Betonin ja puun epäpyhä liitto eli laho ulkoseinä

Olemme katselleet epäluuloisesti neljän vuoden ajan seinää betonisten rappujen vieressä. Noin jokaisessa rintamamiestalossa lienee lahovaurio juuri tuossa kohdassa, missä betonirappunen roiskuttaa vettä puiselle seinälle - nämä kaksi materiaalia eivät sovi yhteen.

No, meidän talo ei tehnyt poikkeusta, vaikka jonkun taannoisen pistokokeen perusteella muistelen tuudittautuneeni siihen uskoon, että porras on ainakin kalteva ulospäin eikä suoranaisesti uita vesiä päin seinää.

Laho se seinä siis on, tuosta rappujen vierestä. Onneksi ei kovinkaan suurelta alalta - tässä alla näkyy vaurio kokonaisuudessaan, ulkoverhousta purettiin sen verran että tuossa on jo täysin kovaa puuta näkyvillä joka kohdassa. 

Yläkerran keittiön lahovaurioon verrattuna tämä seinä oli vauriokohdalta sitten ihan totaalisen tohjona. Tuhon oli viimeistellyt joku, joka oli muuttanut syömään lahonnutta puuta ja jättänyt jälkeensä reikiä ja hyvin hienoa purua. Toivottavasti maistui.

Tässä vielä näkymää vaurion laajuuteen, tosiaan näkyvissä on ulkoverhouksen laidalla jo täysin kuranttia vinolaudoitusta.

Sinänsä tuon seinän korjaaminen ei ole mitään rakettitiedettä - lahot pois ja uutta puutavaraa tilalle. Haastetta tuo hieman se, että myös tuo sokkelia vasten oleva parru on osittain pinnastaan laho. Sinänsä mainitsemisen arvoista, että paneelit olivat lahoja vain kahdesta kohtaa ja lyhyeltä matkalta, mutta kosteus oli sen sijaan tehnyt laajempaa tuhoa vinolaudoituksessa.

Mutta se varsinainen haaste, tai ne kaksi haastetta, näkyvät alla olevassa kuvassa. Ensinnäkin on nyt vähän epäselvää, millä ilveellä tuon lahon pääsisi korjaamaan purkamatta koko ulkoporrasta. Ulkoporrasta ei huvittaisi purkaa, koska siinä ei yhtä isoa ja muutamaa pientä halkeamaa lukuunottamatta ole mitään varsinaista vikaa, ja nuo halkemat olisivat varmasti korjattavissa. Toinen haaste on se, millaisen rakenteen tuohon oikein suunnittelisi, että vauriosta tulisi korjattua samalla kertaa sekä syyt että seuraukset - jos korjataan vain entiseen malliin, on tilanne jonkun kymmenen vuoden kuluttua ihan sama kuin nyt.

Portaan purkaminen vai operointi sisäpuolelta eli kellarin rapusta käsin? Sitäkään ei huvittaisi purkaa, siellä on nätti alkuperäinen paneeli ja jos jotain olen tässä ulkoverhouksen maalausprojektissa oppinut niin sen, että 60 vuotta paikallaan olevien naulojen repimien irti vaurioittamatta niillä kiinnitettyä puista kappaletta on vaikeaa ja toisinaan jopa mahdotonta. Suojataanko seinä korjauksen jälkeen pellillä, kattohuovalla vai jollakin muulla kosteuden seinästä pois pitävällä materiaalilla? Vai rakennetaanko korjauspala filmivanerista, joka ei samalla tavalla lahoaisi?

Jos joku lukijoista on ratkonut omassa talossaan samaa ongelmaa, kokemuksia otetaan mieluusti vastaan, ja jos taas ei, myös näkemykset ovat lämpimästi tervetulleita. Rintamamiestalofoorumilla olen pyytänyt myös neuvoja ja sitä keskustelua voi seurata tästä.

Lahojen seinien lisäksi tänään on ollut agendalla myös äitienpäivä - hyvän sellaisen iltaa kaikille äideille! Me kävimme oman perheen kesken äitienpäivälounaalla Kenkäverossa. Jos siellä sattuu vierailemaan, kannattaa käydä peräkammarissa asti. Siellä on nimittäin esillä pieni näyttely Kenkäveronniemen pappilan historiasta ja erittäin valaisevia kuvia siitä, kuinka melko haasteellisestakin lähtökohdasta saa kauniin ja arvostavasti kunnostetun lopputuloksen. Olkoon kuva Kenkäverosta tässä lopussa muistutuksena siitä, että meillä on kuitenkin kaikin puolin aika helppo ja pienimuotoinen projekti.

Dream a Little Dream of Me

Minä pyrin yleensä olemaan pidättyväinen ja kevyen sarkastinen, mitä tulee erilaiseen materiaan kiintymiseen. En kovinkaan usein kiinny palavasti kenkiin, takkeihin, piironkeihin, kirjojen kansiin, auton oviin, mitä näitä nyt onkaan. Olen näemmä kahdesti blogissa käyttänyt verbiä "rakastan", ensimmäisellä kerralla ihan tukevan sarkastisesti verannan räystäiden alta kuoriutuvan lateksimaalin yhteydessä, toiseen otteeseen kun osasin ihan itse korjata taloni seinän.

Mutta nyt on fiilinki sellainen, että on kuulkaa keväisen rakkauslaulun paikka. Laittakaapa tästä Ella soimaan ja lukekaa eteenpäin.



Minullahan on ollut monesti sellainen tunne, että tämä meidän talo ei ole ulkoapäin kovinkaan kaunis, sanan varsinaisessa merkityksessä. Talo on kyllä vaikka mitä muuta positiivista, se on ryhdikäs ja komea ja arvokas, iso kunnon Talo. Mutta se ei ole ollut ikinä minusta mitenkään "oi, kaunis". Ja jollain hassulla tavalla olen ollut tästä tosiasiasta vähän surullinen. Haluaisin, että oma koti näyttäisi ja tuntuisi kauniilta - sisältä ja päältä.

Tämä kuva on ihan ensimmäiseltä kesältä, joka oli siis meidän ajanlaskumme mukaan kesä 2010. Harmaa aaltopeltikatto ja keltaiset seinät. Etupihakin oli vielä ihan kokonaan nurmikkoa. Talo on jotenkin tuollainen perus-. Ei kaunis. Enemmänkin ehkä vähän aneeminen.

Seuraava kuva on kesältä 2012, joka oli hullu kattoremonttikesä. Punaisella huopakatolla varustettu talo näyttää jo astetta esteettisemmältä. Ja seinien keltainen väri auringonpaisteessa hyvin erilaiselta kuin edellisessä kuvassa. (Pidän edelleen paljon siitä, miltä nuo valkoiset kapeat räystäslaudat näyttävät. Jostain syystä ne eivät ole edes näkyvästi homehtuneet.)

Olen kuitenkin varsinkin tuon huopakattovaiheen jälkeen ryhtynyt ajattelemaan entistä enemmän niin, että talossa on potentiaalia myös siihen kauneuteen. Sellaiseen fiilinkiin, että kotiin tullessaan mielessä läikähtää ja tuntuu että voi ihana. Olen surrut rapistuvaa ulkovuorausta ja miettinyt, että talo ansaitsisi pikimmiten uuden maalin ja loppuun fiksatut ikkunat ja ovet. Sitten se voisi ollakin kaunis, ilahduttaa sekä itseä että ohikulkijoita. Edustaa ylpeänä omaa aikakauttaan. Olen alkanut helliä ajatusta kauniin talon omistamisesta mielessäni ja se on ollut vähän niin kuin tuo Ella Fitzgeraldin laulama kappale - pieni, hassu unelma, joka on tuonut toivoa synkkiin rintamamiestalollisen päiviin.

Mikä on sinänsä ihan hassua, koska talon ulkovuorauksen maalaamisen sijasta normiarkeen toisi luultavasti paljon enemmän  hohtoa esimerkiksi keittiön remontoiminen. Irrationaalisuus on inhimillistä.

Kun sitten toissa iltana pyöräilin töistä kotiin ja pysähdyin postilaatikolle, tiesin olleeni oikeassa. Meidän talo ON kaunis, se on vain ollut piilossa ihan väärän värisen ja rapistuvan maalin alla. Se näky, jonka kohtasin, oli osapuilleen tämä:

Minun on vaikea olla kuvailematta tämän viikon fiiliksiä sortumatta pateettisiin ja ylitunteellisiin sanankäänteisiin, mutta olkoon nyt tämän kerran: Se helpotuksen, ilon ja onnen tunne, jonka pikavauhtia talon seinistä irti lähtenyt lateksimaali ja reippaasti ja vastoinkäymisittä edennyt maalinpoistoprojekti on tuonut, on ollut jotain ennenkokematonta. Minusta on uskomattoman hienoa, että kerrankin olemme onnistuneet rahalla ostamaan remonttipalvelua, joka ylittää kaikki odotukset. Minä olen aivan suun-nat-to-man helpottunut siitä, että meidän ei tarvitse itse neliösentti kerrallaan hinkuttaa talon seiniä puhtaiksi - meidän voimillamme ja aikaresursseillamme olisimme takuuvarmasti vielä kolmen kesän päästäkin samassa jamassa kuin tämän vuoden huhtikuussa.

Ja nyt, kun projekti on edennyt jo maalausvaiheeseen, minä olen ihan mykistyneen onnellinen siitä, kuinka KAUNIS talo meillä on!

Tuossa kuvassa on siis maalattu pihan puolen julkisivu ja verannan yläpuoli yhteen kertaan. Verannan päällä oleva parveke on edelleen vanhassa maalissa, koska se pitää purkaa - verannan kattoon pitää vaihtaa huopa (ja ehkä koko katto, jos se on laho) ja sitä ei voi tehdä, jos ei parveketta pura ensin päältä pois. Siitä minusta näkee hyvin eron - vanha keltainen on jotenkin paksu ja tunkkainen, uusi väri viiskytluvun keveä ja raikas. Talo näyttää minusta ihan uudelta - mutta siis ei uudelta 2010-luvun talolta vaan siltä, mille se on uutena näyttänyt.

Maali on siis Virtasen neljän öljyn maalia ja se on sävytetty Uulan värikartan sävyyn Olki. Täytyy kirjoittaa siitä sävyn valinnasta vaikka erillinen blogijuttu. Minusta sävy oli ihan oikea, ja se on todella lähellä keltaisen lateksin alta paljastunutta alkuperäistä öljymaalia:

Kuvassa siis tuo keskellä oikealla oleva paneeli on suoralta osalta maalattu uudella maalilla, kaikki muu maali kuvassa on alkuperäistä.

Minä olen entistä vakuuttuneeempi siitä, että jos hankkii minkä tahansa vanhemman talon, oli se sitten 70-luvun tasakattoinen punatiililinnoitus, viime vuosisadan alun hirsitalo tai joku Suomen 150 000 rintamamiestalosta, ei voi mennä vikaan jos pysyttelee ainakin talon ulkokuoren osalta mahdollisimman uskollisena alkuperäiselle. Näkökulmani on toki täysin subjektiivinen, mutta minusta tuo meidän talo muuttui niin radikaalisti eri näköiseksi kun siihen palautettiin alkuperäisen katon lisäksi suhteellisen alkuperäinen maalityyppi ja värisävy, ja muutos oli niin selkeä parempaan suuntaan, että joku arkkitehtooninen viisaus tähän alkuperäiseen ulkomuotoon on sisältynyt.

Talosta puuttuvat nyt tietysti kokonaan vuorilaudat - ja ne ovat oikeastaan ainoa asia, joiden takia olen vähän murheellinen. Raaputus- ja maalaustyön kannalta vuorilautojen irrottaminen katsottiin tarpelliseksi. Pitkillä rautanauloilla 60 vuotta paikallaan olleiden lautojen irrottaminen telineiltä käsin oli kohtuuhankalaa. Lopulta oli pakko todeta, että ei auta muu kun antaa mennä - ja laudat ovat nyt aikalailla säpäleinä. Minä murehdin ehkä vähän tarpeettomankin paljon tällaisia alkuperäisosien menetyksiä, kun asian nyt suhteuttaa vaikka tähän maalinpoistorurakan kokonaisuuteen. Alkuperäisten vuorilautojen osittainen menettäminen on nyt vaan hinta, mikä pitää maksaa siitä että saimme talon kuorittua ja maalattua.

Ja no. Osan noista laudoistakin voi vielä käyttää uudestaan. Ja minä sain itse irrotettua portailla seisten ulko-oven vuorilaudat oikeaoppisesti, joten ne ainakin voi laittaa paikalleen maalinpoiston ja uudelleenmaalauksen jälkeen.

Ai niin, ja vuorilautojen, kunnostamattomien ikkunanpokien ja muiden yksityiskohtien lisäksi meillä on vielä yksi lisäprojekti: laho seinä. Siitä lisää vaikka ensi kerralla.