Terveiset Taivalkoskelta!

Perjantai 14.10.

Päivä lupasi hyvää selkeältä siniseltä taivaalta, kun syysauringon valossa ajoin Taivalkoskelle luovan kirjoittamisen kurssin starttiviikonloppuun.

Kurssin alku oli vertaansa vailla. Ensimmäinen päivä oli sekä lempeän tunnusteleva että ryöppyävän runsas yhtä aikaa. Tuntuu, että nyt olen saanut jo kolmessa ensimmäisessä tunnissa paljon uutta rakennusainetta kirjoittamiseen. Kouluttaja Taija Tuomisen kokenut ote näkyy ja tuntuu!

Luovuuden olemusta, kirjoitusharjoituksia, tekstejä muilta, limerikki! Limerikki!

Yötehtävä ja aivan ihanan, hallittavissa olevan kokoinen Dianne Doubtfiren kirjoittamisopas Aiotko kirjoittaa romaanin? odottavat.

Päivän voisi lopettaa iskevästi tänään kuulemaani kannustavaan lainaukseen:

"Ensimmäinen versio on aina paskaa." Hemingway

Lauantai 15.10.

Lauantai alkoi hirveässä flunssassa, mutta sisulla, korkealla motivaatiolla ja oikealla lääkityksellä on selvitty iltaan asti.

Toinen kurssipäivä on tuonut tullessaan kolme uutta tekstiä, puhetta kirjoittamisoppaista, asiaa tekstien ideoinnista ja kirjoittamisprosessista. Prosessi on minulle aina ollut melkoisen sumea käsite. Jos ajatellaan, että kirjoittamisprosessiin kuuluvat vaiheet ovat esimerkiksi ideointi, luonnostelu, muokkaus ja viimeistely, en osaa sanoa, missä vaiheessa mikäkin vaihe loppuu ja toinen alkaa. Jo kauan sitten kouluaikoinani koin ideoinnin (vai luonnostelun?) turhana vaiheena, sillä halusin heti kirjoittamaan. Viimeistely loppusilauksineen on minulle vaiheista selkein ja itsenäisin, mutta muut puuroa. Ehkä tässä minulla kirjoittajana olisi rutkasti kehittymisen varaa?

Koulutuspäivän päätteeksi katsoimme elokuvan Capote, joka kertoo kirjailija Truman Capoten kirjoittamisprosessista, kun hän teki kirjaansa Kylmäverisesti. Aika raju elokuva! Postaan siitä lähiaikoina oman juttunsa, mutta suosittelen jo tässä vaiheessa ainakin niille, jotka eivät pitkästy, ellei leikkaus ole tehty maksimissaan puolen toista sekunnin pätkissä.

Alattelin harjoitella tulevaisuudessa pastisseja. Pastissit ovat siis tekstejä, jotka kirjoitetaan imitoiden jonkuin toisen kirjoittajan tyyliä. Ehdottakaa minulle muutama tyyliltään omaleimainen kirjailija!

Doubtfiren teos jatkuu vielä tänään, ja yötehtävä vie minut pois mukavuusalueeltani.

Motto toisesta päivästä: "Toteutuneet toiveet itkettävät usein enemmän kuin toteutumattomat." Truman Capote

Taivalkoski-maistiaisina lopuksi muutama kuva Jalavan kaupasta, jossa kävimme tänään keittolounaalla ja tuliaisostoksilla.

Blogihaastattelussa Varo varo varo -kirjailija Tatu Hirvonen

Tatu Hirvonen: Varo varo varo! Irti ylisuojelevasta kasvatuksesta. Minerva. 2011. (184 sivua)

Varo varo varo päätyi lukulistalleni keskiviikkona kirjanjulkistamistilaisuudessa, jossa kirjilija Tatu Hirvonen valotti kirjansa taustoja ja sivujuonteita. Vielä en ole ehtinyt kirjan pariin, mutta sitä ennen saamme nyt ilon kurkata ylisuojelevan kasvatuksen olemukseen, sillä Tatu Hirvonen lupautui rohkeasti lajissaan ensimmäiseen blogini kirjailijahaastatteluun. Tervetuloa mukaan!

* * *

Minä: Mitä on ylisuojeleva kasvatus (joka on varsin arvottava ilmaisu!)?

Tatu: Kirjassani esittelemän riskikasvatuksen näkökulmasta ylisuojeleva kasvatus on kasvatusmalli, jossa lasta suojellaan tavalla, joka ei salli hänen ottaa kokonaiskehitykselleen ja kasvulleen tarpeellisia riskejä. On huomattu, että suuri osa lasten kehittävistä leikeistä on jollakin tapaa riskialttiita. Riski kuuluu uusien taitojen opetteluun.

Riskit voidaan kuitenkin jakaa hyviin ja huonoihin: hyvät riskit kehittävät ja opettavat eivätkä niiden mahdolliset ikävät seuraukset todennäköisesti ole vakavia, huonot riskit ovat turhia eivätkä kehitä tai asettavat lapsen liian suureen vaaraan.

Minä: Miksi siitä pitäisi päästä eroon?

Tatu: Lasten kasvun ja kehityksen turvaamiseksi! Täydelliseen riskittömyyteen pyrkivä kasvatus päätyy valitsemaan toisenlaisia, usein pidemmällä aikavälillä toteutuvia riskejä, kuten motoristen taitojen kehittymättömyyttä, liikkumattomuutta, ylipainoa, erehtymisen pelosta johtuvaa luovan ajattelun puutetta, lasten levottomuutta ja siitä seuraavaa mahdollista yliriskinottoa. Lapset päätyvät esimerkiksi tekemään riskialttiita asioita aikuisilta salaa ja/tai viettämään yhä suuremman osan ajastaan virtuaalimaailmassa.

Minä: Puhuit hallitusta riskien ottamisesta. Eikö kuitenkin (omien) lapsiemme sysääminen riskialttiiksi ole aivan järjetöntä touhua? Lapset ovat sentään arvokkain pääomamme.

Tatu: Kasvattamalla riskikompetentteja lapsia, siis riskien arvioimiseen ja käsittelyyn tottuneita lapsia, suojelemme heitä kaikkein parhaiten. Onnettomuuksilla on tutkimusten mukaan vakavampia seurauksia lapsille, joiden ei ole annettu ottaa vähäisiäkään riskejä, kuin lapsille, joiden on annettu kehittää taitojaan. Riskitön maailma/lapsuus on utopia, joka ei valitettavasti ole valittavissamme. Lapsia kasvatetaan heidän omaa elämäänsä ja tulevaisuuttaan kohden, ei aikuisten omaksi pääomaksi. :) Sen verran sanottakoon riskikompetenssin kehittymisestä, että se kypsyy vähitellen. Tarkoitus ei siis ole "sysätä" lapsia mihinkään vaan antaa heidän harjoittaa taitojaan omassa tahdissaan, sopivan silmälläpidon ja rohkaisun tukemina.

Minä: Mistä mielestäsi johtuu se nouseva trendi, johon kirjasikin tavallaan kuuluu, että pyritään irti hallitusta kasvatusajattelusta, palataan siis takaisin luontoon ja intuitioon kasvatuksessa?

Tatu: En ole oikeastaan samaa mieltä, että teos pyrkii eroon hallitusta kasvatusajattelusta. Riskien suhteen aivan erityisesti pätee se, että intuitio johtaa meitä usein harhaan - arvioimmehan riskejä esimerkiksi vertaispaineen, median kauhukuvien ja omien hatarien tietojemme varassa. Silti uskon, että aikuisten kannattaa kuunnella itseään ja luottaa omaan vanhemmuuteensa. Muutoinhan olisimme aika eksyksissä kuunnellessamme vuosikymmenittäin vaihtuvia pedagogisia virtauksia. Siis kannattaa ottaa tästäkin kirjasta vastaan se, mikä tuntuu omassa kasvatustyössä mielekkäältä ja hyvältä.

Luonnon suhteen uskon kyllä riskipedagogienkin todentamaan tulokseen siitä, että luonto on lapselle erityisen hyvä ja rikas kasvu- ja kasvatusympäristö. Metsään mahtuu elämää ja vähän meteliäkin, ja lapset tottuvat vastaamaan vaihtelevan ympäristön vaatimuksiin.

* * *

Kiitos haastattelusta, Tatu Hirvonen!

Varo varo varo! Irti ylisuojelevasta kasvatuksesta on siis uunituore kirja, josta toivon myöhemmin pystyväni kirjoittamaan blogiini lisää. Nyt olisi hienoa kuulla, mitä ajatuksia aihe teissä muissa herättää.

Matkan varrelta

"Ja niin tulivat nuo harmaat, hämäräpukuiset linnut, joilla oli tuuheasulkaiset siivet ja punainen höyhenkoriste niskassa. Pitkäjalkaisina, sirokaulaisina ja pienipäisinä ne liukuivat salaperäisen huimauksen vallassa rinnettä alas, puoliksi lentäen, puoliksi tanssien. Ne liikkuivat käsittämättömän nopeasti ja viehkeästi. Oli kuin harmaat varjot olisivat leikkineet leikkiä jota silmä tuskin saattoi seurata, oli kuin ne olisivat oppineet sen sumupilviltä, jotka leijailevat autioiden soiden yllä. Se oli taianomaista, ja kaikki jotka eivät olleet ennen olleet Kullabergissa ymmärsivät, miksi tapaaminen oli saanut nimensä kurkien tanssista. Siinä oli jotain kesytöntä, mutta tunne jonka se herätti oli silti suloista kaipuuta. Nyt kukaan ei enää ajatellut taistelua. Sen sijaan kaikki halusivat kohota pilvien yläpuolelle, jättää painavan ruumiinsa joka veti maata kohti ja liidellä kohti ylimaallista.
    Sellaista kaipuuta kohti saavuttamatonta eläimet tunsivat vain kerran vuodessa, ja se tapahtui sinä päivänä kun he näkivät suuren kurkien tanssin." (s. 21)

Kuka arvaa tai muistaa, minkä matkan varrelta tämä tiivistunnelmainen, sykähdyttävä katkelma on peräisin?

Kuvassa Skansenin kruunukurki, ei siis
Kullabergin tanssiva pitkäjalka.

Nils Holgersonhan se katselee katkelmassa kurkien soidinmenoja metsähanhien matkassa Martin kanssa. Luemme matkakertomusta poikien kanssa. Tykkäävät kovasti. Selma Lagerlöfin Nils Holgerssonin ihmeellinen matka tulossa tanakampaan käsittelyyn blogissani piakkoin! :-)