Hälsningar från vårt litet Strömsö

Lupailin blogin uuden ulkoasun myötä tiheneviä päivityksiä Strömsö-hengessä, mutta sitten lähdimme juhannukseksi mökille netin ulottumattomiin ja sen jälkeen olen viettänyt lähestulkoon kaikki tietokoneen ääressä istumiseen normaalisti pyhitetyt iltani osoitteessa naapurin terassi. Kun kerran trooppiset yöt ovat täällä, on niistä silloin nautittava.

On kyllä todettava, että kesäaikaan tämä meidän kaikkina muinakin vuodenaikoina varsin mukava naapurustomme muuttuu vähän niin kuin oikeaksi Strömsöksi. (Okei, täällä kiroillaan enemmän ja ollaan välillä kiukkuisia lapsille, miehille, vaimoille ja muille tielle osuneille hankaluuksille. Ja itikat syövät. Mutta noin periaatteessa.) Aina joku nikkaroi jossain jotain, joku toinen tekee puutarhahommia, kukat kukoistavat (enemmän tai vähemmän luonnontilaisesti), aloitetaan ex tempore uusi harrastus kuten salsan (sen tanssin) opettelu sillä naapurin terassilla, jutellaan mukavia ja seurustellaan sivistyneesti (ainakin toisinaan ja joidenkin toimesta) ja aurinko paistaa ja lapset temmeltävät ja juodaan yhdessä päiväkahvia ja jos olisi koira, sekin olisi varmasti iloinen.

Koska meidän remonttiprojektimme ovat työ- ja elämiskiireiden ja yleisen kesäletkeyden vuoksi täysin hyydyksissä, ja suurin viimeaikainen saavutus rakentamisen saralla on noiden kahden vanerilevyn kantaminen lasten uima-altaan alustaksi, olen kysynyt luvan naapurin erittäin strömsöläisen hankkeen esittelyyn blogissani. Mutta taidanpa esitellä sen vasta sitten kun se on ihan valmis. Strömsö meets Piet Hein Eek.

Nyt kuitenkin makasiiniohjelmatyyppisesti sellainen hauska pikku vinkki, jota jokainen viherpeukalo voi hyödyntää halvalla ja kätevästi sisätiloissa kasvavien viherkasvien parhaaksi - tämähän on jo pelkkä puutarhablogi niin miksei sitten viherkasviblogikin.

1. Odotetaan trooppista myrskyä.

 2. Trooppisen myrskyn sattuessa kohdalle viedään kaikki sisätiloissa majailevat, paksun pölyn peittämät viherkasvipoloiset pihalle nauttimaan lämpimästä suihkusta.

Tuo kuva näyttää minun silmääni siltä, että pihallamme on hieno ja dramaattinen viherkasvi-installaatio. Oikeasti se on keskeneräinen patiotyömaa, jonka liuskekivimateriaali on kasattu sattumanvaraisesti kaikille mahdollisille kulkureiteille olemaan haitaksi ja häiriöksi.

Että ei täällä ihan kaikki ole ihan niin kuin Strömsössä sentään.

Laurakaisa rakentaa kukkapenkin

Tämä on nyt puutarhablogi, pahoittelut kaikille puutarhoista kiinnostumattomille.

Kaikki alkoi siitä, että meillä oli pihamaalla tuollainen nurkka, jossa kasvoi nurmikkoa, kuten kaikkialla muuallakin. Tämä kuva on elokuulta 2011, jolloin esikoinen kruisaili taaperokärryllä.

Sitten tonttiliittymä siirrettiin alkuperäiselle paikalleen tuohon nurkkaan, ja nurkka näytti tältä:

Ja tässä vielä huono otos siitä, mistä nyt on puhe. Eli tuosta ylläolevasta kuvakulmasta katsoen portin vasemmalle puolelle jäävästä nurkkauksesta, johon minä päätin tehdä kukkapenkin.

Nurkkauksen rajaa puoliympyräksi pihan sora-alue, kadun varren orapihlaja ja keskellä tuota lämpärettä sijaitseva joku angervo, joka oli täällä ennen meitä. Istutin viime syksynä hätäpäissäni tädiltä saamani valamonruusun tuohon etualalle kun en muutakaan paikkaa sille keksinyt.

Sitten luin talvella paljon vanhoja puutarhalehtiä ja puutarhakirjoja ja niissä sanottiin, että kukkapenkin on hyvä sijaita paraatipaikalla. Jossain sanottiin myös, että ruusuja ja perennoja on muodikasta yhdistellä toisiinsa, tämä oli noin vuonna 2007 koska ne puutarhalehdet olivat tosiaan vanhoja. Sitten sain idean, että perustan sen kauan kaivatun kukkapenkkini juuri tuohon kohtaan, varsinaiselle paraatipaikalle, ruusun ja sen jonkun tuntemattoman angervon ympärille. Roudasin (tai Panu roudasi, minä en saanut niitä liikahtamaankaan) angervon keskelle talon entisen lapsen todistuksen mukaan ennenkin pitkin etupihaa seilanneet myllynkivet ja ryhdyin toimeen.

 Otin ensin pistolapion ja pilkoin sillä tuon nurmikon ikään kuin palasiksi. Siis lapio maahan, polkaisu, siirto ja uusi polkaisu. Näin saa aikaan omituisen, hyllyvän maapläntin. Tarkoitus oli jatkaa siitä sitten palastelemalla tuo nurmikko ja nostamalla palaset irti, mutta homma jäi muiden töiden alle reiluksi viikoksi tuossa vaiheessa. Se olikin ihan hyvä, koska vähän kuivahtaneet maanpalaset oli paljon helpompi irrotella talikolla, ravistella pahimmat mullat irti ja kuskata kottikärryillä kasaan alapihalle.

Tiedän, että on olemassa myös koulukunta, jonka mukaan kukkapenkin voi kohopenkkinä perustaa myös nurmikon päälle. Minä en usko siihen koulukuntaan, uskon että tarvitsen ennen muuta kohtuullisen vähillä kitkemisillä toimeen tulevan pihan ja yritin siksi tehdä pohjatyöt kunnolla. Eli poistin nurmen ja kaikki nurmikasvien juuret tuolta suunnitellulta penkkialueelta.

(Huom, Susanna, näissä kuvissa näkyy tuo naapurin vähemmillä linnoitustöillä tehty puuaita.)

Lopulta penkki sitten näytti tältä, kun olin vielä varmuuden vuoksi kiertänyt muovisen reunanauhan nurmikon ja penkin väliin:

Talikoin kerran hiekkalaatikkopenkereeltä irti elinvoimaista juolavehnäkasvustoa kun talikko osui johonkin. Ryhdyin kaivamaan ja totesin, että penkereellä on näemmä joskus ollut liuskekiviä ainakin polkuna, mutta ne olivat hautautuneet ainakin 10-15 senttiä maan alle. Kun niille en nyt siinä kohtaa mitään järkevää käyttötarkoitusta keksinyt, kaivoin ylös ne kivet jotka talikkohakuammunnalla helposti löysin, ja päätin käyttää niitä kukkapenkin reunakivinä tuon soratien puoleisella osalla.

Sitten seurasi ylivoimaisesti kallein osa kukkapenkin perustusta: Kävimme hakemassa paikallisen jäteaseman yhteydessä toimivalta Kekkilän multa-asemalta kaksi ylikuormattua peräkärryllistä multaa. Emme jääneet kiinni vaikka toimimme rikoksenuusijoinakin. Multa maksoi 27 euroa per kärry, ja tuo 54 euron kustannus oli siis tosiaan se suurin (ja lähes ainoa) rahanmeno tässä kukkapenkkiprojektissa.

Koska olin todella päättänyt välttää kitkemistä niin pitkälle kuin mahdollista, laitoin vielä tuon ostomultakerroksen ja paikalla olevan multakerroksen väliin ohuehkon kerroksen sanomalehteä. Ajattelin, että sanomalehti pitää mahdolliset rikkaruohojen siemenet aloillaan niin kauan että perennat kukkapenkissä ovat tuuhistuneet eivätkä rikkakasvit enää mahdu sekaan. Toisaalta sanomalehti maatuessaan päästäisi kasvavien perennojen juuret lävitseen paremmin kuin mikään tömäkämpi pohjakangasratkaisu. Mene tiedä, toimiiko tämä. Ainakaan ei tarvinnut ostaa juurimattoa tai suodatinkangasta kalliilla rahalla kun lehdet kierrättyivät kätevästi tuohon kukkapenkkiin.

Tähän valitettavasti loppuvat vaihe vaiheelta -kuvat, eli valmiista kohopenkistä ilman kasveja pitäisi olla tässä kohtaa otos, mutta olin niin innoissani penkin valmistumisesta että minun oli ihan pakko ryhtyä maanisiin istutuspuuhiin ja valokuvaaminen unohtui autuaasti. Ostomultaa tuli penkkiin varmankin noin 20-30 sentin kerros, ja vähän mietin että onko se liian vähän kun sen jälkeen juurilla on vastassaan tuo sanomalehtimatto. Mutta kaipa se muutamassa vuodessa maatuu.

Kukkapenkin perimmäinen tarkoitus tässä vaiheessa puutarhaunelman toteutumista oli lähinnä hyvin funktionaalinen: Meillä oli pitkin pihaa kylväytyneitä tai jostain saamiani vanhoja perennoja, jotka enemmän tai vähemmän kituivat heinikon seassa. Halusin niille turvasataman, josta mahdollisen puutarhaunelman etenemisen myötä voisi sitten pikkuhiljaa laajentaa tätä perinneperennaharrastusta ja luoda pihaan useampia kukkapenkkejä ja jopa vähän miettiä, että minkälaisia kasveja niihin laittaisi.

Nyt lopputulos on tästä alkutilanteesta johtuen luvalla sanoen kirjavahko.

Tässä vaiheessa pihaan olivat puolison ja naapurin suosiollisella avustuksella saapuneet myös liuskekivet liuskekivipatiota eli tulevaa ulkoruokintapaikkaa varten, ja koska ne penkereestä kaivamani kivet eivät riittäneet tosiaan mihinkään, tein lopun reunuksen uudesta liuskekivikasasta kaivelemistani pikkukivistä. Samoista kivistä laitoin tuollaiset hyppelykivet penkin keskelle, että kasveja pääsee hoitamaan ja kastelemaan.

Tarkoitus on ensi kesänä laajentaa kukkapenkkiä vielä kaartamaan tuon angervon toisellekin puolelle, koska sitten se ilahduttaa myös patiolla istuskelijoiden silmää.

Ja siinä hän on koko komeudessaan, Laurakaisan elämän ensimmäinen oma kukkapenkki!

Vasemmalla kasvaa pari malvaa, joista toinen on tädiltä ja toinen miehen sukutilalta saatu. Niiden vieressä on alapihalle puolison kylvämästä ketokukkaseoksesta sikiävää puna-ailakkia, ynnä kaunis saniainen jonka otin myös alapihalta, se taitaa olla joku hiirenporras. Kiven toisella puolella on sekalainen kokoelma pitkin pihaa kerättyä palavaarakkautta ja sen kaverina päivänkakkaraa, ja niiden edessä samaiselta puolison sukutilalta peräisin olevaa vanhaa kantaa tarha-alpia.

Penkin reunassa vasemmalla on pitkin pihamaata keräilemiäni tuhatkaunoja, keskellä reunassa on naapurin sokkelin vierestä soran alle hautautumisuhan alta pelastettuja kivikkokasveja kuten mehitähteä, ja oikeassa reunassa kasvaa anopilta saamiani kuunliljoja ja niiden juurella aivan reunakivien päällä suikeroalpia. Vasemmalla takana on kolme nauhusta, joista yksi on kallionauhus, yksi valtikkanauhus ja yksi toistaiseksi tuntematon nauhus. Ne olen saanut tädiltäni. Niiden ja kuunliljojen väliin on tarkoitus istuttaa alapihalla heinikossa nyt kasvavat, anopin lahjoittamat päivänliljat, mutta ajattelin siirtää ja jakaa ne vasta syksyllä joten nyt niiden paikalla kasvaa kehäkukkaa.

Ja sitten on vielä yksi, joka eroaa näistä kaikista muista. Se on särkynytsydän, joka kasvaa itseoikeutetusti palavanrakkauden vieressä. Ja sen olen ostanut kalliilla rahalla puutarhalta. Kaikki muut kasvit olen saanut tai kaivanut kotipihalta ihan ilmaiseksi.

Picket fences

Kuka muistaa vielä Rooman sheriffin? Minulle tulee se aina mieleen kun aidoista puhutaan, koska sarjan nimi englanniksi tarkoittaa tämmöistä lauta-aitaa.

Joka on siis samantyyppinen kuin meidän naapurin lauta-aita, jolle kaveriksi olimme ajatelleet teettää jatkon.

Olen viime vuoden elokuussa raportoinut tästä takapihan hieman sanoisinko hitaahkosta aitaprojektista näin. Tekstissä lukee muun muassa että "Nyt ollaan kuitenkin tilanteessa, jossa aitaelementit ovat valmistumassa ja aidan pystytys voi alkaa."

Tällä hetkellä elämme kesäkuuta 2013 ja olemme edelleen tuossa aivan samassa tilanteessa. Alapihan aita ei viime kesänä edennyt metriäkään, Panu kaivoi epäonniset tolppavalut pois maasta ja vetäisi pihan laidalle linjalangan ja vuokralaisen oven puretuista paneeleista kepintapaiset markkeeraamaan aidan toivottua paikkaa, mutta siihen se sitten jäi. En jaksanut paimentaa vastahakoista aitaprojektin vetäjää, joka oli muun muassa sitä mieltä, että aitaa ei voi rakentaa puolison linjaamaan paikkaan ilman kaivinkonetta (!). Tuli syys, tuli talvi, aitahanke uinui Ruususen unta. 

Kunnes viime kuussa sain puhelun. Langan päässä oli aitatoimittajan nykyinen projektipäällikkö, joka antoi harvinaisen tolkullisia lausuntoja aitahankkeen nykytilasta ja projektin viemisestä loppuun kuluvan kesän aikana. Ja katso, eräänä päivänä keittiön ikkunasta vilkaistessani takapihalla oli alkanut tapahtua: 

Paneelit törröttivät edelleen pystyssä ja niiden juurelle oli ilmestynyt leca-harkkoja ja jotakin, joka näytti erehdyttävästi valumuoteilta. Edelliset aitatolpathan täräytettiin surutta maahan kaivettuihin pikkuisiin poteroihin, joten tämä lähestymistapa aidan perustukseen vaikutti suorastaan mestarilliselta. Zoomasin vielä aitatyömaalle:

Täytyy nätisti ja kiitollisena todeta, että vaikka tahti ei varsinaisesti ihan päätä huimaa, on aita todellakin ruvennut valmistumaan. 

Perustuskuopat näyttävät tuollaiselta Salpalinja-tyyppiseltä linnoitukselta, joten aitaa tuskin ihan pieni tuuli heilauttelee.

Niin kutsuttu rautaa rajalle -lähestymistapa:

Pojat olivat tuoneet yhden aitaelementin malliksi ja tältä se aita sitten näyttää.

Elementit on maalattu Uulan keittomaalilla, koska minusta keittomaali on ainoa tolkullinen lauta-aidan maalityyppi. Sävy on nimeltään Vihreä umbra, mutta aika ruskealle tuo kyllä näyttää naapurin Paulin selvästi vihreään aitaan verrattuna. No, aitojen väri vaihtuu neljän tontin risteyksessä, joten kukaan ei onneksi joudu katselemaan kaksiväristä aitaa oman pihansa laitamilla.

Aita vastaa visioitani, ja tänään valettiin taas lisää joten luottamus aidan valmistumiseen on myös korkealla. Jahka aita on pystyssä, aion minä uhmata juolavehnä- ja vuohenputkikasvustoja ja istuttaa aitaa vasten kasvamaan valkoisena kukkivia pensaita. Ainakin pihajasmike on pakko saada, koiranheisi olisi myös kiva ja ehkä valkoinen syreeni, vaikkapa tämä Tammelan kaunotar. En oikein tiedä, miten tuollainen eri pensaita sisältävä aidanne pitäisi kaikkien taiteen sääntöjen mukaan istuttaa - siis istutetaanko erilliset taimet vain satunnaiseen järjestykseen vai pitäisikö taimia olla useampi samaa lajia vierekkäin - joten valistuneet lukijakommentit ovat tervetulleita!

Juoskoon hypoteettinen tulevaisuuden ajokoira sitten aitaa päin kun yrittää paeta pihalta aidanteen läpi. 

Aika tavaran kaupihtoo

Minä olen kyllä perinjuurin karjalainen, mutta kai tämä Savossa asuminen on jo omat jälkensä jättänyt. Ainakin tuo otsikon savolainen sanonta on sisäistynyt varsin automaattiseksi toimintaohjeeksi.

Puoliso kävi ruokakaupassa. Tiedustelin häneltä jotain kyseiseen ostotoimenpiteeseen liittyvää yksityiskohtaa, ja vastauksena oli mutinaa tyyliin "olisi siellä ollut neljä hyvää pöydänjalkaa halvalla mutta päätin jättää ne kuitenkin sinne." Tämä oli melko suoraa kettuilua viimeisimpää hankintaani kohtaan. Se hankinta kun on tämä:

Ostin huuto.netistä nimittäin pöytälevyn. Se tuli vastaan hakusanalla "50-luvun" ja oli niin valloittava, etten pystynyt pitämään näppejäni erossa. Meillä on aivan liian monta ehdottomasti tässä talossa säilytettävää (ja mieluiten myös käytettävää) pöytää jo nyt, mutta kun ihastuin tuohon pöydän pintakuvion ikilevyyn ikihyviksi. Tässä on siitä vielä lähikuva, jossa värit ovat vääristyneet - se on oikeasti tuon ylemmän kuvan eli turkoosin värinen:

Levy on aivan priimakunnossa ja koko kapistus muutenkin perin jämäkkä. Harmi, kun se on tuon kokoinen ettei siitä oikein saa mitään työtasoa keittiöön tai muuta vastaavaa hyödykettä. Pienen, kivan pöydän siitä saisi - mutta yläkerran keittiöön se ei värien puolesta käy, ja sinne on jo tulossa taannoinen perinnöksi saatu pieni klaffipöytä. Turkoosien verannan huonekalujen yhteyteen se sopisi hyvin, mutta paha kyllä verannallakin on jo yksi turkoosi pöytä, joka on peräisin isovanhempieni kesämökin saunakamarista.

No, tuo levy on juuri sopivan kokoinen, että siitä saa jatkopalan meidän olemassa olevaan keittiön pöytäämme. Ehkä se voi palvella sellaisena sitten joskus, kun on aikaa ja energiaa kutsua paljon vieraita syömään pöydän ääreen.

Hyvä hankinta, ehdottomasti. Jalat vielä jostain... 

Ylihuolehtivainen aitapuutarhuri

Olen ihan ähmeissäni tämän blogin uuden ulkoasun kanssa. Tämä näyttää nyt siltä, että tänne olisi asiaankuuluvaa postata sellaisia Strömsö-henkisiä kotoiluasioita ja muita hauskoja ja kauniita juttuja. Saatan siis laajentaa repertuaaria niin kutsuttuihin lifestyle-aiheisiin kaiken maailman purut välipohjassa -raporttien lisäksi. Sitä paitsi puhdasveristä remonttiblogia nyt on lähtökohtaisesti vähän vaikea pitää jos remontti seisoo eikä seisomiselle loppua näy.

No, asiaan. Eli orapihlaja-aitaan. Sehän leikattiin kokonaan alas toissa syksynä ja alkoi kasvaa kohisten seuraavana keväänä. Leikkasin sen viime kesänä kahdesti, ja nämä toimenpiteet jäivätkin viime kesän pihanhoitosaavutusten saralla osapuilleen ainokaisiksi. Muistan saksineeni aitaa öisin, itikoiden vimmatusti syödessä kinttuja. Äidinrakkautta orapihlaja-aitaa kohtaan.

Olen nimittäin lukenut varmasti kymmenestä eri lähteestä, että orapihlajan uutta kasvua pitää alasleikkauksen jälkeen leikata voimakkaasti, jotta se alkaa haaroa ja kasvaa tiheäksi ja kauniiksi alhaalta asti.

Mutta aita kasvaa aivan tolkutonta tahtia. Kahdesta (2) alkukesän leikkauskerrasta huolimatta aita oli viime syksynä venähtänyt tällaisiin mittoihin:

Joten leikkasin aidan taas kerran tänä keväänä, jo ennen kuin se oli edes lähtenyt kasvuun. Melkein puoli metriä omenapuiden vesiversojen tyyppisiä piiskaoksia lähti, jäljelle jätin noin kymmenen senttiä jokaisesta uudesta oksanhaarasta. Ajattelin ihan itse, ilman minkäänlaista lähdeaineistoa, että uuden kasvun voisi kanavoida saman tien tuuheuttamaan aitaa jokaisesta leikkauskohdasta - ilman kevätleikkausta piiskaoksat olisivat vain jatkaneet kasvuaan ja ne olisi pitänyt joka tapauksessa leikata kesän edetessä lyhyiksi.

No, tätä riemua ei kauaa kestänyt. Katselin orapihlajaa viime viikolla sillä silmällä myös kameran linssin läpi ja totesin, että jos en taas pian leikkaa aitaa, piiskaoksat venyvät metrin mittaisiksi. Ja sitten ryhdyin jälleen kerran leikkaamaan.

Olen tähän asti operoinut aitaa melko pieteetillä, oksa- tai raivaussaksilla yksi oksa kerrallaan. Nyt aita oli kuitenkin jo sen verran tuuhea, että minun oli pakko käydä ostamassa ihan oikeat pensassakset, koska oksa kerrallaan operointi oli liikaa jopa ylihuolehtivaiselle aitanysvärille. Oksasaksilla aidan parturointi on itse asiassa aika hauskaa ja ihan joutuisaakin puuhaa.

Joten taisin vähän innostua. Minusta tuntuu, että tässä aidanharvaksikasvamispelossani saatan kyniä aitaparkaa jopa vähän turhan ankaralla kädellä. Aitaan ei tainnut jäädä edes sitä kymmentä senttiä uutta kasvustoa tällä leikkauskerralla...

Yritän nyt pitää sakseni kurissa siihen asti, kun aita on taas kasvanut kunnolla pituutta eli jonnekin heinäkuulle, otaksun. Sitten pyrin leikkaamaan aitaa niin, että jotain uudesta kasvusta jää myös jäljelle. Lienee parasta muistuttaa itselleen, että tarkoitus on ennen muuta kasvattaa aita näkösuojaksi niin, että se nousee liki parin metrin korkeuteen - ei pitää aitaa polvenkorkuisena. Polvenkorkuinenkin aita palvelee kyllä tarkoitustaan sikäli, että se on riittävän korkea pitääkseen molemmat pienet tyttäret pihan puolella. 

Kuten tuosta yllä olevasta kuvasta käy ilmi, entisen tonttiliittymän kohdalle istuttamani uudet taimet ovat ihan eri lajia kuin vanha aita. Ei tullut mieleenkään, että orapihlajien sukuun voisi kuulua näin monta eri lajiketta - muuten olisin ehkä käyttänyt uusien aitataimien hankintaan hieman enemmän aikaa ja energiaa. Nyt ne on haettu paikallisesta Agrimarketista ja tottelevat näppärää yleisnimeä "orapihlaja".

Vanhassa aidassa on paljon tummemmanvihreät ja isommat lehdet, eikä niissä ole noin voimakasta sahalaitareunaa vaan lehdet ovat pyöreämmät. Lisäksi tuo vanha aita kasvaa uusiin taimiin verrattuna suorastaan raivopäisesti - mikä on toki ihan ymmärrettävää, onhan sillä vuosikymmenten juuristo turvanaan. Koko vanhasta aidasta vain yksi kanto taitaa olla luovuttanut eikä ole versonut uutta kasvua. Tosi hyvin ovat nuo uudet piiskataimetkin kyllä lähteneet kasvamaan, joka ikinen on elossa.

Todellakin toivon, että tämä orapihlaja-aidan suorastaan ylihuolehtivainen paapominen palkitsee minut vielä kauniina, tuuheana ja säännöllisenä pihan suoja-aitana jonakin päivänä. Ymmärrän nyt, miksi niissä kaikissa ohjeissa vannotettiin leikkaamaan kasvustoa alkuvaiheessa - olisi melko houkuttelevaa antaa aidan vain kasvaa vapaasti metrin kesässä ja nousta haluttuun korkeuteen parissa vuodessa. Tämä nykyinen lähestymistapa vaatii melko runsaasti kärsivällisyyttä eikä ainakaan kovin häveliästä luonnetta, kun kaikki etupihan toiminnot ovat esteettä ohikulkijoiden silmäiltävissä.

Naapurit tosin kiittävät nykyistä aitamallia. Heiltä on helppo oikaista aidan yli suoraan meidän pihaan harrastamaan sosiaalista kanssakäymistä.

Ta-daa! Uusi ulkoasu keskuudessamme!

Nyt se on täällä, ja sinä tiedät sen jo ennen kuin luit ensimmäistäkään riviä. Blogin uusi, hieno ja uljas ulkoasu nimittäin. Jee, jee ja vielä kerran jee!

Tästä uudesta ulkoasusta kiitos kuuluu ensinnäkin sille, että sain keväällä täysin yllättäen jonkinmoisen rahasumman perintönä. Päätin, että vaikka suurin osa perintörahoista uppoaakin loputtomaan remonttikassaaan, haluan osalla rahoista tehdä jotain sellaista, joka ilahduttaa minua itseäni. Perintörahoilla tuntui hölmöltä ostella ehjiä aluskalsareita tai muita vastaavia arkisia, enemmän tai vähemmän tarpeellisia aineellisia hyödykkeitä. Blogi on oikeastaan ainoa harrastus, joka minulla tällä hetkellä on, ja sen ulkonäköön panostaminen tuntui sopivalta mielenilahduttamiskonstilta. Sekä oman mielen että toivottavasti myös monen lukijan mielen!

Se seuraava, vielä ensimmäistä kiitosta paljon isompi kiitos kuuluu sitten tämän uuden ulkoasun suunnittelijalle ja tekijälle. Hän on graafinen suunnittelija Susanna Mattheiszen, jonka moni minunkin blogini lukija tuntee parhaiten mainiosta Susannan työhuone -blogista. Tai sitten maanmainioista Susannan työhuoneen bambutiskiräteistä. Minä päädyin aikoinaan Susannan blogiin vanhojen asemien tarinoita netistä etsiessäni, ihastuin ensin blogiin, sitten tilasin tiskirättejä ja ihastuin niihin, ja nyt sitten totesin että Susannalla on sellaista osaamista jota minä tässä perintörahojen ilahduttamisprojektissani tarvitsen.

Laitoin Susannalle sähköpostilla varovaisen kyselyn blogin ulkoasun päivittämisestä, sain myöntävän vastauksen ja pyynnön lähettää ajatuksiani, ideoitani ja joitakin valokuvia suunnittelun pohjaksi. Sitten itse aikaansaamattomuuttani en tehnyt mitään pariin kuukauteen, kunnes viimein Bloggerin ja minun yhteensovittamattomien ristiriitojen kyllästyttämänä sain tuon hataran ajatus- ja kuvasähköpostin lähetettyä. Ja muutaman päivän kuluttua olemme nyt sitten tässä. Oi ihanuutta.

Oikestaan olen ihan iloinen siitä, että en saanut niitä kuvia aiemmin lähetettyä. Kävikin niin, kuten huomaatte, että jokunen päivä sitten näppäämästäni kukkakimppukuvasta tuli lopulta aika merkittävä osa blogin uutta ulkoasua. Minusta nuo kukat ovat sekä tosi kiva idea että hurjan hienosti toteutettu sellainen. Lisäksi ne muistuttavat minua siitä filosofisesta ajatuksesta, että kaikilla asioilla on aina kaksi puolta, niin myös villiintyneillä alapihoilla. Nimittäin, sitten kun meillä joskus on taas säntillinen keittiöpuutarha, ei alapihalta voi enää kerätä noita kukkakimppuja keittiön pöydälle maljakkoon. (Ellei satu jättämään jotain nurkkaa villiksi ihan vaan kukkienkeräämistarkoituksessa, ajattelen.)

Tykkään minä kaikesta muustakin. Valistunut lukija ehkä huomaa, että tuo tausta ei ole mikä tahansa vaalea tausta vaan kuva Ensopahvista! Bannerin kuva talostamme on se sama kuva, joka oli myös vanhan ulkoasun itse kyhäilemässäni bannerissa pääkuvana. Tuo 50-luvun mainoksen tyylinen teksti on hauska ja juuri sellainen kuin toivoinkin, ja tykkään myös oikean palkin kuvituksesta kovasti.

Ja nyt vihdoin saan nuo välilehdet haluamilleni esittelyteksteille - ne tosin ovat vielä vaiheessa kun ulkoasutoimittaja oli niin nopea käänteissään että allekirjoittanut sisällöntuottaja ei ehtinyt mukaan. Ja saan blogiin isoja kuvia, ja saan kuvat taas ladattua muutamalla klikkauksella. Oi tätä onnea ja iloa!

Kiitos Susanna! Jotenkin uskoisin, että tämän myötä blogin päivitystahti kiihtyy ennalta-arvaamattomaksi, niin iso mielenvirkistys tämä ulkonäköseikka minulle on ollut. Palataan siis pian asiaan. 

Myrkkylasimaljakko ja muita juttuja

Kuten edellisessä postauksessa kerroin, suhteeni blogin hallintatyökaluun on ajautunut vakavaan kriisiin. 

Minulta syntyisi tekstiä vaikka kuinka, mutta tiedostan lukijoiden kaipuun kuvamateriaalia kohtaan. Kuvien ottaminen on yleensä haastavaa kun en oikein osaa enkä oikein ehtisi opetella, ja niiden kikkaileminen tänne Bloggerin alustalle on aina ollut minusta perin rasittavaa puuhaa. 

Kun Blogger nyt ei suostu ottamaan vastaan kuviani haluamassani muodossa vaan joka ikistä otosta on peukaloitava html-koodin kautta, olen totaalikyllästynyt, paiskannut minun ja blogini välisen oven takalukkoon ja hylännyt koko rakkaan harrastuksen. 

(Ja sitten olen ollut vähän lomailemassakin. Muun muassa Porvoossa.)

Nyt olen kuitenkin saanut Blogin Uusi, Uljaampi Ulkoasu -hanketta edistettyä ja täten uskallan luvata, että ihan pian tällä areenalla on luvassa jotain aivan muuta. Homma on minua paljon osaavammissa käsissä, joten uskallan myös luvata, että ulkonäköuudistus tulee olemaan sekä silmää miellyttävä että lukukokemusta parantava. Erityisen iloinen olen näiden hallinnollisten pulmieni ratkeamisen ohella siitä, että pystyn jatkossa tarjoamaan monen lukijan toivomia isompia valokuvia. Ja myös siitä, että tämä lievästi askeettinen ulkonäkö vaihtuu...no, sittenpä näette! Uskon ja toivon, että päivitystahtikin saa uutta puhtia uudistuneen ilmeen myötä. 

Remonttijuttujen ystäville ei tosin taida olla mitään akuuttia tarjolla jo tehtyjen remonttien raportoinnin lisäksi (se vessapostaus Ameriikkaan ennen Ameriikan vieraiden saapumista!) mutta pihajuttuja olisi vaikka kuinka ja kyllä täällä yritetään jotain remontteja suunnitellakin pihahommien jälkeiseen ajankohtaan. 

Muita kuulumisia, joista tuo mummolta peritty myrkkylasimaljakko olkoon siltana aasille: Meillä on keittiössä ikiaikaisen punavalkoruudullisen vahakankaan sijasta kesäinen, sinivalkoruudullinen vahakangas ja pidän siitä tosi paljon. Olen yrittänyt viimeisen vuoden ajan pyrkiä eroon turhista tavaroista pontevan kierrätystoiminnan ja kirpputorimyyskentelyn avulla ja siinä kohtalaisesti onnistunutkin. Mutta sitten on näitä mummon myrkkylasimaljakoita, joita ei voi mitenkään antaa, myydä tai lahjoittaa pois. 

Pihalla on edelleen villi viidakko, jossa onneksi kesän tullen kasvaa kaikenlaisia kukkia joita voi kerätä ilostukseksi keittiön pöydälle. Ja keittokirjahyllyä kirpputorikuormaan karsiessa löytyi kauan kadoksissa ollut Kotini kauniiksi maalaten -kirjanen, josta voi ammentaa innostusta vaikkapa talon ulkomaalaukseen. 

Mutta sen aika on vasta joskus tulevina kesinä. Nyt tehdään liuskekivipatiota, pihakeinua ja melkein valmista kukkapenkkiä. Palaan niihin pian, uuden ulkoasun myötä.  

Iltakävelyllä 21.5.2013

Kävin tiistaina 21.5. kameran kanssa iltakävelyllä omalla pihalla. Tai oikeastaan kävin ripustamassa pyykit kuivumaan. Otin liudan valokuvia, latasin ne Bloggeriin, ja totesin sen venyttävän pystyssä olevat valokuvat kummallisiksi. Suivaannuin niin koko blogiin, että jäi postaus julkaisematta ja meni maku koko hommasta muutenkin.

Joka tapauksessa aikakirjoihin merkittäköön, että isäni olisi täyttänyt tuona tiistaina 65 vuotta. Ja samaisena tiistaina tulivat pääskyset.

Minä olen jo tehnyt blogini uuden, toimivamman ulkoasun osalta Suunnitelman ja ryhtynyt toteuttamaankin sitä. Nyt pitäisi saada itseä niskasta kiinni vielä vähän, niin homma nytkähtäisi eteenpäin. Tuntuu, että koko ajan on kuitenkin kiire tai uupumus - puoliso on pitkiä päiviä töissä ja minä ne samat pitkät päivät yksin kahden tolkuttoman muksun kanssa. On ollut toisaalta myös kaikkea mukavaakin touhua, viikonloppureissuja ja istuskelua naapurin uudella terassilla ja viimeisimpänä innovaationa lattaritanssien alkeita samaisella terassilla itkuhälyttimen suosiollisella avustuksella lasten mentyä nukkumaan. Kesäelämää, mutta myös lievää ja välillä aika vakavaakin ahistusta kaikkien piha- ja talohommien tekemättömyyden johdosta.

No mutta, tässä kumminkin niitä toukokuun kuvia. Jospa kesäkuullekin vielä päästäisiin.

*****

Ostimme Ikeasta ryytimaalle tuollaisen peltilaatikon. Kätevämpi ryytimaa tuo on kuin alapihalla sijaitseva - keittiöstä voi käydä kokkaamisen lomassa napsimassa tilliä ja persiljaa sekä ruohosipulia ja rosmariinia ruokiin. Esikoinen tosin on syönyt melkein koko ruohosipulin omien toimiensa ohessa.

Tämä tulppaanirivi vastaanotti meitä ensimmäisenä keväänä uudessa kodissa ja on ilmestynyt aina senkin jälkeen. Minä istutin viime syksynä nuo valkoiset narsissit sen seuraksi.

Tämä pensas on kanukka. Tai "se etupihan ruma puska", jos Panulta kysytään. Minusta se on kaunis kirjavine lehtineen.

Nuoriso-osasto osallistuu kitkemispuuhiin.

Kukkapenkin paikalle lykätyt orvokit. Kukkapenkkiasia on sentään jotenkin edistynyt, vaikka juuri mikään muu ei olekaan.

Tämän kuvan nyt jätän tähän vaikka se onkin tuollainen Bloggerin oudoksi venyttämä. Tämä on nimittäin se Sielu.

Istutuksia. Syreenipuskia siirrettiin pihan toiselta laidalta, missä ne kasvoivat orapihlaja-aidassa, ja syysleimupenkin sain tädiltäni.

Keskimääräistä hehkeämpi keittiöpuutarha. Suoranainen potager. Kaikki tuo vihre laatikoiden ulkopuolella on nokkosta. Vihreä laatikossa on oregano eli mäkimeirami.

Omppu-rukka pahasti kallellaan. Tänä vuonna se kukki vain hyvin vähän ja hyvin lyhyen aikaa.

Raparperi on ehkä kevään ilahduttavin asia. Varsinkin jos se kasvaa hirveän ryteikön keskellä silti pontevana ja elinvoimaisena. Olemme syöneet litrakaupalla raperperikiisseliä eikä edellä mainittu nuoriso-osasto osoita edelleenkään mitään kyllästymisen merkkejä.

Haaste puutarhurille: Neilikkaruusun juurakon keskeltä puskee ei suinkaan neilikkaruusun verso vaan alati läsnä oleva ystävämme nokkonen.

Nuoriso-osaston viihdekeskus. Hiekkalaatikko on niin paahteisella paikalla että ostin hätäpäissäni myös Ikeasta sellaisen 7,90 euron hintaisen, raidallisen aurinkovarjon joka on tarkoitus rannalla tökätä hiekkaan ilman mitään jalkaviritelmiä. Yllätyksekseni se on toiminut mainiosti. Esteettisiä pisteitä emme ehkä jakele tässä yhteydessä. 

Syreeniaidan alla kasvaa esikkojen lisäksi valko- ja sinivuokkoa. Sinivuokot eivät vielä kukkineet tänä keväänä, valkovuokot sen sijaan hyvinkin kauniisti. 

Tämänkin operaation ennätin jossain vaiheessa suorittaa. Istutimme toissa syksynä alapihalle tammen. Se on ollut melkein tukahtumaisillaan ruohikkoon. Nyt kitkin kaikki rikkaruohot pois, tein tammiraasulle kohopenkin ja peitin sen ruohokatteella. Ainakin se on kasvattanut tänä vuonna kaksinkertaiset lehdet viime kesään verrattuna, mistä lie johtuu.

On se tammi.

Pyrin tämän retrospektiivisen pihatarkastelun innoittamana vähän enemmän up-to-date -päivityksiin lähitulevaisuudessa.