Runot 2017-kesäkuu 2022
Haiku 16.1.2017
maa peittyy savuun
paperitehdas hönkii
puhdasta ilmaa
Haiku 19.1.2017
haavat itkevät
kyljet verestävinä
tehtaan savuja
Haiku 21.1.2017
punainen savu
nousee tummuvaan iltaan
tehtaanpiipuista
Haiku 4.2.2017
kaksi oravaa
juoksi rappausta pitkin
talon seinällä
Mietteitä 17.2.2017
Yöllä katselin Otavaa.
Paperitehtaassa oli kai jokin käyttöhäiriö kun näin tähdet.
Entisaikaan talot rakennettiin Pohjantähden mukaan.
Haudat taas kaivettiin idästä länteen tai lännestä itään.
Intiaanit, eskimot ja pohjoinen arktinen kansa halusivat tehdä pyöreäpohjaiset asumukset,.
Jokin merkitys tällä kaikella täytyy olla.
Haiku 27.2.2017
pakkassavua
kävelen sen sisälle
näkymättömiin
Haiku 6.3.2017
käpytikka on
tutulla työpaikalla
kävynkolooja
Haiku 8.3.2017
Harmaana taivas
harmaana tehdas hönkii
savunharmaaseen
Kevään haikuja 20.3.2017
I
puro solisee
se virtaa taas vapaana
kevättä kohti
II
kaksi joutsenta
soutaa pitkin taivasta
ja trumpetit soi
Haiku 22.3.2017
pajut kissovat
lokkeja jään reunalla
palaverissa
Haiku 24.3.2017
joskus on tiukkaa
puran vanhoja sätkiä
tupakat loppu
Haiku 25.3.2017
räntäsateessa
harakkapari töissä:
rakennustyömaa
Aforismi 25.3.2017
Kun on vähään tyytyväinen
omistaa paljon.
Haiku 26.3.2017
palokärjellä
kaatuneessa koivussa
toukat mielessä
Runo 27.3.2017
Harakat aamutoimissaan, minä omissani.
Minun aamutoimeni ovat paljon vaatimattomammat:
käyn paskalla, pistän kahvin tulemaan
ja seuraan kuistilla tupakinmitan harakoiden puuhia.
Niillä on työn alla omakotitalo.
Haiku 28.3.2017
linnavuorella
kuuntelen hiirihaukkaa
aivan läheltä
Haikumittaan 29.3.2017
auringon valo
välähtää pilvenraosta
sammalet hehkuu
ryönin varrella
polku on iljanteella
ryönikin jäässä
sammalmetsässä
lumi on jo sulanut
pehmeä kävellä
ruokintapaikka
pidän siinä taukoa
tupakan mitan
kirjoitan runot
vaellukseni varrelta
kuusten katveessa
hankikannolla
etenen nopeasti
ylitän pellon
multapellolla
lenkkitossut savessa
tarvon eteenpäin
heinäniityllä
kulku on taas helpompaa
joki näyttää tien
runous ei ole
tekstin kirjoittamista
vaan etsimistä
Runo 31.3.2017
Auringon noustessa
mittaan varjoni pituutta.
Rautatiesillalta se piirtyy
koko jokilaakson ja metsien yli,
kunnes etäisyydessä
lopulta himmenee ja häviää.
Sen pituus muistuttaa elämän pituutta,
jos sitä ei mittaa ajalla,
vaan olemisella ja kokemisella.
Sen pituus vaihtelee ja on epämääräinen,
yhtä aikaa rajallinen ja ääretön.
Riippuen siitä, mistä elämää katsoo,
se yltää läheltä kauas,
silmänkantamattomiin.
Runo
23.7.2017
usva
kohoaa
kävelen
jokirantaan
vesi
savuaa
Runo
27.7.2017
Kehitän
mielessä kuvaa:
loittonen
kohti kaukaista pistettä
yksin
2
haikua 27.7.2017
I
tyhjä
jääkaappi
kerään
kangasrouskuja
ruuaksi
tänään
II
mustikkapaikka
löysin
sen etsimällä
söin
jo metsässä
Haiku
1.8.2017
tekolammella
heinäsorsat
pesulla
suihkulähteessä
Haiku
12.8.2017
rannalla
syöty
sepelkyyhky
sulkina
linnun
kohtalo
Runo
24.8.2017
yöt
pimenevät
linnut
kokoontuvat parviin
eilen
kurkiaura lensi ohi
pihassa
viinimarjat kypsyvät
tähdet
tulevat näkyviin
tuulessa
on syksyn aavistus
Haiku
28.8.2017
kesä
on mennyt
sitä
tuskin huomasi
on
marja-aika
Haiku
29.8.2017
linnavuorella
varpushaukka
varoittaa
sienestäjästä
Haiku
30.8.2017
ulkona
sataa
ei
tänäänkään sieniä
perkaan
runoja
Muistikirjaa 7.9.2017
Eilen vaelsin metsään ja olin siellä hämärän tuloon asti.
En löytänyt mitään kerättävää.
Puolukat eivät tunnu kypsyvän ollenkaan.
Kourallinen kanttarelleja olkalaukussa palasin kotiin.
Tänään on satanut koko päivän.
Katsoin sääennusteen ja seuraavat 15 vrk sataa
ainakin jonkin verran joka päivä.
Olen ollut henkisessä lamassa.
Viikkoon en ole edes avannut kirjekuoria,
joissa on printattuna runokirjani raakile.
Olen katsonut Areenan kaikki dekkarit läpi,
sivutyönä urheilulähetykset.
Väitetään että sellainen taiteilija,
joka ei ole maanisdepressiivinen,
ei ole taiteilija.
Tänään ryhdistäydyin ja avasin kirjeet,
rei’itin ne kansioon ja numeroin sivut.
Noin sivuille jaettuna vähän yli 200 sivua,
vajaat puoli tuhatta runoa, ehkä.
Syyskuun päivät minulla on aikaa
lukea, tiivistää, täsmentää ja kirjoittaa uudelleen,
karsia ja karsinoida.
Kiitän E-J Salmista ja Kesuuraa
tarkasta lukemisesta ja kommenteista.
Ilman ulkopuolista
palautetta olisin jo uponnut tähän suohon.
Viimeinen hengitys 8.9.2017
Lähes kokonaan olen jo kadonnut maailmasta
pikkuhiljaa murenen, elän yksin.
käyn sienimetsässä
että olisin edes itselleni
ja äidilleni olemassa.
Kaikki hyvän ideat
ovat jo vanhentuneet,
viimeinen käyttöpäivä
1982.
Runo 20.9.2017
Joenrantatöyräällä
kuuntelen linnunääniä, syyslaulua.
Rastaat lentelevät levottomina
epätietoisina matkasuunnitelmasta.
Joen pintaa pitkin ajelehtii puunlehtiä
kuin väritettyjä paperiveneitä ohi.
Olen rannalla hiljaa pitkään
vain katselen, kuuntelen
tätä kaikkea
ihmeellistä.
Runo 21.9.2017
Kahlaan läpi runonraakileita,
35 vuoden ajalta,
pudonneiden lehtien mattoa.
Poimin niitä koriin
kuin sienimetsässä.
Tai kerään linnunsulkia nurmikolta.
Askartelen, puuhaan.
Tuleekohan mistään valmista?
Runo 22.9.2017
Syyspäiväntasaus.
Auringonkehä korkeimmalla kohdallaan taivaalla,
kun kävelen joen äyräälle
ja pysähdyn siihen.
Lehtien parvia ui uomaa pitkin alas.
Aurinko siilautuu puun lehtien läpi
tähän missä olen.
Vastarannan puut kertautuvat vedestä,
joka syventää niiden värit.
Tätä peilipintaa pitkin lipuvat lehdet joenkaarteeseen,
jossa ne tekevät rantaan lauttaa
veteen kaatuneen haavan avustuksella.
Vesimittari kirii pitkin pintaa
hitaasti virtaavassa vedessä.
Pikkukalat nyppivät vedenpintaan
laajenevia renkaita.
Tuntuu aivan kesäiseltä vielä
ja silti tietää,
että taas yksi vuodenaika on menetetty.
Syyspäiväntasaus.
Tässä on hyvä pysähtyä hetkeksi,
tehdä inventaariota kaikesta siitä
mikä on ollut ja mitä olen nyt.
Runo 24.9.2017
Kuulaankirkkaana syyspäivänä
pyöräilin sienimetsään.
Aluksi en löytänyt mitään,
mutta sienestäessähän olennaista
ei ole löytäminen vaan oleminen,
sitten löysin suppilovahveropaikan.
Kirkonkylän lähellä lakeudella
on vaikea löytää metsään
ja vielä vaikeampaa päästä ihmisistä
näkymättömiin, kuulumattomiin.
Olin Kalmarinmäellä,
parin hehtaarin metsässä.
Asfaltin jälkeen sammalpohjainen maa
tuntui pehmeältä jalkojen alla.
Ilta-aurinko paistoi viistosti kuusiin
ja sai niiden kyljet hohtamaan
valkoista valoa.
Hengitin sitä, hengitin metsää.
Runo
6.10.2017
Syksy.
Marja- ja sienisato
- ja sataa,
eikä huvita mennä metsään,
koska odottaa sitä masennusta,
joka kohta tulee:
talvi.
Runo
24.10.2017
Jotkut ihmiset kuvittelevat,
että en puhu silloin kun olen hiljaa,
silloin minä vasta
puhunkin.
Metsien ja puiden puolesta 10.11.2017
Puut, vanhemmat veljemme
ovat melkein kaikki tässä sodassa
jo kaatuneet.
Vanhat viisaat kuuset, entit,
eivät enää tee liittoa ihmisten kanssa,
vaikka niiden halaamisesta saa energiaa.
Männyt ovat jäyhiä ja yleensä hiljaa,
vaikka ne on istutettu määrämittaan
kuin sotilaat,
ne antavat lintujen puhua puolestaan.
Koivu heiluttaa vihtalehtiään kesällä ennen juhannusta
ja kuiskaa:
“Emme me omista tätä maata,
emme me, mutta et ainakaan sinä.”
Haiku 16.11.2017
taivaalla tähdet
näen väinämöisen miekan
ja ison karhun
Haiku 18.11.2017
syntymäpäivä
vanhenin yhden vuoden
kohti kuolemaa
Haiku 23.11.2017
silmiini sataa
jääpuikkoja matkalla
kohti päämäärää
Haiku
27.11.2017
kissa tassuttaa
joen yli siltaa pitkin
kävelytiellä
Runo 19.2.2018
Talviauringon
valossa
kävelen kapeaa polkua jokirantaan
lumihangen
keskellä.
Tänä talvena
lunta on enemmän kuin
kohtuullisesti.
Mikään ei enää ole
kohtuullista
ilmastonmuutoksen aikakautena.
Joki on sula
helmikuun lopulla
paperitehtaan lauhdevesipäästöjen
johdosta.
Vesilintuja joessa ei näy.
Kuljen hiihtoladun pohjaa
pitkin
katsomaan Kummelia, taideteosta.
Sen leuat ovat
nyrjähtäneet talven mittaan.
Yritän korjata leukaluita sen
verran,
minkä pakkaspäivänä tarkenen.
Aamulla yli 10
astetta pakkasta.
Istun puistonpenkillä,
joka on lähes
hautautunut lumeen,
katselen toivorikkaasti etäisen auringon
suuntaan,
joka jaksaa lämmittää jo aivan vähän.
Runo 18.3.2018
Viherpeipot visertävät
ja vihertävät.
Kevään alkua on ilmassa,
tuuli hönkii sitä
Atlantilta
niin että ikkuna on sulanut umpijäästä
ja näen
taas ulkolämpömittarin, -2 C.
Vuorimäentiellä matalan
omakotitalon katolla
nuori pariskunta on lumitöissä,
miehellä
lumilapio, naisella lumikola.
Pukkaavat puolimetristä kinosta
katolta,
miehellä on yllään t-paita ja
verryttelyhousut.
Rinnassa kevään odotus.
Runo 4.4.2018
Viimeöiset
kissan
tassuttelun jäljet
pihamaalla, keväthangella.
Kuistilta niitä
pitkin seuraan katseella,
mitä se on puuhannut.
En tiedä
kenen kissa se on,
mutta se on kiintynyt
kenottavaan
liiteriini.
Sinne se on mennyt määrätietoisesti nytkin,
käynyt
tutkimassa jotain kiinnostavaa,
jatkanut sitten matkaa
epävarmemmin,
ilman tarkempaa päämäärää.
Runo 6.4.2018
Olen keksinyt hyrrän,
joka
kerran pyörimään lähdettyään
pyörii koko ajan kiihtyvällä
vauhdilla
kunnes kohoaa pyörimisvoimalla lentoon
ja putoaa
jonnekin tietymättömiin.
Minun mieleni on se
hyrrä
ja kehoni on sen akseli.
Runo 7.4.2018
Kotimatkalla,
linturetkeltä
palatessa,
Auvilan pelloilla kuulin sen vihdoin:
pulmusten
taivaallisen kilinän.
Neljä pulmusta muuttomatkalla
pohjoiseen.
Pulmunen, vanhan kansan pyhä lintu,
eräs
pyhimmistä, puhdas lintu. valkiainen.
Keväällä se saapuu,
kuten tiedetään,
joutsenen siivellä istuen Suomeen.
Runo 9.4.2018
Kieli on kirjoitusta, jota
ihmiset puhuvat.
“Rakkaus on viimeinen valo, jota puhutaan.”
(Dylan Thomas)
“Rakkaus on koira helvetistä.” (Charles
Bukowski)
Kieli on kirjoitusta jota puhutaan.
Rakkaus on
kirjoitusta jota puhutaan.
Mutta kuulemmeko me, ymmärrämmekö,
mitä puhutaan?
Puhutaan eri kieliä, tietokoneen kieltä (omg
hymiö),
politiikan kieltä, kapitalismin kieltä
ja luonnon
tuhoamisen kieltä.
Mutta ymmärrämmekö yhtään enempää
näin
Mikael Agricolan päivänä,
suomen kielen päivänä 2018,
kuin
Agricolan aikaan,
jolloin juuri kukaan ei osannut lukea,
ei
ainakaan hänen keksimiään sanoja,
mitä puhutaan, mitä
kirjoitetaan?
Rakkaus on valo, rakkaus on koira helvetistä,
mutta
kauas ymmärryksestä on karannut
näin suomen kielen päivänä
se,
mitä kirjoitetaan ja puhutaan.
Runo 10.4.2018
Kurjen huuto;
se nousi
metsän takaa pystysuoraan ylös
ja lensi sieltä suoraan korvaan.
Vaellusruno 12.4.2018
Illansuussa lähdin
jokirantaan kulkemaan.
Otin kiikarit ja olkalaukun ja
lähdin.
Kuljin rautatiesillan yli, käännyin rantatielle,
kuljin
myllyn ohi ja Kellokalliota kohti.
Joen takana kolme joutsenta
soitti trumpettia,
ne nousivat pellolta ilmaan,
mittasivat
kaarroksellaan manttaalin
ja laskeutuivat takaisin hangelle pellon
päähän.
Tulin Tuuralammille ja istuin
penkille
lintujenkatselutasanteelle.
Jokisuvannossa uiskenteli
tavanomaisia lintuja,
kaksi joutsenta on ottanut koko alueen
reviirikseen.
Meteliä syntyy aina kun muita joutsenia
lentää
jokivartta pitkin ohi.
Illan hämärtymössä kaksi kurkea
lensi
jäälle rantaan vajaan 50 metrin päähän.
Mustarastas
varoitteli kuusimetsässä
ja kaksi punarintaa viserteli terveisiä
toisilleen joen yli.
Olin päättänyt istua rannalla yöhön
mutta
pimeän tulo kesti pitkään, tuntikausia.
Käärin aikani kuluksi
silloin tällöin sätkän
ja join retkieväänä hitaasti
kalijaa.
Lopulta pimeä alkoi laskeutua keskitaivaalta.
Auvilan
suunnassa se säilyi kirkkaan vaaleansinisenä
ja auringonlaskun
suunnassa,
kuusimetsän yläpuolella
taivas hohti maagista
valkoista valoa.
Veden peilissä kuusimetsän ikkuna mustui
ja
siihen rajautuivat hohtavina
vastarannan koivujen ja haapojen
varjot.
Olin valmis lähtemään kotiin,
kun läheisen
rautatien varteen syttyivät valot.
Mutta en ehtinyt kuin
rantatielle,
kun kuulin sen mitä en ole kuullut
vuosiin:
lehtopöllö huhusi rautatien ja maantien
takaa,
kuusimetsästä, vaikka vain kahdesti.
Tulin
Kellokalliolle;
siellä kuulin vihdoin kevään ensimmäisen
lehtokurpan.
Oikasin rautatien yli ja metsikön läpi
maantielle,
oli melkein hankikanto, mutta vain melkein.
Tulin
vihdoin uupuneena kotiin.
Ajattelin juoda vaelluksen päätteeksi
oluen,
mutta olkalaukkuun katsoessani huomasin,
että olinkin
juonut sen jo rannalla.
Runo 12.5.2018
kevät etenee kuin
etana,
se välillä pilkistää sarvensa näkyviin
välillä
piiloutuu takaisin.
Se on kuin ihmissuhde
olen menettänyt
monta ihmissuhdetta
yhtään voittoa en ole saanut.
Liian vanha
kilpailemaan
okei
mutta sittenkin kevät,
tulen ulos kun
aika on.
Runoja 18.6.2018
Jokivarressa istun ja
ihmettelen.
Rantasipi valittaa loputtomasti.
Olen kai sen
reviirillä.
Luhtakerttunen säveltää lähistöllä uutta
melodiaa.
Kirjani on vihdoin valmis
35 vuotta sen
kirjoittamiseen meni.
Minulla on tyhjä ja uupunut olo.
Ruskea
ja mutainen joki
virtaa hitaasti ohitseni '
ja elämäni
ohi.
Jokivarressa lehtokertut laulavat loputtomasti.
Kyykin
kuuntelemassa niiden laulukilpailua.
Istun aikani
kuulen
rytikerttusen yhtyvän lauluun
Punarinta rätisee kiihkeästi.
Olen
tainnut rakentaa majani sen tontille. Siipeensä saanut
kanahaukka
räpyttää
naakkoja karkuun.
Tähän jokivarsipusikkoon
tulee lintukansaa koko ajan lisää.
Kymmenkunta lajia tunnistan
äänistä.
Lapsena minulle opetti linnunlaulut
lintujen
äänistä tunnistamisen Suomen mestari.
Sellainenkin urheilulaji
on.
Mutta joka kevät nuo linnunäänet
pitää opetella
uudestaan.
Tässä rannassa on hyvä olla vain
ja miettiä
kaikenlaista kuten vesihyönteisiä.
Kaksi kirkkaansinistä
korentoa
lentää jokiuomaa pitkin ohi.
Mietin montako
miljoonaa lintua Suomessa pesii ja ajattelen,
miten ne sopivat
pesäpaikat keskenään.
(Rajariitojakin tietenkin tulee.)
Mietin
että kaikki maailman 70 miljoonaa pakolaistakin
mahtuisivat hyvin
Suomeen,
jos maailmanhallitus sopisi kustannuksista.
He
kotoutuisivat
ja muutamassa sukupolvessa olisivat täysin
suomalaisia,
kuten Järvenpään tataarit.
Mieleeni tulee ihan
kummallisia ajatuksia tänään.
Sipilän hallitus kyllä siinä
vaiheesssa kaatuisi.
Runo 29.6.2018
Sadepilvet piiskautuvat
yli taivaan.
Vettä maa jo kaipaakin
alkukesän jatkuvan
kuivuuden jälkeen.
Tulee madonmetsästysilma.
Runo 16.7.2018
Jokivarressa
istun
rantapusikossa, varjossa.
Helleaalto (voiko sitä nimittää
aalloksi?)
on lähes pysäyttänyt veden liikkeen.
Aurinko
paistaa vastarannan jokitörmään
ja liikkumattoman veden pinnan
läpi,
se syventää vedenalaiset värit.
Jokin keskikesään
kuivunut lehti
kelluu etanannopeudella ohi veden
pinnalla.
Pikkukalat ovat ryhtyneet perhokalastajiksi
ja
hyppivät veden pintaan
pyöreitä, laajenevia väreitä.
Sinisiä
neidonkorentoja purjehtii pitkin jokivartta ohi
omilla
metsästysmatkoillaan,
puoli metriä veden pinnan
yläpuolella.
Siinä hiljaa istuessa tulee mieleen
Erkki Ahosen
kirjan nimi:
Tänään ei paljon tapahdu.
Nousen kankein
jaloin
ja lähden kulkemaan johonkin toisaalle.
Runo 25.7.2018
Tänäänkin istun
jokivarressa, siimeksessä.
Vastarannan aukkohakkuu on nyt
kasvanut
hoitamattomaksi pensaistoksi.
Sillä rannalla laulaa
lehtokerttu,
tällä rannalla leppälintu.
Kahden rannan
välissä joessa
sukeltelee telkkäpoikue.
Emo lepää
rantakivellä
(se on väsynyt yksinhuoltajuudesta)
silmä ja
korva kuitenkin tarkkana.
Auringonvalossa joen tyyni ruskea
vesi
on kuin katselisi akvaariota.
Särkiparvi askartelee aivan
pinnan alla,
nyppii pinnasta vesimittareita,
jotka yrittävät
juosta ja hyppiä parven yli pintaa pitkin
huonolla
menestyksellä.
Joen virtaus on helteessä hidas,
jokin
ukonkorento ajelehtii kuolleena
veden pinnassa hitaasti ohi.
Tässä
on kaikki mitä minulla tänään on nyt.
Se on vähän, mutta
olen tähän kaikkeen hyvin tyytyväinen.
II
Toista viikkoa tämäkin
runo on odottanut jokirannassa,
se ui joesta ja nousi rannalle,
jäi vartoomaan minua,
että kuljettaisin sen kotiin, mutta
helteessä en jaksanut,
sidoin sen hämähäkin seittilangalla
kuuseen
ja kävin tarkistamassa päivittäin,
aina tuli säe
tai pari lisää.
Tänään vihdoin pitkän hellejakson aikana
sen
verran pilvistyi,
että otin runon olkalaukkuuni
ja pääsimme
yhdessä vihdoin kotiin.
Runo 26.7.2018
Kävelen
hautausmaalla.
Normaalisti hiljaiset vainajat
huutavat käheään
ääneen:
“On jano, tuokaa juotavaa,
viiniä tai edes
vettä!”
Hautojenkastelijatkin näyttävät haamuilta
jotka
uupuneina kulkevat kirkkomaata
kuin Hugo Simbergin Kuoleman
puutarhassa.
Hellekausi vain jatkuu.
Runo 28.7.2018
näe mitä et etsi
katso
mitä et koe
ole vääjäämätön
Runo 6.8.2018
Istuin tänäänkin
rannalla
mitä minä rannalla teen?
Kun tuuli puuski niskaan ja
vihmoi sadetta
menin niska kyyryyn ja puun alle
suojaan.
Vastarannalla kolme kyyhkystä
istui huojuvassa
koivussa sen näköisenä
että lentotehtävät tältä päivältä
on peruutettu,
Mitä minä enää rannalla tein
katselin
sateenpiirtämiä ympyröitä veteen
ja miten ne kohdatessaan
muuttavat muotoaan.
Runo 7.8.2018
- Kävelen joka päivä
jokirantaan.
- Miksi sinä sinne kävelet?
- Istumaan ja
katselemaan kaikkea.
- Mitä sinä siellä katselet?
- Lintuja,
kaloja, vesihyönteisiä.
- Mitä niissä on nähtävää?
-
Katselen miten särjet nyppivät hyönteisiä veden
pinnalta,
katselen miten juoksujalkaiset uivat,
katselen
lintujen lentoa taivaalla.
- No mitä sinä siitä kostut?
- En
tiedä, ehkä runon tai en mitään.
Runo 26.8.2018
Männyn varjosta kasvaa
koivu.
Varjo saa sen hohtamaan valkoisuutta.
Koivun vieressä
kivi,
ne ovat toisiinsa kiintyneet.
Kun katselen pitkään,
vain
varjo liikkuu
mihinkään kiinnittymättä:
ohittaa hitaasti
koivun ja kiven,
kunnes lopulta katoaa
havunneulasten
ruskeaan
illan hämärtymöön.
Ja lopulta katoavat koivu ja
kivi
ja on yö.
Runo 5.9.2018
Tuohikihlattu morsiameni
paistaa ahvenia.
Minä mietin syvällisiä asioita,
kuten aikaa
ja ajan historiaa.
Runo 10.9.2018
Kauhuissani katson
maailmaa.
Ruotsidemokraatit saa pientä valtaa.
Runoilijan
tehtävä ei ole ottaa kantaa.
Mutta jumalan tähden,
missä
tässä kaikesssa on ihmisyys,
Olof Palme,
hyvinvointiyhteiskunta.
nämä vaalit ovat sosialidemokratian
hautajaiset
ja uusnatsismin suuri voitto.
Kuitenkin:
Enemmistö
kansasta ei halunnut tätä,
fasisteilla on alle viidesosa
äänistä.
Vaellusruno 4.10.2018
Olen matkustajana
autossa,
en tarkkaan tiedä mihin olemme matkalla,
kuljettajalla
on kyllä suunnitelmia,
mutta ne muuttuvat matkan varrella koko
ajan.
Tämä matka muistuttaa elämääni:
minulla on kyllä
tavoitteita ja päämääriä,
joista useimmat jäävät
toteutumatta
ja aina kun etsin jotain, löydän jotain
muuta,
yleensä tärkeämpää.
Ajamme pohjoisen halki,
ja
lopulta äkkiä huomaan,
että olemme perillä siinä misssä nyt
olen.
Mutta tämäkin on vain välietappi,
ei lopullinen matkan
pää.
Jo huomenna jatkamme taas uusiin suuntiin.
Runo 23.10.2018
Katselen vähän
kaikkea.
Paikat ovat samoja, tuttuja,
mutta eivät koskaan
samanlaisia.
Joka päivä ihmettelen uudella silmällä.
Runo 5.11.2018
Rakkaus pyrähti pihaani
kuin harakka.
Se asettui taloksi,
siivosi asuntoni, tiskasi,
laittoi ruokaa,
piirsi ja maalasi minusta muotokuvia.
Se oli
luonani päivin ja öin viikkotolkulla.
Öisin se tuli viereeni
nukkumaan,
hengitti kainalooni ja ajoittain nuoli
korvaani.
Aamuvarhain se kilisi ja kolisi keittiössä
kun
yritin nukkua.
Ihmettelin mitä se oikein tekee.
Minä en
ymmärtänyt mikä se oli,
tai mitä sille pitäisi tehdä.
Joskus
ymmärrän hyvin hitaasti
näin vaikeita asioita.
Vasta kun se
lähtiessään
oli tehnyt vanukkaita
muffinsirasioihin
pakastimen täydeltä
ja tiskannut viimeisen kerran
ja lähti,
ja matkusti junalla pois
ja tunsin haikeutta, eräänlaista
ikävyyttäkin
tajusin vihdoin,
mikä sen nimi lopulta oli ja
on.
Runo 5.11.2018
Kyliltä kävelin
metsään,
Orivuorelle tai Hepovaaralle,
aina en tiedä missä
olen
ja mihin olen matkalla.
Laajasti ottaenhan ne ovat sama
asia.
Olin sienten metsästysretkellä,
kuljin polkuja pitkin
koko ajan eksyksissä,
kunnes huomasin olevani
viime vuonna
löytämälläni suppilovahveropaikalla.
Suppilovahveroissa
kunnioitan sitä,
että ne viettävät hiljaista ja vaatimatonta
elämää
mieluusti piileskellen syksyn lehtien joukossa.
Pitää
olla silmä ja korva tarkkana kun niitä etsii.
Mutta kun lopulta
löytää yhden,
siinä aivan jalkojen alla on lopulta kymmeniä
muita
jotka eivät ole äännähtäneetkään.
Keräsin niitä
kassillisen.
Lopulta kenkäni, sukkani ja varpaani olivat
likomärkinä,
kun kävelin bussipysäkille
ja takaisin kotiin
kassissa ruokaa kuukaudeksi.
Runo 25.12.2018
Joulupäivän
iltana
lumitähdet leijuvat taivaalta
katulampun valaisemina.
11.1.2019
Jokainen polku jota kuljet
palaa takaisin lähtöpisteeseensä
ja vaikka itse teet nämä polut
ja kuljet vaikka mihin suuntaan
olet illan hämärtyessä
takaisin kotona
tai sitten olet
pulassa
26.1.2019
Aamulla lähden kävelemään
joka aamu on käveltävä uusi polku
kotoa maantielle ja siitä eteenpäin
sillä vaikka joka päivä kävelen uuden alun
ja vaikka samaa reittiä
en koskaan ennen ole kulkenut näin
ja tämä häikäisee minut
etäisen auringon kylmä valo
punertaa koivut
kunnes ne illan myötä tummuvat
ja katoavat yötä pitkin näkymättömiin
ja kun tulen vihdoin takaisin kotiin
olen iloinen että löydän avaimen
ovenpielestä,
keittiövaa’an alta.
24.2.2019
Talvenselän yli olen vaiennut.
Olen istunut tarkkailupisteessä,
kuistin lasioven edessä,
kuvannut lintuja ruokintapaikalla.
Oven karmit ovat rajanneet näkymän lumiseen pihaan
ja vastapäisen kerrostalon seinään.
Olen miettinyt kirjoittamattomuutta
ja etsinyt tapaa ilmaista tarkemmin.
Tuntuu kuin pelaisi lautapeliä
ja joutuisi palaamaan vankilan kautta
takaisin lähtöruutuun.
Vaellusruno
27.2.2019
I
Hengenahdistus:
Heti herätessä ahdistaa
niin että on vaikea hengittää.
Sairaudella on toinenkin nimi:
Melankolia.
Aamukahvin jälkeen
ystäväni menee kellariin
hääräämään ja puuhaamaan
akryylimaalauksia.
Minä istun totisena sohvalla,
kunnes on pakko lähteä ulos kävelemään.
Sairaudeksi tämän tekee se,
että mitään syytä ahdistumiselle ei ole.
II
Liukastelen polkua pitkin
ja jäistä rinnettä alas laavulle.
Runovihko kulkee mukanani olkalaukussa.
Tarkennun luonnon pieniin yksityiskohtiin:
käpyihin, risuihin ja naavaan,
joita tuuli on viskonut hangelle.
Kävyt elävät omaa hidasta elämäänsä ajattelen.
III
Laavulla istun pitkään,
katselen Hoikanlampea,
jonka kevätaurinko valaisee.
Vastarannalla vaalea terrieri karkaa omistajiltaan
ja juoksee kärppänä lammen yli.
Edelläni polkua kulkenut tyttö
on kiertänyt koiransa kanssa
jo lammen ympäri,
kun minä vain olen istunut tässä
ja miettinyt ajatuksiani.
Kuuntelen vesipisaroiden
monirytmistä melodiaa
laavun katolta.
IV
Televisiosta tulee urheilua
ja minua pelottaa ilmastonmuutos,
kun MM-kisoissa hiihdetään helmikuussa t-paidassa,
vaikka täällä on ollut luminen talvi
ensimmäistä kertaa moneen vuoteen.
V
Käymme Generaattorilla
katsomassa teatteriesityksen köyhyydestä;
se on tapauskertomus
neljän henkilön näkökulmasta,
koskettava ja tosi.
Se saa jälleen miettimään.
VI
Odotan yötä.
Joka yö ystävä tulee makuuhuoneeseen,
tekee linnulle pesän.
Siinä on hyvä
ajatuksettomasti nukahtaa.
28.2.2019
olen liiskaantunut naiseen
kuin yöperhonen auton
tuulilasiin.
Aforismi 26.3. 2019
Tyhjyys! Me
taolaiset
kaadamme sen ämpäriin
että ihmiset voisivat sen
nähdä.
Rakkausruno 22.4.2019
Rakkaus on tullut
nukkumaan näinä öinä minun vierelleni.
Unissaankin se hyväilee hellästi käsivarttani,
suutelee kevyesti selkään.
Vuosien yksinäisyyden jälkeen
se huimaa.
25.4.2019
Istun kuistilla.
Punarinnan laulu solisee purona
piharakennuksen takana havumetsässä
aamusta iltaan.
Pihapensaiden väliin on kasvanut
idänsinililjojen kukkamatto.
Neitoperhonen kiertelee bussipysäkin ympärillä.
Leskenlehdet kukkivat maantien pientareella.
Kuljemme jokivartta pitkin rakkaani kanssa
ja pysähdymme lintutornille syömään retkieväitä.
Uusia muuttolintuja ilmestyy maisemaan päivittäin.
Mustarastaat konsertoivat vastarannalla moniäänisesti.
Kellokallion rantaterassilta katselen
pienen ahvenparven uiskentelua vedessä.
Saavumme takaisin kotipihaan.
Minä istun pihakeinuun katselemaan ja kuuntelemaan kaikkea.
Aurinko paistaa niin lämpimästi,
että on riisuttava paita,
vaikka on vasta huhtikuu.
Tällaiset yksinkertaiset tapahtumat
saavat elämän maistumaan
mielekkäältä.
Haiku 27.4.2019 klo 0.25
yöllä
kuuntelen
lehdet kasvavat puihin
puut rahisevat
Runo 27.4.2019
Lähden kävelemään.
Kierrän pihan ja katson mitä uutta maasta on versonut esiin.
Kevätesikot kukkivat pihakiven edessä.
Orapihlaja-aidan alta pilkistää pieniä keltakukkaisia käenrieskoja.
Ne ovat jännittäviä kasveja:
Ennen kukkimista niitä ei erota ruohosta.
Lyhyen kukinnan jälken ne katoavat.
Maamme pienin sipulikasvi,
vain keskisormen mittainen.
Melkein yhtä pieniä ovat idänsinililjat,
joita on ilmestynyt pihaan päivä päivältä lisää.
Pihapensaiden väliin ne ovat kasvattaneet sinisen maton,
josta sieltä täältä ponnistaa niiden yläpuolelle villiintyneitä krookuksia.
Annan pihan olla luonnontilassa niin kauan kuin täällä asun.
Se ehkä ärsyttää joitakin naapureita,
mutta minua ärsyttävät tasamittaan leikatut pihanurmikot
jotka viimeistellään kynsisaksilla.
Ei luontoa pidä tasapäistää, ajattelen.
Jatkan pihasta maantielle
ja mäkeä pitkin alas katua
joka päättyy umpikujaan,
mutta alhaalta lähtee polku
jota jatkan radan sivua pitkin.
Neitoperhonen lepattelee pyörteillen polun varressa
pysähtyy levähtämään lämpimässä auringonpaisteessa
niin että saan siitä valokuvan.
Sitruunaperhosiakin on liikkeellä,
mutta näyttää kuin ne lentäisivät alinomaa
laskeutumatta maahan koskaan.
On poikkeuksellisen lämmin huhtikuun loppu.
Minua kauhistuttaa ajatus ilmastonmuutoksesta
ja myöhempien sukupolvien kohtalosta.
Isaac Newtonin matemaattisten laskelmien mukaan
maailmanloppu tulee vuonna 2060.
Ihmiskunnan loppua Newton tarkoitti,
ei maailma mihinkään lopu.
Jatkan polkua pitkin kaikenlaista miettien,
kuuntelen, katselen ja annan ajatusten vaeltaa
miten ja minne ne mielivätkään mennä
tai mistä tiedostamattomasta tajuttavaksi tulla.
Polku on hieman hankalakulkuinen,
heinittynyt, vähän kuljettu, epätasainen.
Aina ajoittain hukkaan koko polun,
joka löytyy uudelleen kun katson etäämmälle suuntaa.
Polku on ihmisen vanhin tie,
nykyään vain harvat ihmiset
kulkevat enää polkuja pitkin,
no sieni- ja marja-aikaan ehkä,
mutta nykyään on polkujen kulkemista muodikkaampaa
mennä henkilöautolla lenkkeilemään kävelyteitä pitkin.
Omissa ajatuksissa kulkiessakin silmät seulovat näkymiä
ja luonnon pieniä yksityiskohtia:
kalliorinnettä ja sen laella kasvavaa männikköä
yksittäisiä pystyynkuolleita keloja
hakattua ja hakkaamatonta metsää,
joka tuskin missään saa enää
kasvaa rauhassa vanhuuteen asti.
Pysähdyn ison kannon ääreen
ja lasken vuosirenkaat.
Kuusi on moottorisahan toimesta
kokenut äkkikuoleman 83 vuoden iässä.
Se on siementynyt hieman ennen toista maailmansotaa,
suunnilleen äitini ikäisenä kaadettu, huomaan.
Polku kaartaa ja muuttuu kuljetummaksi.
Näkyviin tulee asutusta.
Päädyn maantielle joka johtaa kotipihaani.
Matkan varrella mieli on puhdistunut hieman
siitä arkipäiväisestä hölynpölystä,
jota nimitetään yhteiskunnalliseksi toiminnaksi
tai moraalisiksi velvollisuuksiksi.
Siitä kiitän mielessäni jotain sellaista,
jota nimitän maailmankaikkeuden rakkaudeksi.
Usein esitän tälle rakkaudelle pyyntöjä,
liian harvoin muistan olla kiitollinen
jokaisen eletyn hetken
ainutlaatuisuudesta.
28.4.2019
Punarinta laulaa vienosti ja katkonaisesti.
Kello on 2.30 yöllä.
Minä mietin, onko se menossa yöpuulle
vai jo herännyt keskelle pimeää,
eikö se malta nukkua lainkaan
vai laulaako kenties unissaan.
Tämä yölaulu jää soimaan korviini
ja tuudittaa minut
nopeasti uneen.
Rakkausruno 11.5.2019
Rakkaani puhe on kuin punarinnan laulu:
Se herkistää korvia,
se pulppuilee kevätpurona
aamuvarhaisesta iltamyöhään.
Annan puheen solista korvien läpi;
kuuntelen
sointia.
Juhannusruno 22.6.2019
Kesäpäivänseisauksen yö
kääntyy jo aamun puolelle
ei tämä yötön yö ole
mutta ei valotonkaan
punarinnat lehtokertut ja rastaat
laulavat jo uutta aamua
ennen kuin minä suljen tietokoneen
ja silmäluomeni
ja ryhdyn katsomaan unia
Runo 22.6.2019
Istun puistonpenkillä.
Mietin olemistani
ja sitä mitä nimitän elämänsuunnitelmaksi.
Elämänsuunnitelmahan ei ole yksi
niitä on monta, koko ajan vaihtuvia
haaveita, tavoitteita, pyrkimyksiä.
Elämä itse tekee useimmat tyhjiksi,
mutta turhaa ja tuulen tavoittelua
edes tuulen tavoittelu ei
ole.
8.7.2019
Lumpeita on puhjennut kukkaan
siellä täällä Hoikanlammella.
Joitakin vuosia sitten
lammen rannat olivat niitä täynnä
kuin Monet´n maalauksissa,
kertoo ystäväni.
Onko lammen vedelle tapahtunut jotain,
joka tappaa hitaasti lumpeet,
niin että vain heimonsa viimeiset
sinnittelevät vielä?
Yöksi lumpeet vetävät terälehtensä umppuun
ja sukeltavat pinnan alle suojaan nukkumaan,
ystäväni kertoo.
Osaavatko ne siis ajatella
vai toimivatko vaistonvaraisesti oikein?
Mistä tämä tiedostamaton
tai tiedollinen viisaus on peräisin?
Se on luonnon ekonomiaa, päättelen
ja jään ihmettelemään yhden
lähellä rantaa kasvavan pohjanlumpeen
terälehtien kauneutta.
Aamuisin lumpeet nostavat päänsä
jälleen veden pinnalle
avaavat verhiönsä kuin jonkin korkeamman käskystä
ja ryhtyvät jälleen
kukkimaan.
10.7.2019
Istun Hoikanlammella onkilaiturilla.
Koho kelluu jo vedessä.
Vapa lepää laiturilautojen raossa.
Mukana on myös avokelavirveli,
josta maksoin 15 euroa,
ja kaksi 30 vuotta vanhaa uistinta.
Hävettää tunnustaa,
mutta onkimadotkin olen ostanut kaupasta.
Salakalastan virvelillä silloin,
kun kalapoliisin näköisiä ihmisiä
ei liiku lähistöllä.
Koen sen oikeudekseni,
kuulunhan alkuperäiskansaan
ja muistaakseni alkuperäiskulttuurin edustajilla
on oikeus kalastukseen ja metsästykseen.
Roman Schatz on lisäksi Maamme-kirjassaan sanonut,
että kaikilla Suomessa on jokamiehenoikeus
kalastaa, marjastaa ja sienestää missä tahansa.
45 euron Kalastuksenhoitomaksu on täysin kohtuuton minulle,
joka en kalasta ammattimaisesti,
en edes harrastukseksi vaan virkistykseksi
välittämättä siitä tuleeko saalista vai ei.
Kainuun Prikaati omisti ennen Hoikanlammen alueen,
nyt sen lampineen omistaa kuulemma metsähallitus.
Enkä minä vieläkään kykene ymmärtämään,
miten joku voi omistaa maan ja vedet.
Kalastusluvattomuudella kapinoin vastaan.
olen kansalaistottelematon
ja täynnä tyytyväisyyttä tottelemattomuudestani,
kalastusrikoksesta jos niin haluaa sanoa,
kun koho kelluu yksitoikkoisesti vedessä,
ja kalat ajattalevat kalliista onkimadoistani:
"EVVK!"
10.7.2019
Istun ongella.
Tähän jää koukkuun.
Jos kala on syönnillään,
onkimista ei malta lopettaa
niin kauan kuin kalaa saa.
Tänään on päinvastoin:
koho ei värähdäkään,
vain vesimittari kiertää ihmettelemässä sitä.
Eikä millään malta luovuttaa
ja lähteä rannalta,
sitä vain odottaa,
että koho liikahtaisi,
ahven tai särki kiskaisisi sen upoksiin
ja pihasiili saisi illalliseksi
edes yhden kalan.
10.7.2019
Vanhemmat veljet on eristäytynyt heimo
Amazonin sademetsissä.
He elävät alkuperäistä elämäänsä reservaatissa,
luoksepääsemättömäsä paikassa.
Kerran he ovat ottaneet yhteyttä
YK:n päämajaan Genevessä
ja kertoivat että heillä on viesti ihmiskunnalle.
Siksi he päästivät dokumenttiryhmän köysitikkaita pitkin
Amazonin erää kuohuvan kosken yli heimon luo.
Heidän viestinsä ihmiskunnalle oli tämä:
He olivat nähneet lumen hitaan sulamisen
ikijäisten vuorten reunamilta.
He olivat tajunneet,
että on tapahtumassa ilmastonmuutos
ja ihminen on tuhoamassa tämän planeetan.
Se oli heidän viestinsä ihmiskunnalle:
muuttakaa elämäntapaanne ennen kuin kaikki
on jo liian myöhäistä.
He pyysivät ihmisiä viestimään tätä sanomaa edelleen.
Näin dokumentin lähes 30 vuotta sitten,
nyttemmin se lienee jo kadonnut kaikista arkistoista
vanhentuneella tekniikalla kuvattu tai nauhoitettu päälle.
Mutta tarina on syöpynyt mieleeni
ja kuvat nousseet uudelleen esiin mielessäni,
kun ilmastonmuutos on jokapäiväinen uutinen
jopa päivälehdissä.
Viekää tätä sanomaa edelleen kaikille,
vanhemmat veljet sanoivat lopuksi
kuvausryhmälle ja sen kautta katsojille
kuten minulle joka näin tämän kaikki.
Kuvausryhmän lähdön jälkeen
he katkaisivat joen ja kosken yli johtavat köysitikkaat.
Vasta nyt päätin toimia,
kun Arktis, Antarktis ja Grönlannin ikilumet, ikijäät
hupenevat hirvittävää vauhtia
ja kirjoitin viestin runoon,
joka tavoittaa ehkä parikymmentä fb-kaveria
ja sulaa nopeasti kuin arktinen jäätikönreuna
näidenkin lukijoiden
muistista.
30.7.2019
Kajaaninjokivarressa
kävelen runopolkua pitkin.
Runoja on ripustettu esitepylväisiin
polun varrelle.
Löydän muun muassa Aila Meriluodon,
kaksi Aale Tynniä, Katri Valan
ja Hannu Salakan.
Luontopolun varrella runot puhuvat luonnosta.
Tosin Salakka sanoo,
että vaikka hän on täällä,
hän haluaisi olla joku muu jossakin muualla.
Minä kävelen kauemmas,
kunnes runot lopulta loppuvat
ja Renforsin kävelytie törmää Kuurnan asuntoalueeseen.
Yhtään omaa runoa en polun varrelta löydä,
ellei tämä sitten ole
juuri se.
2.8.2019
Neljä varista oli
hautajaissaattueena
tapaturmaisesti kuolleen oravan ympärillä.
Saisiko tästä runon?
3.8.2019
1.
Lupasin rakkaalleni:
lähden metsään kävelemään;
tuon tullessani kotiin runon.
2.
Polku kiertää Hoikanlammen ympäri.
Minä kierrän sen mukana.
Tulee kuuro sade.
Olen kuusen alla kyykyssä.
Kuusi on nuori, mutta hyvä sateenvarjo.
3.
Mietin vaikeita, keskivaikeita ja helppoja asioita.
Ne kaikki ovat pään sekasotkussa yhtä aikaa,
mutta täysin rauhallisesti
yritän saada niitä kirjoitettavaan muotoon.
puut kuuntelevat hiljaa mitä kirjoitan.
4.
Vaikeita asioita on ilmastonmuutos:
“Ellemme tee mitään,
maa on pian karrelle palanut ja kuollut”
sanoi Brasilian ympäristöministeri
Jose Antonio Luzenberger 1970-luvulla.
Siitä ja Pentti Linkolan ensimmäisistä kirjoista lähtien
olen potenut ilmastoahdistusta.
Olemmeko me vanhempi sukupolvi
tehneet mitään? Emme!
5.
Maapallon tälle vuodelle lasketut luonnonvarat
on taas käytetty loppuun jo heinäkuussa.
En ole täysin selvillä
miten tämä laskuri toimii,
mutta sen tiedän
että kulutamme enemmän kuin pitäisi,
yhteiskunnan kone toimii jatkuvan kasvun ideologialla,
kuka helvetti osaa sen ikiliikkujaa pysäyttää?
6.
Itse kannatan jatkuvan vähenemisen ideologiaa ihmiskunnalle
vaikka ystäväni taiteilija tanninen väittää,
että runossa ei saa esittää mielipiteitä.
7.
Mietin keskivaikeita asioita,
tai oikeammin asioita,
jotka ovat yhtä aikaa helppoja ja vaikeita
kuten rakkautta.
Ajattelen, että rakkaus on kuin ilmakupla
joka laajenee, mutta sen sisältö ei vähene vaan kasvaa.
Ajattelen rakkautta luontoon ja rakkautta ihmiseen,
joka antaa minulle mahdollisuuden rakastaa.
Tätä minun on vaikea ymmärtää.
Ja ajattelen maailmankaikkeuden rakkautta,
joka huolehtii minusta,
kuten nyt täällä kuusen suojassa,
vaikka mistään uskonnollisestakaan ei kai pitäisi puhua.
8.
Kuusen juurella ajattelen,
olenko tehnyt riittävästi ilmastotekoja?
Elän niukasti, mutta olen hankkinut käyttööni auton.
Ruotsalainen nuori Greta Thunberg
on huolissaan siitä planeetasta,
jonka jälkeemme jätämme.
Eilen nuoret marssivat ilmaston puolesta Saksassa.
Itse olen liian laiska tai vanha,
heilutan korkeintaan lippalakkia kulkueen reunalla.
9.
Kotona ilmastotukija on selittänyt
aamutelevisiossa ilmastonmuutosta.
Grönlannin jäätiköiden sulaessa
valtamerten pinta nousee 7 metriä,
Afrikan elinkelpoisuuden tuhoaa kuivuus
ja ilmastopakolaisten tulvat kasvavat.
Mutta mitään syytä ilmastoahdistukseen ei ole.
En ole yhtään huojentunut.
Ajattelen että tulevaisuuden ihmiskunta
voi kyllä elää jonkinlaisessa ilmakuplassa
ikäänkuin suurissa kaupunkien yli levittäytyvisssä
jalkapallohalleissa, jossa viljelevät maan antimia.
Muistan että USAn kuulentoprojektin eräs idea oli
etsiä muita asuttavia paikkoja
ihmisen tuhotessa tämän ainoan jossa elämme juuri nyt.
10.
Mietin näitä kuusen juurella
kunnes sade tihenee
ja lopulta mietin helppoja asioita:
istunko vain tässä kuusen katveessa
sadetta pitämässä,
katselemassa lumpeenlehtiä ja vesimittareita,
vai lähtisinkö takaisin kotiin.
Enkä osaa päättää oikein sitäkään.
11
Kunnes jalat ohjaavat tien kotiin,
ja mietin olisiko tämä se runo?
30.8.2019
Omantunnon oikeudenmukaisuus
on ainoa heinäseiväs
joka pitää minua
pystyssä.
3.9.2019
Olen elämäntilanteen muutoksen edessä.
Jokainen muutos on aina vaikea.
Varsinkin jos vuosikausien yksinäisyydestä
yrittää muuttaa parisuhteeseen.
Sitä tarvitsisi ikään kuin oman tilan,
aikaa olla henkisesti yksin myös parisuhteessa.
Onko se edes mahdollista?
Vaatisi jotain sopimuksia ja kompromissseja.
Kykeneekö yksinäinen edes parisuhteeseen?
Tarkoittaako rakkauden löytäminen sitä,
että jokin perustavalla tavalla on mennyt pieleen.
Joko entisessä tai tulevassa elämässä?
Kysymyksiä joihin en löydä vastausta on paljon,
mutta olin jo kyllästynyt kaikkeen entiseen.
Jonkin uuden ja
kummallisen ääressä vihdoinkin taas olen.
4.9.2019
Rakkaushan on myös mahdollisuus:
yksinäisyyden jälkeen mahdollisuus uudistaa tai uudistua.
Olen ikään kuin pesemässä kasvojani
ensimmäistä kertaa moneen vuoteen:
Naama puhdistuu, mutta itse kasvot
ajatus ja mieli pysyvät perustuksillaan.
Otan vastaan kaikkea tätä uutta,
nöyrästi opettelen kuuntelemaan sitä
mikä minussa, meissä kahdessa
tai ylipäätään
kaikessa olemisessa on tärkeintä.
6.9.2019
Kolea kesä meni ohi niin että ovi kolisi
ei sulkenut ovea mennessään
syksy pujahti sisään huomaamatta
istui illalla vieresssäni katsomassa televisiota
huomasin sen viileästä hengityksestä
että yöksi kannattaa
laittaa lämmitys päälle.
11.9.2019
Sain tänään rakkaaltani lahjan.
Hän oli tonkinut multaa puutarhassaan:
“Se on iso liero, onkimato,
jolla voi saada ainakin kaksi ahventa siilille.
En uskaltanut ottaa sitä käteen,
laitoin sen multineen sinulle tuohon purkkiin.”
Itse vapautin yhden ampiaisen takaisin ulkoilmaan
kirjoituspöytäni äärestä,
se oli lahja ampiaiselle, ei vastalahja rakkaalleni.
Mutta näin elämän pitäisi kaiketi toimia:
kun saa vastaanottaa jotain,
voi lahjoittaa jotain jollekin muulle johonkin toisaalle?
Pelkään kyllä että liero taas luikertelee
kadoksiin matopurkistani
ennen aamua.
Rajakivet 13.9 2019
Elämän matkan varrella
olen pystyttänyt rajakiviä sinne ja tänne
tärkeisiin paikkoihin joihin olen vaelluksellani asettunut.
Nyt pystytän jälleen uuden rajakiven.
Vanhat polut on kuljettu loppuun
ja on taas jonkin uuden etsimisen aika.
Rajakivet ovat paikkoja,
niiden sijainnilla on kartalla koordinaatit.
uusin rajakiveni sijaitsee paikassa 64,2 N 27,7 E.
Rajakivet ovat muistin apuvälineitä.
Muisti on merkillinen keksintö:
et voi muistaa mitään mitä et ole konenut,
nähnyt, kuullut, haistanut, maistanut tai tuntenut,
mutta ne kaikki ihminen muistaa.
Jopa havaittavan rajamailta muistin kellarikomeroihin
kätkeytyy arkistomappeja,
joita päivätietoisuus ei nimenomaan muista olevan olemassa.
Mutta unissa tekee joskus kummallisia keksintöjä.
Unet selaavat alitajunnan ja ylitajunnan komeroita
ja tekevät niistä huvikseen joskus
melko surrealistisia johtopäätöksiä,
joissa logiikka heittää voltteja.
Siksi pystytän rajakiviä.
Että mistä kulloinkin aamuisin lähden
ja mihin illalla tai joskus palaan takaisin
ellen ole jo matkalla täysin toisaalle
uusia rajakiviä pystyttämään,
uusia polkuja kulkemaan.
18.9.2019
Kuljemme yhdessä Hoikankangasta.
Vuosien yksinäisyyden jälkeen
meitä on nyt kaksi.
Emme varsinaisesti etsi mitään,
mutta mukana on sienipussit.
Sienten löytäminen ei ole päämäärä,
ulkoilemme vain, katselemme syksyn tuloa.
Minä tuuletan päätäni.
Edessä on muutto ja muutos,
byrokratian kanssa on monenlaista setvimistä,
jonka metsässä voi unohtaa kulkemisen ajaksi.
Sieltä täältä pusseihin kerääntyy
jokunen tatti ja rousku,
kehnäsieniä olisi runsaastikin,
mutta niiden keräämisen jätän toiseen päivään.
Olen katsonut kartalta lammen,
jota olisin halunnut käydä katsomassa,
mutta Kainuun prikaati on vallannut isänmaata
varikoksi ja harjoitusalueeksi,
joka on ympäröity aidalla
ja vielä aidan päättymisen jälkeenkin
sotilasalue jatkuu niin,
että kulkeminen on rangaistuksen uhalla kielletty.
Näemme vain metsäpuron,
joka laskee lammelta Karankajärveeen.
Siitä heijastuvat puiden kaksoiskuvat,
kellastuneiden haavanlehtien kulta ja taivaan hopea
ja ajattelen että olen rikas,
kun saan nähdä tämän.
Minä kannan isänmaata selkärepussani, mietin,
se on tämä planeetta kaikkineen ilman rajoja,
tämä jota ihmiskunta säälimättä jatkuvan kasvun himossa tuhoaa.
Se on maaperä, jota pitkin kulloinkin astelen,
myrkyttyvät vedet ja kuolemansairas ilmakehä.
Ensimmäiset tilhiparvet ovat tulleet pohjoisemmassa,
ne vaeltelevat vailla varsinaisen muuton aikomusta vielä.
Kuusimetsässä viheltää pyy.
Käymme Karankajärven rannassa.
Joitakin valokuvia tarttuu kameran muistiin.
Ja alkaa tihuuttaa vettä.
Kiipeämme metsätietä pitkin rinnettä ylös
takaisin Hoikankankaalle,
Keräämme kourallisen puolukoita,
ja jatkamme metsäpolkua pitkin kotiin,
asuntoon joka on nyt
minunkin kotini.
21.9.2019
Runojen suhteen minulla oli tänään hieno aamupäivä.
En tosin kirjoittanut mitään enkä lukenut mitään,
mutta kävelin kylälle ja takaisin
ja mietin matkalla kaikenlaista.
Haiku 25.9.2019
illanhämärä
punarinnan naksutus
vaikenee yöhön
Haiku
5.10.2019
haavanlehdissä
tuulen hento värinä
aavistaa talven
7.10.2019
Vanhat polut on kuljettu loppuun.
Olen muuttanut majani
neljä kukonharppausta pohjoiskoilliseen.
Täällä etsin nyt uusia reittejä
tai valmiita, lukemattomia kertoja kuljettuja,
mutta minulle ennenkulkemattomia polkuja
maalaamiseen, kirjoittamiseen, kävelemiseen.
Kierrän Hoikankangasta lammen ympärillä.
Kerään muistikortille syksyn sävyjä,
lehtien moniväristä kuolemaa;
puut, pensaat ja sitkeät kukkakasvit
eivät tahtoisi luopua niistä vielä,
vaikka elämänneste lehdistä on jo ehtynyt,
ensilumikin tullut ja mennyt.
Lepänlehdet vielä siellä täällä vihreinä,
haavat hohtavat keltaista ja okraa,
pihlajat oranssiksi ja ruosteenpunaisiksi tulehtuneita,
horsmien umbranruskeat varret
ja niiden kukkalatvojen luonnonvalkea pumpuli:
kaiken luonnollisen värin kirjopyykki
häikäisee silmiä syksyn kuulaudessa.
Yksinäinen isokoskelo piirtää vanaa lammen peilityyneen,
johon vastarannan puut heijastavat värileikkinsä.
Minä kerään kourallisen katajanmarjoja poronkäristykseen
ja jatkan matkaa ilman
mitään määränpäätä.
8.10.2019
Pihlaja on marjoista tyhjentynyt
rastaat jatkaneet jo matkaa,
nyt puuta koristavat pihlajanpunaista hohtavat lehdet,
joista se kynsin hampain pitää vielä kiinni,
ja talitiainen lennähtää nokkimaaan marjatertun karaa.
8.10.2019
Istun puiston penkillä
ehkä viimeisiä kertoja tänä syksynä.
Annan kevyen tuulen kuljettaa ajatuksia pääni läpi
ja tulla ja mennä miten mielivät.
Alkaa tihuuttaa räntää.
Mietin että meidän runoilijoiden
pitäisi enemmän ottaa kantaa maailman tapahtumiseen
eikä vain nököttää kotona sulkakynä suussa.
Mietin että planeetan päättäjien kehittyneisyys on heikko,
en usko heidän mantraansa jatkuvan kasvun ideologiasta.
rationalistisen egoistisen järjen ylivertaisuudesta
joka on johtanut äärimmäiseen libertalismiin.
Muistan erään ystäväni sanat:
Nuo vanhemmat vihaavat omia lapsiaan.
Miksi jonkun greta thunbergin pitää sanoa,
että kapitalismin keisarilla ei ole vaatteita laisinkaan
ja joutua niiden solvausten kohteeksi,
jotka me jotka olemme tietäneet tämän kaiken jo puoli vuosisataa,
mutta emme laittaneet tikkua ristiin,
olisimme ansainneet paljon ennemmin
saada ympäri korvia.
13.10.2019
Kun katsot tarkasti,
vesipisarassa voit nähdä
koko
maailmankaikkeuden
18.10.2019
Yön räntäsateen jälkeen
koristevatukan lehdet ovat nuupahtaneet nopeasti.
Ne luopuvat elämästään kärsivän näköisesti
ja pensaan varret luovuttavat lehtensä putoamaan maahan
ryppyisenä ja rutistuneina kuin vanhan naisen nahka.
Tämä kaikki antaa toivon elämän kiertokulusta,
keväällä pensaisiin puhkeavat taas uudet lehdet
niin kuin mekin kerran elämän päättyessä
kierrymme takaisin kaikkeuden kohtuun
siitä samasta reiästä josta kerran tänne tulimmekin
joskus myöhemmin syntyäksemme joksikin muuksi
tai itse synnyttäen
jotain muuta.
22.10.2019
Vielä viime yönä kuulin punakylkirastaan äänen
aamulla maa ja lintumökki oli rännän peitossa
alkoi tuiskuta lisää, ei tehnyt mieli Hoikanlammelle,
vieläkö isokoskelot viipyvät siellä?
Autossa on huonot talvirenkaat,
sanoi huoltomies renkaanvaihdossa:
“Ostatko uudet?” “En osta!”
Joutsenet eivät ole vielä tulleet jokivarteen,
takaisin palatessa alkoi tulla jäistä räntää kohti.
Kannoin kesärenkaat kellariin.
Puissa ja ilmassa oli
talven odotuksen tuntu.
1.11.2019
Täällä Hoikanlammen keittokatoksen alla
mietin laajempaa katosta maan ympärillä, kaikkeutta.
Miten pieni on ihmisen osa tässä kaikessa,
olemme vain mitättömiä hiukkasia hurjassa vauhdissa koko ajan
jossain avaruuden reunamilla.
Ja meidän sisällämme toinen kosmos,
vielä pienempiä hiukkasia,
soluja, atomeja ja niiden välissä olevaa tyhjää.
Kuitenkin kaikki me maan päällä hidasjalkaiset
ja hidasjärkiset mitättömät olennot
kykenemme yhdessä tuhoamaan tämän planeetan
sen elinkelpoisuuden ainakin meille itsellemme,
ja sitä teemme
määrätietoisesti koko ajan.
5.11.2019
Vetäydyn
puun kuoreen.
kaarnan ihoon,
tirkistelen sieltä vähän
kaikkea
15.11.2010
Viisaus on vaivalloista.
Siinä pitää syventyä, keskittyä
ja hiljentyä itseensä.
Minulle liian vaativaa.
Itse olen elänyt
mieluummin tuulten vietävänä,
harhaillut paikasta toiseen päämäärättä,
sillä lopullisen päämäärän tiedän hyvin:
se on sulautuminen
maailmankaikkeuden rakkauteen.
Olen kuljeksinut eksyksissä
ja jokaista seutua mitä vaeltelen
nimitän nuotiopaikaksi, rajakiviksi
tai miten nyt milloinkin.
En etsi lopullista viisautta
ja kavahdan lopullisen näkemistä jopa peilistä.
Heitä arvostan, jotka ovat nähneet
ja nähneet vaivaa
nähdä sisemmälle ja syvempään
kuin ehkä ei ennen kukaan muu.
Mutta ennen kaikkea ja lähinnä
sivistymätöntä ymmärrystä asioiden laidasta
jokapäiväistä tavallisen elämän viisautta
arvostan kaikkein eniten
kuten juuri tällä
hetkellä öljynvaihtoa autooni.
20.11.2019
Aamunhämärän
ja illanhämärän välissä
on vain Hoikanlammen levyinen kaistale
tihkusadetta ja jäänharmautta.
Linnut vaikenevat
metsässä.
16.12.2019
Olen
kulkenut syksyn läpi
kuin Hermann Brochin unissakulkijat.
Mitään erityistä ei ole jäänyt mieleen.
Olen muuttanut, olen järjestänyt taidenäyttelyn,
en ole kirjoittanut juuri mitään.
Ajatuksen pitäisi olla valmis
ennenkuin se on tosi ja runo.
Odotan.
Aforismi
24.12.2019
Viekkaat silmät paljastavat valheen
Epäröivät silmät paljastavat epäröinnin
Tyhmät silmät paljastavat niihin katsojan tyhmyyden.
24.12.2019
Aamunhämärän ja illanhämärän välissä
on vain kapea harmaa railo
taivaanharmautta ja lumenharmautta.
Linnut askartelevat ruokintapaikalla
aamunpimeästä illanpimeään
olohuoneen ja keittiön lamppujen varassa.
Mikä minut saa kestämään
tämänkin talven pimeimmän ajan yli.
Ehkä kuitenkin se on rakkaus?
Runoudesta 24.12.2019
Mietin miksi runon kirjoittaminen on vaikeaa.
Ensinnäkin sen pitäisi sisältää itsestäänselvyyksiä,
toiseksi alkaa inttää niitä vastaan:
Kiertääkö maa todellakin aurinkoa? Haloo!
Pitäisi ymmärtää ihmisen pienuus kaikkeudessa
kuunnella madon käytävän päässä herkällä korvalla
miten se liikkuu
ja samalla ottaa kantaa ydinvoimaan
ja 100 000 vuoden saasteongelmiin
Ja sitten taas:
Yhteiskunta jossa taloudellinen kasvu ei ole ikuista
on mahdoton, ja vallankumous
mutta yhteiskunta jossa taloudellinen kasvu on ikuista
on mahdoton ja ...
Ajatelma 24.12.2019
Joinakin hetkinä sitä tuntee istuvansa ikäänkuin korkealla vuorella
vaikka kyykkiikin kynnyspäässä tupakalla.
Tältä korkealta vuorelta on helppo katsoa kauas:
Edessäpäin on usvaa, takana selkeys.
Ja huomaa ajattelevansa kuin mäkihyppääjä ja filosofi Matti Nykänen:
Paremminkin olisi voinut mennä, mutta miten?
Tai huonomminkin olisi voinut mennä, mutta onneksi ei ole mennyt.
No ei minusta ihan mäkihypyn olympiavoittajaa tullut,
mutta tässä olen nyt
enkä kadu sitä.
Uuden vuoden runo 31.12.2019
Vuoden ja vuosikymmenen taas vaihtuessa
katson mieluummin taaksepäin kuin tulevaan
vaikka horisontissa on molempiin suuntiin vain pimeää
ilmaston, luonnon, ihmisyyden kannalta
minun elämäni ajan ja kauemmas
100 000 vuoden päähän ydinjätteiden tulevaisuuteen
sitten kun ihmistä ei enää ole
100 000 vuoden päähän menneeseen
jolloin homo faber, tuhoava ihminen
neanderthalin ihminen ryhtyi sivistymään
mikä tarkoittaa älyllisyyttä, kapitalismia, tunteettomuutta
maanviljelyä, aseiden keksimistä, luonnon riistoa, kyynisyyttä
kaikkea tätä mihin en koskaan ole halunnut olla osallinen.
Katson taaksepäin silti, koska sieltä muistin rajalta muistan
pikkupojan joka uudenvuodenpäivän aamuna lähti hiihtämään
ja hiihti puoleen päivään asti,
tutkien eläinten jälkiä hangessa,
kuunnellen lintujen kutsuääniä puissa
ja kuvitellen,
että tulevaisuus olisi valoisampi
kuin kaikki sodanjälkeisen
sukupolven elämä entinen.
Aforismi 31.12.2019
Mietin tulevaa vuosikymmentä ja ehkä kauemmas.
Elämän kohokohta on se
kun sävellys pysähtyy loppuhiljaisuuteen
ennen ablodeja.
Runo ystävälle 28.12.2020
”Vuodet kuin lehdet”
Bo Carpelan kirjoitti voimiensa päivinä.
”Lehtiä syksyn arkistosta”
hän kirjoitti elämän jo hitaasti ehtyessä.
Se jäi hänen viimeisekseen.
Sinä elät kesän ja syksyn välissä,
elämässäsi, vuosi vuodelta
kuljettua polkua kertyy lisää,
tehtyä matkaa, kokemista ja muistoja,
parhaimmillaan jonkin ymmärtämistäkin.
Onnellisuutta siitä,
että varmaa tietoa määränpäästä ei vielä ole.
Hapuillen yhä elämää kuin vastasyntyneet
me kaikki jatkamme tahoillamme.
Tieto määränpäästä kyllä on,
mutta koska ja missä,
sitä emme aavista,
kaukana edessä sumussa vielä
se mitä kutsutaan lopulliseksi,
vaikka ei se ole lopullinen,
jossain muodossa jatkumme jälkeenkin.
Sinun ei näitä tarvitse vielä ajatella,
sinussa on kesä ja syksy yhtä aikaa,
kaikki mennyt ja nykyisyys
ja tulevaisuuden mahdollisuudet'
lehdet vielä vihreät,
vasta aavistus siitä,
miten neste suonien kuljettama
hitaasti ehtyy, puut ruskautuvat,
vasta illansuussa, yöpuolessa
syksy paljastaa kaikki kauneimmat värinsä,
sitä kauneutta kohti meidän on alati kuljettava.
Muistaa ei tarkoita: katsoa menneeseen,
oleminen ei tarkoita: oltava tässä,
vaan olevan ja tulevan rajaviivan ylittämistä,
kohti jotain, mikä on joka aamu uusi, hätkähdyttävä, outo
ja ihastusta täynnä,
la dolce vita.
Runo 10.1.2020
Metsässä on raja,
se on muuri
joka ei johda mistään mihinkään.
Raja kahden saman välissä:
metsän toisella puolella ja metsän toisella puolella.
Se on jo rakentuessaan raunio,
vanhoista käytetyistä tiilistä muurattu,
se on suora linja muutaman metrin mittainen
vailla mitään käytännön tarkoitusta.
Symbolisesti se merkitsee kuitenkin erottamista, rajaa
ihminen rakentaa näitä rajoja
ikäänkuin suojakseen,
määritelläkseen omistamisen rajan,
metsän väki nauraa rauniomuurille,
tuhoontuomitulle yritykselle
jakaa metsä kahteen osaan,
linnut lentelevät sen ylitse miten tahtovat
puut kasvattavat juuriaan muurin alitse
kenttäkerros kasvaa molemmin puolin muuria samaa.
Ei keskellä metsää voi olla luonnollista rajaa
Mutta muurilla istuu Donald Trump kuin räsynynukke
lasten leikkikonetuliase kädessään,
kullattuna pönkitettynä räsynukkena, vartioimassa rajaa,
vartioimassa maata jonka valtiaaksi hän itsensä kuvittelee,
vartioimassa tiluksiaan ja osakesalkkujaan maailmassa,
joka on ihmiskunnan yhteinen yritys
kasvaa, kehittyä, sivistyä
löytää tasapaino vuorovaikutuksessa luonnon kanssa.
Tämä raja, tämä muuri on jo murenemassa hänen allaan,
mutta vielä tämän hetken hänen vartiopaikkansa kestää:
fasismin ja rasismin vartioasema.
Muurin toisella puolella hätääntyneitä käsiä,
käsineitä seipäiden nenässä ja muuriin maalattuima
graffiteja Birkenaun seinästä,
ihmisjoukkoja pyrkimässä muurin yli
parempaan tulevaisuuteen.
Muurin toisella puolella pönöttää pylväinä musta armeijakunta
hakaristit, rasismin tunnukset ja iskulauseet muurissa:
Arbeit macht frei!
Hitlerin natsiarmeija, Trumpin tinasotilaat
kaikki ihmisyyden vastainen.
On kamppailu muurin ääressä kahden maailmankuvan välillä;
pimeyden ja valon veljeskuntien välillä
ihmisyyden ja epäihmisyyden,
humanismin ja totalitarismin,
antifasismin ja fasismin,
luonnon tuhoamisen ja luonnon tasapainon välillä.
16.1.2020
Hetken
tunsin läheisyyttä tänään.
Se saattoi olla hiuksen kosketus,
läheinen katse,
sellainen lämpö,
joka läheltä välittyy.
Sita voisi nimittää
vaikka rakkaudeksi.
21.1.2020
Tänään ajattelin sanoja ja merkityksiä
sanan takana on aina jotain, historia ja nykyisyys,
tarkempi tieto, merkitys,
joka ei ehkä heti käy ilmi.
Se liittyy aikaan ja paikkaan
kuten muisti ja kaikki tulevaisuuden odotukset.
Sana oli alussa
ja sen pitää olla jotain kestävää,
se ei saa lipsua iljanteilla,
sen pitää olla täsmällinen ja tarkka.
Ja siksi,
koska etsin sanoja kulkiessani
ostin nastakengät.
25.1.2020
Vähän surulliselta tuntuu
kun ihminen ikääntyy
varsinkin jos ikääntyjä olen minä itse.
Katson 30 vuotta vanhaa valokuvaa
siinä mies syöttää kuukkelia
leipäpalalla ja margariinilla kädestä.
Ei sitä miestä enää ole,
keho on sama,
puvuntakkia ei enää ole
yhteiskuntakelpoisuudessa olen vajonnut alemmas
mutta yhdestä pidän kiinni
omantunnon oikeuden mukaan en elämääni
häpeä enkä kadu
21.2.2020
Tänään mietin tupakan verran
kerrostalon pihamaalla.
Mietin menneitä.
Mitä vanhemmaksi ihminen tulee,
sitä kauemmas hän muistelee ja muistaa taakse.
Mietin elämääni,
polkuja ja polun risteyksiä
tehtyjä ja tekemättömiä tekoja.
Mahdollisuuksia on lukemattomia,
missä muualla voisin olla nyt,
en missään muualla kuin tässä.
Tupakan verran
kerrostalon pihamaalla.
22.2.2020
Helmikuussa
olen päättänyt kiertää Karankajärven
lähden kiertämään toiselta puolelta
tietä pitkin joka nopeasti muuttuu traktoriuraksi
ja lopulta jalkapoluksi
joka päättyy liikennemerkkiin:
“yksityisalue, pääsy kielletty!”
Minua ällistyttää tämä ihmisen omistushalu,
haluta omistaa omat maansa,
orjakapitalismin aikaan maanosansa
tai ajateltaa minkälainen sota syntyy
jos jokin kynsiviila joutuu vahingossa vääriin käsiin.
Polku on ummessa, ohuet vanhat askelmanjäljet siinä
yritän eteenpäin, välillä hanki kantaa, välillä pettää
koukata saappaansa lumesta. Jatkaa
Yllättäen tulla lähteelle “mitä ihmettä?”
Lähteellä nappo ja puro joka virtaa karankajärveen,
siitä ylitse tukipuut ja jatkan
oravanjälkiä tulee vastaan
ei mitään muuta elämää,
kunnes löydän sähkölinjan ja sitä pitkin kompuroiden takaisin kotiin.
Vasta kotipihaa lähestyessä
alkavat linnut uudelleen laulaa.
25.2.2020
Vaikenen liikaa, peläten, ahdistuen.
Jokainen sana ja lause on mahdollisuus
vilpittömin sydämin:
tie uuteen alkuun, keskitiehen tai loppuun,
on vain uskallettava.
Mitä minun on uskallettava?
Varovasti puhun totuudesta,
totuuksia on paljon,
niistä ei ole edes vessapaperiksi.
Kirjoita paremmin, kevyemmin ja tarkemmin!
Sodista, julmuuksista, pakolaisista,
valtioiden hallinnosta, vallasta,
luonnon tuhoamisesta
ja miten kaikki lopulta luhistuu ja luisuu käsistä.
Ei, mieluummin istun olohuoneen lasioven äärellä
ja katselen lasin läpi maailmaa,
urpiaisparvea ruokintamökillä
ja pidän kaukana kaiken mikä minua pelottaa.
27.2.2020
Olen valmis lähtemään koko ajan
lähtemään minne, se on epäselvää,
taidekuljetuksia, linturetkiä vai se lopullinen.
Ajattelen että olemmehan me ihmiset energiaolentoja
sähköä ja jännitteitä, sen tuntee olkapäästäni
jossa kiertäjäkalvosinlihas on revennyt
ja hermopinteestä joka saa sormet kramppeihin,
jostain jonka tuntee sähköiskuina kädessä
tai rintakehässä.
Mitä me ihmiset olemme,
kirjoitusvirheitä korjaillessani
unohdin jo ajatuksen lopun.
Runo 6.3.2020
Tapahtumattomuus, tyhjänpäiväisyys, merkityksettömyys
sitä kaikkea saa aikaan
kun ryhtyy vain puuhaamaan.
Siksi enimmäkseen makaan sohvalla
ja katselen kaikkeutta
suljettujen silmäluomieni läpi..
5.3.2020
Kierrän Karankajärven.
Tie järven ympäri muuttuu ensin poluksi
ja sitten loppuu kokonaan.
Kulkemattomassa paikassa on lähde,
umpihangen keskellä.
Kepin nokassa korvo,
satunnaista kulkijaa varten.
Pysähdyn siihen ja jatkan matkaa
umpihangessa joka kantaa.
Jäniksen ja oravan jälkiä siellä täällä.
Edes lintujen elämää ei kuulu,
ennen kuin löydän uuden polun
ja siitä jäiselle tieuralle ja kotia kohti.
Ja vasta asutusta lähestyessä
näen ensimmäiset punatulkut, tiaiset,
tikat ja harakat,
ihmisen ruokinnan varaan talvisin sopeutuneet
kulttuurilinnut.
15.3.2020
Kolme vuotta olen kulkenut polkuja pitkin
yhä syvemmälle metsään,
kunnes lopulta olen ollut kokonaan metsän peitossa,
eksyksissä runouteni suhteen&olen vaiennut.
Opettelin kirjoittamaan haikuuta,
haikeutta lyhyeen ja täsmälliseen,
kuten klassisessa japanilaisessa haikurunoudessa.
Tarkensin ja täsmentin sanaa, kunnes huomasin
hukanneeni merkitykset
ja että tämä tie on umpikuja.
Eilen illalla muuan jo toissavuosisadalla syntynyt runoilija
Ezra Pound herätti näkemään minut taas siihen
mihin oikeastaan koko ajan olen tähdännyt,
tarkkaan muistin arkeologiseen ja eeppiseen runoon
jolla on sisältö ja merkitys.
Niitä runoja odotellessa julkaisen tämän,
tyhjän, koska juuri nyt tänään
ajatukseni menivät moninkertaiseen umpisolmuun.
18.3.2020
Säätiedotus.
Etelä ja pohjoinen tappelevat nyt keskenään
täällä Kainuussa: kuka omistaa ilmavirrat?
Etelästä lämmintä ja pohjoisesta kylmää.
Meillähän on jo koronavirus ja tuhansia
telttaan jäätyviä pikkulapsia Kreikan ja Turkin rajalla,
rajat ovat kiinni kun lisäksi on korona,
antaa ihmisyyden jäätyä sinnekin,
nyt on tärkeintä pitää huolta omistamme
ja omistamisistamme.
Aforismi 26.3.2020
Jos
suupieliltämme katoaa hymy
kuolemme kaikki.
Runo 18.5.2021
Istun puistonpenkillä Kajaaninjokivarressa ja mietin
sellaistakin, että
ihmisen elämä tai ihmisyys yleisemmin
on aika vaikea ammattiurheilulaji,
vaikka lähes jokainen meistä on sen lajin ammattilainen,
ehkä vaikein kaikista urnheilulajeista,
en ymmärrä miksi sitä ei ole hyväksytty Tokion olympialaisiin.
istun kauan,
pari haarapääskyä lentää pään yli,
on alkukesä, kalalokit huutavat korvaan-
Muuan elämää nähnyt mies tunkeutuu väkisin viereeni
puistonpenkille istumaan ja sanoo:
en ole sarjamurhaaja,
olen 47-vuotias eläkeläinen,
mutta tiedätkö mitä on olla suomalainen.
Luulen nyt että versio on Jorma Eton runosta,
mutta hän vastaa itse:
Yksikään matu ei tule tähän puistonpenkille istumaan!
Nousen ylös ja lähden kävelemään johonkin toiseen suuntaan elämässäni.
Runo 5.1.2021
Valo lisääntyy jo,
kahtena päivänä aurinko
on näyttäytynyt taivaalla.
Kaamos hiipii päivä päivältä
kauemmas pohjoiseen.
Valoisina päivinä pakkanen tiukkenee.
Tänään katselin pitkään joutsenta
joka makasi jäällä Renforsin padon alapuolella.
Oliko se jäätynyt kiinni?
Oliko se jokin päivä sitten jokeen vapautettu joutsen?
Eikö sitä oltu hyväksytty ruokinnalle
padon yläpuolelle joutsenten ja sorsien joukkoon?
Miten sen mahtaa käydä ennen kevättä?
Pystyykö edes lentämään?
Yksinäinen, syrjitty, pyhä lintu
Runo 18.1.2021
Runo ylipäätään on kantaaotto
olemassaolon tapahtumisiin.
Siksi pitkään olen vaiennut;
ei elämässäni ole mitään tapahtumia.
Pitkän kylmän pakkaskauden, yli -30 pakkasta
värisin sängyssä lämpimän peiton alla
miettien että miten tiaiset ulkona pärjäävät.
Niiden joukko ulkona ruokintapuulla
on laskenut alkutalvesta lähes puoleen.
Tutun tikkapariskunnan ja sinitiaisen
näen vielä sentään päivittäin käyvän siellä.
Kun kävelen metsissä vaellustani
en yleensä kuule niistä mitään linnunääntä.
Olen kerääntymässä, kokoan itseeni,
kuin lumen painosta jouseksi jännittynyt havupuu
ehkä kerran vielä laukean.
Haiku 26.1.2021
linturetkellä
illanhämärä hiipii
vaivihkaa kohti
Haiku 18.2.2021
pakkaspäivänä
lumitähdet leijuvat
kirkkaat timantit
Heli Walldenin muistolle 19.2.2021
En kirjoita sinulle muistorunoa
koska se olisi liian pitkä:
seikkailuni sotilasalueen portilla,
kävelymme rantapuistossa,
kiihkeät keskustelut sotaromaaneista,
yhteisistä vähistä rahoista
kehitetyt kauppamatkat,
sinun ilkikurinen huumorintajusi,
hymyilevät kasvosi
vaikeuksien keskellä aina,
seitsemän leikattua selkänikamaasi
jamaicasi ja reggae:
”vain sitä tanssiessani olen terve”
yhteiset hetket pihamaalla,
funtsien, kuten tapasit sanoa
oikeasti olimme vain tupakilla,
se kaikki mikä nyt muistostasi on mielessäni
on ja tulee jäämään salaan,
se on syvemmällä sisässäni
kuin onkiminen merenlahdella ilman kalaa,
pidän sen itselläni.
Siksi tästä kaikesta tuli vain kauppalista.
Runo 30.3.2021
Olen kirjoittanut niin paljon
tarpeetonta ja turhaa
eksyin realismin poluille,
että sanan pitäisi olla totta,
niin pitääkin mutta samalla jotain muuta
kevään ensimmäisen harmaalokin
näin katoavan korkeuksiin,
kiimainen harakkakolmikko
kiertelee lähistöllä
parisuhdetta etsimässä,
jo tiedän varisten tulevan pesäpuun
ja lehti tuulessa heittelehtii lumivallin yli,
niin sanan todellisuus ei riitä,
siinä pitää lopuilta olla jotain enemmän
ja sitä tulevaa en vielä tiedä,
en päivämäärää enkä kellonaikaa
ja se on hyvä.
Runo 10.8.2021
Luonnossa on loppukesä ja alkusyksy yhtä aikaa.
Muuttolinnut suunnittelevat etelänmatkaa,
hätäisimmät kuten kahlaajat ovat paljolti lähteneet jo.
Rastaat kerääntyvät parviin.
Mustikat ovat jo kypsiä, mutta pieniä ruipeloita,
ne olisivat kaivanneet vettä silloin kun oli hellettä
ja aurinkoa silloin kun varvut värjöttelivät sateessa.
Hyvästi vuoden mustikkasato.
Pihlajanmarjat kerrostaloasuntoni varjon puolella vielä oransseja,
valon sivulla hohtavat pihlajanpunaisina jo.
Sienimetsässä en ole ehtinyt käydä tilannetta tutkimassa,
mutta yhtenä syksyn merkkinä ostin tänään uuden poimurin.
Se oli alitajunnan käskyttämä heräteostos.
Tässä kaikessa en näe vain syksyn enteitä.
Kaikkialla luonnossa aistin jo kevään ituja.
Ja painamalla korvansa polulla maata vasten
ja kuuntelemalla tarkasti
voi kuulla jo ensimmäisen tulevan kevään heräämisen herkän haukotuksen.
Runo II 10.8.2021
Tänään olen miettinyt kaikenlaista vaikeaa
kuten ilmastonmuutosta.
Miksi ei yli 40 vuoteen ole tety mitään
vaikka sen kiihtyvä tuhoonjohtava tie
ainakin tämän ajan on ollut tutkijoideen ja päättäjien tiedossa.
Terassilla tupakalla mietin ihmiskunnan julmuutta
tulevia sukupolvia ja luontoa kohtaan.
Vihaavatko päättäjät ja vallanpitäjät todellakin omia lapsiaan,
kuten eräs ystäväni väittää?
Olen liiankin ajatuksissani,
unohdan karistaa tupakan,
tulipää putoaa housulleni ja polttaa niihin reiän.
Havahdun vasta kun housut olivat syttyä tuleen.
En olisi havahtunut siihenkään,
ellei kipinä olisi alkanut polttaa reittäni.
Ehkä juuri siitä yleinen välinpitämättömyys
että ajatteleminen on vaikeaa, tiedostamnen vaarallista.
Ihmettelen. Pohdin.
Runo 11.8.2021
Pihlajanmarjat punastuvat elokuuun päiviä pitkin.
Geneettisellä muistillaan pihlajat aavistavat jo syksyn
- ja tilhet!
sekä tulevan talven ja lumihanget
jotka kapuavat tuiskujen myötä runkoa pitkin korkeammalle
ja niiden sielussa soi sittenkin jossain sisimmissä sopukossa
lopulta koittava kevät, uuden elämän juhla.
Mutta mitä puut miettivät sitten,
kun talvea ei enää tulekaan!
Runo 12.8.2021
Yöllä
yksinäinen tähti loistaa pimeällä taivaalla.
Oikeammin se on planeetta, Venus tai Jupiter,
en ole varma.
Se hohtaa yksinäisyyttä
vain hivenen etäisten puiden latvojen yläpuolella,
kun katselen taivasta kolmannen kerrokseen lasitetulta parvekkeelta.
Se merkitsee syksyn saapumisen.
Koskaan ei saisi tehdä kahta asiaa yhtä aikaa
minua on opetettu.
Tänään olen tehnyt juuri niin.
Aamun kirjoitin kirjoitelmaa ilmastonmuutoksesta,
se on vielä vaiheessa.
Siitä tulee eeppinen blogiteksti,
joka sisältää myös koko elämäni
naisia ja kuvataidetta lukuunottamatta.
Samaan aikaan olen maalannut akvarellia elävästä mallista,
pihlajanoksasta keittiön pöydällä.
Kun kirjoittaminen ja miettiminen alkoi särkeä selkää,
kävin lähikaupassa ostamassa tupakkiaskin.
Olin niin ajatuksissani, että hukkasin pankkikortin
ja kotiin tullessa kävelin ajatuksissani asuintaloni ohi.
Siis ainahan laitan pankkikortin lompakkoon ja lompakon olkalaukkuun.
Vasta kaupungilla käydessäni huomasin,
ettei korttia lompakossa ollutkaan.
Vaikka olin pitänyt kassalla lompakkoa kädessäni,
en ollut osannut laittaa korttia sinne,
vaan tunkenut taskuuni,
josta se lienee pudonnut tupakka-askia kaivaessani
kaupan edustalle.
Sain pankkikortin takaisin kaupan kassalta,
ystävällinen sielu oli vienyt kortin sinne talteen.
Elävästä mallistani on kerrottava,
että pyysin pihlajalta luvan
saada katkaista yksi oksa taiteellisiin tarkoituksiin.
Se katsoi minua hetken syvälle silmiin ja nyökkäsi.
Päivällä ajattelin että lehdistä tuli liian tummia,
en löytänyt oikeaa pihlajanlehden vihreää.
Mutta sehän riippuu valosta.
Iltaa pitkin pihapihlajan lehdet muuttuivat
ensin maalaamani värisiksi
ja mustenivat sitten pikkuhiljaa yötä kohti,
muuttuen samalla näkymättömämmiksi.
Mutta pihlajanmarjat hohtavat
etäisen katulampun heikossa valossa kirkasta oranssia.
Muinaiset kiinalaiset opettavat,
että ei pidä maalata puiden lehtiä,
vaan niiden henki ja hengitys.
Minulle on tarpeeksi tekemistä pelkissä lehdissä ja marjoissakin.
Enempään en pysty.
Istun parvekkeella pitkään ja yritän rauhoittua.
Aina käy niin, että kun kirjoitan tai maalaan,
kaikki minussa kiehuu yli.
Lopulta yötaivaalta lentää korvaani
rantasipiparven hätäiset muuttoäänet.
Se on minulle valomerkki.
Lähden takaisin sisälle ja sänkyyn etsimään unta.
Ilmastonmuutos saa odottaa tänäiseen iltapäivään asti.
Runo 13.8.2021
Suruvaippa lentää tanssien ohitse,
kun odotan bussipysäkillä ystävääni.
Ihailen sen lennon keveyttä
ja improvisoitua kaartellua ilmassa.
Asunnossani olen nyt pihlajanoksien
ja -marjojen ympäröimä.
Molemmin puolin asuntoa kasvaa pihapihlaja.
Ne ylettyvät juuri kolmannen kerrokseen korkeudelle.
Naapurin parvekkeelta ilmestyi näkyviin maahanmuuttajan käsi,
kun marjat olivat vielä aivan pieniä.
Käsi taittoi pihlajasta oksan,
mietin keräsikö hän oksasta marjat mausteeksi?
Minullakin on sisällä pihlajanoksa soppakattilassa,
sain sen ottamiseen luvan itse pihlajalta,
kun kerroin mihin oksaa tarvitsen,
Sain valmiiksi akvarellin pihlajanoksasta.
Nyt pihlajaa on sitten ulkona, sisällä ja akvarellissakin.
Olen juonut liikaa kahvia,
kun olen keittänyt sitä pitkin päivää
akvarellin pohjan maalaamiseen.
Sisällä on outo hyönteinen,
jota ensin luulin lukiksi,
mutta sillä on siivet ja pitkä vartalo
sekä vain kuusi jalkaa.
On tähdenlentoyö.
Perseidien parvi ohittaa Maan.
Runo 14.8.2021
Metsät liikkuvat!
Ne kulkevat junien puutavaravaunuissa
kasvupaikoiltaan sellutehtaille.
Niistä tehdään kartonkia ja paperia,
että tämäkin runo kirjoittuisi vihkoon.
Mutta näin samalla hiilinielut ehtyvät:
Ihmisiä ja kirjoja on maailmassa liikaa.
Itsekin istun junassa
matkalla poikki isänmaan.
Junan ikkunasta avautuu surullisia maisemia:
Tehotalousmetsää, määrämittaan kasvatettua,
viivottimella rajattuja metsäpalstoja,
metsänsuikaleiden väleissä aukkohakattuja raiskioita
Tasapäisiä istutusmänniköitä,
jotka kasvavat riveissä sotilaina.
Syvään auratut kuivatusojat halkovat niitä,
kuljettavat ruskeaa hapanta lietettä jokiin
ja niitä pitkin mereen asti.
Oikeaa luonnonmetsää en näe koko matkan varrella.
Ymmärrän täysin, miksi puut hiljaa ääneti itkevät.
Koko luonto vaikenee surusaattueessa.
Runo 27.9.2021
Aamunvalossa pajulintu virittää
lyhyen syyslaulun ennen muuttomatkaa,
ilmassa ei enää lentele hyönteisiä sen syötäväksi,
paitsi se yksi joka pisti minua eilen otsaan sienimetsässä.
Ruohikko jota pitkin kävelen
on yön jäljiltä vielä huurteessa.
Rastaita lentelee sinne tänne.
Bussipysäkillä kuuntelen
miten joutsenten äänet lentävät
metsänrajan takana kohti etelää.
Kotona huomaan että tilhet ovat parissa päivässä
tyhjentäneet koko pihapihlajani, marjansyöjälinnut
ne ovat nyt pihlaja pihlajalta vaelluksella
kohti etelää, ja tänä vuonna niitä on runsaasti,
kuten pihlajanmarjojakin.
Mietin miten linnut etukäteen tietävät
minkälainen marjavuosi tulee
ja tekevät poikasia sen mukaan.
Menen parvekkeelle tupakalle miettimään tätä.
Naapurin olohuoneesta kuuluu islamilainen jumalanpalvelus Allahin kunniaksi.
Se kuulostaa kauniilta, ylevältä ja henkevältä.
Käpylintuparvi lentää lähelle kuusten latvustoihin,
Haen kameran ja kuvaan
kolmannen kerroksen parvekkeelta lasin läpi.
Männyt ja kuuset ovat Kajaanissakin liian pitkiä
käpylintujen kuvaamiseen maan tasalta.
Hädin tuskin yletyn edes parvekkeelta.
Mutta jotain lentää lähes kohti
ja kopsahtaa naapurin ikkunaan,
näyttää putoavan.
Maassa en kuitenkaan näe mitään kun katson.
Lähden lähimetsään Pöllyvaaralle.
Ajattelen, että voisin poimia sieltä sieniä tai runoja,
mutta kotiin tuomisiksi minulla onkin
albumillinen valokuvia
Pöllyvaarasta, ikimetsästä, lähimetsästä,
polkujen varrelta nuotiopaikalle asti.
Lähden kulkemaan illan hämärtymössä
maantien kautta kotiin
ja tunnen ikään kuin jotain mielihyvää
tästäkin päivästä
ja siitä että olen.
Runo 29.9.2021
Tilhet ovat järjestelmällisiä lintuja:
ne noukkivat parvena pihlajanmarjat
latvoista alaoksiin ennen kuin siirtyvät seuraavaan puuhun
metsänrajasta pitkin pihlajakujaa.
Kunnes lähes viimeinenkin puu on syöty tyhjäksi
ennen kuin huomisaamuna herään.
Rastaat ovat huolimattomampia,
noukkivat marjoja hajanaisesti sieltä täältä,
ehkä ne kelpuuttavat vain parhaat.
Arvelen että minussa on molemminlaista vikaa.
Olen holtiton mies ja perfektionisti,
millä päällä nyt satun olemaankin.
Usein aikomukseni jäävät tekemättömiksi
ja toisaalta teen paljon turhaa ja hyödytöntä
parasta ratkaisua etsiessäni.
Runo 4.10.2021
Joskus nuorempana vannoin:
Minä olen minä itse!
Nykyään syrjäpolkuja pitkin
kuljen tämänkin asian taitse.
Runo 8.10.2021
Pihapihlaja on menettänyt marjansa ja lehtensä.
Tilhiparvet tyhjensivät puun marjoista,
myrskyinen sade riipi oksista lehdet.
Nyt riisutun puun oksia koristavat
vesipisaroiden helminauhat.
Runo 8.11.2021
Ihminen on vieraslaji.
Se pitäisi kitkeä pois ja hävittää
ennen kuin koko luonto tuhoutuu.
Siihen tämä laji koko ajan
määrätietoisesti kyllä pyrkiikin.
Runo 10.1.2022
Sana on lumen painon alle
jännittynyt oksa
odottamassa laukeamisen hetkeä.
Tänä talvena lunta on paljon
täällä missä asun yli puoli metriä
ja talvi on vasta puolivälissä,
tammikuun alkupäivinä, nyt.
Olen lähtenyt uuteen vuoteen
jatkamaan tätä mitä nimitän vaellukseksi.
Vaellus on kaikkea sitä,
mitä näen, koen, ymmärrän,
kirjoitan, maalaan ja tiedostan.
Ja se mikä jää tiedostamattomaksi
on ehkä kaikkein tärkeintä minussa.
Unissa se joskus paljastaa osittain itsensä.
Nuoruudessani vaelsin usein pitkiäkin matkoja,
kuljin jo kuljettuja reittejä luonnossa.
Silloinkaan kulkemattomia metsiä ei enää ollut.
Nykyään vaellukseni ovat lyhyempiä,
kuljen vain lähimetsiä ja jokivarsia,
tarkennan katsettani luonnon pieniin yksityiskohtiin,
niistä löydän vielä aitoutta.
Joskus vaellukseni on vain kauppamatkalla syntynyt runo,
jonka kotona työhuoneessani kirjoitan muistiin.
Joskus levotonta vaeltelua kotona huoneesta toiseen,
odottaen että ajatus tulisi,
kun tunnen että jokin on kerääntymässä
mutta ei vielä tule.
On kuin odottaisi jonkun soittavan ovikelloa,
mutta ei se soi.
Joskus vaellan vain ajatuksissa, sängyssä,
ennen nukahtamisen hetkeä,
silloin maailmantuskani on usein pahimmillaan.
Kunnes uni armahtaa minut.
Kirjoitan ja maalaan, koska en muuta osaa,
mutta siihen että järjestän näyttelyitä ja julkaisen
on vain yksi syy: tämä luonto,
kaikkialla ympärilläoleva,
josta olen hiukkasena osallinen.
Se osa joka kuluttaa, hävittää ja tuhoaa,
hyödyntää ja riistää,
niin että tämä maa on jo ruostumassa,
kulumassa loppuun,
heikentyneenä ennenaikaiseen vanhuuteen.
Pyrin hyvään, vakuutan itselleni,
pyrin sanomaaan jokusen sanan luonnon puolesta,
mutta miten heikolla äänellä, miten voimattomasti.
Hyvä on käsitteenä samanlainen kuin täydellisyys,
niitä kohti voi kyllä pyrkiä,
saapumatta koskaan perille.
Mutta vaellus on kaikki mitä minulla on
kaikki kuljettu matka; se on elämäni.
Kunnes lopulta aavistamatta hetkeä olen vihdoin perillä
sulautuen suureen yhteiseen, lopulliseen nimettömään.
Runo 12.-20.1.2022
Tammikuun kirkkaana pakkaspäivänä
auringonkehä hohkaa kylmyyttä
etäisen metsänrajan yläpuolella.
Se valaisee maiseman, mutta ei lämmitä.
Matala valo tulee aamupäivällä viistoon
voimalaitoksen sivuitse
ja osuu Kajaaninlinnan raunioihin
keskelle Linnanvirtaa.
Linnan huurteiset muurit
värittyvät ohueen oranssiin
ja jokivarren havumetsä
piirtyy terävänä silmiin.
Kynskin päivystävät varikset
hälyttävät varpushaukasta
joka kaartelee matkalennossa korkeammalla
pitkin jokivartta yläjuoksun suuntaan.
Rantapuistossa käpylintuparvi kilisee ohitseni.
Sillalla pysähdyn miettimään vettä,
jokea joka virtaa sulana sillan ali
tummana äänettömyytenä.
Vesi liikkuu mutta valoheijastukset
sen pinnalla väreilevät paikoiltaan siirtymättä.
Ne eivät virtaa joen mukana.
Jäänlaidassa joutsenten ja sorsien ruokinta-avantoja,
mutta nyt joki on linnuista tyhjä,
vesilinnut kaikkosivat vuodenvahteessa etelään.
Lyhyen talvipäivän aurinko
vaeltaa taivaanreunaa pitkin iltapäivään
upotakseen lopulta hitaasti horisonttiin.
Talvipäivänseisaus on ohitettu
ja päivä päivältä valoisa aika
huomaamattomasti pitenee.
Se saa odottamaan kevättä.
Haiku 7.2.2022
pilvinen päivä
syö maisemasta värit
lumen valo jää
Runo 24.2.2022
Päätön
rauhankyyhky lentää hädissään
viimeisen
lyhyen lennon
kuin
naapurini viikatteella tappama kana.
Sillä
on luodinreikä kyljessä ja verta kainalossa.
Lähettää
hätäviestin Ukrainan kärsivän kansan puolesta.
Mitä
varten historia on kirjoitettu, tuhansia vuosia julmuutta?
Emmekö
me ihmiskuntana koskaan tästä mitään opi?
Kaksi keväthaikua 16.3.2022
myyrä kirjoittaa
koskemattomaan lumeen
vaellustarinan
saukko sukeltaa
jäänreunalta joenpohjaan
palaa saaliitta
Runo 12.4.2022
Runoilija istuu jokivarressa puistonpenkillä.
Hän on pysähtynyt kuuntelemaan kevätttä.
Päättänyt jäädä tähän olemaan vain
ajattelematta yhtään mitään.
Runo II 12.4 .2022
näytä miten sydämesi kuolee
miten se kärsii
arvostuksen puutteesta,
näe pahoja unia menneistä virheistäsi,
menneistä... kaikesta
näe miten entiset ystävät katsovat ohitsesi
ja miten sinusta lopultakaan ei tullut mitään,
kuten isäsi ja äitisi jo arvasivatkin
Ja mieti tätä koko päivä ja koko elämäsi,
ja illan jo hämärtyessä
edes hetkinen
Mariupolia ja Ukrainaa
Runo 3.5.2022
Antakaa puiden puhua!
Puut puhuvat toisilleen juurillaan
ja rihmastojen kautta.
Sienirihmastot ovat metsän internet,
ravinto- ja viestintäverkosto.
Ne ovat verkostoituneet jo paljon ennen ihmistä,
joka vasta kivikaudella keksi sanomalehdet,
nakutteli kalliopiirroksiin viestejään
jälkeentuleville.
Mutta puut puhuvat.
Talvisessa metsässä kulkiessani voin kuulla
- tai ehkä vain kuvittelen kuulevani -
niiden hiljaisen, hitaan muminan
metrisen hangen lävitsekin,
Vanhat puut kertovat tarinoita
muinaisesta metsien suuruuden ajasta,
ne jakavat viisauttaan nuoremmille
ja kenttäkerroksen pikkuväelle,
sienillekin joita Linné tuskastuneena nimitti
metsien kuljeskelevaksi roskajoukoksi,
koska ei saanut niitä sopimaan
mihinkään määrityskaavaan,
ei kasveiksi sen paremmin kuin eläimiksi.
Hän ei tiennyt mitään metsän twitteristä
tai kuljetuspalveluista.
Mutta nykyään tieteellisestikin väitetään,
että vanhat vahvat puut
voivat kerätä vettä ja ravinteita
ja rihmastojen kautta välittää niitä
nuoremmille ja heikommille heimolaisilleen.
II
Mutta vanhan puukansan tarinoita
kuulee yhä harvemmin, yhä niukemmin
ja nekin alakuloisina mollisointuina.
Puumaahan on hyökännyt
metsään kuulumaton tunkeutuja,
joka väittää suorittavansa pientä sotilasoperaatiota
tuhotessaan metsän kooko ekologian.
Ikimetsät ovat kadonneet.
...
