Laura Paloheimo: Puppiduu

Laura Paloheimo on hyväntuulisuuden lähettiläs kotimaisessa kirjallisuudessa, joka niin kovin usein on pelkkää pessimististä mudassa rämpimistä. Onneksi Paloheimo tarjoaa vaihtoehdon niille lukijoille, jotka sotesoppien, hallituskriisien ja yt-uutisointien vastapainoksi haluavat vain virkistyä ja uskoa parempaan ja keveämpään tulevaisuuteen.

Paloheimo jatkaa uusimmassa romaanissaan Puppiduu (2016 Otava) tutulla romantiikan värittämällä chick lit –polullaan ja mukana on tyypilliseen tapaan ripaus mystiikkaa, vähän jännitystä ja rutkasti herkullisia ihmissuhdesotkuja.

Puppiduun päähenkilönä touhuaa tarmokas sisustussuunnittelija Jane. Hän on tehnyt pitkän uran varkkaan liikemiehen Erkki “Eki” Härkösen oikeana kätenä ja suunnitellut kymmenittäin yökerhoja kaupungin bilettäjien iloksi. Jane on aina aiemmin hyökännyt täysillä töidensä kimppuun, mutta nyt hän on sydänsurujensa takia vähän uuvahtanut ja alkanut mielessään kyseenalaistaa hektisen elämäntahtinsa järkevyyttä.

Eki saa houkuteltua Janen ottamaan kontolleen vielä yhden projektin. Enkeltensaarella sijaitseva huonokuntoinen hotelli olisi puunattava uuteen kukoistukseen ja hotelli huokuu Janelle niin hyvää energiaa, että hän ottaa tehtävän vastaan. Kohtalokkain seurauksin tietenkin.

Janen ja Ekin lisäksi Paloheimon värikkääseen henkilögalleriaan kuuluvat myös Ekin ex:ät (useita), Janen uusi ihastus, Enkelisaarelle saapuvat pyhiinvaeltajat, ikonimaalarit ja tietenkin – kuten kirjan nimestä voi jo päätellä - Marilyn Monroe(t!).

Paloheimo pyörittää juontaan notkeasti eteenpäin, viljelee hauskaa dialogia ja täräyttää lukijan eteen sopivasti yllättäviä käänteitä. Paloheimon vauhdikkaassa chick lit –kyydissä ei kukaan pääse takuulla kyllästymään.

Tartu tähän:

1. Jos kevyt viihdekirjallisuus on sinun juttusi.

2. Jos pidät vauhdikkaista juoniromaaneista.

3. Jos kaipaat elämääsi kepeää positiivisuutta.

Lukuneuvojana kirjailija Paula Havaste

Kuva: Marek Sabogal

Paula Havasteen monipuolinen kirjailijaura alkoi vuonna 2003, jolloin hän julkaisi vanhasta suomalaisesta kansanperinteestä ammentavan esikoisromaaninsa Kymmenen onnen Anna. 

Rovaniemellä syntyneelle Havasteelle pohjoisen Suomen maisemat ovat aina olleet läheisiä ja niihin maisemiin hän sijoittaakin useat historialliset romaaninsa. 

Uusimmassa kirjasarjassaan (Tuulen vihat, Maan vihat, Veden vihat) Havaste tuo lukijan etelämmäs ja seuraa nuoren varsinaissuomalaisen Kerten elämää 1100-luvulla ja värittää tarinaansa esikoisromaanista tutuilla kansanperinteen elementeillä: taioilla, loitsuilla ja uskomuksilla. Historiallisten romaaniensa lisäksi Havaste on kirjoittanut myös lastenkirjallisuutta.

Paula Havaste kertoo olevansa lukijana ahne ja utelias. Hän lukee ennakkoluulottomasti kaikenlaista ja palaa mielellään uudestaan myös suosikkiteoksiinsa. Lukiessaan hän kohdistaan huomionsa usein kielen keinoihin. Näitä kolmea hän suosittelee lämpimästi blogini lukijoille:

1. Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan (1969 WSOY)

“Huima ja hilpeä kertomus neuvostoajasta ja siitä, kuinka taide puski läpi ankarina aikoina. Hurjat jaksot pimeyden ruhtinaan mystisestä vierailusta ovat upeita!”

2. Stanislav Lem: Kyberias (ilm. 1965, suom. 1982 Kirjayhtymä)

“Matti Kannoston nerokkaasti suomentama teos on varsinaista kielen ilotulitusta, eikä satiirista ole tässäkään kirjassa puutetta.”

3. Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä (1873)

“Kotimainen nero, jonka Seitsemää veljestä luen näin aikuisiällä nautiskellen ja joka lausetta maistellen.”

Hyviä lukuelämyksiä!

Karin Erlandsson: Kuolonkielot

Tässäpä mukavan erilainen ja harvinaisen helppolukuinen jännäri. Karin Erlandssonin Kuolonkielot (2016 Kustantamo S&S, suom. Taija Mård) vie lukijan 1990-luvun alkupuoleen ja uniseen Uuteenkaarlepyyhyn, jossa ei koskaan tapahdu mitään.

Elämä Uudessakaarlepyyssä on niin tasaista, että torin laidalla asuva Lea Norrgård soittaa paikallislehden toimitukseen, kun eräänä yönä torin reunaa kaahaa auto ylinopeutta. Sellaista ei pikkukaupungissa koskaan tapahdu ja vanhan rouvan epäilykset heräävät.

Lehden uusi vastavalmistunut toimittaja, Sara Kvist, ajattelee puhelinsoiton kertovan enemmän soittajan yksinäisyydestä kuin varteenotettavasta vihjeestä. Häntä on koulussa varoitettu tällaisista soitoista.

Seuraava vihje pillit päällä pyyhältävästä ambulanssista ja poliisiautosta saa Saraan ja lehden valokuvaajaan Oskariin vauhtia ja he pääsevät rikospaikalle ensimmäisten joukossa. Poliisi ei suostu paljastamaan vielä mitään, mutta ihmisenmuotoinen painauma maassa kertoo siitä, että Uudessakaarlepyyssä on tapahtunut jotain tavallisuudesta poikkeavaa.

Karin Erlandssonin juoni etenee tasaisesti ja dialogivoittoisesti. Kirjaa on niin helppo lukea ja seurata, että sitä voisi suositella hyvin sellaisille lukijoille, jotka haluavat harjoitella suomen kieltä kaunokirjallisuuden avulla. Erlandssonin lause on lyhyttä ja napakkaa – siinä ei turhia jaaritella tai kuvailla.

Kaikkein paras ja inhottavin hahmo Erlandssonilla on hevostallin omistaja Robert, jonka ällöttävyys käy ilmi pikku hiljaa. Saran ja Robertin suhteeseen ei tässä kirjassa saatu vielä laitettua viimeistä pistettä ja kirjailija voisi hyvin jatkaa heidän kanssaan seuraavassa teoksessa. Vink vink.

Tartu tähän:

1. Jos pidät ihmissuhdejännäreistä.

2. Jos haluat lukea kielellisesti helpon kirjan.

3. Jos olet kyllästynyt raakaan pohjoismaiseen rikoskirjallisuuteen.

Ozzy Osbourne: Minä, Ozzy

Eräs Kokkolan kirjaston mukava kirjastonhoitaja suositteli minulle Ozzy Osbournen elämäkertaa Minä, Ozzy (2010 Like, suom. Ilkka Salmenpohja). 

Hän vakuutti sen olevan niin hauska, ettei tarvitse olla minkäänlainen Black sabbath –fani nauttiakseen siitä. Uskoin häntä, etsin kirjan käsiini ja luettuani sen voin todeta, etten minäkään ole aikoihin ahminut mitään niin hauskaa.

Ozzy aloittaa kirjansa näin:

“Sanoivat, etten ikinä kirjoittaisi tätä kirjaa.

Vetäkööt käteen – tässä se tulee.

Nyt vain pitäisi muistaa jotain.

-----

Paskat. En muista yhtään mitään.

Paitsi nämä jutut.”

Sitten Ozzy alkaa kertoa. Hän lähtee liikkeelle lapsuudestaan, joka oli niin köyhä, että vessapaperina käytettiin sanomalehtisuikaleita, ja Ozzy-poika lompsi kumisaappaissa kesät, koska muitakaan kenkiä ei ollut.

Ozzy vihasi koulua. Joka päivä hän odotti, että kello soisi. Hän ei osannut kunnolla lukea, eikä pärjännyt kokeissa. Mikään ei jäänyt hänen päähänsä ja hän uskoi olevansa synnynnäinen häviäjä. Vasta aikuisena hänelle selvisi, että kaikki oli ollut vaikeaa lukihäiriön ja adhd:n takia.

Kouluvuosien jälkeen Ozzyn piti löytää töitä, mutta vaihtoehdot olivat vähissä. Hän kokeili putkimiehen hommaa, mutta koska putkimiehet joutuvat kyyristelemään pallit umpijäässä viemärinkansien päällä 20 asteen pakkasessa, hän ei kestänyt edes viikkoa. Autontorvien virittäjänä hän meinasi tulla hulluksi metelistä ja lähti läiskimään. Armeijaankin hän koetti värväytyä, mutta univormupukuinen äijä vilkaisi kerran rumaa pärstääni ja sanoi: ”Me haemme miehiä, emme eläimiä.”

Lopulta Ozzy löysi musiikin ja samanhenkiset kaverit. Ja loppu onkin historiaa. Black Sabbath -bändin ja Paranoid-biisin tunteminen kuuluu jokaisen yleissivistykseen. Ozzyn isä sanoi pojalleen aina, että jonain päivänä poika tekee vielä jotain merkittävää. Mutta tuskin isä kuitenkaan osasi aavistaa, että hänen villi, levoton ja suorastaan mahdoton poikansa vielä jonain päivänä esiintyisi maailman suurimmilla areenoilla kuninkaille ja muille silmäätekeville. Tai saatikka sitä, että poika perheineen saisi oman televisio-ohjelmansa, jolla olisi miljoonia seuraajia ympäri maailmaa.

Ozzy kertoilee kirjassaan huumehuuruisista vuosistaan suoraan ja kaunistelematta. Hän laskee leikkiä itsestään ja päihteiden tuhomista aivoistaan. Hän puhuu myös hyvin kauniisti ja arvostavasti perheestään ja läheisistään, vaikka on varmasti ollut kaikkea muuta kuin helppo puoliso, isä tai ystävä.

Siitä huolimatta että Ozzyn suorapuheisille jutuille oli hauska nauraa, kirja oli toisaalta myös surullinen. Ei tarvitse olla lääkäri huomatakseen viimeaikaisista konserttitaltioinneista, että lääkkeet, viina ja huumeet ovat sumentaneet Ozzyn aivot ja hän tuntuu pysyvän pystyssä vain tuurilla. On suoranainen ihme, että Ozzy edelleen köpöttelee hengissä. 

Mutta kyllä Ozzylta voi jotain myös oppia. Hänen elämäntarinansa saattaa toimia  kannustimena kaikille niille levottomille ja kouluun sopeutumattomille pojille, jotka Ozzyn tavoin tuntevat olevansa ikuisia häviäjiä. Ozzy löysi intohimonsa ja sopivan porukan. Kunpa muutkin koulussa huonosti menestyvät uskoisivat siihen, ettei peli ole välttämättä vielä menetetty. Ota oppia Ozzystä - mutta älä kuitenkaan ihan kaikessa!

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea hulvattoman hauskan elämäkerran.

2. Jos musiikki on intohimosi.

3. Jos rakastat epäkorrektiutta ja ronskia kieltä.

Kathrin Schmidt: Et sinä kuole

Jostain syystä kirjastokassiini on eksynyt viime aikoina paljon sairauksista ja toipumisista kertovia kirjoja, vaikka tällä hetkellä ei omassa kropassa mitään kohtaa pahemmin edes kolota. Saksalaisen Kathryn Schmidtin Et sinä kuole (2011 WSOY, suom. Pirkko Roinila) on yksi näistä.

Helen Wesendahl herää sairaalassa, mutta hänellä ei ole aavistustakaan siitä, miksi hän on siellä. Hän ei muista mitään: ei nimeään; ei ammattiaan; ei sitä, onko hän naimisissa; eikä sitä, onko hänellä lapsia. Kaikki on pyyhkiytynyt pois.

Vähitellen Helenille selviää, että hän on saanut aivoverenvuodon ja sen seurauksena totaalisen muistinmenetyksen. Hänen puheensa kangertelee pahasti ja toinen puoli vartalosta on täysin halvaantunut.

Tästä alkaa tuskallisen hidas tie kohti fyysistä toipumista ja muistamista. Helenin on rakennettava itsensä uudestaan eheäksi pala palalta. Toipuminen tuo hänen mieleensä myös asioita menneisyydestä, jotka hän oli sysännyt unholaan. Uusi Helen on lopulta aivan erilainen kuin entinen Helen.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat luonnollisesti suurelta osin sairaalaan, eikä näky ole kaunis. Schmidt ruotii rankalla kädellä saksalaisten sairaaloiden jäykkää byrokratiaa, joka on potilaan näkökulmasta täysin käsittämätöntä. Hän nostaa esiin hoitajien vallankäytön ja potilaiden epäasiallisen kohtelun. Oman osansa saavat lääkärit, jotka piiloutuvat papereittensa taakse, eivätkä vilkaise vahingossakaan potilaaseen päin tätä tutkiessaan. Onneksi hoitajien ja lääkäreiden joukossa on niitäkin, jotka tekevät työtään sydämestään.

Kirjailija Schmidt tietää, mistä hän puhuu, sillä hän on itse kokenut kaiken. Helen Wesendahlin sairaalakokemukset ovat Schmidtin omia, mutta Helenin elämä muuten fiktiota.

Kirja koskettaa aiheensa vuoksi varmasti monia. Aivoinfarkti on kolmanneksi yleisin kuolinsyy Suomessa. Noin 14 000 ihmistä saa vuosittain jonkinlaisen aivohalvauksen ja joka kuudes meistä joutuu sen kohtaamaan. Silloin on nopeus valttia. Ihminen on saatava hoitoon mahdollisimman pian, sillä aivot eivät kestä pitkään ilman happea.

Noin yhdeksän kymmenestä aivoinfarktitapauksesta voidaan tunnistaa PIAN-muistisäännöllä:

P = Puhe sammaltaa

I = Ilme (roikkuva suupieli)

A = Avuton raaja

N = NYT 112!

Paina sinäkin sääntö mieleesi heti. Se voi pelastaa jonkun elämän.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea todentuntuisen toipumistarinan.

2. Jos pidät hitaasti etenevistä kirjoista.

3. Jos sairaalaelämä kiinnostaa sinua.

Helen McDonald: H niin kuin haukka

Helen McDonaldin H niin kuin haukka (2016 Gummerus, suom. Irmeli Ruuska) löi minut ällikällä, sillä en etukäteen tiennyt kirjasta yhtään mitään. Luulin varanneeni kirjastosta romaanin, mutta teoshan olikin elämäkerta – tosin kaikkea muuta kuin tavanomainen sellainen.

Helen McDonaldilla ei ollut keinoja käsitellä isänsä kuolemaa. Ei kumppania, ei lapsia, ei säännöllistä työtä, ei mitään sellaista, mikä auttaisi häntä selviämään menetyksestä. Hänellä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin tarrautua kummalliseen pakkomielteeseen ja hankkia itselleen haukka kesytettäväksi.

Ajatus haukankesyttämisestä ei pälkähdä Helenin päähän ihan tyhjästä, sillä hän on ollut lapsesta saakka maanisen kiinnostunut linnuista, erityisesti petolinnuista ja haaveillut omasta kesytettävästä haukkayksilöstään. Hän on lukenut haukoista kaiken ja osallistunut jos jonkinlaiseen haukkatoimintaan. Isän kuoleman jälkeen suuren unelman toteuttaminen tuntuu ainoalta vaihtoehdolta ja menee kaiken muun edelle.

Helen hankkii itselleen haukan ja nimeää sen Mabeliksi. Antamalla haukalle vanhan lempeän mummelin nimen Helen haluaa taata, että haukasta tulee mahdollisimman taitava saalistaja. Jos haukan nimeäisi pelottavasti, siitä tulisi laiska. Näin vanhat haukkametsästäjät ovat aina uskoneet.

Haukankesyttäminen on uuvuttavaa työtä, sillä haukka on saatava luottamaan hoitajaansa, eikä se tapahdu helposti. Välillä Helen turhautuu ja väsyy odottamiseen, muttei kertaakaan kadu tai kyseenalaista uutta elämäntehtäväänsä. Minä lukijana kyllä kyseenalaistin.

Mitä tarkoitusta palvelee petolinnun kasvattaminen munasta pelkästään sen vuoksi, että joku Helenin kaltainen saa sen kesytettäväkseen? Miksi ihminen haluaa ylipäätään aina kesyttää kaiken? Näitä kysymyksiä mietin koko ajan kirjaa lukiessani. Minusta lintujen pitäisi saada elää vapaana, ei kahlittuna cambridgelaisen asunnon olohuoneeseen.

Vaikka en pysty hyväksymään Helen McDonaldin päähänpinttymää, teos vakuttaa muuten. McDonald kirjoittaa runollisen kauniisti ja tarinan syvä omakohtaisuus saa lukijan hotkimaan sitä välillä kuin romaania.

McDonaldin haukkatietämys on myös vertaansa vailla. Hän taustoittaa tarinaansa mielenkiintoisesti kertomalla paljon haukkojen kesyttämisen historiasta ja merkityksistä eri aikoina. Erityisen läheisenä hän pitää epäonnista haukankesyttäjää menneisyydestä, Terence Hanbury White’ia, jonka kanssa käy kirjassaan äänetöntä vuoropuhelua oman missionsa rinnalla.

Helenin selitys omalle haukankesyttämiselleen on sama kuin Terence Hanbury White’illa aikanaan. He molemmat kärsivät ihmisten maailmassa ja haluavat paeta villiin luontoon. Molemmat ajattelevat tavoittavansa sen kesyttämällä kesyttämättömän luontokappaleen. Logiikka ei ihan avautunut - ainakaan tälle lukijalle. Muuten kirja oli oikein hyvä!

Tartu tähän:

1. Jos pidät erikoisista elämäntarinoista.

2. Jos linnut ovat intohimosi.

3. Jos haluat lukea vetävän, filosofisen, historiallisen ja tarinallisen tietokirjan.

Melania G. Mazzucco: Mestarin tunnustukset

Matkakuume ottaa minusta vallan aina näin keväisin ja sitä hillitäkseni luin uudestaan Melania G. Mazzuccon hienon romaanin Mestarin tunnustukset (2009 Avain, suom. Taru Nyström-Abeille). Loppuun päästyäni huomasin selailevani Venetsian hotellitarjontaa eli se siitä matkakuumeen vähentymisestä....

Mazzuccon mestarillinen tarina pohjautuu todelliseen historialliseen henkilöön: venetsialaiseen 1500-luvulla eläneeseen taidemaalari Jacomo Robustiin, joka taidemaailmassa tunnetaan paremmin nimellä Tintoretto. Kyseessä ei ole kuitenkaan ole kuivakka elämäkerta vaan täysverinen romaani.

Mestarin tunnustukset alkaa 17. toukokuuta vuonna 1594, viisitoista päivää ennen Tintoretton kuolemaa. Pahan kuumetaudin kourissa sänkynsä pohjalla makaava laihtunut ja harmaantunut taiteilija alkaa tehdä synnintunnustusta ja siitä kirjan nimikin.

Päivä päivältä – luku luvulta – lähestytään viimeistä hetkeä Tintoretton tilittäessä lukijalle elämäänsä. Juuri sellaisena kuin se on ollut: mitään kaunistelematta, mitään lisäämättä, mitään pois jättämättä. Hän haluaa tunnustaa kaiken ja lähteä maailmasta puhtain sydämin.

Tintoretto kertoo kirjassa lukijalle hankalasta tiestään suureksi taiteilijaksi. Hän joutui kärsimään koko elämänsä taidepiirien halveksunnasta, sillä hän oli syntyjään pelkkä värjärin poika ja muiden mielestä värjäreiden pitäisi pysyä lestissään. Lahjakkuus ja periksi antamattomuus veivät nuorta miestä kuitenkin eteenpäin.

Toisaalta Mazzuccon kirja on myös hyvin koskettava perhetarina ja isoon osaan nousevat Tintoretton tyttäret. Tintorettolla oli liuta lapsia ja yksi tytär avioliiton ulkopuolelta, jota hän ryhtyi kannustamaan taitelijan uralle vastoin kaikkia sen aikaisia normeja. Käytännössä naisella oli kaksi vaihtoehtoa: mennä joko naimisiin tai luostariin. Mutta että taiteilijaksi – no huh huh!

Mestarin tunnustukset on ihanan mehevä historiallinen romaani ja tarjoaa koskettavan elämäntarinan lisäksi kulttuurihistoriallisen katsauksen 1500-luvun elämänmenoon Venetsiassa. Mazzucco kuvailee hyvin tarkasti arkisia tapoja, ruokailua, peseytymistä, matkustamista ja sairauksien hoitoa. Näistä yksityiskohdista huokuu kirjailijan huolellinen taustatyö arkistojen uumenissa.

Varoituksen sana niille lukijoille, jotka kevään korvalla alkavat haikailla uusiin maisemiin: Tintoretton elämäntarinan jälkeen haluaa heti lähteä katsomaan Venetsiaan hänen mestarillisia töitään!

Tartu tähän:

1. Jos pidät elämänmakuisista romaaneista.

2. Jos Italian historia kiinnostaa sinua.

3. Jos rakastat taidetta!

Nicolas Barreau: Meillä on aina Pariisi

Harva jaksaa aina lukea vakavaa laatua. Ainakin minä kaipaan välillä vaaleanpunaisia ja hattarankevyitä unelmia. Sellaiseen mielentilaan Nicolas Barreau on juuri oikea valinta! 

Barreau'n kolmas suomennettu romaani Meillä on aina Pariisi (2014 Tammi, suom. Anne Kilpi) on juoneltaan yhtä valloittavan romanttinen kuin kaksi edellistäkin.

(Lukuneuvojan arvioon kirjasta Pieni elokuvateatteri Pariisissa voit tutustua täällä.)

Jo kirjan nimi kertoo, että taas ollaan rakkauden pääkaupungissa Pariisissa. Rosalie Laurent pyörittää pientä paperikauppaa kaupungin romanttisimmilla kulmilla latinalaiskortteleissa (tietenkin!). Viehättävässä pikku puodissaan Rosalie myy muun muassa itse tekemiään toivekortteja, joihin hän asiakkaittensa yksilöllisten toiveiden mukaan maalaa herkän sinisävytteisen kuvan ja valitsee kuhunkin korttiin sopivan toivotuksen. Korteista tulee menestys (tietenkin!)

Oma paperikauppa on Rosalien unelmien täyttymys, mutta yksityiselämässään nuori nainen on hieman hukassa. Poikaystävää kiinnostaa vain kuntoilu ja terveellinen ruokavalio, eikä hän ymmärrä Rosalien haikailuja romanttisten illanviettojen perään Eiffel-tornin näköalaravintolassa. Tuskin sieltä saisi terveellistä fitness-ruokaa ja näkymää voi käydä ihailemassa halvemmallakin.

Rosalien elämä kääntyy (tietenkin!) uuteen odottamattomaan suuntaan, kun hän saa ensin kuvitettavakseen maailmankuulun ranskalaisen lastenkirjailijan uuden teoksen. Sitten hänen kauppansa ovelle ilmestyy eräs komea amerikkalainen, joka osoittautuu monien ennalta arvattavien käänteiden jälkeen hyvin romanttiseksi! Tietenkin!

Barreau´n uutuusromaani on kuin ihanan höttöinen ja makea marenkileivos. Juoni on jälleen ennalta arvattava, muttei se mitään haittaa! Kukaan ei kuole ja sehän on vaihteeksi aivan mahtavaa! Yltiöromanttisen onnellinen loppu on tiedossa jo ensimmäiseltä sivulta saakka - ihanaa! Viihdekirjaksi teoksen kieli on rikasta ja hyvää! Aina vain paranee!

Barreau'n hurmaavat aikuisten satukirjat tuovat minulle mieleen Eeva Kilven viisaan lausahduksen:

“Elämä on arvaamatonta. Koska tahansa voi tapahtua jotain hyvää.”

Yksi Barreau kuukaudessa pitää kyynisyyden loitolla ja hymyn huulilla pitkään! Mikäs sen parempaa lääkettä meille synkistelyyn taipuvaisille suomalaisille.

Tartu tähän:

1. Silloin kun maailma murjoo.

2. Jos rakastat Pariisia.

3. Jos olet parantumaton romantikko.