Kristin Hannah: Sodan sisaret

Kristin Hannahin Sodan sisaret (suom. Karoliina Timonen, WSOY 2024, 580 s.) on kunnianosoitus Vietnamissa taistelleille Yhdysvaltain armeijan sotilaille ja ennen muuta sotasairaaloissa työskenneille sairaanhoitajille.

Olen nähnyt Washington D.C:ssä kuuluisan sodan muistomerkin – The Vietnam Veterans Memorial. Monumentissa on 58 195 nimeä, Vietnamin sodassa kaatuneita ja kadonneita. Monumentti on 169 metriä korkea. Muistomerkin vieressä kävellessä tunne oli pakahduttava.   

Ennen kuin Hannahin Sodan sisarten Frankie seisoo Nationall Mall-puistossa monumentin paljastustilaisuudessa hän on käynyt läpi ”maanpäällisen helvetin”. Frankie, tuskin 20 vuotta täyttänyt sairaanhoitaja lähtee Vietnamiin vapaaehtoisena. Veli on kuollut sodassa ja sisar haluaa jatkaa hänen jalanjäljissään. Isä ei hyväksy tyttärensä aikeita ollenkaan. Hänelle riittäisi että tytär menisi naimisiin ja hänen vihkikuvansa voitaisiin ripustaa isän työhuoneen sankarien seinälle.

Kahden vuoden aikana Frankie kokee ja näkee kaiken mitä sota on raaimmillaan. Hannah kuvaa sotaa armottomasti. Sairaalassa työ on raskasta, toivotonta ja turhauttavaa. Frankie venyy jaksamisessa päivä päivän jälkeen yli rajojensa. Hän lohduttaa kuolevia ja oppii ammatillisesti taiturimaiseksi leikkausalihoitajaksi. Kun hän palaa komennukseltaan kotiin, hän ei saa töitä, koska virallisesti kukaan ei pysty kertomaan mitä hän oikeasti sodan aikana tehnyt.

Saman mitätöinnin ryöpyn niskaansa saivat myös kotiinsa palanneet sotilaat. He olivat pahoja ihmisiä eivätkä Yhdysvaltin kunnian puoltajia. Vuosikymmeniä kestänyttä Vietnamin sotaa ja sen merkillistä jatkumista on vaikea hyväksyä, mutta vaikeaa on hyväksyä sekin että veteraanit olivat vihan eivätkä ihailun kohde, riippumatta siitä istuivatko he pyörätuolissa tai kävelivät omin jaloin.   

”Ja sitten, siinä se oli: muistomuuri. Vihreältä nurmelta kohosi kimaltava musta graniittiseinä, jonka hohtava pinta oli elävä sen heijastamasta liikkeestä... Paikaltaan saakka hän (Frankie) saattoi nähdä loppumattomat kaiverrukset kivessä. Yli viisikymmentäkahdeksantuhatta nimeä. Kokonainen sukupolvi miehiä. Ja kahdeksan naista. Kaikki sairaanhoitajia. Kaatuneiden nimet.”

Hannahin teoksista on suomennettu mm. Satakieli, Alaskan taivaan alla ja Tomun ja tuhkan maa. Kaiken kaikkiaan häneltä on julkaistu yli kaksikymmentä romaania.

Hannu Väisänen: Viisikko

Hannu Väisäsen Viisikko (Siltala 2024, 200 s.) on seitsemäs Väisäsen elämästä kertova Antero-romaani. Sisarukset – neljä veljeä ja Sisko – ovat vuosien saatossa vanhentuneet. Nyt he ovat kokoontuneet Anteron luokse Ranskaan viettämään yhteisiä syntymäpäiviä.

Anteron pappila on myytävänä ja muutenkin ilmassa on vahva aavistus siitä että kaikki tulee aika pian muuttumaan. Veljeksistä Aleksin elämä on samalla tavalla Nepalissa kuin Anteron elämä on Ranskassa. Sisko uskoo enkeleihin ja Santeri alkoholiin ja/tai Jumalaan. Sakarin kohtalona on kehitysvammaisen elämä.

Veljekset ovat pikkuhiljaa alkaneet huolestua Siskosta. Tämä kuitenkin yrittää luovia veljesten parissa ikään kuin hänellä ei olisi mitään hätää. Siskon keino selviytyä muistin hapertumisesta on persoonallinen. Hän hävittää esineitä ja tavaroita, jotka voisivat herättää muistoja. Jos muistoja ei muista on turha tallettaa mitään mikä voisi muistuttaa tästä.

Kun Anteron talosta katkeaa sähkö, Antero alkaa kertoa sisaruksilleen millainen elämä on vanhenevilla ihmisillä edessään Vanhuskorpi-nimisessä paikassa. Kaikki kiteytyy  ajatukseen: ”Vanhuus ei ole enää arvo, eikä vanhus ole enää arvokas”.

Anteron ajatusten mukaan on löydettävä radikaali tapa selviytyä vanhenevasta väestöstä. Joka kaiken lisäksi hoidattaa sisukkaasti terveyttään, teettää kaihileikkauksia, uusii luitaan. Ja pitää toistensa puolta ja muodostaa suoranaisia gettoja, kahmii eläkekertymää ja laskee syömänsä keksit. Eikä millään halua siirtyä syrjään.

Viisikolle tarjotulla suunnitelmalla ei ole mahdollista toteutua, mutta vanhuusiän kynnyksellä on lupa suunnitella edessäpäin oleviin vuosiin jotain uutta. Sisarusten tapaamisessa on paljon rakkautta ja toivoa, vaikka tunteista ei juuri puhuta. Helpompi on ryhtyä pystyttämään ikivanhaa Sopu-telttaa tai muistella miten rottia pyydystettiin Oulun kasarmilla rottia. 

Tärkeintä on Hannu Väisäsen rivienkin välistä tihkuva ajatus siitä, että eletty elämä on ollut elämisen arvoista ja on tästä eteenkin päin.