Kai Vaara: Mies joka jäi ruohonjuuritasolle

Tutustuin Kai Vaaraan Koijärvellä ja Suomussalmen "Äiti maan" puolustusleirillä ja Nordisk Samaktionissa 1980-luvun vaihteessa. Vaara oli vihreän ruohonjuuriliikkeen keskeisiä ideologeja, kunnes ruohonjuuriaatetta ryhdyttiin kehittämään poliittiseksi aatteeksi ja puolueeksi. Muistan että siinä vaiheessa moni lähti liikkeestä omiin suuntiin, minä takaisin Kristiinankaupunkiin, Kai Vaara muistaakseni ainakin joksikin aikaa Christianiaan. Ville Komsi ja muutama muu saapasteli eduskuntaan.


En ole kuullut Kai Vaarasta mitään 30 vuoteen. Nyt törmäsin häneen Elonkehä lehden haastattelussa. Siteerasin jo aiemmin facebookiin pätkän haastattelusta: "Ole realisti, vaadi mahdottomia" "Modernin ympäristöliikkeen toinen protestiaalto käynnistyi öljykriisin ja laman jälkitunnelmissa 1979 Forssan Koijärvellä. Koijärvi-liike - merkittävin yksittäinen tapahtuma suomalaisen ympäristöliikkeen historiassa - muuttui sittemmin massiiviseksi poliittiseksin liikkeeksi. Ainakin yksi jäi sinne, missä ruohon oli vihreintä: ruohonjuuritasolle.


Siteeraan Kai Vaaran ajatuksia Elonkehästä lisää. Hän oli perehtynyt norjalaiseen ekososialismiin, Hartwig Saetran ja Arne Naessin ajatteluun muun muassa. Nyt hän tuo esiin Tere Vadénin kaksijalkaista ympäristövallankumousta: "Toiveikkuus elämässä rakentaa mielekkyyttä. Ihmisellä tulee olla oikeus ympäristöön jossa hän voi käyttäytyä luovasti, riippumattomasti. Tätä kautta kuvaan astuu kestävyys. Kahlittu ihminen ei ole riippumaton.(...)sopeutumisvaikeudet, tyyppiesimerkkinä alkoholismi - johtuvat itsellisen kulttuurin menettämisestä.


Paradoksaalista kyllä, kulutus- ja pärjäämisyhteiskunnassa sivuraiteelle ajautunut nimenomaan rakentaa - heikoissa olosuhteissa - takaisin tätä itsellistä, kadonnutta kulttuuria. Kieltäytyminen vaikkapa asettumasta jonoon tehokkaksi työntekijäksi on vastalause moniin reunaehtoihin kytketylle palkkatyölle.

- Oleminen määrää tajunnan, eivät niinkään arvot. Vaikka arvoni sanoisivat että elinympäristö on säilytettävä terveenä, elintapani saattavat olla siihen nähden ristiriidassa. mitä opimme ylläpitämään? Mihin koulumaailma meidät työntää? Se opettaa meidät roolisuoritukseen kulutusyhteiskunnassa. Olennainen tarkoitus on saada ihmiset työmarkkinoille. sivistykselliset arvot ovat romukopassa.

- Vieroitusoireet tulevat olemaan melkoisia. Puhumme alkoholiriippuvuudesta mutta emme öljyriippuvuudesta, vaikka kysymyksessä on vastaavanlainen asia. Tällaiset riippuvuudet ovat suoraan kytköksissä yhteisöjen oikeuksiin.

- Hallintajärjestelmät lähtevät siitä, että paikallisyhteisöjä ei haluta vahvistaa ja tukea. Lähdetään siitä että ihmisten väliset eturistiriidat voidaan korvata rahalla. Tämän logiikan lähtökohtana on nimenomaan se, että emme pidä huolta toisistamme.

Lopetan ensimmäisen osan Kai Vaaran kommenteista tähän. Muistan kun hän 1970-luvun lopulla muun muassa pamfletissa ympäristö yhteiskunta ja elämäntapa puhui erilaisista ajattelutavoistan ja elämänmalleista, erilaisesta politiikasta kuin vhreä liike ja puolue sittemmin toteutti politiikassaan.

Kaipaan toisinajattelua vihreään politiikkaan. Haluaisin että se olisi lähempänä saksalaista radikaalivihreyttä kuin helsinkiläistä Soininvaaran ja kumppanien kalkulaattorimatematiikkaa. toivoisin että vihreys olisi oikeasti ruohonjuuritason aate edelleen.

Sokea mies joka näki atsteekkien ja inkojen kulttuurin sydämeen

Kirjoja hyllystäni

William H Prescott: Meksikon valloitus

Sokea mies joka näki atsteekkien ja inkojen kulttuurihistorian

Vuonna 1843 ilmestyi William Hickling Prescottin (s.1796) pääteos ”The Conquest of Mexico”, joka suomeksi ilmestyi 99 vuotta myöhemmin vuonna 1942 Eino Palolan kääntämänä nimellä ”Meksikon valloitus”.

Merkillepantavaa on, että William H Prescott teosta kirjoittaessaan oli lähes sokea eikä muutenkin heikon terveytensä tähden päässyt koskaan näkemään seutuja joita kuvasi. ”Mahdollista onkin että näkökyvyn puuttuminen herkensi hänen sisäistä näkemystään”, kirjoittaa Eino Palola, ”että nuo maisemat ja seudut, joista hänen lähteensä kertoivat, muuttuivat hänelle erittäin eläviksi ja todellisiksi.”

”Hänen maisemankuvauksensa pitävätkin paikkansa niin hyvin, että esim. 'Meksikon valloitus' on vieläkin parhaita oppaita niille, jotka haluavat tutustua tämän maan luontoon ja nähtävyyksiin, puhumattakaan siitä, että tämän maan historia on elävöitetty erinomaisella tavalla: historianen asiallisuus ja kerronnan pätevyys yhdistyy onnellisesti kauniiseen, ilmeikkäiseen esitystapaan.”

Prescottin kirjallinen tuotanto oli alkanut vuonna 1821 tutkimuksella ”Byronin Pope'ille lähettämistä kirjeistä”. Vuonna 1837 hän sai valmiiksi kolmiosaisen suurteoksen ”Ferninand and Isabella the Catolic” (Ferdinandin ja Isabellan katolilainen hallitusaika) jonka jälkeen hän lepäsi vuoden ja ryhtyi pääteoksensa ”The Conquest of Mexico” (Meksikon valloittaminen) kirjoittamiseen. 677 sivuinen (suomennoksena) tiiliskivi ilmestyi alkuteoksena 1843. Tämänkään jälkeen Prescott ei jäänyt lepäämään laakereilleen (joista merkittävin oli kutsu Ranskan Instituutin jäsenksi v.1845) vaan jo neljä vuotta myöhemmin ilmestyi toinen suurteos ”History of Conquest of Peru” (Perun valloituksen historia), jossa tekijä taas syventyi muinaisten inkojen synkkään tarinaan ja heidän erikoiseen sivistyselämäänsä. Tämän jälkeen Prescott loppuelämänsä päätyönä ehti julkaista kolme paksua nidettä Filip IIn historiaa ennen kuin kuolema katkaisi hänen kirjoitustyönsä vuonna 1859.

On huomattava Meksikon valloituksen kirjoitusajankohta lähes 170 vuotta sitten. Muinaistutkimus oli tuohon aikaan vielä lapsenkengissä, Prescott hankki käsiinsä runsaasti aineistoa (lähes kaiken saatavilla olevan) muun muassa Espanjan ennenjulkaisemattomista lähteistä: ”valloittajien omia muistiinpanoja, aikaisia kronikoita, meksikolaisia kuvakirjoituksia, kaikenlaista sellaista, joka kauan oli maannut melkein koskemattomana sikäläisissä kirjastoissa.”

Prescottia kiinnosti suomentajan mukaan ennen kaikkea Cortesin henkilö, mutta hän halusi antaa kuvan myös maan sivistyselämästä, atsteekkien uskonnosta, tavoista ja taloudesta. ”Tämä osa hänen teoksestaan onkin se joka meidän päivinämme on suureksi osaksi vanhentunut”, kritisoi Palola.

”Myöhempi tutkimus on kyennyt tarkistamaan Prescottin esitystä hyvin monissa suhteissa, mutta suuret suuntaviivat ovat kuitenkin oikeita, ja esitys niin vilkasta, että sen yhä lukee mielellään.” Viimeisen vuosisadan aikana (vuoteen 1942 mennessä) Palolan mukaan ”onkin muinaistutkimus näillä aloilla tuonut esille hyvin paljon uutta ja merkittävää, mutta teoksen historiallinen puoli on niin pätevä, että sitä ei ole voitu paljoakaan korjailla.”

Itse luen Prescottin kirjaa sen loistavan kirjoitustyylin ansiosta eräänlaisena aikamatkana Meksikon valloituksen ajankohtaan ja sitä edeltäneisiin Meksikon intiaanikulttuureihin, atsteekkien ja heitä edeltäneiden kansojen (tolteekkien, chichemecien, acolhuanien, tepanekien ja tezcucolaisten) kulttuuriin tieteellisestä nykytutkimuksesta piittaamatta.

Ehkä hupaisinta Prescottin kirjassa on pyrkimys luovia senaikaisten rotuopillisten käsitysten - näiden intiaanikansojen tuomitsemisen sivistymättöminä ihmissyöntiä harjoittavina raakalaisina - ja atsteekkien kulttuuristen saavutusten hankalassa välimaastossa. Prescottin viehättävästä tavallaan intiaanien primitiivisyyden tuomitsevasta mutta toisaalta sitä ihailevasta asenteesta otan esille vain yhden lähes satunnaisen kappaleen:

”Amerikan intiaanien luonteessa on jotain erittäin herkkää. Hän sävähtää vaistomaisesti vieraan käden kosketusta. Silloinkin kun vieras vaikutus llähenee häntä sivistyksen muodossa, hän näyttää mataloituvan ja haihtuvan sen vaikutuksen alta. Sama oli meksikolaisten laita. Espanjan valtakauden aikana heidän lukumääränsä suli vähitellen, heidän tahdonvoimansa murtui. He eivät enää astele ylätasangoillaan yhtä tietoisesti riippumattomina kuin heidän esi-isänsä. Heidän horjuvassa käynnissään, nöyrässä tylsässä ilmeesssään tunnemme ikeenalaisen kansan surulliset luonteenpiirteet. Ihmiskunnan asia on kyllä voittanut. He elävät parempien lakien alaisina, turvatummassa rauhassa, heidän uskontonsa on puhtaampi. Mutta kaikki tuo ei auta mitään. Heidän sivistyksensä oli kovaa, aarniometsään kuuluvaa. Atsteekkien ankarat hyveet olivat kaikki heidän omiaan. He kieltäytyivät alistumasta eurooppalaiseen kulttuuriin, eivät sallineet itseään oksastettavan mihinkään vieraaseen rotuun. Heidän ulkonäkönsä, ruumiinrakenteensa ja piirteensä ovat olennaisesti muuttumattomat, mutta kansan henkinen kuva, kaikki se, mikä teki sen yksilölliseksi roduksi, on pyyhitty pois ikuisiksi ajoiksi.”

II

William H Prescott: Meksikon valloitus

Katsaus atsteekkien sivistykseen

Julkaisenpa kuitenkin vielä esimerkkinä ja eräänlaisena liitteenä otteen atsteekkien astrologiasta Prescottin kuvaamana:

”Emme tiedä kovinkaan paljon atsteekkien saavutuksista astrologian alalla. Heidän kirjoitustensa kuvista käy selville, että he tunsivat auringonpimennyksen syyt, tiesivät kuun kiekon asettuvan sen eteen. On epävarmaa, oliko heillä yhtenäistä käsitystä tähtisikermistä, mutta että he tunsivat selvimmät niistä kuten Otavan, käy ilmi siitä seikasta että he järjestivät juhlansa niiden mukaan. Emme tunne heidän käyttämiään tähtitieteellisiä välineitä paitsi aurinkokellon. Suunnattoman suuri pyöreä kivilohkare, joka v. 1790 kaivettiin esiin Meksikon suuresta puistosta, on antanut eräälle terävälle ja oppineelle tutkijalle keinot, joitten avulla on saatu selville eräitä kiintoisia asioita meksikolaisten tiedoista. Tämä iso järkäle osoittaa, että heillä oli keinoja määrätä tarkoin päivän tunnit, auringonpimennykset ja päivän tasaukset sekä auringon kiertoajat Meksikon horisontin kautta.

Emme voi ihmettelemättä suhtautua atsteekkien tähtitieteeseen, joka oli niin epäsuhtainen heidän edistymiseensä nähden sivistyksen kaikilla muilla aloilla. Eräisiin tähtitieteen kaikkein selvimpiin periaatteihin tutustuminen on mahdollista sivistymättömillekin kansoille. Vähäisellä vaivalla he saattavat oppia laskemaan vuodenaikojen säännöllisen vaihtelun sen noustessa ja laskiessa. He saattavat seurata suuren valonantajan kulkua taivaan poikki tarkastelemalla tähtiä, jotka ensiksi aamulla kirkastuvat sen iltaan painuessa ja kalpenevat sen aamusäteissä. He voivat määritellä kuun pyörimisen painamalla mieleen sen valokuviot, saattavtpa vieläpä laskea niiden liikkeenkin aurinkovuoden kuluessa. Mutta että he kykenivät tarkalleen määräämään juhliensa ajan taivaankappaleiden liikunnon mukaan, ja saattoivat vahvistaa kääntöpiirien mukaan vuoden oikean pituuden tarkemmin kuin antiikin filosofit, saattoi olla tuloksena ainoastaan pitkistä ja kärsivällisistä huomiosarjoista, ja siinä ilmenee huomattavaa sivistyksellistä edistystä. Mutta mistäpä noiden asukkaat olisivat voineet hankkia tämän huomiota herättävän opin? Eivät ainakaan niiltä barbaarisilta laumoilta, jotka kiertelivät korkeammilla leveysasteilla, eikä myöskään eteläisemmän mantereen sivistyneemmiltä asukkailta, joihin heillä nähtävästi ei ollut mitään yhteyttä. Vaikka meidän tässä yhteydessä olisikin pakko, kuten aikamme suurimman astronomin, hakea ratkaisua Aasian sivistyneitten valtioyhteiskuntien parista, jäämme edelleen hämmästelemään huomatessamme eräiden ulkonaisten yleisten yhtäläisyyksien rinnalla aivan kylliksi eroavaisuuksia yksityiskohdissa kannattaaksemme monien muiden mukana atsteekkien väitteitä, että he ovat toimineet itsenäisesti.

Päätän kuvaukseni meksikolaisten tieteestä kertomalla huomattavasta juhlasta, jota alkuasukkaat viettivät suuren, viisikymmentäkaksivuotisen jakson päättyessä. Edellisessä luvussa olemme perehtyneet heidän tarinaansa siitä, että maailma hävitettiin neljä eri kertaa. He odottivat luottavasti uutta tällaista tuhoa, joka tapahtuisi kuten aikaisemmatkin jakson päättyessä, jolloin aurinko sammuisi taivaalta, ihmiskunta häviäisi maan päältä ja jolloin kaaoksen pimeys valtaisi maanpiirin. Jakso päättyisi joulukuun loppupuolella, ja sikäli kuin talvipäivän seisauksen synkkä aika läheni ja auringon vähentyvä valo ennusteli alakuloisesti sen lopullista sammumista, heidän pelkonsa kasvoi ja viiden onnettoman päivän saavuttua, jotka päättivät vuoden, he antautuivat epätoivon valtaan. He pirstoivat kappaleiksi pienet kotijumalainsa kuvat, joihin he eivät enää luottaneet. Pyhät tulet joutivat sammumaan temppeleissä, eivätkä he sytyttäneet valoa asunnoissakaan. Heidän huonekalunsa ja taloustavaransa hävitettiin, heidän puhunsa revittiin, ja kaikki jätettiin epäjärjestykseen odotettaessa pahojen henkien tuloa, jotka pian laskeutuisivat autioon maahan.

Viimeisen päivän iltana pappiskulkue, joka oli varustautunut jumaliensa pukuihin ja koruihin, lähti pääkaupungista korkealle, parin leguan päässä sijaitsevalle vuorelle. He kuljettivat mukanaan jaloa uhria, parasta vankiaan, ja laitetta u u d e n t u l e n sytyttämiseksi, jonka menestys olisi uuden jakson alkamisen enne. Vuoren huipulle päästyään kulkue jäi paikoilleen keskiyöhön saakka. Sitten Otavan tähtisikermän lähestyessä taivaan lakea, u u s i t u l i sytytettiin hankaamalla kahta uhrin puhkaistulle rinnalle asetettua puupalaa. Liekki siirrettiin siitä polttoroviolle, johon teurastetun vangin ruumis heitettiin. Jos liekki hulmahti ylöspäin taivasta kohti, päästi lukematon, kukkuloille, temppeleiden pengermille ja talojen katoille kerääntynyt, uhritoimitusta tuskaisin silmin seurannut väkijoukko huikeita ilon ja riemun huutoja. Käsissään palavasta roviosta sytytetyt soihdut lähettiläät veivät nopeasti tiedon maan kaikkiin osiin, ja tuon ilahduttavan alkuaineen nähtiin loimuavan alttareilla ja kukkuloilla monen peninkulman piirissä paljon aikaisemmin kuin aurinko noustessaan kiertämään taivaallista rataansa, antoi varmuuden siitä, että uusi jakso oli aloittanut kulkunsa ja että atsteekkien luonnonlakeja ei oltu kumottu.

Seuraavat kolmetoista päivää kuluivat juhlimiseen. Talot puhdistettiin ja valaistiin. Särjettyjen astioiden sijaan ostettiin uusia. Puettuna juhlallisimpaan asuunsa, päässään seppeleitä ja kukkakimppuja, kansa kiiruhti riemuitsevin joukoin temppeleihin tarjoamaan uhrejaan ja veisaamaan kiitosta. Se oli atsteekkien karnevaali, tai pikemminkin kansanjuhla, suuri vuosisataisjuhla, samanlainen kuin roomalaisten tai muinaisten etruskien, jollaisessa harvat olivat olleet mukana tai jota he saattoivat odottaa jälleen näkevåänsä.”

William H Prescott: Meksikon valloitus (ilm. 1843, suom Eino Palola 1942)