English below
Takakansi:
Oona
on niin raivoissaan, että kävelee vaatteet päällä järveen, ja
ui pitemmälle kuin ikinä ennen. Vedessä jokin raapaisee Oonaa,
niin että hän saa syvän haavan. Vastarannalla maisema on muuttunut
ja ihmiset vaikuttavat merkillisiltä. Suomen presidenttinä kuuluu
olven J. K. Paasiviki, eikä kenelläkään ole kännykkää. Oona
uskoo siirtyneensä ajassa taaksepäin, mutta huomaa pian, että
jotain muutakin on vinksallaan.
Tämä on toinen kirja jonka luin Lasten- ja nuortenkirjallisuus
-kurssin nuortenkirjatehtävää varten. Tässä esseen osa jossa
käsittelen kirjaa.
Jos Ovi hiljaisuuteen oli mukavan omituinen niin Suomu on ärsyttävän
omituinen.
Sinänsä mielenkiintoinen aihe joka hyppii historian, scifin,
fantasian, jännityksen ja ehkä kauhunkin genreissä. Jonkin verran
kerrotaan itse oudosta maailmasta, mutta liikaa jätetään
mielestäni myös kertomatta.
Kirjan päähenkilö, Oona, jonka näkökulmasta tarina kerrotaan ja
joka itsekin kertoo tarinaa, on mielestäni ärsyttävä. Oona
vaikuttaa naivilta ja ailahtelevalta. Tavallaan ailahtelevuus on
selitettävissä teini-iällä, mutta päällisin puolin syyt
ailahtelevuuteen tuntuu löytyvän vain teinin omasta
pinnallisuudesta.
Kirja herättää paljon kysymyksiä joita pitäisi kysyä ja joita
uskoisi Oonan kysyvänkin ja olevan kiinnostunut, mutta mitään
vastauksia ei anneta eikä oikeita kysymyksiäkään kysytä. Joitain
kysymyksiä toki kysytään, mutta niihin ei taas vastata kunnolla,
joten asiat jätetään sikseen. Oonasta saa kuvan, että häntä ei
kiinnosta vaikka yhtäkkiä onkin selvästi erilaisessa maailmassa
joka kuitenkin muistuttaa Suomea. Itse olisin halunnut tietää
maailmasta enemmän ja olisin varmasti kysellyt paljon enemmän ja
tivannut vastauksia hanakammin. Nyt tuntuu vain siltä, että
kirjailija oli laiska kertomaan maailmastaan tai ei loppujen lopuksi
itsekään tiennyt mitä kaikkea se piti sisällään.
Epäkohtia tässä maailmassa on paljon. Oona huomaa sentään ne ja
ihmetteleekin miksi asioille ei tehdä mitään. Oona ei kyllä itse
haluaisi alkaa tekemään asioille mitään. Ärsyttävää on myös
se, että Oonalle kerrotaan kyllä, että hänen on kai tarkoitus
muuttaa asioita, mutta hänelle ei tunnuta kertovan muuta, ”tulet
muuttamaan elämäämme vaikkemme kerrokaan sinulle siitä mitään”.
Tökerösti kirjoitetun kirjan tökeryyttää lisää mielestäni
tökerö rakkaustarina joka kirjassa yritetään loppumetreillä myös
kertoa. Onhan se suloinen ja erilaisuutta ylistävä, mutta aika
turha kun ottaa huomioon miten paljon asioita olisi voitu kertoa
näilläkin sivuilla. Eikä rakkaustarinalla tuntunut olevan oikein
muuta funktiota kuin, että se nyt oli kiva idea ja rakkauttakin
pitää aina olla.
Kirjan alussa hämmentää se kun Oona ajattelee koko ajan jotakuta
jota puhuttelee ”sinä” -muodossa. Välillä samoissa ajatuksiss.
a vilahtaa myös nimi Asimov. Onneksi jo alkumetreillä selviää
että ”sinä” on Oonan isä. Oonan isä onkin mielestäni
mielenkiintoinen. Löysin Oonan ajatusten kautta saamistani
tiedonjyvistä paljon samaa mitä on omassa isässäni. Oonan isä on
mitä luultavamminkin masentunut alkoholisti ellei jopa
maanis-depressiivinen alkoholisti. Oonalla on myös läheinen suhde
isäänsä vaikka häntäkin vaivaa isän sairaudet. Olen kateellinen
tuosta suhteesta joka minullakin joskus oli enemmän tai vähemmän.
Tämä onkin mielestäni hienoin ja lämmin asia koko kirjassa.
Asimovkin selkiää kuka tai oikeastaan mikä hän on, mutta tämäkin
selviää vasta loppumetreillä. Asimov on koira. Miksi tätä tietoa
piti pimittää viimeisille sivuille?
Minun on todella vaikea sanoa tästä kirjasta mitään. En jotenkin
päässyt siihen sisälle. Se oli kyllä viihdyttävä ja ihan mukava
lukea, mutta uskon, että kirjasta olisi saanut paremmankin.
Description from the back cover:
Oona is so furious that she walks
straight up to the lake with her clothes on and swims further away than
ever before. Something scratches Oona so she gets a deep wound. At
the opposite shore the scenery has changed and people seems strange.
Oona finds out that the President of Finland is J. K. Paasikivi and
nobody has a cell phone. Oona believes she has traveled back in time,
but soon she'll notice that something else is also wrong.
This was the other book for my Children
and youth literature course's assignment. Here is the part from my
essay where I discuss about the book.
If The Other Side of Silence was nicely
strange book, this was annoyingly strange book.
The subject was in itself interesting
and it jumped from genre to genre, there's historical, sci-fi,
fantasy, thrill and even horror. It tells some about the odd world
the book takes place, but there's just too much things the author
doesn't tell.
The story is told from the main
characters', Oona's, point of view and sometimes she tells the story
herself. Oona is annoying. She seems naive and moody. In a way, the
moody part is explicable because of the teenage, but mostly it's just
the teenaged girl's own superficiality.
The book rouses a lot of questions
which should be asked and which you would believe Oona to ask and be
interested about, but there's no answers and not even the right
questions. Of course there's some questions, but there's no proper
answers, so the discussion ends as soon as it started. I got the
feeling that Oona really wasn't interested to find out about the
different world she was in, which however resembled a lot of Finland.
If I would be in the same situation I would have liked to know more
about the world and I would have made a lot more questions and
demanded answers. Now it feels like the author was just being lazy
and couldn't bother to tell about her world she made or maybe she
didn't really know what the world was like in its entirety.
There were a lot of problems in this
world. Luckily, Oona notices many of the flaws and she wonders why
anybody did nothing to fix them. But Oona wasn't ready to do anything
herself either. It also annoys me that everybody told Oona that she
is meant to change things, but they'll say no more, ”you're going to
change our lives, but we won't tell you anything about our lives”.
This book was written sloppy, and more
sloppy it was because of the sloppy love story the author tries to
tell at the end of the book. Yes, it is sweet and it praises
difference, but it was unnecessary especially if you start to think
how much answers those pages could have given to you instead of a
clumsy love story. And there wasn't a real function to the love
story, it was just a nice idea and of course, there had to be love
story somewhere.
I also got confused because at the
beginning of the book Oona thoughts all the time someone who she
refers to as ”you”. At times, in those thoughts there's also a
name Asimov. Luckily, reader gets to know quite soon that ”you”
is Oona's father. He is interesting person. From the little morsel of
information I found out is that Oona's father was a little bit like
my father. Presumably, Oona's father was depressed alcoholic, maybe
even manic-depressive. She has a close relationship with him, even
though she is bothered about her father's illness. I'm kind of a
jealous of their relationship which I had also with my father a long
time ago, more or less. In my opinion, this is the finest and the
warmest thing in the book. And finally, reader gets to know who, or
what, Asimov is, although just before the book ends. Asimov is a dog.
Now, why on earth the author had to conceal this information all the
way to the end pages?
It's really hard for me to say anything
about this book. I just couldn't get hang of it. It was entertaining
and nice to read, but I believe it could have been better.