Ja taas on eräs syksy
päivien ja öiden, valon ja pimeän vyöhykkeitä.
Minä kuljen vaellusta
niin kuin jäniksen henki, kuu,
yötä pitkin muuttaa asemapaikkaansa.
Ja päiviä valuu ohi kuin akvarelleja,
käteen jää vähän maailman värejä,
sävyjä kuin sammalta
metsän valo- ja varjopaikoissa,
sen sisimmässä.
Hiljaisuutta, minkä jokin lintu,
tiaisparvi havupuiden oksistossa,
tai tikka, tai pyy...
Ensilumi on satanut
ja kulkijan jäljet jäävät lumeen
syvälle, syvemmälle.
Minä etsin merkityksiä ja hetkiä,
hetkiä kun valo siilautuu
hämähäkinseittiin, joka on kuin
pumpulinen köysi, joka sitoo
puun paikalleen.
On vaellus metsän silmässä,
kenttäkerroksen moninaisuus,
ja aikaa ajatella paljon, hetkiä,
miten lopullisesti ne kulouvat,
miten suhteellisesti.
On aikaa kulkea, kulkea
syvemmälle, syvään.
