Keskeneräisyyksiä

Vauvalla on kaikki kesken,
kirjahyllyn kirjat pitää lattialle laittaa
ja kuvalehden sivut mytätä ja taittaa.
Äidillä on kaikki kesken:
tiskit, pyykit, paperityöt,
paksut kirjat, repaleyöt,

ei haittaa, ei haittaa.

pysähdytään, ollaan tässä.
Käki kukkuu hämärässä
meille vielä sata vuotta.
Nyt ei hätiköidä suotta.


- Johanna Venho

Tyyris uniprojekti

Sananen perheemme nukkumisjärjestelyistä.

Minä olen vannoutunut perhepedin kannattaja. Vannoutunut siksi, että olen myös vannoutunut täysimetyksen kannattaja, laiska ja mukavuudenhaluinen sellainen. Siksi vauvan vieressä nukkuminen on mielestäni ainoa järkevä tapa suoriutua siitä vajaan vuoden mittaisesta rupeamasta, kun vauva on vielä pieni ja ruokailee myös öisin. Havahtuminen vauvan nälkätuhinaan, tissi lapsen suuhun, takaisin uneen ennen kuin ruokailu on ehtinyt edes päättyä. Helppoa ja mukavaa. Suosittelen. 

Kun nuorimmainen syntyi, minä siirryin hänen kanssaan entisen romuhuoneen, nykyisen kirjaston täytteeksi hilattuun äidin ylijäämävarastosta saatuun runkopatjasänkyyn nukkumaan. Esikoinen jäi isänsä kanssa varsinaiseen makuuhuoneeseen. 

Tämä tuorein vauvatapaus on osoittautunut varsin hyväuniseksi mimmiksi - tosin vain öiseen aikaan, mutta parempi toki niin. Runkopatjasänky taas on huono nukkumisalusta kenelle tahansa. Näistä syistä ryhdyimme pari viikkoa sitten suunnittelemaan nukkumistoimintojen uudelleenjärjestelyä. 

Meidän huuto.netistä ostettuun parisänkyymme kiinnitettiin vingalla eli puristimella takaisin pinnasänkysivuvaunu, joka otettiin vuodenvaihteessa pois kun esikoinen alkoi käyttää sitä liiaksi pomppimis- ja kiipeilytelineenä. Vauva nukkuu sivuvaunussa ja hänen ja varsinaisessa sängyssä nukkuvan esikoisen väliin viritellään alkuillaksi tyynyeste. Tämä turvajärjestely siksi, että esikoinen potkii ja sätkii unissaan. Ennemmin tai myöhemmin minä ja puoliso hinaudumme myös yöpuulle, jolloin esikoinen siirretään potkimaan ja sätkimään sängyn keskelle. Puoliso nukkuu kuin tukki, minä heräilen toistuvasti kantapää ohimoon -tyyppisiin hellyydenosoituksiin. 

Vaan tämä tila ei onneksi ole pysyvä. Puolentoista viikon päästä seuraa jälleen uusia nukkumisjärjestelyjä, kun esikoinen saa oman isojen lasten sänkynsä toiselle puolelle parisänkyä. Ja tämä on nyt se otsikon lupaama tyyris projekti, ta-daa:

Jos joku ei kuvasta tunnista, niin tuossa on Niemen tehtaiden 60-70-luvuilla valmistama nuorisosänky. Sillä on myös samanlainen kaveri ja tikapuut, eli kyseessä on kerrossänky. Kokonaisuus on kallein ikinä hankkimani huonekalu, enkä edes kehtaa tunnustaa, paljonko siitä huuto.netissä maksoin. Törkeän paljon joka tapauksessa. Mutta se oli ehjä, siinä oli tikkaat ja se sijaitsi kätevässä paikassa. Sen halusi omakseen aika moni muukin kuin minä, mutta onneksi se sitkeinkin kilpahuutaja luovutti 11 euroa ennen oman kipurajani ylittymistä.  

Olin etsiskellyt sopivaa kerrossänkyä jo pidemmän aikaa - pikkukamari eli se kirjastohuone alias romuhuone on niin pieni, ettei sinne mahdu kunnolla kahta sänkyä edes lasten koossa. Ajatus kulkee siis jotakuinkin niin, että kunhan nuo lapset tuosta vähän kasvavat, siirtyvät he nukkumaan kahdestaan pikkuhuoneeseen. Kaikki kaupoissa vastaan tulleet kerrossängyt olivat rumia, massiivisia pökkelöitä ja jotenkin ihan väärän näköisiä tähän huusholliin. Sitten näin tuon sängyn ja tiesin, että tuossa se nyt on. Siro, kepeä, kaunis, toimiva, sopii siihen pikkukamariin mainiosti. Makso mitä makso.

Sänky oli ostettaessa tämän värinen

ja vähän huonossa maalissa. Minä halusin siitä sellaisen Miranolinkiiltävän ja väriltään jotain kermanvalkoisen ja beessinruskean väliltä, koska pikkukamarissa on yhdellä seinällä vaaleanruskea kukkatapetti ja muut seinät ovat keltaisia. Puoliso sai tänään inspiraation ja syöksyi sängyn kimppuun, ja tuossa ylemmässä kuvassa sänky on jo kertaalleen maalattu. Sävy näyttää oikealta, samoin kiiltoaste - olen tyytyväinen. 

Oma lukunsa on tietysti se, että tuo sänky ei ole kooltaan nykyisten patjastandardien mukainen - se on melkein 160 cm pitkä, mutta vain noin 60 cm leveä. Patja piti siis ostaa jostain, missä myydään superlonia määrämittaisena, ja sellaisen paikan löytyminen Mikkelistä oli yllättävän vaikeaa. Kun superlonia myyvä verhoomo lopulta löytyi, ilmoitti verhoomonpitäjä jäävänsä kahden tunnin kuluttua kahden viikon kesälomalle. Tämän vuoksi siis ohjelmassa on potkintaa ja sätkintää vielä sen puolentoista viikon ajan, kunnes verhoilija on palannut lomaltaan, leikannut superlonista sopivan kokoiset patjat ja ommellut niihin lakanakankaasta pussit päälle. 

Ja nyt, tämän kaiken kerrottuani, menen nukkumaan. 

Tavaroiden taikamaailma

Tämä on ikuisuuskysymys, johon en ole löytänyt vielä vastausta. Kyselen silti säännöllisin väliajoin.

Olen asunut aika ison osan aikuiselämääni etelähelsinkiläisissä koirankoppiyksiöissä. Omakotitalossa olen asunut lapsuusaikojen jälkeen noin kaksi vuotta. Näihin historiallisiin faktoihin tukeutuen on todettava, että minulla on aivan tolkuttoman paljon tavaraa.

Ja paino sanalla 'minulla'. Panulla on vähän tavaraa, mutta toisaalta Panun tavaroista jonkinmoinen osa majailee vielä hänen lapsuudenkodissaan, joten todellinen tilanne on hämärän peitossa. Suurin osa meillä vellovasta rojumäärästä on kuitenkin minun, vain minun.

Kaikki alkoi siitä, kun vanhempani päättivät majoittaa meille amerikkalaisen vaihto-oppilaan kotoa pois muuttoani seuraavana talvena. Kun siis lähdin opiskelemaan, minun piti ensin tyhjentää oma huoneeni amerikkalaista vaihto-opiskelijaa varten. Pakkasin lapsuuteni keltaisiin Enso-laatikoihin janyt, vuosien kuluttua, on todettava, että ne lapsuuslaatikot ovat suunnilleen ainoa omistamani tavararyhmä, joka on kunnolla sortteerattu ja hyvässä järjestyksessä.

Kaikenlaista sinne tänne muuttelua niin kaupunki- kuin maatasollakin tapahtui tuon jälkeen niin, että tämä nykyinen taitaa olla viidestoista oma kotini. Koko omaisuutta en raahannut sentään mukanani - ensin suuri osa siitä, erityisesti kirjat, olivat hätämajoituksessa ukin ja mummon rintamamiestalon vintissä. Sitten mummo ja ukki kuolivat, talo myytiin ja siirsin laatikkoni papalta perittyyn taloon, kunnes sekin myytiin. Tänne Mikkeliin muuttivat melkein kaikki tavarani, tai niin ainakin luulin. Kuukausi sitten veljeni perhe osti äidiltäni lapsuuskotimme, jonka nurkissa olikin vielä yllättävän paljon minulle kuuluvaa omaisuutta. Osan äidin tavaroista lupasin ottaa vuorostani hätämajoitukseen meidän vinttiin - 30 vuotta omakotitaloa kerryttää aika mukavan määrän maallista hyvää, ja sen kaiken ahtaminen rivitalokolmioon on mission impossible.

Tähän on tarpeen lisätä vielä se, että olen hamsteroinut tänne meille jo vintillisen kaikenlaisia ihania huonekaluja, jotka odottavat jotain elämänvaihetta jossa niitä voisi käyttää huoneessa x, y tai z. Toinen vintti on täynnä kaikenlaista tarpeellista tai muuten vaan säilytettävää, kuten niitä Ensolaatikoita.

En suhtaudu läheskään kaikkiin tavaroihin mitenkään fanaattisesti - pystyn esimerkiksi työntämään surutta pitämättä jääneet vaatteet kierrätyskeskukseen tai kirpparille. On kuitenkin tavaroita, joista tuntuu hankalalta luopua, vaikka niillä ei ole mitään arvoa sinänsä - melkein 30 vuotta sitten kuolleen isänäidin etupäässä erilaisia taimitarhoja sisältävä valokuvakokoelma on yksi näistä aarteista, joista en jotenkin saata luopua vaikka harvassa ovat ne kerrat, kun taimitarhakuvia tulee iltapuhteina selailtua. Ja koska minulla ei ole enää sellaista luksusta kuin "mummolan vintti", on kaikki nuo tuollaiset jutut ahdettava vain kiltisti omalle vintille.

Mutta tavaraa on silti aivan liikaa. Sitä velloo siellä ja täällä, kasautuu pöydille ja pianon päälle ja nurkkiin. Tavaroiden vallassa oleva huusholli on väistämättä sotkuisen ja kaoottisen oloinen, vaikka miten siivoaisi. Ja minä kun vielä ihailen viiskytlukulaista minimalismia...

Tyhjensimme kadun puolen vintin yläkerran isoon huoneeseen kun kattoremontti siirtyi kadun puoleiselle lappeelle - vanhan huopakaton poistaminen pudotti haristuneen aluslaudoituksen välistä vinttiin niin paljon huopakattomuhjua, että tavaroiden kolossaalinen roudaus oli helpompaa kuin niiden puhdistaminen jälkeenpäin. Olen siis nyt siinä onnellisessa tilanteessa, että ennen tavaravuoren roudaamista takaisin vinttiin voin tehdä raakaa karsintaa ja olla tyynesti kantamatta vintille mitään sellaista, jolla ei ole tuota edellä mainittua tunnearvoa ja jota ei ole viimeiseen kahteen vuoteen tarvittu.  Sitten vinttiin tulee tilaa kaikelle sille ylimääräiselle, joka nyt on täällä asuintiloissa. Täälläkin olen yrittänyt nyt kaappi kerrallaan karsia astioita ynnä muuta sälää joko kirpputorille vietäväksi tai suoraan kierrätykseen roudattavaksi.

Jos edellisessä postauksessa kaavailtu suunnitelma toteutuu, tulemme asumaan nykytilanteessa vielä kauan. Yksi helppo konsti tehdä tästä siedettävää on yksinkertaisesti se, että vähentää keskuudessamme oleskelevien rojujen määrää radikaalisti.

Se kun ei edes maksa mitään. 

Mietittävää myssyyn

Istuimme tässä yhtenä iltana puolison kanssa olohuoneessa. Minä sohvalla pyykkiä viikaten, Panu vakiopaikallaan kiikkutuolissa. Mietimme remonttijärjestyksiä ja sitä, mitä kaikkea pitäisi tehdä otsikon "keskikerroksen remontti" alla. Luettelo oli pitkä. Kauhean pitkä. Oli puoliyö, uuvutti jo muutenkin, listaamisen jälkeen uuvutti vielä enemmän.

Ja puoliso sen sitten ääneen sanoi. Että mitä jos ei remontoitaisikaan. Mitä jos pidettäisiin sellainen määrittelemätön tauko, sanotaan viitisen vuotta, ja jatkettaisiin tästä sitten kun lapset ovat vähän isompia. Meillä on nyt perusfasiliteetit kunnossa - on katto pään päällä, kohta kunnostetut ikkunat, on tiskikone, on pesutupa, on suihku ja on sauna. On myös liian vähän kaappitilaa ja rumia ja kulahtaneita pintoja ja ärsyttävän ahdas olohuone eikä oikein mitään järjellistä paikka lasten leluille ja muille tavaroille. Mutta ei mitään sellaista syytä, miksi olisi ihan pakko hillua kahden hirmu pienen lapsen kanssa kauhea remonttisavotta läpi vaikkapa ensi syksynä. Tai edes sitä seuraavana.

Ja jos en mitään muuta ole tähän asti oppinut, niin ainakin sen, että elämänvaiheet kestävät hyvin lyhyen aikaa kun kyse on pienistä lapsista. Elämä ylipäänsä koostuu niistä vaiheista, ainakin tämä elämä, ja vuodet eivät totisesti ole veljeksiä keskenään.

Yllä olevassa kuvassa esiintyvä pahvi siloittaa tällä hetkellä meidän sivuvintin lattiaa. Joka kerta vinttiin pahvin päälle astuessani tulee mieleen, että joskus ei-niin-kovin-kauan sitten oli aika, jolloin asunnossani oli Entry hall ja elämään kuului muuttofirmojen mobilisoimia tavaroiden siirtelyjä maasta toiseen. Se oli yksi vaihe, hyvä sellainen, ja nyt on ihan toisenlainen vaihe. Hyvä tämäkin - parempi siinä mielessä, että voi pysytellä paikallaan eikä ole ainakaan ihan kauhean kiire mihinkään.

Kyllähän se ulkoverhous pitäisi ensi kesänä silti skrabata ja maalata. Ja putkiremontti olisi sikäli tarpeellinen, että 60 vuotta vanhojen putkien elonpäivät saattavat olla luetut pikaisestikin ja niiden suhteen olisi parempi toimia ennen kuin jälkeen vahingon. Olohuoneen karvatapetti tai keittiön muovimatto eivät edelleenkään ole suosikkilistallani ja haluaisin eroon tuosta suihkupömpelistä. Hommaa olisi vaikka millä mitalla ja iso osa niistä jopa sellaisia, että niiden valmistuttua elämä olisi jollain tavalla helpompaa, tavaroille paikka ja huoneet kauniimpia katsella.

Mutta silti näitä hetkiä

voisi olla enemmän kuin näitä. 

Pitäisi olla.

Pitää olla. 

Myönnytyksiä vessa-asioissa

Kuten jo aiemmin olen kertonut, alkoi vähemmän palavasti rakastamani vessanpönttö taannoin vuotaa. Kattoremontin aikana vuotaminen vain kiihtyi ja kiihtyi, ja samalla paheni asian tiimoilta kokemani ahdistus. Vesimittari rullasi iloisesti kun kuutiokaupalla hyvää vettä lorotti pytyn kautta viemäriin.

Lopulta vuoto oli niin mittavaa, että lähestyin jo valmiiksi stressaantunutta Huopakattomiestä ja lausuin, että Tälle On Nyt Vaan Pakko Tehdä Jotain. Huopakattomies teki sen, minkä minä olin jo aiemmin tehnyt - meni vessaan, ruuvasi säiliön auki, totesi, että tiiviste vuotaa, ja laittoi säiliön takaisin kiinni. Ahdistukseni ei tästä laantunut, pikemminkin paheni hyvin akuutiksi kun Mikkelin Vesilaitos lähestyi arviolaskulla jossa vesimittarin lukema oli kymmeniä kuutioita pienempi kuin mittarin todellinen kulutus. Päädyimme laittamaan putkimies-Markolle hätähuudon tekstiviestitse. Marko ilmoitti saapuvansa tiistaina kello kuusitoista ratkaisemaan vessapulmaamme, eli siihen mennessä meidän piti ratkaista tuo aiemmasta blogijutusta tuttu pyttypulma. Vanha vessa herkesi vuotamasta jonkinlaisella eristysnauhavirityksellä - pienenä miinuksena se, että huuhtelu toimii tällä hetkellä ainoastaan manuaalisesti eli ämpärillä vettä perään -tyyliin.

Loppujen lopuksi pönttöratkaisu oli helppo, mutta silti ah niin kirvelevän katkera. Vanhaa pyttyä en halunnut säästää, joten sen korjaaminen ei tuntunut mielekkäältä kun osia tuon vuosikymmenen Gustavsbergiin ei ollut saatavilla ainakaan mitenkään kovin suoraviivaisia hankintakanavia käyttäen. Uusi vanha pytty, vaikka Ido-59 ja mustalla kannella, olisi ollut se mieleisin vaihtoehto. Vaan tässä hötäkässä irtautuminen vessanpöntönmetsästykseen pitkin turuja ja toreja oli yksiselitteisesti mahdotonta, semminkin kun deadlinea oli tiistaihin asti ja metsästyksen toivottu lopputulos hyvin epävarma. Lopulta jäljelle jäi se tylsin ja ikävin - puoliso ajoi tänään huopakattonaulainta palauttaessaan rautakaupan kautta ja osti sieltä uuden vessanpöntön. (Hän osti myös Makitan remontti-imurin, joka olisi minun puolestani saanut muuttaa meille jo kaksi vuotta sitten. Mutta onpa nyt ainakin hyvä siivota vintistä kattoremontin sotkuja.)

Vessanpönttöön hankittiin myös turkasen kallis, kova ja paksu musta kansi. Siihen ei otettu kaksoishuuhtelua, koska se jos mikä on rempulan tuntuinen viritelmä, tuo yksi nappi sentään tuntuu jotenkin jämäkältä ja sellaiselta, ettei se ehkä ihan heti hajoa. Ja kun vessanpytty nyt nököttää entisessä suihkupömpelissä, nykyisessä romuvarastossa huomista asennusta odottelemassa, näyttää se loppujen lopuksi ihan siedettävältä. Hain kuvausrekvisiitaksi vintistä palan tuota mustavalkoraidallista Enso-levyä, jolla vessan lavuaarin ympärys on tarkoitus somistella - aika kiva tuo yhdistelmä minusta on.

Kuva nyt tosin on vielä surkeampi kuin tämän blogin muut surkeat kuvat. Katson aina kateellisena kaikkia niitä blogeja, joissa valokuvat ovat henkeäsalpaavan kauniita... mutta ehkä minäkin opin vielä sellaisia ottamaan. Sitten kun tästä blogista tulee remonttiblogin sijasta sisustus- ja elämisblogi. 

Valmis, valmiimpi, valmein

Tänään illansuussa tömähti viimeinen huopakattonaula valmiiseen huopakattoon. Fanfaareja! Tykinlaukauksia! Ilotulitus!

Jäljellä on toki vielä kaikenmoista pientä, kuten huopakattonaulaimen palautus konevuokraamoon, pihan siivousta, roskien vientiä kaatopaikalle ja metalliromun roudausta romu-ukolle, polttopuuksi kelpaavien lautojen sirkkelöintiä ynnä muuta sen semmoista. Telineet saavat olla vielä paikoillaan, koska nyt ollaan niin hövelillä tuulella että tilattiin rännit Vesivekiltä valmiiksi asennettuina. Vesivekiltä siksi, että ne myyvät maalattua alumiinia, eivät muovipinnoitettua. Ei huoltovapaina markkinoituja eli korjauskelvottomia materiaaleja meidän taloon, kiitos. Kirjoitan ränneistä vielä kokonaan oman tarinansa. Ensi torstaina ne asentuvat.

Telineitä voisi hyödyntää siihenkin, että poistaisi maalit räystäiden alta ja maalaisi ne jo valmiiksi ensi kesän maalausurakkaa varten. Katsotaan, nyt se homma olisi noilta käsin vaan helppo tehdä. Tästä kattoremonttirupeamasta viisastuneena olemme vähän niin kuin ajatelleet, että talon skrabaukseen ja maalaukseen voisi käyttää maksullista työvoimaa, mikäli siihen on ensi vuonna järkeviä taloudellisia mahdollisuuksia. Toivottavasti on.

Ihailimme iltasella kattoa naapurin Paulin kanssa. Kyllä se on nätti. Minä en ole oikein missään vaiheessa ollut sitä mieltä, että talomme olisi ulkoapäin mitenkään erityisen kaunis. Komea ja ryhdikäs se on, mutta ei mikään söpö tai nätti. Nyt olen alkanut ajatella, että jahka se saa vielä kauniin sävyisen maalin ja ikkunat ja ovet kunnostetaan ja maalataan, siitä saattaa tulla vaikka miten kaunis.

Tässä vielä ennen ja jälkeen -kuvat, ei ihan samasta kohtaa kuvattuina kun en jaksa nyt etsiä samasta vinkkelistä otettuja ennen-kuvia - mutta kyllä tuosta ajatus välittynee kuitenkin:

Jatkoa seurannee 25 vuoden päästä. Toivottavasti.