Aloitin tällä viikolla yliopistopedagogiikan opinnot. Asia on kiinnostanut minua jo useamman vuoden ja nyt vihdoin tähänkin opintokokonaisuuteen pääsee tutustumaan. Matlulaisena ei koskaan tiedä, mitä nämä vähän eritavoin opettavat kurssit oikeasti pitävät sisällään ja pahimillaan niissä kirjoitetaan monien niin pelkäämiä oppimispäiväkirjoja (tämä tuntuu olevan monelle matlulaiselle jo se kurssilta karkoittava tekijä).
Suureksi iloksi kurssilla näkyi hyvin monimuotoista porukkaa jatko-opiskelijoista yliopistolehtoreihin. Koskaan ei ole siis liian aikaista tai myöhäistä alkaa opetella tätäkin salatiedettä, jolla ihmiset pitäisi saada oppimaan. Osallistujia oli myös hyvin erilaisilla taustoilla, joten kurssilla varmaan saa useampia erilaisia näkökulmia opetukseen.
Ensimmäisen neljän tunnin session aikana käytiin läpi paljon asiaa. Kirjoittelen tässä vähän rönsyillen omia ajatuksia liittyen käsiteltyihin asioihin.
Yliopistossa opiskelu ei ole enää kasvatusta
Tämä viesti on aika keskeinen yliopistopedagogiikassa. Nyt oletetaan, että ihmiset ovat oikeasti aikuisia, jotka joutuvat ottamaan vastuuta omasta oppimisestaan. Ongelmaksi tuntuu vain muodostuvan, ettei kursseilla kerrota tätä kunnolla, että mitä se oikeastaan tarkoittaa. Kurssit voivat perustua hyvin pitkälle itsenäiseen työskentelyyn ja akateeminen vapaus antaa uudelle opiskelijalle hyvin paljon vapauksia, mutta samalla myös vastuuta. Useimmat uudet opiskelijat tulevat suoraan lukiosta, jossa opetus on vielä hyvin pitkälle opettajalähtöistä. Miten siis saadaan uudet opiskelijat hyppäämään täysin erilaisen opetuksen maailmaan muutamassa viikossa heti yliopiston alettua? Usein vastauksena tuntuu olevan se, että asioita selitettäisiin ja avattaisiin, että miksi nyt tehtään näin. Tässä olisikin ehkä tietynlainen paikka yliopistolla kehittää kaikkien uusien opiskelijoiden valmiutta opiskella yliopistossa. Erilaisia opiskelutekniikkakursseja on olemassa, mutta ne ovat vapaaehtoisia ja niissä käy vain marginaali kaikista opiskelijoista.
Jos asiaan ei jaksa paneutua enempää niin kannattaa kuitenkin käyttää noin 20 minuuttia youtuben äärellä ja katsoa dokumentti yliopistossa eritavoin oppivista henkilöistä ja miten heille kannattaa opettaa. Tämä 20 minuuttia on oikeasti hyvin käytettyä aikaa.
Reflektio - Aaltoliikettä, heijastumista, psykologiaa vai niitä kaikkia?
Kun tunnilla alettiin puhua reflektiosta niin tietenkin näin fyysikolle ensimmäisenä mieleen tulevat aaltoliikkeen yhtälöt. Reflektio eli heijastuminen on fysiikan yksi arkipäiväisimmistä ilmiöistä. Kahden eri olomuodon (eli faasin) rajapintaan tuleva aaltoliike heijastuu, siroaa, taittuu tai taipuu. Reflektiona puhutaan heijastumista.
Itselläni on ollut pitkään teoria siitä, että fysiikan lait kuvaavat myös paljon muutakin kuin mitä annetaan ymmärtää. Tässä reflektio toimii taas hyvänä esimerkkinä siitä. Nyt pedagogiikassa termiä voisi kuvata itsensä ja ympäristönsä vuorovaikutusta. Ideana on pohtia esimerkiksi palautetta ja miettiä miten johonkin ongelmaan voisi saada ratkaisun ja täten muuttaa omaa käyttäytymistä, jolloin ongelma ratkeaa.
Tätä voidaan nyt suoraan verrata fysiikan reflektioon. Kuvitellaan tilanne jossa olomuotoina ovat ilma ja vesi. Moni tietää, että veden pinnasta voi nähdä oman kuvansa tietyissä olosuhteissa. Mietitään tätä nyt reflektion kannalta, että mitä kaikkea aaltoliikkeelle voi käydä veden ja ilman rajapinnassa. Joissain tilanteissa vedestä voi nähdä samaan aikaan kuvaajansa sekä läpi pohjalla olevia asioita. Tämä vaihtelee sen mukaan minkälainen tulokulma saapuvalla valolla on.
Jos kohteesta tuleva valo ylittää tietyn kulman ja kaikki valo heijastuu takaisin havaitsijaan, puhutaan kokonaisheijastuksesta. Tällöin pohjalle ei voi nähdä. Psykologisessa reflerktiossa tämä tarkoittaa peiliin katsomista eli josta on hyvä lähteä pohtimaan ongelmaa. Tässä vaiheessa havaitsija voi pohtia, miten hänen kannattaisi muuttaa toimintaansa (tulokulmaa), jotta saavutettaisiin haluttu lopputulos (valo taittuu vedestä läpi).
Lähdetään muuttamaan valon tulokulmaa, jolloin tietyssä pisteessä eli kriittisessä kulmassa, kokonaisheijastus päättyy ja osa valosta taittuu veteen, samalla kun osa jatkaa heijastumista takaisin. Mitä enemmän kulmaa taas muuttaa sitä enemmän valo taittuu veteen ja sitä vähemmän heijastuu takaisin (tämä oli nyt hyvin yksinkertaistettu, jos haluaa tietää lisää niin lukee esimerkiksi Snellin laista). Näin syntyy tilanne, jossa muuttamalla valon tulokulmaa, myös lopputulema muuttuu eli valo pääsee eteemään mutta samalla itsensä voi nähdä edelleen heijastumisena. Tämän näkisin nyt pedagogiikassaki puhutun reflektion tarkoituksena eli omaa toimintaa (tässä tapauksessa valon tulokulmaa) muuttamalla, voidaan vaikuttaa valon kulkuun eteenpäin, mutta edelleen nähdä prosessi ja mahdollisesti toistaa sitä. Osa valosta pääsee eteenpäin, mutta osa heijastuu aina takaisin. Näin syntyy eräänalinen kierre. Opetuksessa tämä voi tarkoittaa vaikka opettamismenetelmää(valonlähde), josta kerätään palautetta(etsitään kokonaisheijastuksen ja taittumisen rajapintaa) ja muutetaan huonoksi kokemia käytäntöjä(löydetään hyvä kulma, jossa päästään haluttuun lopputulokseen).
Eli reflektio(psykologia) tarkoittaa loppupeleissä reflektiota (fysiikka).
Palaute eli kaiken pahan alku ja juuri
Lienee sanomattakin selvää, että meillä vallitsee hyvin vahvasti kulttuuri, jossa palaute tarkoittaa lähes poikkeuksetta jotain negatiivista asiaa. Jos jokin asia ottaa päähän, siitä annetaan palautetta. Jos kaikkeen ollaan tyytyväisiä niin tilanne pidetään jotenkin oletusarvoisena, jolloin hyvää palautetta annetaan harvoin. Palaute olisi kuitenkin monessa asiassa hyvin tarpeellista, jotta palautteen saaja tietäisi vähän, että mitä tekee hyvin ja mitä huonosti. Itse olen kuullut usein palautteen saamista varten neuvoja, kuten ota suklaata ja punaviiniä ja ala sitten käydä läpi palautetta. Tämä koko oletus on tietenkin siinä, että palaute on huonoa ja itselle tulee siitä paha mieli. Näin varmaan hyvin monessa tilanteessa on, koska anonyymina palautteena voi kirjotitaa mitä vain.
Opiskelijapalaute kärsii vähän siitä, että osalta kursseista sitä on pakko antaa. Palautetta varten on usein apukysymyksiä, joilla tietenkin saadaan enemmän irti juuri siitä, mitä halutaan saada selville. Kuitenkin monien vuosien ajan olen kuunnellut lehtorien avautumista siitä, miten huonoa opiskelijapalaute voikaan olla. Ja nyt tarkoitan sekä huonoa eli henkilökohtaisuuksiin menevää palautetta sekä huonosti annettua palautetta.
Henkilökohtaisuuksiin menevä palaute kritisoi usein jotenkin tiettyjä ominaisuuksia. Se voi myös suoraan todeta jotain asiatonta kuten, että luennoitsija on huono. Tämä lienee sanomattakin selvää, että tällaista palautetta ei tarvitsisi antaa, koska siitä ei hyödy mitenkään.
Sama pätee huonosti annettuun palautteeseen eli sellaiseen, jossa asiaa ei selitellä enempää ja josta ei voi oppia mitään. Jos palautteessa lukee, että luennolla oli tylsää niin asiaan on vaikea muuttaa mitään. Rakentava palaute pohtisi sitä, että itsellä oli tylsää luennolla, joka johtui kahden tunnin putkeen pidetystä luennosta, jonka aikana ei vain pysynyt hereillä, koska salissa on huono ilmankierto. Tähän ratkaisuna olisi tautottaa tuntia enemmän.
Palautteen antamista voi kuitenkin opetella, ja siitä olisi hyötyä varmaan ihan kaikille meistä. Itse pidän hyvänä nyrkkisääntönä sellasita, että anna palautetta vain asiasta, johon palautteen kohde voi vaikuttaa. Lisää vinkkejä hyvän palautteen antamiseen löytyy netistä vaikka kuinka. Tässä vaikka Hesarin artikkeli aiheeseen.
-----
Okei, ekalta tunnilta jäi paljon pohdittavaa ja kaikkea en saanut nyt edes kirjoitettua, mutta ehkä jatkan myöhemmin lisää. Ehkä kuitenkin päällimmäinen ajatus itsellä kaikesta on ollut se, että miten paljon enemmän olisikaan hyötynyt jo tämän kaiken läpikäynnistä itse opiskeluaikana.
Suureksi iloksi kurssilla näkyi hyvin monimuotoista porukkaa jatko-opiskelijoista yliopistolehtoreihin. Koskaan ei ole siis liian aikaista tai myöhäistä alkaa opetella tätäkin salatiedettä, jolla ihmiset pitäisi saada oppimaan. Osallistujia oli myös hyvin erilaisilla taustoilla, joten kurssilla varmaan saa useampia erilaisia näkökulmia opetukseen.
Ensimmäisen neljän tunnin session aikana käytiin läpi paljon asiaa. Kirjoittelen tässä vähän rönsyillen omia ajatuksia liittyen käsiteltyihin asioihin.
Yliopistossa opiskelu ei ole enää kasvatusta
Tämä viesti on aika keskeinen yliopistopedagogiikassa. Nyt oletetaan, että ihmiset ovat oikeasti aikuisia, jotka joutuvat ottamaan vastuuta omasta oppimisestaan. Ongelmaksi tuntuu vain muodostuvan, ettei kursseilla kerrota tätä kunnolla, että mitä se oikeastaan tarkoittaa. Kurssit voivat perustua hyvin pitkälle itsenäiseen työskentelyyn ja akateeminen vapaus antaa uudelle opiskelijalle hyvin paljon vapauksia, mutta samalla myös vastuuta. Useimmat uudet opiskelijat tulevat suoraan lukiosta, jossa opetus on vielä hyvin pitkälle opettajalähtöistä. Miten siis saadaan uudet opiskelijat hyppäämään täysin erilaisen opetuksen maailmaan muutamassa viikossa heti yliopiston alettua? Usein vastauksena tuntuu olevan se, että asioita selitettäisiin ja avattaisiin, että miksi nyt tehtään näin. Tässä olisikin ehkä tietynlainen paikka yliopistolla kehittää kaikkien uusien opiskelijoiden valmiutta opiskella yliopistossa. Erilaisia opiskelutekniikkakursseja on olemassa, mutta ne ovat vapaaehtoisia ja niissä käy vain marginaali kaikista opiskelijoista.
Jos asiaan ei jaksa paneutua enempää niin kannattaa kuitenkin käyttää noin 20 minuuttia youtuben äärellä ja katsoa dokumentti yliopistossa eritavoin oppivista henkilöistä ja miten heille kannattaa opettaa. Tämä 20 minuuttia on oikeasti hyvin käytettyä aikaa.
Reflektio - Aaltoliikettä, heijastumista, psykologiaa vai niitä kaikkia?
Kun tunnilla alettiin puhua reflektiosta niin tietenkin näin fyysikolle ensimmäisenä mieleen tulevat aaltoliikkeen yhtälöt. Reflektio eli heijastuminen on fysiikan yksi arkipäiväisimmistä ilmiöistä. Kahden eri olomuodon (eli faasin) rajapintaan tuleva aaltoliike heijastuu, siroaa, taittuu tai taipuu. Reflektiona puhutaan heijastumista.
Itselläni on ollut pitkään teoria siitä, että fysiikan lait kuvaavat myös paljon muutakin kuin mitä annetaan ymmärtää. Tässä reflektio toimii taas hyvänä esimerkkinä siitä. Nyt pedagogiikassa termiä voisi kuvata itsensä ja ympäristönsä vuorovaikutusta. Ideana on pohtia esimerkiksi palautetta ja miettiä miten johonkin ongelmaan voisi saada ratkaisun ja täten muuttaa omaa käyttäytymistä, jolloin ongelma ratkeaa.
Tätä voidaan nyt suoraan verrata fysiikan reflektioon. Kuvitellaan tilanne jossa olomuotoina ovat ilma ja vesi. Moni tietää, että veden pinnasta voi nähdä oman kuvansa tietyissä olosuhteissa. Mietitään tätä nyt reflektion kannalta, että mitä kaikkea aaltoliikkeelle voi käydä veden ja ilman rajapinnassa. Joissain tilanteissa vedestä voi nähdä samaan aikaan kuvaajansa sekä läpi pohjalla olevia asioita. Tämä vaihtelee sen mukaan minkälainen tulokulma saapuvalla valolla on.
 |
| Kuva: Wikimedia commons. CC. |
Jos kohteesta tuleva valo ylittää tietyn kulman ja kaikki valo heijastuu takaisin havaitsijaan, puhutaan kokonaisheijastuksesta. Tällöin pohjalle ei voi nähdä. Psykologisessa reflerktiossa tämä tarkoittaa peiliin katsomista eli josta on hyvä lähteä pohtimaan ongelmaa. Tässä vaiheessa havaitsija voi pohtia, miten hänen kannattaisi muuttaa toimintaansa (tulokulmaa), jotta saavutettaisiin haluttu lopputulos (valo taittuu vedestä läpi).
Lähdetään muuttamaan valon tulokulmaa, jolloin tietyssä pisteessä eli kriittisessä kulmassa, kokonaisheijastus päättyy ja osa valosta taittuu veteen, samalla kun osa jatkaa heijastumista takaisin. Mitä enemmän kulmaa taas muuttaa sitä enemmän valo taittuu veteen ja sitä vähemmän heijastuu takaisin (tämä oli nyt hyvin yksinkertaistettu, jos haluaa tietää lisää niin lukee esimerkiksi Snellin laista). Näin syntyy tilanne, jossa muuttamalla valon tulokulmaa, myös lopputulema muuttuu eli valo pääsee eteemään mutta samalla itsensä voi nähdä edelleen heijastumisena. Tämän näkisin nyt pedagogiikassaki puhutun reflektion tarkoituksena eli omaa toimintaa (tässä tapauksessa valon tulokulmaa) muuttamalla, voidaan vaikuttaa valon kulkuun eteenpäin, mutta edelleen nähdä prosessi ja mahdollisesti toistaa sitä. Osa valosta pääsee eteenpäin, mutta osa heijastuu aina takaisin. Näin syntyy eräänalinen kierre. Opetuksessa tämä voi tarkoittaa vaikka opettamismenetelmää(valonlähde), josta kerätään palautetta(etsitään kokonaisheijastuksen ja taittumisen rajapintaa) ja muutetaan huonoksi kokemia käytäntöjä(löydetään hyvä kulma, jossa päästään haluttuun lopputulokseen).
Eli reflektio(psykologia) tarkoittaa loppupeleissä reflektiota (fysiikka).
Palaute eli kaiken pahan alku ja juuri
Lienee sanomattakin selvää, että meillä vallitsee hyvin vahvasti kulttuuri, jossa palaute tarkoittaa lähes poikkeuksetta jotain negatiivista asiaa. Jos jokin asia ottaa päähän, siitä annetaan palautetta. Jos kaikkeen ollaan tyytyväisiä niin tilanne pidetään jotenkin oletusarvoisena, jolloin hyvää palautetta annetaan harvoin. Palaute olisi kuitenkin monessa asiassa hyvin tarpeellista, jotta palautteen saaja tietäisi vähän, että mitä tekee hyvin ja mitä huonosti. Itse olen kuullut usein palautteen saamista varten neuvoja, kuten ota suklaata ja punaviiniä ja ala sitten käydä läpi palautetta. Tämä koko oletus on tietenkin siinä, että palaute on huonoa ja itselle tulee siitä paha mieli. Näin varmaan hyvin monessa tilanteessa on, koska anonyymina palautteena voi kirjotitaa mitä vain.
Opiskelijapalaute kärsii vähän siitä, että osalta kursseista sitä on pakko antaa. Palautetta varten on usein apukysymyksiä, joilla tietenkin saadaan enemmän irti juuri siitä, mitä halutaan saada selville. Kuitenkin monien vuosien ajan olen kuunnellut lehtorien avautumista siitä, miten huonoa opiskelijapalaute voikaan olla. Ja nyt tarkoitan sekä huonoa eli henkilökohtaisuuksiin menevää palautetta sekä huonosti annettua palautetta.
Henkilökohtaisuuksiin menevä palaute kritisoi usein jotenkin tiettyjä ominaisuuksia. Se voi myös suoraan todeta jotain asiatonta kuten, että luennoitsija on huono. Tämä lienee sanomattakin selvää, että tällaista palautetta ei tarvitsisi antaa, koska siitä ei hyödy mitenkään.
Sama pätee huonosti annettuun palautteeseen eli sellaiseen, jossa asiaa ei selitellä enempää ja josta ei voi oppia mitään. Jos palautteessa lukee, että luennolla oli tylsää niin asiaan on vaikea muuttaa mitään. Rakentava palaute pohtisi sitä, että itsellä oli tylsää luennolla, joka johtui kahden tunnin putkeen pidetystä luennosta, jonka aikana ei vain pysynyt hereillä, koska salissa on huono ilmankierto. Tähän ratkaisuna olisi tautottaa tuntia enemmän.
Palautteen antamista voi kuitenkin opetella, ja siitä olisi hyötyä varmaan ihan kaikille meistä. Itse pidän hyvänä nyrkkisääntönä sellasita, että anna palautetta vain asiasta, johon palautteen kohde voi vaikuttaa. Lisää vinkkejä hyvän palautteen antamiseen löytyy netistä vaikka kuinka. Tässä vaikka Hesarin artikkeli aiheeseen.
-----
Okei, ekalta tunnilta jäi paljon pohdittavaa ja kaikkea en saanut nyt edes kirjoitettua, mutta ehkä jatkan myöhemmin lisää. Ehkä kuitenkin päällimmäinen ajatus itsellä kaikesta on ollut se, että miten paljon enemmän olisikaan hyötynyt jo tämän kaiken läpikäynnistä itse opiskeluaikana.
