Kopsasin tämän, kun mielestäni on hyvin kirjoitettu ja niin totta.
Kotiko paras paikka?
Vanhustenhoito: Kotihoidossa on omat varjopuolensa.
Ehdokkaat, toivon teidän tekevän hetken mielikuvitusmatkan. Kuvitelkaa itsenne noin 80-vuotiaaksi yksin asuvaksi vanhukseksi.Saisitte sairaskohtauksen, jonka johdosta halvaantuisitte toispuoleisesti, menettäisitte puhekyvyn. Olisitte jo valmiiksi menettänyt näkökyvystänne 80 prosenttia.
Perussairauksia on kertynyt, ja teillä on jo monenlaisia lääkityksiä.
Olette noin puoli vuotta kuntoutuksessa sairaalassa, jossa liikuntakyky palautuu siten, että kykenette kulkemaan rollaattorilla ja syömäänkin itse, kunhan ruoka tuodaan eteenne.
Puheestanne ei saa kuitenkaan selvää. Ajan- ja paikantajunne on välillä hämärtynyt. Teidät katsotaan silti jo kotikuntoiseksi, koska kotihan on paras paikka.
Kotiutus viivästyy, koska kaadutte sairaalassa ollessanne, kun menette yksin wc-asioinnille, ja reisiluunne murtuu. Hoitajalta tulee palautetta: Ei saisi yksin mennä vessaan.
Silti teidät aiottiin kotiuttaa.
Jäätte vielä muutamaksi kuukaudeksi sairaalaan ja pääsette taas ”kotikuntoiseksi”.
Asutte kerrostalossa. Teidän kotiutuessanne tehdään tunti töitä, että teidät saadaan nostettua pyörätuolilla ulko-ovesta sisään. Taloyhtiön vastaus mahdollisen liuskan asentamiseen on ”pysyköön sitten sisällä”.
Välillä saatte antibioottikuureja, joista osa sivuvaikutuksena pyörryttää, jolloin kaatuilette vieläkin enemmän.
Kaatuminen pelottaa teitä, koska halvaantumiseen johtaneen sairauskohtauksen saatuanne ehditte olla melkein vuorokauden yksin lattialla maaten.
Liikkumisenne on koko ajan huonompaa, ja yksin ollessanne pääosin makaatte sängyssä. Omaisenne yrittävät kannustaa kulkemaan enemmän ja kävelevät kanssanne ympäri huoneistoa.
Teitä käyvät katsomassa kiireiset kotihoitajat. Jos teillä on useita omaisia, se on onnenne, sillä he pystyvät jakamaan hoitovuoroja.
Ette aina muista, mihin itse kykenette ja tuleekin erilaisia vahinkoja. Useimmiten kaadutte, ettekä pääse ylös.
Yritätte itse saada vaihdettua vaippanne ja sotkette sillä hieman. Yritätte siivota itse rollaattoriin tukeutuen, mutta sotkua tuleekin vielä enemmän ja lopulta koko wc:n lattia on täynnä ulostetta. Teitä hävettää ja harmittaa.
Silloin tällöin soitatte vahingossa ranteessanne olevaa hälytystä, joka menee omaisille. Olette pahoillanne, kun teette sen joskus keskellä yötä, mutta ette kykene sitä sanomaan, ja omainen tulee tarkistamaan tilanteen turhaan.
Useimmiten teillä kuitenkin on hätä, koska olette kaatunut tai muuten vain yksinäinen, ehkä peloissanne.
Hyvinä hetkinä pystytte muodostamaan lauseen ”apua”, jolloin omaisenne tietävät todellisen hädän olevan kyseessä.
Hyvinä päivinä rupattelette paljon, vaikka teitä ei yleensä ymmärretä. Pystytte jopa pukemaan päällenne joitain vaatteita itse sängyn reunalla istuen. Saatatte jopa mennä wc-asioinnille yksin ja ottaa ehkä valmiiksi pilkottuja hedelmiä tai leivän pöydältä. Ne ovat huippuhetkiä arjessanne.
Sairauskohtauksestanne on kulunut kolme vuotta. Tilanteenne etenee siten, että ette aina kivuiltanne pysty nousemaan vuoteestanne. Päivä toisensa jälkeen vaippa pettää, ja sänkynne kastuu ja joskus jopa sotkeutuu ulosteella.
Aina ei tiedetä, elättekö nykypäivää vai muutaman vuosikymmenen jälkeisessä ajassa. Joitain tunnistettavia sanoja kuullaan suustanne, ja siitä pystytään jotain päättelemään.
Tunteita kuitenkin tunnette. Moiskautatte suukon poskelle, kun omaisenne saapuu, halaatte kovasti.
Yritätte joskus osoittaa mihin koskee. Välillä omaiset miettivät, onko kipu enemmän henkistä vai fyysistä. Aina ei taaskaan ymmärretä, jolloin koette molemminpuolista turhautumista.
Omaisenne huomaavat, että yritätte olla iloisempi, kun lapsenlapsenne tulevat käymään. Toki myös aidosti heistä iloitsette. Aina vaan ette jaksa. Mielenne on alakuloinen, joskus ahdistunut. Selväksi tulee, että toivotte pääsevänne jo Taivaan Isän kotiin.
Veikkaan itse terveydenhuollon ammattilaisena, että myös sydämestään tätä työtä tekevät kokevat riittämättömyyttä sulkiessaan oven ja kiirehtiessään seuraavan odottajan luo.
Miltä tuntuu sellaiselta, jolla ei ole enää omaisia tai ystäviä?
Tämä tarina ei ole kuvitteellinen vaan yksi tositarina muiden joukossa.
Millaisen loppuelämän haluamme itsellemme ja heille? Olisiko aika ajatella lausetta ”koti on paras paikka” yksilökohtaisemmin?
Arvoisat eduskuntavaaliehdokkaat: Mitä sisältyy vaalilauseittenne taakse?
Hyvinä hetkinä pystytte muodostamaan lauseen ”apua”.
