Ennakkoluulo toiseen potenssiin

Kuuntelin radiosta henkilön haastattelua. Ilmeni että hastateltu on lyhytkasvuinen, alle metrin mittainen, on istunut elämänsä rullatuolissa, ja on vammainen. Sen lisäksi hän on yrittäjä, kirjoittanut kirjan, opettaa naurujoogaa ja puhuu positiivisesta elämänasenteesta.

Kuuntelin haastattelua mielenkiinnolla, korvat höröllä. Ihminen joka jaksaa kaikista vastoinkäymisistä huolimatta olla avoin, positiivinen ja aktiivinen. Yrittää ratsastaa ja pudota hevosen selästä luita rikkoen. Pitää sitäkin positiivisena kokemuksena. Kaikki se onnellisuushan meiltä tavallisilta harmailta kadunkulkijoilta elämästä puuttuu.

Miten tuo kohtalon murjoma ihminen jaksaa olla iloisempi ja energisempi kuin minä? Kunnioitin hänen sanomaansa, ihailin hänen kirjaansa jota en kylläkään ole lukenut, arvostin elämäniloa ja positiivisia ajatuksia joita hän kertoi, kun ikkunan takana levittäytyi alkutalven illan pimeys. Elin mielessäni naurujoogatunteja hänen oppilaanaan. Olin niin sanotusti lääpälläni.

Kävin välillä kusella.

Äkkiä havahduin.

Mitä erityistä tämä ihminen minulle kertoi? Miten hänen sanomansa poikkeaa Jari Sarasvuon sanomasta? Myös Jari Sarasvuo on kirjoittanut kirjoja, myös Jari Sarasvuo on positiivinen ja elämäniloinen, myös Jari Sarasvuo voisi opettaa naurujoogaa ja naurattaakin monissa seminareissa yleisöään. Jari Sarasvuo laskuttaa varmasti enemmän tekemisestään ja haastateltu puolestaan kertoo ja kirjoittaa aivan varmasti enemmän oman elämänkokemuksensa pohjalta sanomaansa.

Kuitenkin inhoan Jari Sarasvuota syvästi, mutta tämän ihmisen puhetta kuuntelin herpaantumatta.

Mutta sanoma on pohjimmiltaan sama. Itse asiassa sanat ja kielikin olivat samat. "Suhtautukaa elämään positiivisesti, niin minäkin suhtaudun. Ottakaa vastaantulevat asiat haasteina ja tarttukaa niihin joihin parhaiten pystytte."

Huomasin äkkiä olevani toiseen potenssiin asennevammainen. Näyttelen hyväksyväni vammaisuutta mutta nostankin vammaisen jalustalle, vaikka hän ei sanoisi sen kummempaa kuin Sarasvuo. Pyyhittyäni ihailun kultapölyn haastatellun ympäriltä, huomasin että hän on kyllä arvostettava ihminen, mutta hänen sanomassaan ei ollut mitään sellaista jota en ennen olisi kuullut. Lukematta kirjaa epäilen, ettei se ole sen parempi kuin jonkin "terveen" ihmisen kirjoittama. Naurujoogan opettajia on suomessa leegio. Rullatuolissa eläjiä myös.

Häpeän itseäni. Kaikista ennakkoluuloista vapautumisen luuloistani huolimatta huomaan olevani edelleen syvästi vammainen: En osaa suhtautua vammaiseen kuten ihmiseen!

Ekologinen jalanjälki

Nykyään on trendikästä puhua ilmastonmuutoksesta, kasvihuonekaasuista, ihmisen ekologisesta jalanjäjestä ja hiilijalanjäljestä. On myös trendikästä hankkia askelmittari, sykemittari ja kävelysauvat kuntopoluille. On trendikästä hankkia kolesterolimittari, verenpainemittari ja painonvartijoiden kaloritaulukko kotikäyttöön. On trendikästä hankkia alkometri ja tarkistaa ajokunto krapula-aamuina sekä trendikästä pyöräillä töihin (joukkoliikenteen sijaan) jotta ekologinen jalanjälki supistuisi. On myös trendikästä laskea ja laatia excel-taulukoita kuntoilustaan, ruokatottumuksistaan, kulutetuista nautintoaineista sekä omasta hiilijalanjäljestään.

Niin: On trendikästä hankkia joka tarpeettomaan tarpeeseen sopiva laskuri, jolla sitten voi mittailla ja määritellä elämäntapojaan ja aiheuttaa pahaa mieltä ja itseruoskintaa puutteellisuudestaan ja elämäntapojensa epätäydellisyydestä.On trendikästä ruoskia itseään squash-kentällä, painonvartijoissa, aa-kerhoissa, prekariaattien kokouksissa ja "älymystökeskusteluissa" maapallon huonosta hapesta ja ekologisesta tuhosta sekä oman elämäntapansa riittämättömyydestä. On trendikästä muuttaa maalle ja elää vaihtoehtoista elämää: syödä samaa pullamössöä kuin kaupungissakin. Elää samaa elämää kuin ennenkin, mutta nyt siinä on hieno homeenvihertämä sävy.

Turhin näistä kaikista trendeistä on tämä ihmisen hiilijalanjäljen mittaaminen ja laskeminen. Ilmastonmuutokseen on "havahduttu" vasta nyt, kun kaikki on biosfäärin ja maapallon ekologisen tulevaisuuden suhteen on jo liian myöhäistä. Paskat on havahduttu. Tämä kaikki (tai suuri osa siitä) on ollut maapallon viisaiden päättäjien ja myös maapallon henkisen älymystön ynnä poliitikkojen tiedossa jo teollisesta vallankumouksesta lähtien.

Emmekö me muka tienneet?

Emersonin essee "Luonnosta" ilmestyi 1844. Henry David Thoreau julkaisi "Elämää metsässä" 1854 ja "Kävelemisen taito"-esseen 1862. 1854 intiaanipäällikkö Seattle piti kuuluisan puheensa USAn kongessille, miten "Maata, vettä tai ilmaa ei voi omistaa". Rachel Carsonin "Äänetön kevät" ilmestyi 1962. Pentti Linkolan "Unelmat paremmasta maailmasta" 1971. Sanotaanko, että mahdollisuus havahtumiseen olisi kyllä ollut, halua ja pyrkimystä ei.

Freoniongelma räjähti käsiin ja tiedostettiin julkisesti 1980-luvun puolivälissä. Tuolloin näin Helsingin Sanomissa (!) vastoin Erkon virallista linjaa kirjoitetun pikku-uutisen, jossa lueteltiin Suomen eniten freoneja tuottavat paikkakunnat. Oli "havahduttu" siihen että freonit tuhoavat otsonikerrosta ja deodoranteissa on freonia. Naiset ja osin miehetkin suihkuttelivat kainaloihinsa tonnikaupalla kasvihuonekaasuja. Freonilliset ponnekaasut kiellettiin deodoranteissa, mutta freonituotantoa se ei lopettanut.

Helsingin Sanomien uutisen mukaan Suomessa kolmanneksi eniten freoneja tuotti vaasalainen KWH Pipe; 60 tonnia vuodessa - ja vielä dödökiellon jälkeen. Sen rinnalla yhden naisen hajusteet eivät paljon painaneet. Koska olin tuolloin Pohjanmaa Kansa -nimisessä sittemmin lakkautetussa pienessä maakuntalehdessä Vaasan toimituksessa töissä, sain juttuidean. Soitin KWH Pipen toimitusjohtajalle ja kysyin: "Mitä ihmettä te siellä puuhaatte, kun freoneja valmistetaan tonnikaupall?". Koska freonit olivat juuri siihen aikaan trendikkäitä, sain haastattelun.

Haastattelussa toimitusjohtaja oli kauhuissaan. Hän sanoi, että he totisesti eivät ole tienneet mitä ovat tehneet. He sanoivat valmistavansa kaukolämpöputkien eristeitä. Niitä freoneja on laajamittaisesti lykätty maapallon kaukolämpöverkostoihin 1960-luvulta lähtien. Ilmaan vapautuvien freonien matka yläilmakehiin kestää 30 vuotta, joten se mitä nyt näemme ilmastonmuutoksena on itse asiassa tapahtunut merkittävältä osalta jo 30 vuotta sitten.

"Freonitehtaan" johtaja kertoi myös, että he jo vajaat kymmenkunta vuotta sitten olivat kehittäneet myös freonittoman vaihtoehdon kaukolämpöputkien eristeeksi (miksi jos ilmastonmuutokseen oli "havahduttu" vasta 1985?). Ainoakaan Suomen kunta ja kunnanvaltuusto ei ollut kuitenkaan ostanut tätä freonitonta vaihtoehtoa, koska se oli 25 prosenttia kalliimpi kuin freonillinen.

Kysyin vielä mitä näille 1960-luvulla maan alle upotetuille kaukolämpöputkille sitten pitäisi tehdä, kun ne suuressa osassa maailmaa olivat juuri tuolloin vanhenemassa uusimisikään. "Haudatkaa ne ikuisiksi ajoiksi maan poveen!", sanoi "freonitehtaan" johtaja.

Kirjoitin asiasta aukeaman jutun Pohjanmaan Kansaan ja sivun jutun Ilta-Sanomiin. Se ilmestyi joulun alla. Tarkoituksellisesti. Joulukinkun sulattamiseksi, joulupyhien epistolaksi. Värähtikö kenenkään päättäjän tai mielipidevaikuttajan korva? Ei värähtänyt. Joulukinkku lihotti ja paskatti. Hieman myöhemmin keksittiin kyllä freonien talteenottolaite jääkaapeista, mutta en tiedä poistetaanko freoneja maasta ylöskaivettavista vanhoista kaukolämpöeristeistä vieläkään.

Kirjoituksestani ja haastattelustani on aikaa noin 25 vuotta. Silloinkin havahduttiin. Mutta Maapallon päättäjät rullaavat edelleen omalla radallaan. Ja älymystö vaikenee. Maapallo kulkee omaa tuhoaan kohti. En jaksa käsittää miten suuret maapallon (ja kansalaisten korvien) vaikuttajat, eivät halua intiaanipäällikkö Seattlen tavoin huolehtia Telluksen, omien lastensa ja lastenlastensa hengissäsäilymisen ehdoista. En jaksa käsittää ydinvoimaa ja ikuisuuteen kestäviä jätteidensäilytyskaivoksia. En jaksa ymmärtää sitä, minkälaisessa maailmassa oikein elän.

Itse uskon että maapallon ekologinen tasapaino on tuhoutunut sillä hetkellä, kun ihmiskunta 5000 - 10000 vuotta sitten siirtyi merkittävältä osin metsästäjä- ja keräilykulttuurista paimentolais- ja maanviljelykulttuuriin. Tuossa vaiheessa myös ihmiskunta alkoi myös lisääntyä Thomas Malthuksen lain mukaan potentiaalisesti, hallitsemattomassa määrässä, vailla luonnollisia vihollisia, bakteereja lukuunottamatta. Bakteeritkin kukistettiin sittemmin penisilliinin voimin.

Mikä on ihmisen ekologinen jalanjälki maan päällä? Katsokaa maapallon eroosiota! Katsokaa Tyynen valtameren jätepyörrettä! Katsokaa katuvalojen ulottumattomissa tähtikirkkaina öinä suihkumatkustajakoneiden ja satelliittien liikkuvia valopisteitä! Katsokaa ihmisen sukupuuttoon tuhoamien lajien listaa! Katsokaa viemäreiksi saastuneita jokia, tuhottuja metsiä, raiskattua luontoa ja katsokaa itseänne peilistä! Lämpömittariin ei tässä tilanteessa kannata edes tuijottaa, saati askelsykemittariin. Painonvartijataulukot eivät tähän hätään auta.

Ekokatastrofi Suomessa

Suomessa on tapahtunut ainakin kolme (no listaamiseni jälkeen viisi) vakavaa ekokatastrofia, joista ei ennen, tapahtumisen hetkellä tai niiden jälkeen ole pahemmin uutisoitu lehdissä. Ainakaan nämä katastrofit eivät ole kantautuneet viisaiden päättäjiemme korviin eikä henkisen älymystömme keskustelunaiheiksi.

1. Ensimmäinen oli Pohjanmaan tervanpoltto 1500-luvulta lähtien. Pohjanmaan metsät hakattiin ja kaadettiin sekä poltettiin tervaksi lähes viimeiseen mäntyyn ulkomaankaupan ja laivanrakennusteollisuuden tarpeisiin. Raiviot kaskettiin pelloiksi. Pellot ojitettiin ja joet saatiin tulvimaan. Tulvivat joet valjastettiin tekoaltaiksi ja voimaloiksi.

2. Voimalavaljastus havaittiin hyväksi ideaksi muuallakin kuin tervantuotannon ja ojituksen tulvittamilla joilla ja Urho Kekkosen toimiessa osto- ja myyntiasiamiehenä valjastettiin ensin Kemijoki ja sitten kaikki muutkin Perämereen ja Selkämereen laskevat merkittävät joet voimalakäyttöön lukuunottamatta Simojokea ja Tornionjokea. Kemijoen lohi tapettiin sukupuuttoon ja käytännössä valjastettiin Suomen koko kalastuselinkeino kannattamattomaksi.

3. Jo monivuosisatainen maatalouden kaskeaminen ja raivaaminen sekä soiden ojitus, jota olivat tehneet jo aikoinaan tilallansa hallaisella Saarijärven Paavo sekä Pohjantähden alla Koskelan Jussi keksittiin 1950-luvulla kannattamattomaksi käyneen maatalouden soveliaaksi tukimuodoksi, josta Vapo, valtio ja metsänomistajat saivat laajamittaisella hukkaojituksella kaikki kansantaloudellisen hyödyn, vaikka ojitettujen soiden varteen ei koskaan kasvanut metsää muutamaa ojanvarsinärettä lukuunottamatta, vaikka soista ei tullut peltoa eikä metsää. Eivätkä turvepriketit ja pelletit käyneet kaupaksi. Valtio tuki ja voitti erikoisen laskentakaavan mukaan ja Suomen suot ojitettiin ja tuhottiin muutamaa Lapin aapaa lukuunottamatta.

4. 1900-luvun alkupuolella tai puolivälissä keksittiin myös tehometsätalous. Se lopetti kaskiviljelyn ja teurasti metsänhoidon jota maalaisjärjellä oli siihen asti hoidettu harvennushakkuilla ja uusiutuvasti kasvattaen. Valtion määräyksestä metsät muutettiin puupelloiksi ja kasvatettiin hakuumittaiseksi aluskasvittomaksi sotilasosastoksi, jonka oksilla eivät linnut liverrä ja joiden lahokannoissa eivät toukat kasva perhosiksi. Tuhottiin Suomen luonnon ekologinen monimuotoisuus.

5. Kaupungistuminen... Liittyy kaikkeen edelliseen.

Lopputulos: Etsi Suomesta luontoa ja kerro minulle heti, jos jostain löydät sen.

Emmehän me oikeasti välitä

Oma ekologinen jalanjälkeni ja hiilijalanjälkeni on suomalaisittain pieni. Olen taiteilija ja köyhä. En omista juuri muuta kuin yhdet ehjät lenkkitossut sekä ranttisaappaat. Yhtään huonekalua en ole asuntooni ostanut. Sukkia lukuunottamatta en osta myöskään vaatteita. Saan ne kaikki jostain. Käyn köyhien ruokajonossa ja saan sieltä päiväysvanhaa sapuskaa. Käyn toimeentuloturvamaksuillani Alkossa ja värikaupassa, ostan viiniä, taulunpohjia ja öljyvärejä. Viinirahat palautuvat valtiolle hyötykäyttöön. Niillä voisi suojella metsiä, mutta niillä rakennetaan moottoriteitä. Niitä en tarvitse. Minulla ei ole yksityisautoa, koska minulla ei ole rahaa pitää sitä.

Voisin kehuskella ekologisuudellani kulttuuripiireissä ja hankkia pääni ympärilleni luonnonsuojelijan (tai spurgun) sädekehän. Mutta en elä erityisen ekologisesti. Unohtelen pihavalon päälle säännöllisesti. Vuokraisäntäni purnaa että poltan muutenkin valoja asunnossani yötä päivää turhaan. Omistan kaksi pakastinta kuten Linkolakin. Niihin kerään syksyisin marjoja ja sieniä. Ne ovat päällä vaikka eivät olisi erityisen täynnäkään. Huuhtelen tiskit juoksevalla vedellä. Suurin osa ekologisuudestani johtuu vain ja ainoastaan rahattomuudesta. Oikeasti en välitä.

Eihän kukaan meistä oikeasti välitä. Se on vain trendikästä. Hei, ruvetaan kaikki prekariaateiksi! Suojellaan ilmastoa ja siunaillaan ilmansaasteita! Dyykataan roskiksesta ruokaa, koska se on trendikästä, mutta ei mennä marjametsään, kun ei ole kumisaappaita. Ne eivät ole trendikkäitä. Huolehditaan huomisesta hyvässä seurassa. Lasketaan hiilijalanjälkiä ja vertaillaan niitä keskenämme. Mutta ei piitata paskaakaan maapallon tulevaisuudesta. Mitä se meille kuuluu!

Jokaisen maaplaneetan päällä tallustelevan ihmisen ekologinen jalanjälki on auttamattomasti liian suuri. Muutama biafralainen tai viidakon reservaateissa kyhjöttävä alkuperäiskansa saattaa pärjätä osapuilleen omillaan. Mutta evvvk.

Sen ajatteleminen ei ole trendikästä, että jokainen kuluttamani muovipussi, jokainen aiheuttamani öljy- tai bensalitran osto yksityisen tai julkisen kulkuneuvoon, jokainen avaamani kahvipaketti ylittää maapallon ekologisen kantokyvyn. Että yli 6 miljardiin lisääntynyt ihmiskunta ylittää luomakunnan kantokyvyn. Eikä se edes kannata. Minä ainakin aion katsoa nämä oman elämäni kortit loppuun asti. En tapa itseäni. Elämä on (luullakseni) omalta kohdaltani harvinaista ja mielenkiintoista. Elän liikoja ekologisuuksia miettimättä ja tunnustan nuoruuden idealismista kärsimäni tappion.

Toivon kuitenkin että maapallon kehityksessä voisi tapahtua radikaali rakenteellinen ja ajatuksellinen muutos tuossa vuoden 2012 joulukuun tienoilla, jolloin mayat ovat ennustaneet vanhan maailman loppuvan ja uuden alkavan. Vesimiehen aikaahan on ennustettu tulevaksi jo 1960-luvulta lähtien. Toivon että maapallo säilyisi elinkelpoisena planeettana myös tuleville ihmis- ja oliokunnan sukupolville. Ja että me ihmiset tekisimme edes aikamme kuluksi jotain sen hyväksi.

Suomalaiset - lukeva kansa

Suomi on todellinen sivistysmaa. Erityisesti tämä käy ilmi suomalaisten lukuharrastuksesta:

"Toisen maailmansodan jälkeen Suomi on vähitellen noussut maailman johtavien kirjantuottajamaiden joukkoon. Unescon tilastot eri maiden kirjatuotannosta kattavat vuodet 1950-1996. Vuonna 1996 Suomessa julkaistiin noin 2,6 kirjanimikettä tuhatta asukasta kohden (kuvio 2). Asukaslukuun suhteutettu kirjatuotanto on Suomessa Euroopan unionin maiden korkein ja maailman toiseksi korkein, vain Islannissa tuotetaan enemmän nimikkeitä suhteessa asukaslukuun. Suomen ja Islannin lisäksi Alankomaissa, Tanskassa ja Sveitsissä kustannetaan vuosittain yli kaksi kirjanimikettä tuhatta asukasta kohti." (Lähde: Tilastokeskus/UNESCO.

Kuulostaa hyvältä. Kirjanimikkeitä julkaistaan Suomessa maailman toiseksi eniten, vain saareensa eristyneellä Islannilla on varaa tuottaa kirjanimikkeitä asukasta kohti enemmän kuin Suomella. Islantilaisten johtoasema tässä tilastossa ei ihmetytä. Heillähän on pitkä luku- ja kirjoitusharrastuksen perinne riimukirjoituksista lähtien. Kun vielä muistetaan että pelkästään Kalle Päätalon jokavuotista Iijoki-kirjaa ostettiin aikanaan ja vieläkin isänpäivän alla enemmän kuin monella kehitysmaalla on varaa painattaa kirjoja yhteensä, on syytä tyytyväisyyteen? Me olemme lukeva kansa.

Totuus ei kuitenkaan ole aivan sellainen kuin se tilastoissa näyttää. Suomalaisten lukuharrastus ei selity pelkästään Kalle Päätalon, Anni Polvan, Ursula-Pohjolan Pirhosen, Laila Hietamiehen tai Reino Lehväslaihon mittavalla tuotannolla. Kirjanimikkeiden hurja määrä perustuu oppikirjatuotantoon. Veikkaisinpa että oppikirjanimikkeiden määrässä asukasta kohti Suomi nousee kilpailemaan jopa Islannin rinnalle.

Mitäs pahaa oppikirjatuotannossa sitten on? Oppikirjathan juuri ihmisiä sivistävätkin. Kyllä, kyllä. Mutta kolikolla on toinenkin puoli.

Siskontyttöni meni tänä syksynä lukion ensimmäiselle luokalle. Hän aikoi säästää oppikirjaostoksissa ja aikoi hankkia osan kirjoista naapurikunnassa asuvalta luokkaa ylempänä olevalta ystävältään. Mutta vain yksi (1 kpl !) luokkaa ylempänä olevan tytön kirjoista sopi siskontytön opetussuunnitelmaan. Kaikkien muut kirjat olivat vanhentuneet vuodessa. Missään muussa maassa oppikirjojen tieto ei vanhene yhtä nopeasti kuin Suomessa!

Miten tämä selittyy?

Oppikirjojen tuotanto on ketju, jonka jokainen osa haluaa nakertaa palan opiskelijan tai hänen vanhempiensa kukkarosta tai ainakin sen sisällöstä. Oppikirjoja kirjoittavat opettajat. Niitä julkaisevat kirjankustantajat. Niitä myyvät kirjakaupat. Ja niistä maksavat koululaisten vanhemmat. Jokaisessa opettajassa piilee haave joskus saada julkaistua oman alansa oppikirja, joten kustantamoille tarjottujen käsikirjoitusten virta on taattu. Kirjankustantajat ja kirjakaupat elävät ensi sijaisesti ja viime kädessä oppikirjatuotannon varassa. Kaunokirjallisuus on loppujen lopuksi suurten kustantamojen tuotannossa pelkkää kosmetiikkaa, jolla ei niiden liikevaihdossa ole suurtakaan merkitystä. Mutta oppikirjan joutuu ostamaan jokaisen lukion jokainen oppilas.

Miksi sitten uusi kirja joka vuosi? Miksei oteta vain uusia painoksia entisistä? Juuri siksi, että on olemassa siskontyttöjä, jotka olisivat valmiit ostamisen sijasta hankkimaan käytetyn kirjan kaveriltaan. Kirjoja saa myytyä enemmän kun joka vuosi vaaditaan hankkimaan uudempi painos tai eri niminen kirja. Haluaisin puhua tässä jopa opiskelijoita ja vanhempia kohtaan viritetystä salaliitosta. Opettajat kirjoittavat, kustantajat kustantavat, kirjakaupat myyvät ja opetushallitus vahvistaa opetussuunnitelmat.

Miksi opetushallitus on mukana tässä ketjussa? Haiskahtaako tämä korruptiolta? Oikeastaan opetushallitus on tässä asiassa jäävi, niin suuri sananvalta opettajakunnalla on opetushallitukseen. Miksi opetusministeriö ja opetusministeri eivät puutu tähän hyödyttömään opetusmateriaalitulvaan? Jos kirjassa jokin lause vanhenee, eikö asia korjaantuisi oppitunnilla opettajan huomautuksella. Miksi jokaista uutta tietoa varten nimenomaan Suomessa täytyy painattaa uusi kirja? Miten muissa sivistysmaissa tullaan toimeen ilman Suomen kaltaista oppikirjojen valtamerta?

Kirjat sivistävät ihmistä. Itsekin olen kirjoittanut pari runokirjaa. Purenko siis omaa nilkkaaani puuttuessani kirjankustantajien kahmu- ja rohmupolitiikkaan, jonka opetusministeriö ja opetushallitus ovat siunanneet. En tiedä. Mutta oikea tieto ja totuus pysyvät. Ne eivät vaihdu vuosittain, korkeintaan täsmentyvät. Aristoteleen runousoppi on edelleen pätevä, Platon ja monet muut antiikin kreikkalaiset tiesivät maapallon olevan pyöreä ja planettojen kiertävän aurinkoa, vaikka se Keskiajalla unohdettiin lähes tuhanneksi vuodeksi.

Hyviä kirjoja kannattaa lukea. Jos jokin kirja kuten Raamattu, Platonin teokset, kiinalaiset viisauskirjat tai Koraani on säilynyt kirjojen bestseller-listoilla yli tuhat vuotta, siinä on pakko olla sisällä jotain viisasta, lukemisen, ajattelemisen ja sivistymisen arvoista. Kehotan ihmisiä edelleen ostamaan kirjoja, lukemaan niitä ja sivistämään itseään. Mutta muistutan että hyviä kirjoja saa kirjastostakin.

Oppikirjojen kohdalla tilanne on hankalampi. Ne on melkeinpä pakko ostaa, koska yhtä kirjaa luetaan koko lukukausi tai lukuvuosi. (Ikävintä tässä on tuo oppilaiden ja heidän vanhempeinsa kukkarolle käyvä PAKKO.) Sitten ne vanhenevat ja käyvät kelvottomiksi kuin puiden lehdet, jotka syksyllä kellastuvat, putoavat ja hautautuvat lopulta lumihankeen maatuakseen takaisin maaksi, josta ne ovat tulleetkin.

Tätä en hyväksy. Toivoisin ettei opetusministeriökään tätä hyväksyisi. Että oppikirjoja puuhaavien opettajien ja kirjankustantajien suihin soviteltaisiin edes jonkinlaisia kuolaimia. Muutaman kustantamon konkurssin uhallakin. Kyllä Suomessa tarpeellinen määrä kirjoja julkaistaisiin ilman oppikirjoilla rikastuneita kustantajarohmuja jatkossakin.

Hamningberg 70 N - 30 E "Maailman loppu"

Hamningberg 70 astetta pohjoista leveyttä, 30 astetta itäistä pituutta, Euroopasn koillinen reuna. Paikka jonka lempinimi on "Maailman loppu". Tämän jälkeen tulee vain meri ja ei-mitään. Pohjoisemmassa on enää vain Huippuvuoret ja Pohjoisnapa. Idässä seuraava etappi on Novaja Zemlja.

Hamningberg, kuollut maa, unen maisema. Tämä on vuorenpeikkojen ja korppien valtakuntaa. Maa josta kasvaa enää vain pystysuoria kivisiä patsaita ja pylväitä. Vuorten ikiaikaiset seinät ovat nousseet täällä pystyyn maan alkuvoimaisessa puristuksessa pusertuen yhteen ja lomittain kuin rypistetty paperi, kaatuen milloin mihinkin suuntaan ja muodstaen valtavia rapautuneita kivisiä hampaita ja tikareita.

Hmningberg, kivimaailma. Alue, jossa aika ja suhteellisuudentaju katoavat. Täällä elävät enää kivet ja meriset linnut. Luonto on rakentanut vuorten seinämistä ylittämättömän rintavarustuksen. Koko maisema on yhtä valtavaa luonnon muovaamaa stonehengea. 15 metriä korkeita kivisiä pylväitä, joiden takana 30 metriä korkeita kivisiä pylväitä, joiden takana on 100 metriä korkeita kivisiä pylväitä, ja näistä kivisistä pylväistä ja paasista vuorten pystysuorat seinät on rakennettu.

Hamningberg, kaiken ei-minkään keskellä kuollut kylä. Tämän vertikaalisen, kivisen maailman äärimmäisessä laidassa, vuorten kainalossa, meren syleilyssä, on yllättäen pieni laakea nummi, joka kasvaa ruohoa eikä mitään muuta. Ja tällä nummella on kalastajakylä, jonka kaikki ympärivuotiset asukkaat lepäävät kylän hautausmaalla. Katselen hiljaisena vuonna 1993 kuolleen kylän viimeisen asukkaan hautaa. Tässä lepää pastori M A Pettersen. Hautausmaalla, jossa on joitakin kymmeniä ristejä, tiivgistyy Hamningbergin historia, kylän surullinen loppu. Jostain toisesta hautarististä löytyy paljonpuhuva teksti, joka tiivistää elämisen ankarat olosuhteet täällä: "Ukient mann fra havet 08.11.1910

Kalan varassa

Tällä raja-alueella, Euroopan pohjoisella laidalla, ihmisen asutuksen historia on pitkä. Finnmarkenin alueen vanhimmat esinelöydöt on ajoitettu vuoteen 8000 eaa, aikaan jolloin jääkausi oli vasta väistymässä Pohjois-Suomesta ja meri peitti maata Rovaniemen korkeudelle asti. Hamningbergkin on vanha lappalaisten asuinalue. Täältä on löydetty jäänteitä kajakista, joka on ajoitettu 1000 - 2000-luvulle eaa.

Ensimmäiset norjalaiset tulivat Hamningbergin alueelle noin 1000-luvulla. Viikingit verottivat lappalaisia, samoin kuin Suomessa pirkkalaiset ja hämäläiset. Kala oli merilappalaisille tärkein toimeentulon lähde; meri oli "täynnä kalaa" ja sen arvo verotuksen ja kaupankäynnin välineenä ymmärrettiin jo varhain. On muistettava että turska on vaelluskala, joka syntyy Lofooteilla ja vaeltaa aina Siperiaan asti - ja kalastajat ovat vaeltaneet kalojen perässä. Kevätsesongilla on kalastettu ensin Lofooteilla, myöhemmin Hamningbergin alueella.

Vasta 1500 luvulla alkanut kalantuotanto, alkeellinen "kalateollisuus", mahdollisti laajemman pysyvän asutuksen syntymisen. Kalantuotanto oli kuivakalaa. Se mahdollisti pysyvän asutuksen. Kalastusta harjoitettiin purje- ja soutuveneillä. Kala oli lähellä rantaa ja kevätsesongilla veneen saattoi täyttää soutamalla. Kylässä asui vakituisesti noin 100 ihmistä, mutta kalastussesongilla alueella saattoi olla 500 ihmistä. Näin 1900-luvulle asti.

1900-luvun vaihteessa Hamningbergista oli jo kehittynyt Lofoottien rinnalla toinen Ruijan keskeinen kalastusalue. Kylässä asui 300 - 400 ihmistä, mutta kevätsesongilla kalastajien tullessa kylän väkimäärä kaksinkertaistui. Rantaviivassa oli parhaimmillaan 10 kalatehdasta, jotka vastaanottivat kalaa, kuivasivat sitä ja välittivät edelleen. Kalastajat asuivat sesongin aikana turvekattoisissa aittamaisissa rakennuksissa, joista vanhimmat kylässä edelleen säilyneet ovat 200 vuoden ikäisiä asumuksia.

Kylän kuolema

Hamningbergin kylä on syntynyt, kasvanut ja lopulta myös kuollut täysin kalastuksesta riippuvaisena. Vuosisadan vaihteen kukoistava kalastajakylä on nyt talvisin autio. Viimeisten kalastajaveneiden hylyt maatuvat kylän rannassa, kymmenestä kalatehtaasta on pystyssä enää yksi, joka kesäisin toimii matkustajakotina. Vintturit ja taljat ovat ruostuneet. Kalastusta tällä alueella harjoittavat enää vesilintujen ja kajavien valtavat parvet ja kalatehtaan varustuksen omaavat troolarit.

Lopulta koko Hamningbergin tuhoutuminen oli kiinni kalastuslaiturista ja aallonmurtajasta, jota kylään oli hyaviteltu 1900-luvun alusta lähtien, mutta jota lopulta koskaan ei saatu. 1900-luvulla veneet kasvoivat ja Hamningbergiin olisi tarvittu aallonmurtaja ja uusi kalastuslaituri. Paikalliset ihmiset olivat aloittaneet aallonmurtajan rakentamisen jo vuonna 1910, mutta omat rahkeet eivät riittäneet eikä valtio myöntänyt rahaa rakentamiseen. Sitten historiakin tuli peliin maailmansodan muodossa.

Vuosikymmenien odotukset ja haaveet aallonmurtajasta romahtivat lopullisesti vuonna 1965, jolloin Norjan valtio päätti, ettei kalastuslaituria koskaan rakenneta. Suuri kalasatama rakennettiin Svartnäsiin ja Båtsfjordiin. Tämän päätöksen jälkeen väki muutti Hamningbergista kerralla.

Hamningbergin paradoksi on, että väki muutti kylästä pakokauhunomaisesti samaan aikaan, kun valtio rakensi kylään palvelut. Korvaukseksi menetetystä kalasatamasta Hamningbergiin valmistui tie vuonna 1966. Kun tie tuli, täältä oli hyvä muuttaa pois. Aiemmin Hamningbergilla oli ollut yhteys ulkomaailmaan lähinnä meritse. Nyt Hamningbergiin saatiin tien lisäksi muutkin palvelut: kylään rakennettiin uusi koulu ja saatiin sähköt. Mutta kun tie valmistui, väki muutti Varangeriin, Båtsfjordiin ja muualle. Valtiovalta havahtui ja tarjosi edullista lainaa ja tarjosi edullista lainaa, jotta asukkaat olisivat muuttaneet takaisin, mutta se ei enää auttanut.

Hamningberg tyhjeni kerralla. Kylään jäi vain neljä ympärivuotista asukasta: pappi, jääkäri, vanhapoika ja papin vaimo, jotka elivät kylässä elämänsä loppuun asti. Viimeisenä siis kuoli pastori Pettersen 1990-luvun alussa.

Tulevaisuuden toivoa ja uhkakuvia

Kesäisin Hamningberg ei sentään ole aivan tyhjä. Lintujen, lampaiden ja porojen lisäksi kylässä liikkuu kesällä ihmisiäkin. Täällä asuu vielä osavuotisesti Hamningbergista aikanaan poismuuttaneiden kalastajaperheiden jälkeläisiä, kylässä oleskelee joka kesä lyhyempiä tai pidempiä aikoja geologeja, lintuharrastajia, taiteilijoita ja valokuvaajia sekä turisteja, jotka kaikki ovat omalla tavallaan lumoutuneet tästä jylhästä, karun ankarasta maailmasta.

Vielä 1990-luvulla kylässä toimi kesäisin Lilly Riise Hansenin ja Erling Sundven ylläpitämä kauppa ja posti. Ne ehtivät olla toiminnassa noin 150 vuotta kauppatalossa jonka Lilly Riisen isoisä oli rakentanut 1800-luvun puolivälissä. Nykyisin Hamningbergissa toimii kesäisin enää kahvila.

Hamningbergin ainutlaatuiset maisemat ovat nykyisin kuitenkin tien ansiosta turistien ja luonnonharrastajien tavoitettavissa. Erityisesti lintuharrastajat ovat viehättyneet paikasta, jonka ohitse kulkee koko arktisen muuton valtavirta.

Päivittäin vaeltelevat kajavien monituhatpäiset armeijat kalastusmatkoillaan Båtsfjordin ja Svartnäsin välillä. Paikallisena täällä voi havaita muun muassa kaikki neljä Euroopan kihulajia. Arktisten lintujen muutto on täällä varsinainen luonnonnäytelmä. Loppukeväästä ja elo-syyskuussa vesilintujen massat ja hanhien kolonnat sivuuttavat tämän paikan. Arktisten lintujen muuton havaintopaikkana Hamningberg on nykyään yhtä tärkeä kuin Novaja Zemlja.

Hamningbergin ympärivuotisen asuttamisen esteenä on se, että tietä ei aurata talvisin, se tulisi liian kalliiksi. Mutta matkailijoiden virta kylään on lisääntynyt vuosi vuodelta ja kesäisin alueella on melkeinpä vilkasta; kylässä liikuskelee jo aiemmin mainittuja taiteilijoita, geologeja, lintumiehiä, kalastajaperheiden jälkeläisiä, mutta enimmäksen tietenkin tavallisia turisteja. Jokin tässä kaikessa Hamningbergin maiseman karuudessa ja sen karussa kohtalossa koskettaa silti: itse kylä ei hengitä, se ei nää elä.

Jotain Hamningbergin luonnon ainutlaatuisuudesta kertoo sekin, että näitä muistiinpanoja tehdessäni merikotka lentää matalalla suoraan yli 150 vuotta vanhan kauppatalon yli ja jatkaa 200-vuotisten turvekattoisten asumusten yli merelle liitäen levitetyin valtavin siivin jonnekin Vardötä kohti. Mutta merikotkan silmin voi jossain etäisyydessä, aluevesirajojen ulkopuolella erottaa myös japanilaisen, kreikkalaisen tai espanjalaisen jättimäisen turskatroolarin, oikeammin kelluvan kalatehtaan, jotka ovat kalastaneet "meren tyhjäksi kaloista" kuten Finnmarkenilla tavataan sanoa.

Vihreästä liikkeestä, puolueesta ja politiikasta

1

Vihreä liike ja myöhemmin puolue saivat alkusysäyksensä kuten tiedetään ensi sijaisesti Koijärven kansanliikkeestä. Kävin Koijärvellä vuonna 1979 Koijärvi-kamppailun toisena vuonna ihmettelemässä mitä siellä oikein puuhataan. Perille oli vaikea liftata eikä siellä silmien eteenavautunut Koijärvi juuri pahaista rutakkoa kummemmalta näyttänyt. Linnuille varmaan kuitenkin erinomainen asuinseutu.

Helsingistä kuljetettiin paikalle linja-autokuljetuksina "luonnonsuojelijoita". Suuri osa näistä nuorista ei tuntunut Helsingin ulkopuolella saati metsässä koskaan käyneenkään. Teltalleni tuli joku pyytämään kumisaappaita lainaksi, että pääsisi suojelemaan luontoa ihan konkreettisesti. Kun minulla tuntui olevan koko porukan ainoat kunnolliset kumisaappaat, ajauduin heittelemään kiviä padon päähän ja samalla jouduin lehtikuvaan Uuden Suomen etusivulle.

Sain Koijärvellä vihreän kipinän. Kävin Suomussalmella ampumaradalla järjestetyllä Maanpuolustusleirillä "Äiti Maan puolesta", jossa hahmoteltiin suomalaista vihreää aatetta ja ruohonjuuritason toimintamalleja lähinnä norjalaisten ekofilosofien Hartwig Saetran ja ArneNaessin ajatusten pohjalta. Leirin portilla oli valtava ja sykähdyttävä banderolli: "Mielekästä työtä kaikille!"

Porukkaa ja puhetta pyörittivät pitkälti samat henkilöt jotka sittemmin tulivat tunnetuksi vihreän liikkeen keulakuvina: Pekka Haavisto ja Pekka Sauri, Ville Komsi, Roi Vaara ja Heidi Hautala mm. Vastaava idealismileiri oli järjestetty jo vuotta aiemmin Inkoossa ja sen keskustelun hedelmät julkaistiin myös Pekka Sundellin toimittamana kirjana: Ympäristö Yhteiskunta ja Elämäntapa.

Sain tilaisuuden päästä kuokkavieraaksi leirin päätteeksi järjestettyyn pohjoismaisten kommuunien"salaiseen" jokavuotiseeen yhteistapaamiseen, Nordisk Samaktioniin. Suomessahan taisi olla siihen aikaan korkeintaan kaksi kommuunia, Arkki ja Omenapuukylä. Mutta täällä tapasi oikeita kommuuneissa vuosia eläneitä ihmisiä joilla oli idealismin ohella ihan konkreettistakin kokemustakommuunielämästä ja sen mukanaan tuomista huolista.

Erityisesti olin otettu tromssalaisesta anarkistista, joka oli ollut perustamassa Kristianiaa Tanskaan, mutta kun siitä tuli hippien turistikohde paennut Keski-Norjaan, jonne hän Tromssan lähistölle oli perustanut omavaraisen maatalouskommuunin. Hän oli kuukauden verran kiskonut vaimonsa kanssa kamppeita ja parivuotiasta lasta käsikärryillä Tromssasta Suomussalmelle.

Anarkistiperhe asui omassa tiipiissä Samaktionin pihassa, kieltäytyi yhteisruokailusta ja söi omassa kommuunissa tuotettuja kasviksia. Tiipiin katolla liehui Yin/Yang-lippu. Vaimo ja lapsi näyttivätpaljon kärsineiltä. Kun Arkin vihreät valtaajat pohtivat idealismeja, anarkisti kyseli miten kommuuneille voitaisiin saada lisää auroja ja kuokkia. Myös muiden pidempi-ikäisten kommuunien suurempia huolenaiheita olivat esimerkiksi lasten koulutukseen liittyvät (oppivelvolliosuudenvastaiset) ajatukset.

Anarkisti oli käynyt Altassa pettymässä Alta-joen suojeluyritykseen. Hän jakeli leirillä Alta-joensuojelusta kirjoittamaansa pamflettia, joka alkoi mieliinsyöpyvillä sanoilla: "Tuskin koskaan niin monet ihmiset ovat kokoontuneet yhteen niin hyvän asian puolesta ja epäonnistuneet niin täydellisesti kuin Alta-joella tapahtui."

(Muutamaa vuotta myöhemmin sattui kyytiini käsivarressa miehen tunteva liftari, jolta kysyin mitä anarkistin kommuunille kuuluu. Anarkisti kuulemma viettiaikaansa tromssalaisessa mielisairaalassa.)

2

Vihreän liikkeen kannatus alkoi nopeasti kasvaa ja vielä nopeammin alkoi vihreä aate rapistua. Kun Vihreästä liike päätettiin äänestyspäätöksellä muuttaa ensin Vihreäksi liitoksi ja sittemminpuolueeksi, lähtivät linkolalaiset kävelemään liikkeestä. Itse olin omista henkilökohtaisista syistäni poistunut jo ennen sitä takavasemmalle. Ennen sitä olin kuitenkin mm. käynyt Arkissa parin vuorokauden vierailulla ystäväni Jacob Donner-Amnellin luona. Hämmästelin kun hän lopulta vaivautuneena mutta ystävällisesti ehdotti minulle ovea valitellen työkiireitään. Hänen piti valmistella Helsingin Työväenopistossa alkavaa talonvaltaamisen opintopiiriä.

Vihreästä Liitosta tuli alusta pitäen pääkaupunkikeskeinen ja elitistinen. Minut, muu Suomi ja ennenkaikea varsinainen luonnonsuojeluliike ikäänkuin pakolla sysättiin liikkeen ulkopuolelle. Soininvaara alkoi pyöriä televisiouutisissa kalkulaattorinsa kanssa. Ville Komsi kumisaappaissaan ja Kalle Könkkölä rullatuolissaan pääsivätt eduskuntaan. Heidi Hautala unohti Kasvisravintolan aikaiset aatteensa kiitettävän nopeasti ja alkoi esiintyä valtiomiesmäisesti. Kai Vaara häipyiideoineen Kristianiaan. Pekka Sauri lopetti sarjakuvien piirtämisen ja ryhtyi Yöradiossa murehtimaan ja märehtimään humalaisten soittajien itsemurha-ajatuksia (päätyen lopulta apulaiskaupunginjohtajaksi).

Kannatus kasvoi, mutta puolue vajosi. Eduskuntavaleissa helsinkiläiset vyöryttivät mutta maaseudulla missä nyt luulisi vihrteiden ajatusten asuvan ei löydetty mistään edeseduskuntavaaliehdokkaita saati kannatusta. Lopputulos on nyt nähtävissä. Kansanedustajia on toistakymmentä mutta aatetta ei yhtään. Surullisin mielin istun syrjässä ja katselen vihreän liikkeen tuhoa Suomessa.


JK. Olen myöhemmin kehittänyt luonnonsuojeluaktiismille seuraavan määritelmän:

Suojeltavan kohteen tulee sijaita linja-automatkan sisällä Helsingistä siten, että suojelijat ehtivät luonnonsuojelupuuhista kotiin vanhempiensa luokse ennen päivällistä. Etsitään sellainen kohde vaikka kartalta tai kilauttamalla kaverille. vuokrataan linja-auto. Ja sitten vain luontoa suojelemaan!

Itella palvelee - mutta vain autoilijoita

Itella kehittää palvelujaan Seinäjoellakin. (Itella on se firma, jonka nimi ennen oli ymmärrettävästi suomen kielellä Posti, koska se kuljettaa postia. Itella on kai jotain ranskaa tai muuta tuntematonta kieltä.)

Sain paketin. Puolukan perkuun lomassa päätin käydä hakemassa sen. Posti on sijainnut kohtuullisen vajaan kilometrin päässä keskustasta poispäin Törnävällä, jonka monet tietävät Provinssirockista. Lähdin sinne siis.

Olin kyllä saanut kesällä ilmoituksen että posti muuttaa, mutta en muistanut minne, ja ilmoitus oli jo paperinkeräyksessä. Arvelin että johonkin lähitaloon tienoolla, ja muutenkin: helpointa oli katsoa postin ovesta uusi osoite. Siellä kävikin ilmi, että postikonttori on lakkautettu kokonaan ja asiakaspalvelupiste on Kärjen K-Marketissa Toritaipaleen varrella. Kärki on kaupunginosa Sorsanpesän takana, sen tiesin, mutta en ymmärtänyt missä siellä on tori.

Lähdin kävelemään kysellen matkalla neuvoa ihmisiltä. Kävelin, kävelin ja ihmettelin. Lopulta kävi ilmi että kyseinen K-Market ja posti sijaitsi puhelinluettelon kartan ulkopuolella Kärjen perukoilla, 2 km Sorsanpesästä Peräseinäjoelle päin. Ennen kuin ehdin perille alkoi sataa. Kotoa kävelymatkaa postiin tuli kammalla kartalta mitattuna 3,8 kilometriä, vaikka siis asun melkein keskellä kaupunkia (sic!). Posti on suunnassa, johon kenelläkään muulla kuin kärkiläisillä ei voi olla mitään asiaa. Tutustuin uusiin seutuihin.

Vastustan yksityisautoilua, eikä minulla niin ollen ole autoa. Polkupyörästä on takakumi puhki. En ole pitänyt kiirettä sen korjaamisessa. Seinäjoki on edelleen sen verran pieni kaupunki, että täällä pääsee kävelemälläkin hyvin kaikkialle mihin tarvitsee. Paitsi postiin.

Paketinhakumatkasta tuli siis lähes kahdeksan kilometrin kävelylenkki, paluumatka sateessa kastuen. Siinä kävellessä ehdin ajatella kaikenlaista. Mietin miten Hallilan mummot ja vaarit ja muut kävelyrajoitteiset saavat nyt haettua pakettinsa "postista". Vauhdikkalta vanhukselta postinhaku kyllä sujuu rullapotkukelkalla kepeästi parissa tunnissa. Mutta rullaattorilla tai kävelytukien kanssa se ei enää onnistu. Vaihtoehtona on oikeastaan vain taksi (n.20 euroa) tai paketin jättäminen postiin.

Seinäjoella toimii myös joukkoliikenne. Kärkeen pääsee kerran tunnissa. Postissa asioimisen jälkeen siellä pitää odottaa tunti, että pääsee takaisin. Melkein puoli työpäivää menee autottomalta ja polkupyörättömältä postin hakuun millä konstilla tahansa. Autolla postin haku sujuu kätevämmin.

Tässä yhteiskunnassa, maassa nimeltä Suomi, koko yhteiskuntarakenne on kehittymässä vain yksityisautoilijoita varten. Marketit rakennetaan kaupunkien ulkopuolelle, lähikaupat lakkautetaan. Autottomat asukkaat eivät pääsisi kunnolla edes kauppaan, ellei onneksi olisi Siwaa, jonka kaupat sijaitsevat siellä missä ihmiset asuvat. Autottomat ulkoistetaan tästä yhteiskunnasta

Nyt Itella näyttää seuraavan hypermarkettien esimerkkiä ja sijoittaa toimipisteensä ihmisten ulottumattomiin. Tavallaanhan tämä on tasapuolistakin. Haja-asutusalueilla postin palvelut on lakkautettu jo ajat sitten. Nyt saavat Itellan palvelu-uudistuksesta kärsiä myös kaupunkilaiset. Postipalvelut hajasijoitetaan sinne missä kukaan ei asu, jonkin automarketin kylkiäisiksi.

Minulla on onneksi vielä jalat kunnossa ja pystyn kävelemään rajoituksetta. Kahdeksan kilometrin paketinhakumatka ei tehnyt kipeää vaikka aikaa tuhraantui ja puolukat jäivät perkaamatta. Vaatteet nyt vähän kastuivat sateessa, mutta ei tullut kylmä eikä ollut talvi.

Solidaarisuudesta vanhuksia ja liikuntarajoitteisia kohtaan päätin kuitenkin, että irtisanoudun Itellan palveluista. Ilmoitan ystävilleni, että en ota vastaan paketteja postitse. Jos sellainen paketti postiin tulee, jätän sen noutamatta. Jos teillä on kirjettä painavampaa asiaa, lähettäkää se linja-autolla matkahuoltoon. Kirjeet otan vastaan vain sähköpostitse. Sillä hoidan kirjeenvaihtoni tästä lähin. Loput asiat hoidan puhelimitse tai paikan päällä käymällä.

Koska minulle ei tule sanomalehteäkään, en tee postilaatikolla mitään. Ulkoistan postilaatikon parin viikon siirtymäajan jälkeen tontiltani. Pelkkää paperiroskaa sinne on tullut tähänkin asti. Sosiaalitoimiston, työvoimatoimiston ym. byrokratioiden asiat hoituvat niissä käymällä.

Hieman katkerana katselen kaupungin suuntaan, jossa Itellan pääposti olisi sopivan parin kilometrin kävelymatkan päässä. Jos paketti olisi tullut sinne, olisin voinut hakea sen näppärästi ja samalla käydä vaikka kirjastossa. Mutta kun en kuulu siihen postinkantopiiriin...

Papalagit - samoalaispäällikkö Tuiavii valkoisen miehen maailmassa

”Tämä kirja kertoo tutkimusmatkasta, joka tehtiin päinvastaiseen suuntaan kuin tapana on ollut. Nyt ei ole liikkeellä länsimaisen koulutuksen saanut tiedemies havainnoimassa primiitiviä yhteisöjä. Nyt tarkastelee mainiota länsimaista maailmaaamme ns. alkukantainen ihminen.
Tuiavii syntyi ja kasvoi pienessä Tiavean kylässä, Samoan saariryhmään kuuluvalla Upolun saarella; aikanaan hänestä tuli kylänsä korkein päällikkö. Poikana hän oli joutunut lähetyskouluun, ja tutustunut – valkoihoisiin. Kun hänelle sitten tarjoutui tilaisuuteen matkustaa Eurooppaan, hän lähti katsomaan miten elivät omassa ympäristössään papalagit, jotka sanoivat tuovansa Etelämeren kansoille valon, mutta toivatkin pimeyttä.
Tuiaviin muistiinmerkintöjä valkoisen miehen maailmasta ei ollut tarkoitettu alunperin lainkaan painettaviksi; ne oli tarkoitettu yksinomaan hänen polynesialaisille maanmiehilleen. Tuiavii luovutti muistiinpanonsa ystävälleen Erich Scheurmanille, jonka myötävaikutuksella ja hääntäminä ne ilmestyivät kirjana ensimmäisen kerran 1920.
Mutta itse asiassa ne on löydetty vasta aivan viime aikoina: vasta nyt länsimainen ihminen tuntuu olevan valmis kuuntelemaan Tuiaviin sanomaa.”


Eric Scheurmanin esipuheesta:

”Nämä puheet osoittautuvat eivät enempää eikä vähempää kuin hätähuudoiksi kaikille Etelämeren alkuperäiskansoille, jotta nämä irrottautuisivat eurooppalaisesta valistuksesta.”

1. Papalagien ruumiinverhouksesta, heidän monista lannevaatteistaan ja matoistaan:

”Papalagit näkevät koko ajan vaivaa pitääkseen ruumiinsa hyvin verhottuina. Hänen mielestään ainoastaan pää, järjen sekä kaikkien hyvien ja huonojen ajatusten kotipaikka, oli huomionarvoinen. Siispä valkoiset jättävät peittämättä pään hätilassa myös kädet.
...
Niinpä papalagit verhoavatkin itsensä kiireestä kantapäähän lannevaatteilla, matoilla ja nahkoilla, jotka ovat niin lujia ja paksuja, ettei yksikään ihmiskatse tai auringonsäde läpäise niitä. Ne ovat niin tiiviitä, että heidän ruumiinsa tulevat kalvaiksi, valkeiksi ja raukeiksi aivan kuin aarniometsän pohjassa kasvavat kukat
…
Mutta iloitkaamme todella siitä, että ihomme voi rupatella auringon kanssa, että voimme liikuttaa jalkojamme vapaasti kuin villihevonen, koska niitä eivät sido lannevaatteeet eikä niitä paina jalkanahat
…
Iloitkaamme nuorista neidoista, joilla on ihana vartalo ja joiden jäsenet kiiltävät niin auringon kuin kuunkin valossa.”

2. Kivisistä arkuista, kivenhalkeamista, kivisaarista ja mitä niiden välissä on

”Papalagien asuntona on kova kuori kuin simpukalla. He asuvat kivien keskellä aivan kuin tuhatjalkaiset laavaskivien raoissa. Kivet ympäröivät heitä, niitä on heidän yläpuolellaan ja alapuolellaan. Heidän majansa muistuttavat kivestä tehtyjä pystyynkäännettyjä arkkuja täynnä reikiä ja lokeroita.
…
Otetaanpa tämä kaikki – kiviarkut täynnä ihmisiä, korkeat kivenraot, jotka virtaavat sinne tänne kuin tuhannet joet, ihmiset niissä, meteli ja myllerrys, musta hiekka ja savu kaiken yllä eikä missään puun puuta, taivaan sineä, kirkasta taivasta tai pilveä – niin tätä papalagit sanovat ”kaupungiksi”. He ovat hyvin ylpeitä luomuksestaan, vaikka siellä asuu ihmisiä jotka eivät ole koskaan nähneet ihmisiä, jotka eivät ole koskaan nähneet puuta, metsää, kirkasta taivasta tai Suurta Henkeä kasvoista kasvoihin.”

3. Pyöreistä metallinpaloista ja painavasta paperista

”Vain yhdestä asiasta Euroopassa ei tietääkseni vaadita rahaa: ilmaa jokainen saa hengittää niin paljon kuin vain haluaa. Tekeepä mieleni uskoa, että se on vain unohtunut, enkä epäröi väittää, että jos Euroopassa kuultaisiin nämä sanani, pyydettäisiin silmänräpäyksessä ilmastakin pyöreitä metallinpaloja ja painavaa paperia, kaikki eurooppalaiset kun jatkuvasti miettivtä uusia perusteita rahan karhuamiseksi.”

4. Tavaran paljous köyhdyttää papalagit

”Niinpä papalagien kädet eivät koskaan lopeta tavaroiden tekoa. Sen vuoksi valkoisten kasvot ovat usein väsyneet ja surulliset
…
Heidän täytyy tehdä tavaroita. Heidän täytyy varjella tavaroitaan. Tavarat ripustautuvat heihin ja ryömivät heidän ylitseen kuin pienet hietamuurahaiset.

5. Papalageilla ei ole aikaa

”...mutta ennen kaikkea he rakastavat sitä, mitä ei voi saada kiinni vaikka se aina on olemassa – aikaa. Siitä he pitävät paljon melua ja tyhmää puhetta. Vaikka aikaa ei voi saada enempää kuin mitä mahtuu auringon noususta sen laskuun, eivät he tyydy siihen.
…
Jotkut papalagit väittävät, ettei heillä koskaan ole aikaa. He juoksevat päättömästi ympäriinsä kuin aitun riivaamina, ja mihin ne menevätkin, he saavat aikaan onnettomuuksia ja kauhua, koska he ovat kadottaneet aikansa.”

6. Papalagit ovat tehneet Jumalasta köyhän

”Papalagin ajattelutapa on erikoinen ja mitä monimutkaisin. Hän ajattelee aina kaikesta, miten se olisi hyödyksi hänelle itselleen ja kuuluisi oikeuden mukaan hänelle. Yleensä hän ajattelee yhtä ihmistä, ei kaikkia. Ja tämä ihminen on hän itse.”

7. Suuri Henki on koneita vahvempi

”Papalagit tekevät paljon tavaroita, joita emme osaa tehdä emmekä koskaan tule ymmärtämään ja jotka ovat meille vain painavia kiviä.
…
Eivätkä papalagit vielä ole rakentaneet yhtään konetta, joka suojelisi heitä kuolemalta. He ivät ole vielä valmistaneet tai tehneet mitään, joka olisi suurempaa kuin mitä Suuri Henki saa aikaan joka hetki.”

8. Papalagien ammateista ja koko ajatuksen hölmöydestä

”Jokaisella papalagilla on ammatti. On vaikea selittää, mitä se tarkoittaa. Se on jotain, minkä pitäisi olla hyvin mieluista muttei yleensä ole. Ammatti merkitsee, että ihminen tekee aina vain yhtä ja samaa.”

9. Keinotekoisen elämän taloista ja paperien tulvasta

”...samoin kuin ei voi olla merta ilman vettä, ei voi olla eurooppalaista elämää ilman keinotekoisen elämän taloja ja paperien tulvaa. Jos nämä molemmat riistetään papalageilta, he ovat kuin kalat kuivalla maalla: ne voivat vain räpiköidä evillään, mutta eivät enää pysty uimaan tai pulikoimaan mistä ne niin pitävät.”

10. Ankara ajatustauti

”Pitänee paikkansa, ettemme harjoita tietämistä, tai niin kuin papalagit sanovat, ”ajattelua”. Mutta kysynpä vain, onko tyhmä se, joka ei paljon ajattele, vai se, joka ajattelee liikaa.
…
Niille jotka rakastavat tällaista päässä leikkimistä se on hauskaa ja hyväksi ja voipa siitä olla salattua hyötyäkin. Mutta papalagit ajattelevat niin paljon, että mietiskelystä tulee heille tapa, välttämättömyys, jopa pakko. Heidän täytyy koko ajan ajatella. Heidän on hyvin vaikeata ajatella ja samanaikaisesti elää kaikilla jäsenillään. He elävät usein vain päällään, kaikki aistit syvässä unessa...”

11. Papalagit tahtoivat vetää meidät pimeyteensä

”Mutta haluamme vielä saada heidät vakuuttumaan ja huutaa heille: Pysykää poissa iloinenne ja riemuinenne, pitäkää kaukana hurja rikkauksien keräämisenne, samoin kuin himonne olla veljiänne suurempia, monet järjettömät tekonne, sekavat kättenne työt, uteliaat ajatuksenne ja tietonne, jotka eivät kuitenkaan pidä mitään sisällään. Kaikki typeryytenne, jotka tekevät jopa unennekin matolla rauhattomaksi.”

Kolme sotaromaania

Kaksi aikalaiskuvausta – ja yksi jälkikuva

Pentti Haanpää: Korpisotaa (1940)
Eino Hosia: Tuliholvin alla (1940)
Antti Tuuri: Talvisota (1984)

I Kirjailijat etulinjassa

Vuoden 1940 aikana ilmestyi Suomalaisen Suomen silloisen kriitikon Eino Kauppisen arvion mukaan (marraskuuhun mennessä) puolisensataa kirjaa sodasta. 70 vuotta sitten hävityn talvisodan kunniaksi olen lukenut niistä kaksi: Pentti Haanpään Korpisotaa ja Eino Hosian Tuliholvin alla.

Ikään kuin vertailun vuoksi luin myös Antti Tuurin Pohjanmaaa-sarjaan kuuluvan romaanin Talvisota, jonka ensimmäinen painos ilmestyi 1984. Talvisodan aikaan Antti Tuuri ei ollut vielä syntynytkään.

Kustannusosakeyhtiö Otava ja yhdysvaltalaisen Prentice-Hall-kustannusliikkeen toimitus julistivat pian talvisodan päätyttyä kirjoituskilpailun parhaasta sotakuvauksesta. Kilpailun voitti Viljo Sarajan romaani ”Lunastettu maa”, toiseksi tuli Eino Hosian ”Tuliholvin alla” ja kolmanneksi Pentti Haanpään ”Korpisotaa”. Kaikki palkitut teokset ilmestyivät jo vuoden 1940 lopulla.

”Korpisotaa” ilmestyi uusintapainoksena talvisodan alkamisen 60 vuotispäivänä, ”Tuliholvin alla” julkaistiin uudelleen ”Suomalaisen kirjallisuuden klassikoita” -sarjassa 65 vuotta sodan päättymisen jälkeen. Ne ovat kestäneet ajan kulutuksen.

Kilpailun voittanut Viljo Sarajan romaani ”Lunastettu maa” sen sijaan synnytti ilmestyessään kiivaan polemiikin. Sitä moitittiin aikalaiskritiikeissä asiantuntemattomista taistelukuvauksista, sota-ajan propagandan toistelusta ja jopa Remarquen ”Länsirintamalta ei mitään uutta” -kirjan plagioimisesta.

Sarajan kirja onkin ainakin toistaiseksi painunut unohduksiin kirjastojen varastoihin. (Vai olisiko sen vuoro tänä vuonna, kun taas juhlitaan sodan päättymistä?)

Vastakkaiset lähtökohdat

Sekä Pentti Haanpää että Eino Hosia olivat jo ennen sotia tunnettuja kirjailijoita. Heidän kirjalliset vaiheensa ennen talvisotaa (ja sen päätyttyä) olivat kuitenkin hyvin erilaiset.

Pentti Haanpään (s.1905) kirjailijanura oli alkanut vuonna 1925 esikoisnovellikokoelman ”Maantietä pitkin” suurmenestyksellä, mutta vuonna 1928 ilmestynyt kriittinen armeijakuvaus ”Kenttä ja kasarmi” ajoi hänet lähes 10 vuodeksi julkaisupannaan.

Oikeastaan vasta ”Korpisotaa” lopullisesti armahti Haanpään, jota talvisotaan asti painosti kentän ja kasarmin varjo. 30-luvun henkisesssä ilmapiirissä jätkämieskulttuurin puolestapuhujaa ja pasifistista työläiskirjailijaa ei myötäkarvaan silitelty.

Kuvaavaa on, että Haanpään 30-luvun alkupuolella kirjoittamat yhteiskuntakriittiset teokset (mm. Noitaympyrä) ilmestyivät vasta Haanpään kuoleman jälkeen kootuissa teoksissa vuonna 1956.

Korpisodasta Haanpää sai kuitenkin valtion kirjallisuuspalkinnon 1941 ja samalla Otavasta tuli Haanpäälle pysyvä uusi kustantaja, jonka kädestä kirjailija sitten söikin leipää loppuelämänsä, viimeiset 15 vuotta.

Haanpään kanssa samana vuonna (1905) syntyneen Eino Hosian kirjailijantien alku sen sijaan oli hidas ja hankala. Erilaisten kirjallisten yritysten jälkeen hänen esikoisteoksensa ”Kypsynyttä viljaa” ilmestyi vasta vuonna 1937. Kun pää vihdoin oli saatu auki seurasivat romaanit ”Orjantappuratie” ja ”Tulipunaiset ratsastajat” heti seuraavana vuonna 1938.

Kritiikeissä Hosian kirjoihin suhtautuminen oli jossain määrin varauksellista aina ”Tuliholvin alla” sotakuvauksen ilmestymiseen asti. Jo ennen sotia valmistuneen romaanin ”Musta aurinko” julkaiseminen jäi talvisodan jalkoihin ja kirja ilmestyi vasta kirjailijan kaaduttua jatkosodan ensitaisteluissa 1941.

Kirjallisesti Pentti Haanpää ja Eino Hosia edustavat täydellisiä ääripäitä: Haanpää kirjoittaa niukkaa toteavaa realismia, hän kuvaa köyhän kansanosan arkielämää ja maalaisjärkistä todellisuutta.

Hosia puolestaan kuului 1930-luvun ”psykologisiin romantikkoihin”, hänen kielenkäyttönsä on huikeaa ekspressiivistä ja impressionistista tunteiden ja tunnelmien maalausta, joka sotakuvauksessa kohoaa raamatullisiin visioihin.

Etulinjan helvetissä

Minusta mielenkiintoisinta Eino Hosian ja Pentti Haanpään sotakuvauksissa ei ole niiden tyylillinen vastakohtaisuus vaan niiden yllättävän monet yhtenevyydet.

Molemmat tunnetut kirjailijat olivat talvisodan syttyessä jo vanhempaa ikäluokkaa, he kuuluivat täydennysjoukko-osastoihin, jotka heitettiin rintamalle ja etulinjaan vasta jonkin verran sodan syttymisen jälkeen.

Molemmat joutuivat pian kokemaan etulinjan kauhut pahoissa paikoissa: Haanpää Sallan suunnassa, jossa neuvostoarmeija pyrki katkaisemaan Suomen Lapin puolustuksen kahtia, Hosia Taipaleella ja Vuosalmella.

Molemmat kirjailijat pitäytyvät kirjoissaan tiukasti omaan kokemuspohjaansa, mutta rintaman taistelukuvauksissa kertojaminä ja yksityiset identiteetit katoavat: siellä ME taistelemme ja nimettömät miehet kokevat yhdessä etulinjan helvetinpiirin.

Puolustusvoitto - hävitty sota

Sekä suhtautuminen sotimiseen että viholliseen on Haanpään ja Hosian kirjoissa pitkälti samankaltainen. Haanpään kirjassa pasifistiset tunnot ovat selvemmin esillä, mutta ei Hosiakaan sodasta innoissaan ole.

On puolustauduttava ja puolustettava isänmaata, surmattavakin tunteettomasti, koska vihollinen hyökkää kohti, olkoonkin että yksittäiset vastapuolen sotilaat ovat sotaan yhtä syyttömiä kuin omat rintamamiehet. Sodan varsinaiset arkkitehdit ovat jossain muualla.

Sodassa ammutaan, taistellaan, tapetaan ja tullaan tapetuiksi, kärsitään pakkasesta, valvomisesta ja nälästä, pelätään kuolemaa ja ihmetellään tämän kaiken mielettömyyttä. Sellainen pohjalainen uho ja sankaruus, joka leimaa Antti Tuurin Talvisotaa, loistaa näistä sotakuvauksista poissaolollaan. Haanpään ja Hosian kirjoissa sotilaat eivät tee sankaritekoja vaan ainoastaan velvollisuutensa, puolustavat omaa maataan henkensä kaupalla.

Talvisodan arkitodellisuus on yksinkertainen: Vihollinen hyökkää ja hyökkää, sitä vastaan puolustaudutaan, näköjään menestyksellisesti loppuun asti - ja sodan päättyessä, rauhanehtojen tullessa tietoon mielen valtaa hämmennys: ”Mitä, hävittiinkö me tämä sota?”

-----

(Tutkija Vesa Karonen on kirjoittanut sekä jälkisanat Otavan julkaisemaan Korpisotaan että alkusanat SKS:n julkaisemaan Tuliholvin alla –kirjaan. Hänen perinpohjaisia esittelyjään olen käyttänyt häikäilemättömästi hyväksi asiatietojen osalta. Asiattomuudet olen kirjoittanut itse.

Mielenkiintoista mielestäni on kuitenkin, että Vesa Karonen Haanpään Korpisotaa -kirjan esittelyssä vuonna 1999 sivuuttaa Hosian teoksen pelkällä maininnalla, mutta suitsuttaa vuonna 2005 ”Tuliholvin alla” -romaanin alkusanoissa Hosiaa ja kirjaa estottomasti.

Haanpään Korpisotaa-kirjan esittelyssä Karonen toteaa: ”Korpisodan todellisuuskuvaus aloitti suomalaisen sotakirjallisuuden realismin. Se toi päähenkilöksi joukon tavallisia rintamamiehiä ja keskittyi heidän kokemuksiinsa.”

Hosian kirjan esipuheessa Karonen kirjoittaa saman asian uudella tavalla: ”Suomalainen sotakirjallisuus torjui (Yrjö) Jylhän, Hosian ja Haanpään voimin propagandistisen suuntautumisen. Suomalaisen sotakirjallisuuden pääasiaksi tulivat todenmukaisuus, realistinen kuvaustapa ja etulinjan rivimiehen näkökulma.”

Jokohan Karonen on tutustunut kahdesti mollaamaansa Sarajan romaaniin vai pitääkö se lukea ja arvostella itse? Minä pidän Hosian ”Tuliholvin alla” -kirjaa rakenteen ja kerronnan kielellisen rikkauden ansiosta jopa mielenkiintoisempana kuin Korpisodan sinänsä oivallista haanpääläistä sotakuvausta.

Ettekä te hyvät blogilukijani talvisodasta näin vähällä pääse. Tämä oli oikeastaan vasta johdanto ja jatkoa on tulossa lähipäivinä. Pysykää kanavilla.)

Eeva-Liisa Manner: Graffiitteja Birkenaun seinissä

Il cielo sereno

il campanile di Auschwitz

Judenlager Vernichtungslager Kazett

intrigo di ferro, di cemento, di fango è di fumo

è la negazzione della bellezza

Torre del Caburo

la Torre di Babele

Babelturm, Bobelturm

Ziegel

briques

tegula

cegli

kamenny

briks

téglak

Nicht essen

Fressen!

Pane

brot

broit

hljeb

pain

lechem

kenyén

è odio li ha sementati

Tutut ilot ja surut olen torjunut.

Sain kuolemalta väkevän leivän. MAX

Minä sain perunankuoria. MORITZ

A: Mikä toi sinut leirille

Gottlieb: Fähnrich Heinric,

kuolemantehtaan tavaranhankkija

Pietro: Huono onni

Zegelbränner: Polttotiilet

Scheissmeister: Paska

ARBEIT MACHT FREI

Le armi della notte, pietrificati del sonno. SIMON

Simon häipyi tänään, savupiipun kautta. Katosi kuin pieru Saharaan. PIERRE

Zukunft auf lagerdeutsch: Morgen früh – demani mattina

I ebrei un fenomeno molto triste:

la soffereno presenti i passato a ataviche... LEVI

Poesia! Auschwitzin jälkeen ei enää kirjoiteta runoja, se on sopimatonta ja mautonta.

Vain idiootit kirjoittavat runoja. DANIEL

Minä kirjoitan. Idiootti

Jumala loi taivaan ja maan, eläimet ja ihmiset, ja Jumala oli totuus. Sitten ihminen loi taiteen, ettei olisi kuollut totuuteen. Nyt tuo iloinen tiede on kaputt, on vain Jumalan totuus. Me kuolemme siihen. LEONARDO

Kuole sinä, minä en aio kuolla. MICHELANGELO

GOTTIST GESTORBEN. Nietzsche

NIETZSCHE IST GESTORBEN. Gott

Per me si va nella città dolente

Per me si va nell`eterno dolore

per me si va tra la perduta gente DANTE

Anche Dante qui! Pòvero Dante!

Tähtisumu

t, kosmiset kristalliyöt... kuuletteko helinän?

Etelässä kääriydyin Nagellanin pilviin

täällä Bereniken hiuksiin,

sillä pimeät ne ovat, pimeät, vaikka hohtavat sumun valoa,

pimeitä kaikki taivaan tähdet,

myös tarkoin vartioitu jumalaton maa.

Tuntematon italialainen

Auschwitz 7 7 77

(Kopsattu Parnassosta joka on ilmestynyt herra ties koska, mutta Mannerin omana tekstinä)

Pentti Linkolan linjasta

-->

I

Vuonna 1960 ilmestyi Pentti Linkolan pasifistinen pamfletti ”Isänmaan ja Ihmisen puolesta – eikä ketään vastaan”. Esipuheessaan Linkola toteaa muun muassa:

- Pienen kirjasemme tarkoituksena on herättää jokainen nukkuva yksilö tajuamaan oman henkilökohtaisen vastuunsa ja merkittävyytensä sodan tai rauhan, kuoleman tai elämän edistäjänä.

- Kirjoitamme jokaiselle. Mutta ennen kaikkea niille, jotka eivät ole vielä sammuneet välinpitämättömyyteen itsensä ja ihmisen kohtalosta tai joilla on voimia välinpitämättömyytensä voittamiseen – ja jotka sitten ovat valmiit tukemaan jokaista rauhaa rakentavaa ehdotusta.

- Sodan ja rauhan ongelman tarkastelumme näistä lähtökohdista on päätynyt pelkistettynä lopputulokseen: yksilön, isänmaan ja ihmiskunnan etu on tällä hetkellä sekä moraalisessa että käytännöllisessä katsannossa sama ja yhteinen. Siitä kirjasemme nimi.

Linkolan pamfletti tiivistyy vetoomuksessa nuorisolle, missä Linkola ei päädy vastustamaan ainoastaan sotaa, vaan vaatimuksena armeijoiden ja asepalveluksen kieltämisestä:

- Elämän pelastamiseksi välttämätön rauhantyö, pasifismi, jonka perusteita tässä kirjasessa on esitelty, tiivistyy vaatimukseen asepalveluksesta kieltäytymisestä. Tässä on rauhanasian ydin ensinnäkin siksi, että asevelvollisuus ja armeijat ovat viimeinen ja tärkein rengas siinä tekijäketjussa joka johtaa tuhoon…

- Ennen kaikkea: toivomme nuorten lukijain ymmärtävän, että sodat ja tuho eivät sittenkään viime kädessä riipu muutamista valtiomiehistä, vaan meistä jokaisesta: sotasyyllinen on jokainen nuorukainen, joka taipuu auttamaan sotaa ja sen valmisteluja.

II

Vuonna 1971 ilmestyi Pentti Linkolan kirja ”Unelmat paremmasta maailmasta”. Kirjan nimestä voisi kuvitella, että perussävy on edelleen optimistinen. Takakansitekstissä mainostetaan jonkinlaista Lintukoto-ajattelua:

”Päijänteen kalastaja Pentti Linkola on niitä harvoja saarnamiehiä, jotka elävät niin kuin puhuvat. Hänen ihanteenaan on yhteiskunta jossa ihmiset asuvat perheineen mahdollisimman kaukana toisistaan jaksaakseen rakastaa toisiaan.

Nyt kirjaksi kootut kirjoitukset ovat viimeisen kymmenen vuoden ajalta. Ne käsittelevät rauhanasiaa, luontoa, maallemuuttoa, suomalaisuutta, ihmisten veljeyttä, tulevaisuuttamme.

…

Pentti Linkola toivoo että ihmiskunta ja maapallo vielä voidaan pelastaa tuholta.”

Mutta optimismin sijaan kirjan pohjavireenä ovat jo synkät sävyt luonnon tuhoutumisesta, yksilön voimattomuudesta tämän tuhon kehityksen edessä. Kirjaan kootut kirjoitukset ovat syntyneet kymmenen vuoden aikana ja ne ovat melkein kaikki ilmestyneet jossain, mutta Linkola perustelee kirjan julkaisua varsin poikkeuksellisella tavalla esipuheessa Kirjoittajan puolustelut:

”…ennen kaikkea en ole voinut vakuuttua siitä, että luonnonystävällä olisi moraalista oikeutta iskeä sellaista lovea metsiimme, jota kokonaisen kirjan kuluttama paperimäärä merkitsee.”

”Mutta vuodet ovat vieneet luonnonystävän ylpeyden niin kuin kaiken muunkin. Samalla ne ovat osoittaneet todellisuuden ajautuvan yhä vinhemmin poispäin kaikista ajattelevan ihmisen unelmista, ilman vähäisintäkään valopilkkua, samalla ovat taistelumieli ja usko korvautuneet ennenaikaisen vanhuuden toivottomuudella, väsymyksellä ja katkeruudella. Ehkä tämä on helpotuskin: niistä rääsyisistä repaleista, mitä tällä hetkellä on Suomen metsistä jäljellä, ei totisesti kannata enää huolta kantaa. Eihän millään muullakaan ole enää mitään väliä, menkööt yksin tein nämä jututkin painoon – kun kustantajakin on kyllin yksinkertainen luvatakseen ennakkopalkkion myynnin suuruudesta riippumatta. Maitoa ja paitoja tarvitsevat lapset vielä silloinkin kun isän maailma on nurin niskoin.”

60-luvun puolivälissä Linkola näkee jo luonnontuhoutumisen ja myrkyttymisen ydinsotaa vakavammaksi uhaksi maan tulevaisuudelle, vaikka Linkola edelleen kirjoittaa mielipiteitään luonnonystävänä ja ihmisystävänä.

”Nk. Asiantuntijat meillä niin kuin muissakin länsimaiden elintasokuumeen maissa joutuvat läähättäen huutamaan varoituksia uusista ja uusista uhkaavista katastrofeista. Metsien liikahakkuista maatalousmyrkkyihin ja ravintoketjujen saastumiseen, ilman pilaantumisesta ja keuhkosyövästä pohjavesien alentumiseen…Peltojen muokkauskerros ja maan huokoisuus on tuhoutumassa muutamassa vuodessa yliraskaan konekannan alla ja rikkaruohomyrkyt uhkaavat kaiken elämän pohjana olevaa pieneliöstöä. Maan tuotto on saatu toistaiseksi säilymään yhä suuremmilla väkilannoitemäärillä, ja lannoitetehtaat puolestaan saastuttavat laajat rannikkoalueet kuvottavilla jätteillään ja kaupungin toisensa jälkeen hajullaan.”

”Atomipommi ja väestönkasvukatastrofi ovat vain osa valloilleen ryöstäytyneen tekniikan maailmankuvasta.”

”Luulisi, että henkilö, joka vuonna 1966 vielä painottaa aineellista vaurastumista ja taloudellista kasvua, ymmärtäisi jo itse hakeutua lääkärin hoitoon.”

III

Vuonna 1979 ilmestynyt ”Toisinajattelijan päiväkirjasta” kohahduttaa omistuskirjoituksellaan, jota enempää suuren yleisön tietoisuuteen kirjasta tuskin kulkeutuukaan:

”Omistan tämän kirjan Andreas Baaderille ja Ulrike Meinhofille, heidän ehdottomuudelleen ja heidän aniharvoille aseveljilleen. He ovat tienviittoja – ei Jeesus Nasaretilainen eikä Albert Schweitzer.”

Mustan syyskuun tunnetuimpien terroristien nimien mainitseminen sälyttää myös Linkolan niskaan ekoterroristin tittelin.

Kirjassa Linkola tunnustaa, ”että luonnonystävän rakkaus ihmiseen jää tässä maailmanajassa pakosta epäaidoksi ja väkinäiseksi”.

”Jokainen luonnonystävä tietää ja huomaa jokapäiväisessä elämänympäristössään, että luonnonsuojelu kuitenkin on jäänyt paperille ja kauniisiin puheisiin”, Linkola toteaa vuonna 1968 Luonto-liiton talvipäivillä ja luetteloi tappioiden listaa:

”Rakkaiden samoilumaiden viimeinen ikimetsänkappale on hakattu maan tasalle sen jälkeen kun omistajana olleen perikunnan jako vihdoin saatiin selväksi, paikkakunnan ainoa pähkinämetsä on raivattu pois istutuskuusikon tieltä, lapsuudesta saakka pyhiinvaelluskohteena ollut puronotko niinipuineen ja viimeisine pikku koskineen on ruopattu katerpillarilla joko metsäojitusten tai kirjolohiviljelyksen nimissä, kotikylän ainoa kalasääsken pesäpuu on kaatunut myrskyssä eikä nuorissa hoitomänniköissä ole enää missään toista tilalle. Ja niin edespäin – yksi toisensa jälkeen meiltä otetaan pois ne asiat, jotka ovat antaneet meidän elämällemme sen varsinaisen arvon ja maun.”

”Kevät on ennen kaikkea pelon aikaa. Kuinka hiljainen on tämänkertainen kevät – mihin muuttolintuun tällä kertaa on kasvinsuojelumyrkkyjen vaikutus ulottunut, mikä niistä tänä talvena on kärsinyt romahduksen? Minkälaiset moukariniskut on teknikoiden, pikatien rakentajien tai järvien säännöstelijöiden tällä kertaa onnistunut lyödä kesämaisemiemme kasvoihin? Raikuuko jo huvilanrakentajien vasaranpauke kotijärvemme viimeisellä lokkiluodolla, kelluuko jo mahonkimoottorivene poijussaan viimeisellä rauhallisella lahdella, jolla arka ja sopeutumaton kuikka vielä kykeni kasvattamaan poikueensa?”