Tekotaidetta apurahattomuusputkessa

Vanhassa suomalaisessa sananlaskussa sanotaan: Ei kukaan kissan häntää nosta, ellei kissa itse. Niinpä vaatimattomasti haluan saattaa tiedoksi, että minullakin on tänä vuonna eräänlainen juhlavuosi, vieläpä voin yhtä aikaa viettää sekä 30- että 10-vuotisjuhlaa samasta aiheesta.

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 30-vuotta Pohjanmaan taidetoimikunnan (silloin Vaasan läänin taidetoimikunta) minulle viimeksi myöntämästä henkilökohtaisesta apurahasta. Tuolloin vuonna 1981 minulle myönnettiin 1000 markkaa runokirjan julkaisemiseen. Julkaisin rahalla omakustannuskokoelman "Lintujen silmissä kivien kylmyys", jonka painatus maksoi 3000 markkaa. Sen jälkeen ei Pohjanmaan taidetoimikunta ole minua henkilökohtaisella apurahalla muistanut.

Totuuden nimessä on todettava, että asuin välillä Pohjanmaan ulkopuolella Kemissä vuosina 1991 - 2001 ja ammattimaisesti ryhdyin tekemään taidetta "vapaana kirjoittajana ja kuvataiteilijana" vasta vuonna 1992. Ja Kemissä asuessani sain parikin pientä henkilökohtaista apurahaa muun muassa Lapin läänin taidetoimikunnalta.

Muutin takaisin nuoruuden kotimaakuntaani Pohjanmaalle vuonna 2001 ja apurahahanat tyrehtyivät jälleen lähes täysin. Pohjanmaan taidetoimikunnalta en viimeiseen kymmeneen vuoteen ole taas saanut ainoatakaan henkilökohtaista apurahaa. Siitä 10-vuotisjuhlat. Eläessäni en ole saanut puolivuotista tai sitä pidempää työskentelyapurahaa mistään. Vapaan taiteilijan urani aikana ei ole ollut ainoatakaan lyhyttäkään ajanjaksoa, jolloin olisin voinut työskennellä ns. apurahataiteilijana taloudellisista huolista vapaana. Suurin saamani työskentelyapuraha on ollut Lapin lääniltä 10000 markkaa, joka tuolloin vastasi vajaan 3 kuukauden peruspäivärahaa.

Päivän muotitermiä lanseeraten voisin nimittää itseäni postmodernistiseksi tekotaiteilijaksi. En ole postmodernisti, mutta tässä yhteydessä käsite tarkoittaa sitä, että en ole saanut käytännössä mitään myytyä mihinkään. Kaikki taiteellinen toimintani on ollut taloudellisesti kannattamatonta ja siinä mielessä "postmodernistista tekotaidetta". Apurahaputkeen en kuitenkaan jostain syystä ole edes tämän epäkaupallisuuden ansiosta päässyt enkä päätynyt. Olen tehnyt siitä huolimatta ja pitkään tämän "sivulliseksi jäämisen" antamalla uhmallakin.

Olen järjestänyt kuvataiteen näyttelytoimintaa muutaman näyttelyn vuosivauhdilla yksin ja erilaisissa ryhmissä. Olen käsikirjoittanut, toimittanut ja tuottanut Sevettijärven koltista kertovan televisiodokumentin. Olen kirjoittanut pari kolme esittämättömäksi jäänyttä näytelmää ja tuottanut sekä ohjannut Eddan teksteistä käsikirjoittamani mysteerinäytelmän "Jumalat puhuvat öisin" Kemin Kaupunginteatterin studionäyttämölle. Olen suunnitellut Kemiin 150 tonnin ympäristötaideteoksen Stone Agen "Ihmiskunnan historian muistomerkiksi". Olen ollut mukana järjestämässä erinäisiä epäkaupallisia kulttuuritapahtumia. Olen julkaissut perustamamme Non Art Books kustantamon kautta runokirjat "Joet palaavat lähteilleen" (2005) ja Rajakivet (2008). Ja niin edelleen.

Yhteistä kaikelle taiteelliselle toiminnalleni on siis vuodesta 1992 lähtien ollut taloudellinen kannattamattomuus. En ole pyrkinyt myymään itseäni enkä ole osannut myydä taidettani. Kuulun siihen ryhmään taiteilijoita, joilta kaikenlainen myynti- ja markkinointitaito puuttuu täysin. Silti kiistän erään ystäväni joskus minusta kirjoittaman luonnehdinnan "eettisestä persaukisuudesta". Ottaisin kyllä mielelläni vastaan rahaa, jos sitä jostain saisin.

1990-luvun puolivälistä olen kuvitellut vuosi vuodelta, että tämän köyhemmäksi en voi enää tulla. Silti tuntuu että olen vuosi vuodelta entisestään köyhtynyt. Välillä kovastikin uskoin ja toivoin että taiteelliset näyttöni riittäisivät edes joskus johonkin hieman pidempään työskentelyapurahaan. Olen perustellut apurahahakemuksiani sillä, että apurahan avulla voisin saada määräajaksi henkisen työrauhan. Sitä minulle ei ole suotu koskaan. Taloudellinen tilanteeni on mennyt loivaa luisua koko ajan alaspäin, köyhyydestä vielä suurempaan köyhyyteen.

Viimeinen apurahahakemuksen hylkypäätös Pohjanmaan taidetoimikunnalta tippui postilaatikkooni vajaa kuukausi sitten. Tänä vuonna en siitä instanssista enää voi apurahaa saada. Siitä kokonainen juhlavuosi. Viime vuosina en enää ole apurahojen mahdollisuuteen enää uskonutkaan. Alan olla siinä iässä että apurahajuna on ajanut ohitseni jo lopullisesti. Eri ryhmien kautta olen ollut osallinen pienistä apurahoista, jotka ovat esimerkiksi kuvataiteessa riittäneet joskus näyttelykustannuksiin, mutta eivät koskaan materiaalikustannuksiin. Materiaalit olen hankkinut aiemmin peruspäivärahalla ja nyttemmin toimeentulotuella.

Olen siis ollut tekotaiteilija - eli tehnyt vailla suurempaa arvonantoa tai julkisia tunnustuksia. Taiteessani olen jäänyt maakuntasarjatason taiteilijaksi. Ulkomaan näyttelyihin tai esimerkiksi suurkaupunkien taidegallerioihin minulla ei ole koskaan ollut taloudellisia mahdollisuuksia edes yrittää näyttelyä. Maakuntasarjatasolla olen saavuttanut pientä menestystä päästen mukaan aluenäyttelyihin ja alueellisiin taiteilijajärjestöihin. Se jokin on kuitenkin jäänyt puuttumaan: työrauha ja edes jonkinasteinen taloudellinen kannustus.

Olen jatkanut apurahahakemusten tekemistä viime vuosina lähinnä vanhasta tottumuksesta. Niitä tulee tehtyä ja lähetettyä noin 10 kappaletta vuodessa. Hylkypäätökset tulevat postilaatikkoon muutaman kuukauden kuluttua. Liitteitä ei nykyään enää palauteta. Yhä uudelleen joudun printtaamaan hakemuksiin uudet väriprintit taideteoksistani. Muuten hakemusten täyttö sujuu rutiininomaisesti vanhan kaavan mukaan.

Tätä kirjoittaessani, tänään, pitäisi täyttää apurahahakemukset taas kahteen eri instanssiin. Se valvottaa nyt yöllä. Mietin tilanteen toivottomuutta ja omaa turhautuneisuuttani. Taiteen tekemisessä olen päätynyt viime vuosina yhä hankalampiin olosuhteisiin ja yhä suurempaan voimattomuuteen. Vasta yön syrjässä avasin kirjeen, jossa Pohjalainen Taiteilijaliitto uhkasi erottaa minut jäsenmaksurästien vuoksi. Rästejä on moneen muuhunkin suuntaan. Luotttotiedot eivät ole olleet kunnossa 15 vuoteen.

Jotenkin tulee mieleen yhä tuskallisempana ahdistuksena mieleen, onko tässä koko taiteen tekemisessä mitään mieltä, jos ei yleisö osta eikä muutakaan tunnustusta jotain lehtikritiikkejä lukuunottamatta tule. Lyhyesti olen joutunut koko taiteen tekemisen suhteen syvään umpikujaan. Enemmän kuin tekotaiteilija olen nykyään tekemättömyystaiteilija.

Tämä ei tietenkään ole oikea kanava itsesääliin ja valitusvirren veisaamiseen. Sellaista kanavaa ei olekaan ja valitusvirsien veisaajahan korkeintaan nolaa itsensä. Valitusvirsi tästä nyt kuitenkin tuli, vaikka kirjoituksen alkuperäisenä tarkoituksena oli pitää pieni juhlapuhe apurahattomuusputkessa sinnikkäästi eteenpäin pyristelevälle taiteilijalle, joka viettää nyt vuonna 2011 apurahattomuuden juhlavuotta: 30 vuotta tai 10 vuotta ilman Pohjanmaan taidetoimikunnan (ja Etelä-Pohjanmaan Kulttuurirahaston) henkilökohtaista apurahaa laskutavasta riippuen. Kohottakaamme malja Pohjanmaan Taidetoimikunnalle ja yhdelle apurahattomuusputkessa elävälle taiteilijalle.

Tässä apurahattomuuden ahdingossa en suinkaan ole ainoa enkä yksin. Kohtalotovereita on leegio, koska kaikille ei apurahaa voida myöntää. Malja myös näille kollegoille, joita voisi nimittää vaikkapa surullisen hahmon ritareiksi!

Taiteilijapalkan toteutumisesta tai muusta ratkaisusta ammattitaiteilijoiden aseman parantamiseksihan on Suomessa turha edes uneksia - ja vaikka jokin tällainen parannus joskus toteutettaisiin, en kuuluisi meriittieni puolesta niidenkään taiteilijoiden joukkoon, jotka tästä toimeentulon parantamisesta pääsisivät osallisiksi. Minun olisi pitänyt oppia myymään itseäni jo 30 vuotta sitten. Nyt sekin on jo liian myöhäistä.

Osa II. Aldous Huxley: Sääli uutta sukupolvea

VI

Lyhyin ja lavein tie ”Uljaan uuden maailman” painajaiseen johtaa Aldous Huxleyn mukaan liikakansoituksen ja ihmiskunnan kiihtyvävauhtisen kasvun kautta. Huxley ennakoi, että noin .5,5 miljardia ihmistä olisi maapallon kantokyvyn raja, jolloin ihmiskunnan enemmistön olisi tehtävä valintansa anarkian ja totalitaristisen hallinnon välillä.

Neuvostoliiton romahdettua ja Kiinan kapitalisoiduttua maailmanlaajuinen kommunistinen diktatuuri ei enää vaikuta mahdolliselta, anarkiaakaan ei ole laajamittaisesti ilmennyt. Myös ravinnontuotannon teknologia on kehittynyt nopeasti, vaikkakin osittain arveluttavilla keinoilla geenimanipuloidun ruuan tuotannon vallatessa alaa.

Syömme koko ajan myös tulevien sukupolvien elinmahdollisuuksia, kulutamme luonnonvaroja yli niiden kapasiteetin - ja nyt ilmastonmuutos on noussut ihmisen toimien seurauksena uhaksi koko maapallon ekologialle.

Eräänä demokratian uhkatekijänä Huxley ennakoi jo 50 vuotta sitten teknisen kehityksen ja sen seurauksena tapahtuvan taloudellisen ja poliittisen vallan keskistyksen: "... demokratian voidaan tuskin odottaa kukoistavan yhteiskunnassa, missä poliittinen ja taloudellinen valta yhä suuremmassa määrin keskittyy. Mutta teknillinen kehitys johtaa edelleenkin juuri tällaiseen vallan keskitykseen."

Diktatuurijärjestelmässä valtio valvoo suuryrityksiä, mutta kapitalistisessa demokratiassa sitä valvoo valtaeliitti. Yksilön vapautta uhkaa tämä yhteiskunnan liiallisen organisoitumisen vaara. Huxley varoittaa sellaisen yhteiskunnan kehittymisestä, jota kontrolloi (hienovaraisesti ja huomaamattomasti demokratioissa) mahtava liikemaailma ja maan hallitus. Suurkaupunkielämä ei tarjoa suotuisaa maaperää henkiselle terveydelle vaan on ikäänkuin nimetöntä ja abstraktista. "Tällaista elämää eläessään yksilö useinkin tuntee itsensä yksinäiseksi ja merkityksettömäksi. Hänen olemassaolollaan ei ole enää ydintä eikä tarkoitusta."

Huxleyn mukaan liikakansoituksen ja teknisten muutosten paine nopeuttaa kehityskulkua, joka uhkaa yksilöllistä vapauttamme:

"Liikakansoituksen ja liiallisen organisaation persoonattomat voimat ja ne yhteiskunnan rakentajat, jotka yrittävät ohjata näitä voimia, työntävät meitä uuden keskiaikaisen järjestelmän suuntaan. Tämä uudelleensyntynyt keskiaika tehdään alkuperäistä hyväksyttävämmäksi sellaisten uljaan uuden maailman viihdykkeiden avulla kuin ovat lapsien sopeuttaminen olosuhteisiin, uniopetus ja kemiallisesti aikaansaatu hyvänolon tunne, mutta useimmille miehille ja naisille se tulee silti olemaan eräänlaista orjuutta."

VII

"Me (uuden amerikkalaisen demokratian perustajat) uskomme, että ihminen on järjellinen eläin, luonnon lahjoittamilla oikeuksilla ja synnynnäisellä oikeudentajulla varustettu, ja että hänet voidaan hillitä pahanteosta ja hänen oikeuksiaan suojella maltillisten vallanpitäjien toimesta, jotka ovat hänen itsensä valitsemia henkilöitä ja joiden toimiaika on riippuvainen hänen omasta tahdostaan." Näin kirjoitti USAn presidentti Thomas Jefferson 1700-luvulla.

Huxley tyrmää Jeffersonin idealismin: "Freudin jälkeisen aikakauden ihmisisten korvissa tällaiset sanat kuulostavat liikuttavan vanhanaikaisilta ja hyväuskoisilta. Ihmiset ovat paljon vähemmän järjellisiä ja synnynnäisesti oikeudenmukaisia kuin kahdeksannentoista vuosisadan optimistiset idealistit kuvittelivat."

Ensimmäinen ja toinen maailmansota olivat osoittaneet Huxleylle, että sivistyneet ihmiset, "jotka kylpivät joka päivä ja menivät kirkkoon silinterihattu päässä, harjoittivat sellaisia julmuuksia, että tuskin Aasian ja Afrikan pakanatkaan olisivat moista uneksineet." Huxley uskoi, että näitä hirmutekoja tulisi tapahtumaan tulevaisuudessakin, mutta uskoi myös Orwellin kuvaamien rangaistusmenetelmien väistyvän uljaan uuden maailman kiihokkeiden ja manipuloinnin tieltä. Demokraattisen yhteiskunnan vitsaukseksi näyttäisi nousevan elämän sisältöä tyhjentävä ja viihteistävä joukkotiedotus.

"Massatiedotusvälineistö, sanalla sanoen, ei ole hyvä eikä paha; se on yksinkertaisesti mahtitekijä, ja kuten jokaista mahtitekijää, sitäkin voidaan käyttää joko hyvin tai huonosti." Vapaan sanomalehdistön esitaistelijat eivät Huxleyn mukaan kyenneet ennakoimaan läntisissä kapitalistisissa demokratioissa tapahtunutta "laajan massatiedotusvälineistön kehittymistä, joka ei ole niinkään kiinnostunut siitä, mikä on totta tai valhetta, kuin kuvitteellisesta, siitä mikä on täysin tai lähes täysin joutavaa." Vaikka Huxley totesi ja ennakoi tätä tiedotusvälineiden viihteistymistä, tuskinpa hänkään olisi sentään osannut kuvitella "Kauniiden ja rohkeiden" kaltaisten saippuasarjojen tai Orwellilta nimensä näppärästi lainanneen"Big Brotherin" ja muiden "tositv"-viihdesarjojen esiinmarssia.

Tyhjänpäiväinen viihde toimii pohjimmiltaan uskontojen tavoin, joiden jo Karl Marx totesi olevan oopiumia kansalle: "Uskonnon 'toinen maailma' eroaa huvituksen harhamaailmasta, mutta ne muistuttavat toisiaan siinä, että ne ovat eittämättä 'irti tästä maailmasta'. Molemmat ovat mieltäkiehtovia, ja jos ne koetaan liian yhtäjaksoisesti, molemmista voi tulla (...) uhka vapaudelle."

"Nykyajan diktaattorit luottavat propagandassaan lähinnä toistoon, salaamiseen ja rationalisointiin - he toistavat iskulauseita, jotka haluavat hyväksyttävän tosina, salaavat tosiasioita, joita eivät halua saattaa kansan tietoon, ja nostattavat ja ohjaavat intohimoja, joita voidaan käyttää puolueen tai valtion eduksi. Kun manipulaation taito ja tiede tulevat paremmin ymmärretyiksi, tulevaisuuden diktaattorit oppivat epäilemättä yhdistämään sen metodit niihin tauottomiin huvituksiin, jotka lännessä uhkaavat nykyään hukuttaa joutavuuksien mereen sen rationaalisen propagandan, joka on oleellista yksilöllisen vapauden säilymiselle ja demokraattisten laitosten eloonjäämiselle."

VIII

Kun Huxley kirjoitti kirjaansa Sääli uutta sukupolvea, oli Hitlerin ja kansallissosialismin kukistumisesta kulunut aikaa vasta hieman toistakymmentä vuotta. Neuvostoliiton stalinistinen diktatuuri oli edelleen voimissaan. Huxley pohtii fasismin massapsykologiaa ja toteaa kansan joutuneen Hitlerin nerokkaassa propagandassa eräänlaisen massamyrkytyksen uhriksi.

Hitlerin ja Stalinin diktatuurit eivät ole kehittynessä maissa myöhemmin saaneet enää vastaavassa muodossa jalansijaa, mutta eräänä hyvin toimivaksi osoittautuneena massamyrkytyksen muotona voidaan pitää modernia mainontaa.

Huxleyn mukaan diktatuuri pysyy hengissä "vetoamalla, ei järkeen eikä valistuneen oman edun valvontaan vaan intohimoihin ja ennakkoluuloihin, niihin mahtaviin 'kätkettyihin voimiin', kuten Hitler niitä nimitti, jotka piilevät jokaisen ihmisen alitajunnan syvyyksissä."

Mutta samoilla alueilla operoi myös januskasvoinen mainonta. Kehittynyt mainonta ei myy tuotetta vaan mielikuvia, kosmeettisten aineiden valmistajat eivät myy 'lanoliinia' vaan toivoa. Ja mainonnan menetelmät olivat puolestaan jo 1950-luvun lopulla valjastettu politiikan käyttöön: "Yhdysvaltain molemmat puolueet kaupallistavat ehdokkaansa ja vaalikysymykset samoin metodein, joita liikemaailma on kehittänyt saadakseen tuotteensa kaupaksi."

Lopputuloksena on Huxleyn mukaan siis alitajuntaan ja mielikuviin perustuvaa mainontaa ja hygieenisiä, tuotteistettuja poliitikkoja: "Nykyään käytettävät metodit poliittisen ehdokkaan kaupallistamiseksi, ikäänkuin hän olisi hajujenpoistaja, antavat äänestäjäkunnalle takeen siitä, ettei se milloinkaan tule kuulemaan totuutta mistään asiasta."

IX

Hitlerin demagogia ja mainonnan politiikkaan asti tunkeutuvat lonkerot ovat Huxleylle esimerkkejä ihmismielten joukkomuokkauksen menetelmistä, mutta tätä mielenmuokkausta voidaan jalostaa myös yksilötasolle Pavlovin koirakokeiden viitoittaman ehdollistamisen avulla. Tämän ehdollistamisen keinoarsenaaliin Huxley lukee kemialliset mielenmuuntajat, alitajuisen taivuttelun ja uniopetuksen.

Huxleyn vuonna 1931 kirjoittamassa Uljaassa uudessa maailmassa ihmiset käyttivät kemiallisena mielenmuuntajana somaa, jonka esikuvan Huxley oli löytänyt Veda-kirjoista ja Intian vanhojen arjalaisten valloittajien uskonnollisissa rituaaleissa käytetystä huumeyrtistä. Uljaan uuden maailman soma "synnytti autuuden tunteen, johti suurempina annoksina näkyjen näkemiseen ja kolmen tabletin syömisen jälkeen vaivutti virkistävään uneen. Ja kaikki tämä kävi päinsä ilman, että sielu tai ruumis olisi mitenkään joutunut kärsimään."

Mutta mielihyvävaikutusten ohella ja niiden ansiosta soma oli samalla diktaattorin arsenaalin voimakkaimpia hallintavälineitä. "Yksilöjen järjestelmällinen huumaaminen valtion hyväksi (...) oli maailmanvalvojien politiikan kannatinpylväitä. Päivittäinen soma-annos oli suojakeino henkilökohtaista sopeutumattomuutta, yhteiskunnallista levottomuutta ja kumouksellisten aatteiden levittämistä vastaan.

Kun Huxley vuonna 1957 kirjoitti kirjaansa Sääli uutta sukupolvea oli sekä mielialalääkkeiden että synteettisten huumeiden kehittämisessä astuttu aimo harppaus eteenpäin. LSD 25 oli kehitetty ihmelääkkeeksi ja huumeeksi, joka oli laillinen 60-luvun loppupuolelle ja jonka haittavaikutuksia vielä ei tiedostettu. Kaikki tiedämme nyt LSDn tuhoisat haittavaikutukset mutta sen jälkeen käyttöön on otettu yhä uusia mielialalääkkeitä, aluksi voimakkaammin riippuvuutta aiheuttavia ja nyttemmin toisen sukupolven masennusläkkeitä, joista riippuvuus on lähinnä psyykkistä, mutta jotka alkavat kuulua kehittyneissä maissa joka kodin lääkekaapin vakiovarustukseen.

Huxley varoittaa tulevia sukupolvia yhä pidemmälle kehitetyistä kemiallisista mielenmuuntajista: "Näitä keksintöjä voidaan, kuten kaikkia muitakin, käyttää joko oikein tai väärin. Ne saattavat auttaa psykiatria hänen taistelussaan mielisairauksia vastaan, mutta ne saattavat auttaa myös diktaattoria hänen taistelussaan vapauden tukahduttamiseksi. Todennäköistä on kuitenkin (koskapa tiede on jumalaisen puolueetonta), että ne sekä orjuuttavat että vapauttavat, parantavat ja tuhoavat samalla kertaa", Huxley toteaa sarkastisesti.

X

Hieman yli puoli vuosisataa sitten Aldous Huxley kirjoitti kirjassaan Sääli uutta sukupolvea:

”Aikakaudellemme on annettu monia lisänimiä – ahdistuksen aika, atomiaika, avaruusaika. Yhtä hyvällä syyllä sitä voisi nimittää televisiokiihkon ajaksi, sentimentaalisten jaaritusten ajaksi tai äänilevysankarien ajaksi.”

Mitäpä Huxley tuumisi, nähdessään ja eläessään meidän aikaamme nyt... Hän näkee uhkatekijöiksi coca-colan ja popcornin, freudilaisen alitajuisen taivuttelun, alitajuntaan vaikuttavat suggessiot ja kaupallisten propagandistien vaikutusyritykset (piiloviestit) uhrien tajuntaan:

”Tehokkaimpia ei-rationaalisen taivuttelun metodeja tietoisuuden kynnyksen yläpuolella on vetoaminen mielleyhtymiin, assosiaatioihin. Propagandisti assosioi mielivaltaisesti valitsemansa tuotteen, ehdokkaan tai aatteen johonkin käsitteeseen tai henkilökuvaan, jota useimmat tietyn kulttuurin piirissä elävät ihmiset pitävät ehdottomasti hyvinä. Niinpä kauneus voidaan mielivaltaisesti assosioida mihin hyvänsä raivaustraktoreista virtsaneritystä edistäviin aineisiin asti...”

Poliitikkojen tuotemerkkeihinhän kuuluu vaikkapa hymy, rehellisyys ja uskottavuus – mutta ennen kaikkea suggeroiva mielikuva ihanteesta, jota poliitikko kaupittelee ja jonka avulla hän saattaa muovata heidän tunteitaan ja mielipiteitään, ilman että he lainkaan käsittävät, mitä hän tekee.

Huxley liittää uhkakuviin myös 1950-luvulla psykologiassa trendikkään ”uniopetuksen” idean ja kysyy lopulta, pystyvätkö demokraattiset laitokset selviytymään näiden ammattitaitoisten mielenmuokkaajien myyräntyöstä, ”jotka ovat läpikäyneet tieteellisen koulutuksen sekä yksilöjen että joukkojen hyväksikäytössä?” Voiko kasvatus neutralisoida ihmisen alttiutta suggerointiin, voiko laki valvoa ihmisten suggeroitavuuden hyväksikäyttöä?

XI

Niin. Voiko ihminen? Pystyykö ihminen? Ja mitä hän voi ja mitä hänen pitäisi tehdä. Tässä Huxley on ehkä neuvottomimmillaan. Kuten hän jo alussa toteaa: ”vapauden vihollisia käsittelevä aihepiiri on suunnattoman laaja”. Mutta entä vapauden puolustuskeinot, niitä jää jäljelle vähän, ehkä vain yksi tai kaksi.

Yksi on vapauden arvo: kasvatus vapauteen – joka sisältää myös kielen ja mielen tarkkuuden propagandistisia pyrkimyksiä vastaan. Toinen on rakkauden ja myötätunnon arvo – joka on kaikille ihmisolennoille yhtä välttämätöntä kuin ruoka ja asunto. Ja lopulta ymmärryksen arvo, jota ilman rakkaus on voimaton ja vapaus saavuttamattomissa.

”Mitä voimme tehdä? Voimme kasvattaa itseämme vapauteen – kasvattaa paljon paremmin kuin nykyään. Mutta vapaus, kuten olen pyrkinyt osoittamaan, on monilta tahoilta uhattuna, ja nämä uhat ovat monenlaatuisia – väestötilastollisia, yhteiskunnallisia, poliittisia, psykologisia...”

”Maailmassa on vielä jonkin verran vapautta jäljellä. Monet nuoret ihmiset eivät tosin näytä arvostavan vapautta. Mutta jotkut meistä uskovat yhä, etteivät ihmiset voi ilman vapautta tulla täysin inhimillisiksi ja että vapaus on siksi ensisijaisen arvokas. Kenties ne voimat, jotka nyt uhkaavat vapautta, ovat liian mahtavia, jotta niitä voitaisiin kovinkaan kauan vastustaa. Mutta meidän velvollisuutemme on tehdä kaikki voitavamme niiden vastustamiseksi.”

Kirjoja hyllystäni: Aldous Huxley: Sääli uutta sukupolvea osa I

I

1900-luvun merkittävimpinä tieteisromaaneina voitaneen melko yksimielisesti pitää Aldous Huxleyn tulevaisuusfiktiota ”Uljas uusi maailma” sekä George Orwellin tieteisromaania ”Vuonna 1984”. Huxleyn ”Uljas uusi maailma” (The Brave New World) ilmestyi 1932, Orwellin ”Vuonna 1984” julkaistiin vuonna 1948. Molemmat romaanit ovat edelleen ajankohtaisia, ehkä ajankohtaisempia kuin koskaan, vaikka Orwellin kirjan ”Vuonna 1984” nimen mukainen viimeinen käyttöpäivä onkin mennyt jo ja Huxleyn kirjan aikakehys joskus 500-600 j.F. (jälkeen Fordin) on vielä kaukana edessäpäin.

Huxleyn ja Orwellin romaanit ovat lähtökohdiltaan eräissä suhteissa samanlaisia. Molemmat ovat Science fictionia, joka tähtää maahan ja jonka päähenkilönä on ihmiskunta. Molemmat ovat myös kauhuskenaarioita. Niiden tulevaisuudennäkymät ovat ihmiskunnan kannalta lohduttomat. Ne kuvaavat totalitaristista maailmaa, jossa yksilöiltä on riistetty vapauden mahdollisuus, mutta tätä totalitarismia toteutetaan kirjoissa täysin päinvastaisilla tavoilla.

Orwell kuvaa kaikkialle lonkeronsa ulottavaa valvontayhteiskuntaa, jossa yhteiskuntakoneisto tukahduttaa pakolla yksilöllisen vapaan ajattelun. Huxleyn kirjassa taas kuvataan uutta uljasta maailmaa, jossa ihmistä muokataan täydellisemmäksi geenitekniikan avulla. Ihmiset alistetaan ja hallitaan tekemällä heidät riippuvaiseksi mielihyvästä, somasta, massaviihteestä ja seksistä.

II

Kumpaakaan edellämainituista kirjoista ei ole kirjahyllyssäni. Sen sijaan Aldous Huxleyn esseekokoelma ”Sääli uutta sukupolvea” kirjahyllystäni löytyy. Sen alkuteos ”Brave New World Revisited” ilmestyi vuonna 1958. Suomennos on vuodelta 1961. Sen esseiden tamatiikka kiertyy Uljaan uuden maailman ja Orwellin 1984:n ympärille. Huxley vertailee näiden kahden fiktion ajatuksia ja toteutumista nyt 1950-luvun lopun reaalimaailman näkökulmasta. Sitä kirjaa tässä käsittelen. Esseekokoelmassaan Huxley päätyy siihen johtopäätökseen, että hänen utopiansa on toteutumassa varmemmin kuin Orwellin visio.

”George Orwellin Vuonna 1984 toi silmiemme eteen tulevaisuudenkuvan, johon oli projisoitu nykyisyys, mikä merkitsi stalinismia, ja läheinen menneisyys, joka sai kokea natsismin kukoistuskauden. Uljas uusi maailma oli kirjoitettu ennen Hitlerin valtaanpääsyä Saksassa ja ennen Neuvostoliiton tyrannian esiinmarssia. Vuonna 1931 järjestelmällinen terrorismi ei ollut vielä sellainen ahdistava aikakauden tunnus kuin miksi se oli tullut vuonna 1948, eikä oman mielikuvitukseni luoma diktatuuri ollut niin brutaali kuin se mitä Orwell niin mestarillisesti kuvaa. Vuoden 1948 perspektiivistä Vuonna 1984 vaikutti pelottavan vakuuttavalta. Mutta tyrannitkin ovat sentään kuolevaisia ja olosuhteet muuttuvat.”

”Mutta jos lähdemme siitä otaksumasta, että suurvallat joten kuten voivat pidättyä tuhoamasta meitä, voimme sanoa, että tällä hetkellä vaakakuppi kallistuisi pikemminkin Uljaan uuden maailman kuin Orwellin luoman tulevaisuudenkuvan puolelle”, Huxley päättelee.

Vuonna 2011 tätä kirjoittaessani olen itsekin samaa mieltä Huxleyn kanssa. Valitettavasti. Kahdesta kauhukuvasta ihmiskunta on kulkenut kohti sitä kauhistuttavampaa.

III

Huxley katsoo maailmaa 1950-lopun perspektiivistä takautuen Uljaan uuden maailman ja Vuonna 1984 utopioihin, tarkastellen miten maailma on toteutunut kirjoittamishetkeen mennessä, mutta peilaten niitä myös tulevaan, ihmiskunnan tulevaisuuden uhkakuviin.

Huxley käsittelee ihmiskunnan suuria tulevaisuudenkysymyksiä ja uhkia sellaisilla otsikoilla kuin ”Liikakansoitus”, ”Heikkenevä sukukuntamme”, ”Liiallinen organisaatio”, ”Propaganda demokraattisessa yhteiskunnassa”, ”Propaganda diktatuurivaltiossa”, ”Mainonnan kahdet kasvot”, ”Aivopesu”, ”Kemialliset mielenmuuntajat”, ”Alitajuinen taivuttelu”, ”Uniopetus”, ”Kasvatus vapauteen” ja ”Mitä voimme tehdä?”

Huxley itse toteaa esipuheessa: ”Vapautta ja sen vihollisia käsittelevä aihepiiri on suunnattoman laaja, ja se, mitä olen kirjoittanut, on tietenkin liian vähän tehdäkseen sille täyttä oikeutta; mutta olen ainakin kosketellut monia ongelman eri näkökohtia. (…) Olen jättänyt pois tutkielmastani eräitä vapauden vihollisia (mikä ei johdu siitä että ne olisivat merkityksiltään vähäpätöisiä, vaan mukavuussyistä ja siitä, että olen käsitellyt niitä aiemmin) nimittäin varustautumisen ja militarismin (...) ne univormupukuisten poikien, valkoisten, mustien, ruskeiden ja keltaisten, muodostamat loppumattomat rivistöt, jotka marssivat tottelevaisina kohti yhteistä hautaa.”

Vuoden 2011 näkökulmasta voin vain todeta Huxleyn vision uhkakuvat pääosin toteutuneiksi lukuunottamatta kemiallisten mielenmuuntajien esiinmarssia, mikä on lainsäädännöllä estetty varsinaisten huumeiden käyttömuodossa, mutta korvattu masennus- ja mielialalääkkeillä. Ainoa mikä ei Huxleyn kirjassa ole alkuunkaan toteutunut on osasto: ”Mitä voimme tehdä?” Olemme edelleen pystysuoraan matkalla helvettiin.

IV

Päällimmäisenä Huxleyn kuvaamissa ongelmissa on liikakansoitus. Vuonna 1931 ”Uljaan uuden maailman kirjoittamisen maapallon väkiluku oli noin 2 miljardia. Neljännevuosisata myöhemmin ”Sääli uutta sukupolvea” kirjan kirjoittamisen aikoihin maapallon väestömäärä oli 2,8 miljardia. Tältä pohjalta Huxley osittain maalaisjärjellä osittain mm. lääketieteen kehitykseen sekä puhtaan veden saatavuuden paranemiseen liittyen Huxley arvioi paljon tarkemmin kuin monet myöhemmät futurologit maapallon väestömääräksi vuosituhannen vaihteessa noin 5,5 miljardia. (Tosiasiassa 6,1 miljardia vuionna 2000, 6,89 miljardia nyt vuonna 2011 ja noin 9 miljardia vuonna 2050.)

Huxley enakoi, että ihmiskunta ei ilman jonkinlaista totalitarismia kestäisi kun kasvun rajat tulervat vastaan. Siinä hän oli osittain väärässä. Olemme selviytyneet näihin asti luonnonvaroja ja kolmatta maailmaa riistämällä, maata, vettä ja ilmaa saastuttaen, ilmastonmuutoksen uhkaamina mutta mistään välittämättä eteenpäin porskuttaen. Toisaalta: Huxley ei ennakoi, missä vaiheessa liikakansoitus muuttuu kestämättömäksi aiheuttaa väistämättömän selkkauksen ja totalitaristisen pakkovallan.

”Kaikki diktatuurit eivät synny samalla tavoin. Uljaasen uuteen maailmaan johtaa lukuisia teitä, mutta niistä kenties suorin ja lavein tie on se tie, jota nyt kuljemme, tie, joka käy jättiläislukujen ja kiihtyvän lisääntymisen kautta.”

V

Aldous Huxleyn Uljaan uuden maailman nerokkaimpia keksintöjä on järjestelmällinen rodunjalostaminen ja rodunheikentäminen geeniteknologian avulla. Ihmistuotantoon jaettu karkeasti kahteen lahkoon, valioihmisalkioihin joista jalostettiin alfa-, beeta- ja jopa alfaplus-ihmisiä. Toisaalta ”kastittomia”, jotka oli hedelmöitetty alempitasoisilla siittiö- ja munasoluilla ja käsitelty niitä vielä alkoholi- ja proteiinimyrkyillä niin että nämä ihmiset olivat miltei inhimillisen tason alapuolella, mutta saattoivat suoriutua yksinkertaisista töistä.

Alempiarvoisten ihmisten, työmuurahaisten, massaa hallinnoitiin sallimalla heille estoton ja vilkas kanssakäyminen vastakkaisen sukupuolen kanssa, heitä viihdytettiin jatkuvin huvituksin ajatuksia herättämättömällä massaviihteellä ja heidän uskollisuutensa varmistettiin riippuvuutta aiheuttavalla, hyvää oloa tuottavalla huumeella somalla. Kirjassa ”Sääli uutta sukupolvea” Huxley palaa teemaan; hän pohtii lääketieteen ja hyönteismyrkkyjen kehitystä, jotka parantavat elinolosuhteita, mutta samalla heikentävät sukukuntaamme.

”Sillävälin eteemme on noussut mitä järkyttävin moraalinen ongelma. Me tiedämme ettei pyrkimys hyvään oikeuta väärien keinojen käyttämistä. Mutta mitä on sanottava niistä nykyään niin usein esiintyvistä tilanteista, joissa hyvien keinojen käyttö johtaa lopputuloksiin, jotka osoittautuvat vahingollisiksi?”

Huxley kirjoitti kirjaansa ”Sääli uutta sukupolvea” yli 50 vuotta sitten, aikana jolloin DDTtä pidettiin ydinaseiden ja ydinteknologian ohella eräänä ihmiskunnan suurimmista keksinnöistä. DDTn uskottiin ratkaisevan maatalouden tuholaisongelmat. Niin se ratkaisikin, mutta nyt tiedämme mitä kaikkea muuta se sai aikaan: Hiroshiman ja Nagasagin kaltaisen joukkotuhon eliökunnassamme.

Huxleyn jo 1931 esittämä ajatus geeniteknologiasta rodunjalostuksessa sen sijaan piilee tänäkin päivänä edelleen nurkan takana. Me syömme jo geenimuunneltua viljaa, syömme sillä ruokittuja ja tehokasvatettuja nautoja ja sikoja, onko vain ajan kysymys, milloin yhteiskunnassa siirrytään kehittämään myös geenimuunneltuja ihmisiä? Ja mitä tapahtuu sen jälkeen? Ollaanko hyvässä tarkoituksessa avaamassa Pandoran lipasta yhtenä askeleena ihmiskunnan tuhon tiellä?

”Me olemme vaikean eetillisen ongelman sokkeloissa, ja ulospääsy vaatii kaiken älymme ja kaiken hyvän tahtomme”, Huxley maalaa vuonna 1958. Niissä sokkeloissa me olemme edelleen, tänäänkin.