Luke oli täysin tyhjänpäiväinen hahmo ja James pelkkä sivun täyte, kehitetty vain, jotta voisimme kutsua romanssia kolmiodraamaksi.

Tarina oli erittäin tasapaksu ja mitään sanomaton. Joka kerta, kun hahmoille paljastettiin jotain todella shokeeraavaa, kuten sen, että keijuja on olemassa tai että Luken tehtävä on saada Deen päänahka vyölleen, hahmot ottavat sen sellaisella ”okei, siistiä, miten vain”-asenteella. Niin, miksipäs mikään tuollainen saisi aikaan minkäänlaista reaktiota. Mikään ei yllättänyt tai järkyttänyt hahmoja – ei edes kuolema.

Minulla ei ole hirveästi sanottavaa tästä kirjasta. Luin tätä yli viikon sellaisella vahvalla aivot narikkaan -fiiliksellä. Annan positiivista palautetta kuitenkin tämän kirjan kannesta. Siitä minä pidän.

Olen pahoillani tästä hiljaisuudesta, mutta en ole saanut juurikaan luetuksi ja kaikenlaisia juttuja on meneillään nyt, joita joudun todella vakavasti mietiskelemään ja hoitamaan. Yritän kuitenkin palailla lukemisen pariin mahdollisimman nopeasti!

Lukunäyte: Chapter one, sivut 14-15

He held out a handful of paper towels and smiled disarmingly. ”Hi. I'm Luke Dillon.” He had one of those soft voices that oozed self-control, a voice you couldn't imagine raised. It was, even in the context of a barf-filled bathroom, amazingly sexy.

      ”Luke Dillon,” I repeated, trying not to stare. I took the towels with a still-trembling hand and wiped my face. He had been hazy in the dream, like all dream people, but this was definitely him. Lean as a wolf, with pale blond hair and eyes even paler. And sexy. The dream seemed to have left that bit out. ”You're in the girls' bathroom.”

      ”I heard you in here.”

      I added, in a voice more wavery than I wanted, ”You're blocking me in the cubicle.”

      Luke moved to the side to let me out and turned on one of the taps so I could wash my face. ”Do you need to sit down?”

      ”No – yes – maybe.”

Books of Faerie –trilogia

Lament (2008)

Ballad (2009)

Requiem (2015)

Tähtiin kirjoitettu virhe - John Green

Nimi: Tähtiin kirjoitettu virhe

Alkuteos: The Fault in Our Stars

Kirjailija: John Green

Kääntäjä: Helene Bützow

Julkaisuvuosi: 2012 (suomeksi 2013, WSOY)

Sivuja: 340 suomenkielisessä pokkarissa

Luettavaksi: Kirjastosta

Tähdet: ★★★★☆

Takakannesta: ”Minä olen kranaatti. Haluan vain pysyä kaukana kaikista ja lukea kirjoja ja ajatella ja olla teidän kahden kanssa, koska en mahda mitään sille, että te joudutte kärsimään. Te olette pakostakin mukana.”

      Kilpirauhassyöpää sairastava 16-vuotias Hazel on onnekas saatuaan muutaman lisävuoden. Elämä tuntuu soljuvan sormien lomitse, kunnes hän tapaa Augustuksen.

      ”Olisi etuoikeus, jos sinä särkisit sydämeni.”

      Poika on päättänyt voittaa omakseen tytön, jonka sydämen on siihen saakka täyttänyt muuan arvoituksellisesti kesken jäänyt romaani.

      Maailma ei ole toiveidentoteuttamistehdas.

      Hazelin elämän käsikirjoitus menee uusiksi. Vaikka kirjallisia salaisuuksia ratkova matka Amsterdamiin osoittautuu pettymykseksi, Hazel ja Augustus löytävät toisistaan sen, mitä eivät ole vielä ehtineet menettää.

      Joskus tuntuu siltä, että maailmankaikkeus haluaa tulla huomatuksi.

Ajatukseni: Havahduin tähän tarinaan vasta, kun näin elokuvan trailerin noin viikko sitten. Olin toki kuullut ja nähnyt kohinan, jonka tämä kirja sai aikaan pitkin blogimaailmaa, mutta olin vain etäisesti kiinnostunut tästä. Traileri sai mieleni muuttumaan ja äkkiä paloin halusta lukea tämän tarinan, joka on saanut niin monien ihmisten kyynelkanavat erittäin aktiivisiksi.

Tarina taitaa ollakin tuttu hyvin monelle, joten kertaan sen tässä vain lyhyesti: 16-vuotias Hazel Lancaster on elänyt parantumattoman kilpirauhassyövän kanssa jo kolme vuotta. Hazel elää lyhyeksi jäävää elämäänsä lukien lempikirjaansa, katsellen televisiota vanhempiensa kanssa ja pysytellen omissa oloissaan, mutta kun hän tapaa syöpäsairaiden lasten ja nuorten vertaistukiryhmässä elämäniloisen, syvällisiä mietiskelevän Augustus Watersin, Hazel herää maailmaan aivan uudenlaisella tavalla. Nuo kaksi samansieluista nuorta löytävät toisistaan elämänsä rakkauden, jota kuitenkin varjostaa parantumaton sairaus ja vääjäämätön kuolema.

Toivottavasti en vaikuta emotionaalisesti vajavaiselta ihmiseltä jos sanon, etten itkenyt oikeastaan ollenkaan muutamaa kyyneltä lukuun ottamatta. En ole itkevää tyyppiä, ja näin äkkiseltään mieleeni nousevat vain Harry Potterit ja His Dark Materialsit joita lukiessani vollotin huoneeseeni tekojärven. Tähtiin kirjoitettu virhe povasi jo lähtökohdiltaan tragediaa ja kuolemaa, mutta siltikään en ihan päässyt siihen valtaisan surun tunnetilaan. Sen sijaan luin tätä kirjaa kovalla mielenkiinnolla etenkin loppua kohden, hahmoja analysoiden ja antaen tarinan soljua eteenpäin omalla painollaan ilman sen suurempia tunnekuohuja.

Hahmot olivat erityisen mielenkiintoisia tässä kirjassa. Minusta kumpikaan, Hazel eikä Augustus, olleet varsinaisesti hahmoja, joista lukijan on helppo pitää. Ajatusmaailmani kummankaan heidän kanssaan eivät täysin kohdanneet: Hazel katselee maailmaa pessimistis-realistisin silmin, sillä hän on elänyt sairautensa kanssa jo monta vuotta ja on hyvin tietoinen siitä, mitä se lopulta tulee aiheuttamaan. Augustus taasen on jo kerran parantunut omastaan ja on päättänyt nauttia elämästään niin paljon kuin ikinä pystyykään, jopa niin pitkälle, että ylisuunnittelee romanttisimmatkin teot. Hazel ajattelee lasin olevan puolityhjä ja Augustus ajattelee sen olevan puolitäysi.

Ehkei Green tarkoittanutkaan, että lukijan tarvitsisi välttämättä pitää hahmoista tai osata samaistua heihin. Ei varmaankaan kovinkaan usein lukija osaa samaistua syöpäsairaisiin nuoriin, mutta se ei tainnut ollakaan pointtina tässä. Luulen, että Greenin tavoite oli luoda vakaat hahmot, jotka olivat kasvaneet sellaisiksi vankan elämänkokemuksen myötä sairauden kanssa, ja vaikka tämä vakaus ja sairauden tuoma kokemus tekeekin hahmoista kentien luotaan pois työntäviä, he ovat silti loistavia juuri sellaisinaan.

Oli mukava seurata, kuinka Hazel ja Augustus löysivät toisistaan sielunkumppanit ja kuinka Hazel muuttui tarinan myötä. Heidän yhteinen matkansa Amsterdamiin selvittämään Hazelin lempikirjan, Viistoa valoa, lopun jättämiä kysymyksiä oli herttainen heidän kokemastaan pettymyksestä huolimatta. Kun tarina kääntyi yllättäen päälaelleen, aloin arvostaa hahmoja aina vain enemmän.

Tähtiin kirjoitettu virhe on katkeransuloinen rakkaustarina kahdesta kovia kokeneesta nuoresta, jotka löytävät toisensa elämänsä pimeimpinä hetkinä ja näkevät äkkiä valoa tunnelin päässä. He avaavat silmänsä nähdäkseen maailman uudella tavalla, oppivat arvostamaan asioita eri tavalla kuin ennen ja löytävät itsestään voiman kannatella toista, kun he sitä kipeimmin tarvitsevat.

Jännä, Tähtiin kirjoitettu virhe oli melkoisen tunnepohjainen kirja, mutta silti olen ihan kuivin silmin ja tyytyväinen tähän tarinaan. Vaikken aluksi ollutkaan ihan varma enkä oikein tuntenut mitään, sen puolivälietapin jälkeen tunsin palan nousevan kurkkuun ja lukeminen alkoikin sujua paljon tukahtuneemmalla tunnelmalla.

Suosittelen lukemaan tämän kirjan. Suosittelen todella. Ja elokuvaa odotellessa!

Lukunäyte: Kuudes luku, sivut 112-113

”Kylläpä sinä olet tänään teini-ikäinen”, äiti sanoi. Se tuntui ärsyttävän häntä.

      ”Etkö sinä sitä juuri halunnut? Että olisin teini-ikäinen.”

      ”No en ihan tuollainen teini-ikäinen, mutta isä ja minä olemme tietysti iloisia siitä, että sinusta on tulossa nuori nainen, joka saa uusia kavereita ja käy treffeillä.”

      ”Minä en käy treffeillä”, minä sanoin. ”En halua treffeille kenenkään kanssa. Se on kauhea ajatus ja hirveää ajanhukkaa ja –”

      ”Kulta pieni”, äiti sanoi. ”Mikä on nyt hätänä?”

      ”Olen niin kuin. Niin kuin. Olen niin kuin kranaatti. Olen kranaatti, ja jossakin vaiheessa minä räjähdän ja haluaisin minimoida vahingot, käsitätkö?”

      Isä kallisti vähän päätään kuin torattu koiranpentu.

      ”Minä olen kranaatti”, sanoin uudestaan. ”Haluan vain pysyä kaukana kaikista ja lukea kirjoja ja ajatella ja olla teidän kahden kanssa, koska en mahda mitään sille, että te joudutte kärsimään. Te olette pakostakin mukana. Voisitteko vain hyväksyä sen? Minä en ole masentunut. Minun ei tarvitse käydä enää missään. Enkä voi olla tavallinen teini-ikäinen, koska olen kranaatti.”

Emerald Green - Kerstin Gier

Nimi: Emerald Green

Alkuteos: Smaragdgrün

Trilogia/sarja: The Ruby Red Trilogy #3

Kirjailija: Kerstin Gier

Kääntäjä: Anthea Bell

Julkaisuvuosi: 2010 (englanniksi 2013, Henry Holt and Co.)

Sivuja: 447 englanninkielisessä kovakantisessa

Luettavaksi: Kirjastosta

Tähdet: ★★★★★

Juonikuvaus: Gwen has a destiny to fulfill, but no one will tell her what it is.

      She's only recently learned that she is the Ruby, the final member of the time-traveling Circle of Twelve, and since then nothing has been going right. She suspects the founder of the Circle, Count Saint-Germain, is up to something nefarious, but nobody believes her. And she's just learned that her charming time-traveling partner, Gideon, has probably been using her all along.

      This stunning conclusion picks up where Sapphire Blue left off, reaching new heights of intrigue and romance as Gwen finally discovers the secrets of the time-traveling society and learns her fate.

Ajatukseni: Kirjoitus on spoleriton, joten huoli pois!

Kiitos kirjastolle, joka päästi minut kärsimyksistäni. Olen itse asiassa hyvin kärsimätön ihminen kirjojen suhteen. Minusta on kamalaa odottaa kuukausikaupalla jonkin kirjan ilmestymisestä, erityisesti jos kyseessä jatko-osa. Minä pidin Safiirinsinestä todella paljon, mutta tietoja kolmannen kirjan suomennoksesta ei juurikaan löytynyt. Odotin näin muutamia kuukausia, kunnes löysin tämän englanninkielisen käännöksen kirjastosta ja nappasin heti mukaani.

Kyllä, viisi tähteä. Meinasin laittaa toiselle osalle täyden vitosen, mutta sitten aloinkin analysoida ja käännellä ja väännellä tarinaa mielessäni (eli ajattelemaan minulle ominaisella tavalla) ja äkkiä aloinkin huomata sellaisia pieniä epäkohtia ja kulmien kurtisteluja paikka paikoin. Sitten rationaalinen, analysoiva minäni päätti, että tasoltaan Safiirinsini oli enemmänkin neljä kuin viisi tähteä. Kyllä, tästäkin osasta löytyi niitä pieniä epäkohtia, mutta päätin, että hitot niistä! Heitän nurkkaan normaalin ajattelutapani ja nautin tämän kirjan kohdalla holtittomasta tunteella elämisestä. Minä pidin tästä trilogian päätösosasta todella paljon, joten täyskäden tämän minulta sai.

Tämäpäs oli kyllä oikein hyvä lopetus tälle trilogialle. Koko trilogia on ollut niin hauska, suloinen ja hurmaava vuoristorata, että aion varmasti lukea sen uudestaan, kun viimeinen kirja ilmestyy suomeksi. En yleensä ole herttaisten ja söpöjen romanssien ystävä, mutta tämä oli kyllä poikkeus. Tämän romanssista pidin oikein kovasti.

Sanon vain, että suomennos on näissä kirjoissa erittäin hyvin onnistunut, ainakin tähän verrattuna. Tämä englanninkielinen käännös oli aika... huono. Paikoitellen kamala, ihan suoraan sanottuna. Tässä käännöksessä Gwendolynin nimi oli Gwyneth. Jotenkin en päässyt tuosta nimen käännöksestä yli koko kirjan aikana. Joka kerta, kun sivulla luki Gwyneth, minä mielessäni yliviivasin sen ja korjasin Gwendonyliksi. Miksi nimi oli käännetty? Ihan kuin Gwendolyn ei olisi mahdollista lausua englanniksi. Tämä (pikku)seikka häiritsi minua loputtomiin.

Yleisesti ottaen kääntäjä oli ollut aivan liian kirjaimellinen eikä tuntunut ajatelleen mahtaisiko tekstin lukeminen kuulostaa luonnolliselta. Vitsit ja tietyt lausahdukset kuulostivat kuivilta, kankeilta ja kömpelöiltä, ja vaikka sanavalinnat eivät olleet vääriä vaan kieliopillisesti hyvinkin oikeita, ne olivat silti todella tönkköjä ja aiheuttivat tahatonta komiikkaa. Muutamia poimimiani esimerkkejä:

• ”Three quaters of an hour later” - jep, kieliopillisesti hyvinkin oikein sanottu, mutta liian tönkkö ja ”teinikieliseen” kirjaan sopimaton. Forty-five minutes later?
• ”Mobile number” - ei kuulosta hyvältä. Phone number, eikö kävisi paremmin?
• ”Play games of chance” - eikö gambling olisi parempi sanavalinta uhkapelien pelaamiselle?
• ”His manly breast” - tälle nauroin ääneen kahvipöydässä. Ymmärrän kyllä, että tällä tarkoitettiin miehen rintakehää, mutta mieleeni nousi kuva miehen rinnoista... Ja se kuva ei nyt ihan sopinut Gideonin kuvaamiseen.

Periaatteessa kaikki oli ihan oikein sanottu, mutta ne eivät vain kuulostaneet hyvältä tai sopivilta. Kääntäjä oli ollut ihan liian kirjaimellinen ja muodollinen kääntäessään tätä. Gwenin ääni ei ihan päässyt täysiin oikeuksiinsa kömpelön käännöksen vuoksi.

Hahmot olivat edellisten osien tavoin todella hyviä. Minä pidän Gwenistä todella paljon hänen itseironiansa ja sarkasminsa vuoksi. Hän on aidosti hauska hahmo, joka onnistui voittamaan minut puolelleen. Samoin Gideon. En hirveästi välittänyt hänestä Rubiininpunassa, mutta nyt opin pitämään hänestä kovasti. Pidän heidän välisestä henkilökemiasta. Mutta silti kaikkein suurimmat lipunheilutukset minulta saivat Leslie (joka tässä kirjassa oli kirjoitettu Lesley...) ja Xemerius. He ovat yksinkertaisesti ihanimmat sivuhenkilöt, mitä olen aikoihin lukenut!

Safiirinsinen jättämät pelkoni ovat poispyyhityt: Gier onnistui kuin onnistuikin sitomaan hienosti kaikki langat yhteen ja tekemään niistä oikein sievän rusetin. Toki, kyllähän tässäkin tuli sellaisia epäkohtia vastaan, mutta en aio niihin nyt kajota. En pidä tätä täydellisen aukottomana päätöksenä, mutta olen tyytyväinen. Tosin ymmärrän hyvin, miksi jotkut eivät ole pitäneet lopusta. Kaikille se ei kolahda. Kyllä minäkin sanoisin, että joidenkin hahmojen tulevaisuutta, henkilöllisyyttä, tunnetiloja ja syvyyttä olisi voinut hiukan enemmän terävöittää. Ainahan sitä voisi tehdä enemmän. Olen silti tyytyväinen.

Rakkaus ei katso aikaa oli oikein suloinen trilogia, joka tarjoilee huumoria, romanssia, mysteerejä ja jännitystä loppuun saakka. Emerald Green eli Smaragdinvihreä päätti trilogian onnistuneesti.

Kannattaa lukaista, mikäli kaksi edellistä osaa miellyttivät!

Edit 29.3.2014: Myös Emerald Greenistä ollaan tekemässä elokuva, joka näin alustavan tiedon mukaan ilmestyisi vuonna 2015.

Lukunäyte: Chapter One, sivu 22

      ”A chest in the brickwork?” I interrupted him. And what recess was he talking about.

      Xemerius nodded. ”Oh, dear, I think you've woken your brother up.”

      I spun around. My twelve-year-old brother, Nick, was standing in the doorway of his room, running both hands through his untidy red hair. ”Who are you talking to, Gwenny?”

      ”It's the middle of the night,” I whispered. ”Go back to bed, Nick.”

      Nick looked at me undecidedly, and I could see him waking up more and more every second. ”What was all that about a chest in the brickwok?”

      ”I... I was going to look for it, but I think I'd better wait until it's light.”

      ”Nonsense,” said Xemerius. ”I can see in the dark like a... well, let's say an owl. And you can't very well search the house when everyone's awake. Not unless you want even more company.”

      ”I can bring my flashlight,” said Nick. ”What's in the chest?”

      ”I don't know exactly.” I thought for a moment. ”It could be something left there by Grandpa.”

The Ruby Red Trilogy | Rakkaus ei katso aikaa –trilogia

Rubinrot | Ruby Red | Rubiininpuna (2009/2011/2012)

Saphirblau | Sapphire Blue | Safiirinsini (2009/2012/2013)

Smaragdgrün | Emerald Green | Smaragdinvihreä (2010/2013/2014)