Huonekaluprojekti: Saunakamarin piironki

Kun ostimme talon, oli saunakamarissa tämän näköinen, blogissa jo aiemmin esiintynyt piirongintekele:



Tekele on tässä harkittu sanavalinta, piironkipolo oli aika huonossa kunnossa. Siitä puuttui takalevy ja hyllyt ja sen pinta oli päällystetty kiinni liimatulla linoleuminpalasella.

Minä kuitenkin tykästyin tuohon piirongin muotoon, varsinkin keskimmäiseen, kuperaan oveen. Kun se oli paikalleen täysin sopivan kokoinen ja joka tapauksessa saunakamariin tarvittiin kaappi, päätettiin tuo löydös kunnostaa.

Sattuneesta syystä usein käy niin, että noiden päätösten jälkeen kuvaan astuu toimelias anoppi, joka lopulta suorittaa kyseisen kunnostustoimenpiteen ja me saamme nauttia valmiista lopputuloksesta. Tällä kertaa tosin osallistuin itsekin sentään jonkin verran projektiin.

Tässä on lähtötilanne. Piironki raijattuna anoppilaan, lämmin huhtikuun päivä ja mahdollisuus poistaa maalia pihamaalla. Tässä kohtaa huomasimme, että myös piirongin kansilevyssä oli ollut samanlainen kovera muoto kuin ovessakin, mutta tuo koveruus oli melko krouvisti sahattu joskus aikojen saatossa suoraksi.



Maalinpoisto paljasti, että piironki oli ennen nykyiseen turkoosiin asuunsa päätymistä ollut myös kellanruskea. Näiden muovimaalikerrosten (Miranolia, epäilen) alla oli vihreä öljymaalikerros, ja sen alla vielä ilmeisesti petsaus.



Muovimaalikerrostumien alle oli jäänyt piirongin öljymaaliaikakaudelta peräisin oleva koristekukkasen ääriviiva. Piirsimme tussilla vahvistetut viivat ja jäljensimme kuvan muovikalvon palaselle myöhempää rekonstruoimista varten.



Maalinpoistoa suoritettiin sen verran hellävaraisesti, että myös kukkasen väritys saatiin esiin kahden päällimmäisen maalikerroksen alta.



Tässä vielä hieno yksityiskohta, jonka Blogger luultavasti sumentaa sössöksi.



Koska kyseessä oli kuitenkin vain kellarisaunan eteiseen tuleva, puolet alkuperäisistä osistaan menettänyt kaapinrohjake, emme sen kummemmin säästelleet noita alkuperäisiä pintoja vaan poistimme maalin kokonaan. Tämä epäortodoksinen entisöintitoimenpide paljasti yllätyksen: Tuo öljymaalikerros kukkineen ei ollutkaan se alkuperäinen piirongin ulkoasu. Maalinpoiston jälkeen paljastui, että ovissa oli ollut vielä kukkasiakin aiemmin hienot puuleikkaukset, jotka oli kuitenkin jossain vaiheessa irrotettu.



Tulkitsen, että piironki onkin itse asiassa kaikkine kaarevuuksineen ja puuleikkauksineen ollut joskus joko peilipiirongin alaosa tai sitten muuten vaan hieno mahapiironki. Olisi kiva tietää, mistä ja milloin se on alun perin meidän saunakamariimme päättyneen matkansa aloittanut.

Tässä vaiheessa minä ja kamera poistuimme paikalta ja anoppi astui remmiin. Maalinpoiston ja hionnan jälkeen piironki pohjamaalattiin Uulan ovi- ja ikkunamaalilla, sävyllä Oras. Sitten kaappi körötteli takaisin Mikkeliin ja minä poloinen sain ryhtyä suttaamaan kukkasia oviin. Paremman puutteessa kukat maalattiin Tiimarin askarteluväreillä, tässä kuva vaiheesta jossa lehti oli valmis mutta kukka vielä keskeneräinen.



Kukat tulivat kaikkiin oviin. Sen jälkeen piirongin taakse naulattiin taustalevy ja askarreltiin hyllyt vanhasta vanerista, joka kulkeutui taannoin mukanamme Jyväskylän aarresaarelta. Ja sitten se vietiin vastavalmistuneeseen saunaan, takaisin omalle paikalleen.



Piirongissa säilytetään saunapyyhkeitä ja käytännössä täydellisiksi osoittautuneita Nationale Volksarmeen ylijäämäpyyhkeitä. Sekä pullonkorkinavaajia ja juuriharjoja ja pesuvamppuja ja lapsen kylpyleluja ynnä muuta tuikitarpeellista, joka kuuluu saunomiseen. Ja piironkivanhus palvelee tässä tehtävässä oivallisesti.

Vaikka tämä projekti ei millään muotoa vastaa oikeaoppista huonekaluentisöintiä, jotain kerrostumaa kuitenkin jätettiin näkyviin. Jotenkin arvelisin, että piironki on saattanut jossain vaiheessa palvella myös lastenhuoneen kalustuksena.

Satokausi pikakelauksella

Koska viime kesänä jäi blogiraportointi vähän vähille, ovat myös takapihan tapahtumat pääosin tallentamatta tänne muistojen apuvälinearkistoon.

Pihamme on siitä kiitollinen, että se puskee ihan itsestään ja sen kummemmin käskemättä joitakin hyötykasveja, kuten nokkosia, joita kerättiin naapurin silloisen eskarilaisen ja nykyisen ekaluokkalaisen kanssa alkukesällä ahkerasti ja tehtiin niistä nokkoslettuja. Myös raparperi kukoistaa vahvassa maassa. Kuka lie tuo avohoitopotilaan näköinen sadonkorjaaja kevätsateessa.



Jotta jotain tulisi tehdyksi itsekin, rakensimme naapurin kattoremontin ylijäämäpätkistä takapihan ryteikköön kaksi metri kertaa metri -kokoista puukehikkoa, puoliso haki kuormallisen multaa multa-asemalta ja pienellä viiveellä, sillä kertaa alkukesän vesisateessa, kylvin laatikoihin vähän sitä sun tätä. Kokeilumielessä porkkanoita ja punajuuria, aika paljon kaikenlaisia yrttejä, mangoldia ja pinattia, pari riviä hernettäkin. Mieli oli iloinen, kun kaksi neliötä villiintynyttä alapihaa oli saatu järjestykseen.



Testimielessä toisen lootan alle asennettiin sanomalehtikerros ja toisen ei. Lopputulos oli se, että ainakaan tänä kesänä rikkaruohoja ei puskenut kummastakaan laatikosta.

Osasyynä tähän saattoi olla se, että kylvin laatikot noin kuusinkertaisesti liian täyteen. Niissä oli niin paljon kasvustoa, että jo puolessa välissä kesää ne olivat muuttuneet läpitunkemattomiksi viidakoiksi. Note to self: joko lisää laatikoita tai radikaalisti maltillisempi kylvökoura. Ja sille mangoldille ei kukaan oikein keksinyt lopulta mitään käyttötarkoitusta.



Koska alapiha nyt ylipäänsä on melko voimaperäinen kasvualusta, ja puskee siten kaikenmoista miehen korkuista rikka- ynnä muuta kasvia, erityisesti sitä nokkosta, täytyy ensi vuonna olla kaukaa viisaampi ja hankkia jostain purkutiiliä tai muita näppäriä pinnoituspalikoita, joilla saa nuo laatikoiden ympärystät katettua. Nyt ne nimittäin alkoivat loppukesästä työntää niin tuhottomasti kaikkea mahdollista vihreää, että laatikoiden viidakot sotkeutuivat lopulta laatikoiden ulkopuoliseen viidakkoon ja alkukesän järjestelmällisyydestä ei ollut enää kesän lopussa tietoakaan. Säästän teidät kuvamateriaalilta.

Puolisolla oli oma projektinsa vähän ylempänä pihalla:



Tomaatit kasvoivat penkerettä vasten varsin hyvin ilman mitään suojaa, avoimen taivaan alla. Ne maistuivat auringolta ja olivat niin makeita ja hyviä, että tytärkin oppi kunnioitettavassa kahdeksan kuukauden iässä kiipeämään jakkaralle ja varastamaan niitä ikkunalaudalta.



Sadonkorjuu osoitti, että porkkananviljelijänä minulla on vielä runsaasti kehittymisen varaa. Punajuurisato yllätti suuruudellaan ja huolimattomasti maahan nakatut, äitiltä saadut kesäkurpitsan taimetkin tuottivat yllättäen satoa, vaikka joutuivatkin kasvamaan nokkospöheikössä. Vihreistä tomaateista puoliso keitti pikkelsiä, jota on kellari nyt puolillaan.



Suurin sato saatiin kuitenkin ympäri pihaa rehottavista, lintujen ruokinnan sivutuotteena tulleista auringonkukista. En ole ikinä nähnyt noin jättimäisiä. Huomautettakoon, että kuvassa olevan pikku kätösen pikkurillin ja peukalon väliin mahtuu pianon oktaavi.



Suurimman auringonkukan takaa pilkottaa myös hieman kasvimaakaaosta. Hyvähän se, että piha on elinvoimainen - kun sitä elinvoimaa vaan saisi jotenkin suitsittua hieman organisoidumpaan suuntaan.



No, pala kerrallaan. Ehkä ensi vuonna muutama organisoitu neliö lisää, kenties jo pari omena- ja kirsikkapuutakin. Vähän nokkosten kitkemistä, lauta-aidan rakennus tontin takareunalle, viikatteen tai trimmerin kanssa heiluntaa ainakin pari kertaa kesässä niin, ettei piha ihan miehen korkuista rikkaruohoa pääsisi työntämään.

Olen ajatellut, että valmista voisi olla vaikka sitten kun tytär viettää mahdollisia ylioppilas- tai ammattiinvalmistumisjuhliaan.

Sananen remonttimittasuhteista

Nukun tällä hetkellä sattuneesta syystä olohuoneessa - tissi ja lapsi eivät mahdu samaan makuukammariin, ensin mainittu häiritsee jälkimmäisen unta ja sen jälkeen jälkimmäinen häiritsee kaikkien unta.

Niinpä aika usein nukkumaan käydessäni tuijottelen olohuoneen oranssi-vihreitä karvatapetteja ja katon röpelöisiä styrox-laattoja, ja haaveilen niiden vaihtamisesta Yki Nummen Mimosa-tapettiin sekä samanlaisiin neliö-Halltexeihin kuin muuallakin talon asuinkerroksissa. Joskus päästän ajatukseni karkaamaan myös aikaan, jolloin olohuoneen nurkan suihkupömpeli on historiaa ja valoisa, iso olohuone taas arvoisessaan asussa.

Josta muuten silta aasille: Yhtenä iltana oli pakko irrottaa suihkupömpelin takaosassa olevien vaatekaappien yläpuolelta levy, ja kurkistaa pömpelin sisään. Siellä näytti tältä:



Karvatapettia ja Halltexeja, ynnä pömpelin levykatto. Argh, kunpa pääsisin jo pian tuon virityksen kimppuun.

Järki kuitenkin sanoo, että siihen hetkeen on vielä aikaa. Ensin on laskeuduttava kellariin, imuroitava hämähäkinseittejä, harjattava likaa ja ryönää irti seinistä, kylvetettävä itsensä kalkkimaalilla ynnä muuta pientä kivaa ennen kuin pyykkitupa on valmis. Sitten on syöksyttävä keittiön kimppuun, mikä taas tarkoittaa ihan mukavien ja jo osin sisustamiseen ja pintaremontointiinkin liittyvien remonttitoimien suorittamista, mutta myös kaiken maailman hankalien viemäri- ja liesituuletinasioiden pähkäilyä - luultavasti taas muutamien yöunien kustannuksella. Viemäriremontti tarkoittaa vessojen lattioiden repimistä auki. Taloon pitäisi laittaa uusi vesikatto, mielellään ensi kesänä. Ulkoverhous on kuorittava lateksimaalista ja maalattava uudelleen öljymaalilla jännetuppitulehduksen vaaniessa kintereillä. Jotain ensiapua pitäisi keksiä myös puolilaholle kattoterassille, autotallin ovet on kunnostettava ja autotallin edus salaojitettava ja kallistettava ettei uusi oven kynnys makaa maassa ja lahoa. Ensi kesänä olisi myös maalattava pihan portti ja pyykkitelineet, sekä kunnostettava jollain ajalla myös kellarin ikkunan karmit ostopalveluina kunnostettujen pokien kavereiksi.

Tämä lista on loputon. Ja se sisältää kaikkea muuta kuin television sisustusohjelmista tuttua, pikkusievää ja sisäsiistiä remonttitouhua - isoja, hankalia, aikaa vieviä, rakenteisiin liittyviä asioita, joista suurin osa jää kaiken muun hyvän lisäksi vielä piiloon ja peittoon eikä ainakaan sulostuta jokapäiväistä asuinympäristöä.

Meillä on vintillinen kauniita joko kunnostettuja tai sitä odottavia huonekaluja, jotka olisi kiva saada jo käyttöön. Kiva olisi myös miettiä asioita kuten tapettien kuosi tai seinän täydellinen värisävy. Tai mihin sijoittaa hylly, senkki tai nojatuoli.

Sen sijaan mietin rakennusmääräyskokoelmaa, vesieristyksen pakollisuutta, kapillaarista kosteudennousua, putkimiehen laskuja, huopakaton aluksen levytystä ja piipun hormien sijainteja.

Kuten jo aiemmin on tullut todettua, olen joka tapauksessa iloinen siitä, että päätimme aloittaa kellarista. Kunhan pyykkitupa on jotakuinkin valmis, ovat ne kaikkein isoimmat ja hankalimmat asiat kuitenkin pohdittu ja tehty. Sen jälkeen vaikkapa kolossaalinen keittiöremontti tuntuu lastenleikiltä.

Kellarin lattiaa sanoin ja kuvin: eristys ja lattiavalu

Olen erittäin surkea kirjoittamaan retrospektiivisiä jatkotarinoita jo tehdyistä remonttiasioista, mutta koska tuon kellarin lattian rakenteen raportoiminen jälkipolville on olennainen asia, täytyy nyt yrittää ylittää itsensä.

Ensimmäinen osa maapohjakellarin lattiasaagasta löytyy siis tästä.

Maapohjakellariin rakennettavan lattian rakenne oli saunan rakenneasioiden ohella ehkä se monimutkaisin ja eniten yöunia verottanut remontin palanen. Perinnerakentajan periaatetta - älä korjaa jos se ei ole rikki - ei voinut noudattaa, koska minkäänlaista lattiaa ei ollut. Vaihtoehtona oli oikeastaan se, että lattiaan olisi tehty valu samalla periaatteella kuin 60 vuotta sitten, eli sepelikerros alle ja sillä siisti, tai sitten 2010-lukulainen toteutus eristeineen, lattialämmityksineen ja muine kommervenkkeineen.

Päädyimme jälkimmäiseen ratkaisuun. Entisen maapohjakellarin on tarkoitus toimia jatkossa pyykinpesutilana, varastona sekä ilman saunaa tapahtuvien suihkuttelujen näyttämönä. Näin ollen tilan olisi suotavaa olla kohtuullisen lämmin myös talvipakkasilla. Maalämpöpumppuun yhdistettynä lattialämmitys on kustannustehokkain lämmönjakovaihtoehto, ja lattialämmitystä taas ei kannata kellarin lattialaattaan laittaa ilman kunnollisia lämmöneristyksiä ettei kallisarvoinen lämpö karkaa maaemon syliin.

Tässä alustava luonnos siitä, miten nuo edellä mainitut toiminnot on tarkoitus tilaan sijoitella.



Kuten jäljempänä useaan otteeseen käy ilmi, ihan optimaalisesti ei mennyt tämäkään operaatio mutta toivottavasti lopputulos on edes kyllin hyvä. Seuraavat 50 vuotta sen näyttävät.

Rintamamiestalofoorumilla on yhtenä aktiivisena keskustelijana mukana Matti Alander, joka myy salaojittavia lämmöneristeitä tuotenimellä Fuktisol. Salaojittava lämmöneriste toimii tai ainakin sen pitäisi toimia niin kuin täällä on esitetty. Ruotsissa noita on käsittääkseni käytetty jo pidemmän aikaa. Olen erään nimeltä mainitsemattoman H:lla alkavan herrahenkilön kanssa ihan samaa mieltä siitä, että välttämättä koko kellarin ulkopuolinen eristys hieman karrikoidusti ilmaisten noin puolen metrin paksuisella kerroksella tuhottoman kallista solupolystyreeniä ei ole ihan välttämätön eikä edes kustannustehokas tapa remontoida rintamamiestaloa, josta valtaosa seisoo uljaana maan päällä hatarine puruseinineen. Meidän maapohjakellarin lattiaan tuota kallisarvoista ainetta kuitenkin päätettiin laittaa ja sijoittaa siihen noin 500 euroa.

Valintaan oli epäilemättä syynä tahdoton markkinamies-Matin ansaan lankeaminen, sillä näissä kellariasioissa on yllättävän huojentavaa kun joku on useamman vuoden ajan yhtä mieltä itsensä kanssa siitä, mikä on turvallinen ja toimiva rakenne kellarin seinään tai lattiaan. Toisaalta asiaan perehtyminen loi uskoa siihen, että tuo systeemi ainakin fysiikan lakien mukaan myös toimii. Ja kolmas syy oli se, että kellaria, jossa on rakennusajalle tyypillisesti hyvin matala antura, ei tarvinnut kaivaa metritolkulla auki riittävän paksun kapillaarikatkon toteuttamiseksi soralla vaan vähempikin riitti.

Kellarin lattiakaivuu viimeisteltiin kuvassa näkyvillä rimoilla jotakuinkin samaan tasoon niin, että lopullinen kellarin huonekorkeus tulisi lattiavalun valmistuttua olemaan se sama 220 cm mikä muuallakin kellarissa. Huone näyttää kuvassa jotenkin epätodellisen pieneltä kopperolta, mitä se ei oikeasti ole.



Tältä se Fuktisol näytti saavuttuaan paaleissa pihamaalle.



Tästä kohtaa puuttuu kuvamateriaali, kun en tajunnut kipittää kellariin paparazziksi ennen kuin oli jo liian myöhäistä. Putkimies-Marko vieraili kellarissamme jälleen ja veti tarvittavat putkitukset vesille ja viemäreille tuossa edellä esitetyn ruutupaperisuunnitelman mukaisesti.

Tasoitetun hiekkapohjan ja Markon asennusten päälle kärrättiin ohut, noin 30 millin kerros sepeliä tasoittamaan pohjaa. Hiekan ja sepelin väliin olisi voinut asentaa vielä suodatinkankaan, mutta se nyt syystä tai toisesta jäi toteuttamatta. Samoin jäi toteuttamatta se periaatteessa olennainen seikka, että tuon tasoitussepelin olisi pitänyt olla pestyä eli hienoaineksesta vapaata - sellaista ei ollut näillä leveysasteilla saatavilla ainakaa siellä, mistä puoliso oli asiaa tiedustellut. Tässä kohtaa ei voi muuta kuin todeta, että kellari pysynee toivottavasti jatkossakin yhtä kuivana kuin tähän asti eikä näillä yksityiskohdilla ole siten suurtakaan merkitystä.

Kun putkinakaleet olivat paikoillaan ja pohja tasoitettu, asennettiin lämmöneriste. Tässä ensimmäinen kerros:



Viemäreille piti kaivella Fuktisolin ensimmäiseen kerrokseen vähän koloja.



Tässä on sitten toinen eristekerros. Fuktisolia riitti vielä ulkoseinän viereen, loppu on säästösyistä lattia-EPS:ää eli tuttavallisemmin styroxia.





Tämä kuva on piipun anturasta ja pannuhuoneen oven edustasta. Piipun antura oli siis sen verran korkealla, ettei sen päälle tullut mitään muuta kuin valu.



Matti Alanderin lattiarakenneohjeiden mukaan eristeen ja valun väliin on hyvä laittaa suodatinkangas. Puoliso suoritti jonkinlaista perehtymistä asiaan ja päätti, että suodatinkankaan asemasta käytetään aaltopahvia. Lattiavalu päätettiin ostaa maksulliselta mieheltä, koska kaatojen ynnä muiden oli suotavaa mennä kerralla oikein, ja maksullinen mies puolestaan oli hyvin höveli ja äänesti sekä suodatinkankaan, aaltopahvin että niiden kokonaan pois jättämisen puolesta. Aaltopahvi siellä nyt on, enkä minä ollenkaan tiedä, onko se järkevä tai oikeaoppinen kerros tuossa paikassa. Ei sitä sieltä poiskaan saa. Aaltopahvista tehtiin itse asiassa kaukalo, joka irrottaa uuden valun myös sokkelista ja kellarin seinistä. Siihen päälle sitten korokepalojen varaan raudoitusverkko, johon putkimies-Marko kävi näppärällä härvelillä napomassa kiinni lattialämmitysputket.





Kun tässä kohtaa ryhdyin kameraani kaivelemaan, totesin, että meillä ei ole yhden ainutta kuvaa kellarin lattiasta siinä vaiheessa, kun lattialämmitysputket oli asennettu. Greit.

Sitten tuli lokakuinen tiistaiaamu, ja kuudelta pihaan ajoi betoniauto. Koska se ei edellisen päivän testimittausten perusteella kuitenkaan mahtunut tarpeeksi lähelle kellarin ikkunaa, oli paikalle värvätty naapuri-poloinen, joka kärräsi yhdessä puolison kanssa kottikärryillä tarvittavat noin 1,5 kuutiota betonia kellariin. Siellä aamuäreä lattiaheppu valoi betonista lattian ja kävi myöhemmin päivällä liippaamassa sen. Ja tältä se sitten näytti:



(Huomatkaa esteettiset ikkunalaudoitukset, kellarin ikkunat ovat tällä hetkellä Rantasalmella puusepän kunnostettavana.)

Tässä kellarin uusi lattia vielä muistakin perspektiiveistä:





Tämä vaihe on sikäli huojentava, että vaikka jostain perverssistä syystä tekisikin mieli vielä pohtia ja aprikoida optimaalista kellarin betonilattian rakennetta, ovat pohdiskelut melko turhia kun valu on valmis ja kätkee tasan tuon yllä kuvatun rakenteen eikä mitään vaihtoehtoisia totuuksia.

Aiomme kuitenkin viimeistellä lattian maalaamalla sen sillä samaisella Basfin maalilla, jota käytettiin myös saunassa ja jonka höyrynläpäisykyky on perusmaaleja parempi. Mahdollinen kosteus pääsee siten kuivumaan teoriassa myös sisään päin, vaikka tuon lattiarakenteen nyt pitäisi kaiken järjen mukaan tuolla tavalla tehtynä olla ulospäin kuivuva.

Betonivalu uinuu tällä hetkellä kellarissa muovisen kevytpressun alla. Puoliso soitti tänään Basfille ja sai rohkaisevan tiedon siitä, että lattiaa voisi periaatteessa ruveta jo ensi viikolla maalailemaan. Ihan niin kiireellä aikataululla emme ole liikkeellä, vaan tarkoituksena on ensin poistaa kaikki ylimääräiset, vielä kellarin seiniä ja kattoja koristavat putki- ja sähkönakaleet, puhdistaa katto ja seinät ja maalata ne kalkkimaalilla ennen lattian maalaamista. Sitten taas putkimies-Marko paikalle ja asennushommiin.

Ja ne kellarin ikkunatkin pitäisi jonkun ehtiä hakemaan ensi viikolla takaisin.

Avoimuuden aikakausi

Kesemmällä satunnainen ohikulkija näki talomme ohi vaeltaessaan tämän näyn:



Sitten tuli syksy, ja näkymä muuttui tällaiseksi:



Ja viime viikosta alkaen, hupsista heijaa, olemmekin eläneet aivan uutta avoimuuden aikakautta:



Jokusen vuoden valtoimenaan kasvanut orapihlaja-aita oli sekä tuosta kadun puolelta mutta varsinkin naapurin ja meidän väliltä sen verran holtiton tapaus, että totesimme yksinkertaisimmaksi ratkaisuksi sen alas leikkaamisen. Tai siis eräät meistä totesivat asian jo viime kevättalvella, eräät kahlitsivat itsensä piikkipuskaan ja kieltäytyivät edes ajattelemasta koko asiaa. Kesän mittaan mieli muuttui. Lopulta tilattiin kaupungin työkeskuksesta maksulliset miehet, jotka vetäisivät aidan alas muutamassa tunnissa. Seuraavana päivänä, vai olikohan sitä seuraavana, kuorma-auto ajoi paikalle, nosteli kourallaan valtavat piikkipuskat lavalleen ja ajoi pois. Isäntäväki selviytyi operaatiosta ilman ylimääräisiä orjantappuravammoja, oman työn osuudeksi jäi pelkkä haravointi.

Seuraavaksi aion tilata työkeskuksen maksullisilta miehiltä lauta-aidan takapihalle. On korkea aika takapihan naapureidenkin saada osansa tästä yllättävästä pihankunnostusinnostuksesta.

Tuossa blogin bannerissa näkyy tilanne, joka toivottavasti muutaman vuoden päästä vallitsee - siisti ja sievä pensasaita. Saisi se tuosta vanhan valokuvan korkeudesta vielä vähän yletä näkösuojaksi.

Pennies from Heaven

Taloutemme toistaiseksi suurin investointi ikinä, maalämpöjärjestelmä, puksuttelee kellarissa kohti ensimmäistä talveaan. Ainakin kesäaikaan olimme tyytyväisiä - lämpimän veden tekeminen maalämpöpumpun avulla maksoi murto-osan siitä, mitä öljyllä. Mittari on näillä leveysasteilla toistaiseksi laskenut ehkä yhtenä tai kahtena yönä alle nollan, mökissä on ollut toisinaan suorastaan liian kuuma vaikka lisälämmitysjärjestelmä eli keittiön puuhella on ollut vielä tyystin poissa käytöstä. Lämmityksen säätökäyrien kanssa siis opettelemme vielä yhteiseloa, puuhellan paitsio johtuu silkasta pedagogisesta laiskuudesta: Tytär on vastustamattoman kiinnostunut puuhellan luukuista ja räpeltää niiden parissa pitkin päivää, hellan lämmitys siis edellyttäisi topakkaa ja jämäkkää kasvatusotetta ja tyttären lähestymisyritysten systemaattista torpedointia palovammojen estomielessä. Toistaiseksi tarkenemme, tytär viihtyköön hellan parissa kunnes pakkaset tulevat.

Maalämpöinvestointi maksoi karvan verran yli 20 000 euroa. Tähän summaan on laskettu aivan kaikki mahdollinen, mikä vain jollain tavalla liittyi asiaan - alkaen asbestipurkutöistä päättyen konevuokraamosta haettujen tiilikärryjen vuokraan, kun kärryjä tarvittiin turkasen painavan maalämpöpumpun rullaamiseksi sisälle entiseen pannuhuoneeseen silloisen korkean autotallin kynnyksen yli. Itse pumpun ja porakaivon lisäksi leijonanosa kuluista muodostuu erilaisista putkinakaleista: operaatio maalämpöön siirtyminen ei osaltamme käynyt ihan niin yksinkertaisesti että tökätään vain pumppu seinään ja kytketään tarvittavat vesiputket. Pannuhuoneessa piti tehdä varsin paljon uusia putkituksia, kellariin piti lisäksi vetää pumppua varten voimavirta ynnä muuta sen sorttista.

Töiden osuus oli noin 8 000 euroa, josta suurin osa tietysti porakaivon tekoa. Loput 12 000 oli energia-avustukseen oikeuttavia materiaaleja, laitteita ja muita sen sorttisia. Töiden osuudesta saa energia-avustussääntöjen mukaan hakea kotitalousvähennystä, josta osa kilahtaa jo tilille joulukuussa kun lämpökaivo tilattiin ja maksettiin jo viime vuoden puolella.

Energia-avustuksen hakeminen vaikutti ensin haastavalta, mutta ei lopulta ollut sitä lainkaan. Kuitteja piti toki kerätä ja niistä raportoida kunnan rakennusvalvontaan, mutta toisaalta rakennusvalvonnasta sai hyvin joustavaa ja miellyttävää palvelua asian suhteen. Olen raportoinut itse hakumenettelystä ja sen etenemisestä rintamamiestalofoorumilla, kiinnostuneet voivat lukea viestiketjun tarkemmin tästä.

Ja tänään satoi taivaalta rahaa, kun pankkitilille oli ilmestynyt 2169 euron suuruinen avustussumma. Sinnehän se tosiaan menee, mistä tulikin - remonttiin, remonttiin ja remonttiin. Kotitalousvähennystä on luvassa maalämpösiirtymän osalta noin neljä ja puoli tuhatta euroa, eli investointi jäi rasittamaan omaa pussia noin 13 500 euron verran. Kun vanha öljykattila olisi vaatinut joka tapauksessa uusimista ja kattilan hormi sisäpiiputuksen, eli useamman tuhannen euron kunnostustyön, eikä öljyn hinta näillä näkymin ole pitkällä tähtäimellä ainakaan laskemassa, tuntuu maalämpöinvestointi kovasta hinnastaan huolimatta järkevältä. Samalla saatiin kellariin monta mutkaa uutta putkea ja asbestieristeet poistettua näkyviltä.

Kävimme sopivasti tänään ostamassa turkasen kalliin Mielen lämpöpumpputekniikalla toimivan kuivausrummun kellariin ja lisäksi talouteemme saapui tuliterä, hieno pölynimuri. Edellinen mummovainaan vinkuva perintökalleus saa muuttaa kellariin ja jatkaa palvelustaan siellä, jahka kellarissa on käytössä enemmän imuroitavaa pinta-alaa.

Summa summarum: Mikä laulaen tulee, se viheltäen menee. Mutta hyvähän se vissiin on, että uusiutuvia energiamuotoja tälläkin tavalla veronmaksajien pussista tuetaan.



Kuva: printfection.com

Eteisen uusi elämä

Meillä on hankala eteinen, johon ei pysty edes nohevinkaan sisustuslehden eteisenuudistusartikkeli. Eteinen ei ole oikeastaan edes eteinen vaan pitkä ja kapea käytävä, josta lähtee ovia kaikkiin pääilmansuuntiin ja jossa ei ole edes tilaa millekään peiliovikaapeille tai muille nykyajan kotkotuksille.

Ei silti, että kukaan sellaisia haluaisikaan. Meillä on kaksi taloon kuuluvaa alkuperäistä ja yksi kuopiolaisesta antiikkiliikkeestä ostettu Alvar Aallon Paimion parantolaan suunnittelema naulakkotyyppi ja ne ovat toistaiseksi riittäneet päällysvaatesäilytykseen. Ainakin rintamamiestalofoorumilla joskus ääneen pohtimani kenkäteline on edelleen tekemättä ja kengät vaeltavat siksi valtoimenaan eteisen lattialla. Palaamme asiaan, kunhan siihen tulee parannus.

Kävimme viime perjantaina paikallisessa kierrätyskeskuksessa hakemassa peräkärryllä kotiin joululahjani, hienon vanhan ison kippurakärkisen potkukelkan. Veimme samalla kierrätykseen entisen olohuoneen maton mallia Ikea ja Nasun käytöstä poistaman kasettidekin ja vetokahvan yläasentoon jumittavan matkalaukun. Näitä jälkimmäisiä esineitä autosta purkaessa katse osui hienoon pieneen lipastoon, joten kirmasimme saman tien sisään kysymään kyseisen lipaston hintaa. Joku muukin oli jo ehtinyt iskeä siihen silmänsä, mutta tämä joku oli sen verran kohtelias ja hölmö, että alkoi kilpakosijasta kuultuaan höpisemään jotain "no en minä nyt niin välttämättä sitä tarvitse" -tyyppistä. Puolisoni totesi tähän reippaasti että minä kyllä haluan sen, ja niin lipasto ja potkukelkka matkasivat kotiin.

Meillä oli ennen eteisessä tätini ensimmäinen omilla rahoilla ostama huonekalu, sinivihreä 60-luvun lipasto, joka on kulkenut mukanani ensimmäisestä omasta huushollistani asti. Siellä oli myös talossa ollut, keltaiseksi maalattu pieni pinnatuoli. Eteisnäkymä oli jokseenkin levoton, ei nyt ehkä vähiten siksi, että Paimion parantola -naulakot ovat pääsääntöisesti ylikuormitettuja.

Uusi lipasto pääsi tänään paikalleen eteiseen ja sen kaveriksi hain vintistä joskus jostain osto- ja myyntiliikkeestä vailla sen kummempaa käyttötarkoitusta mukaan tarttuneen pinnatuolin. Ja katso, eteisestä tuli jotenkin rauhallisempi. Se johtuu varmasti siitä, että nyt eteisessä on pelkästään lakatun puun eri sävyjä.

Ja ehkä myös siitä, että lipaston kansi ei ole vielä kuorruttunut kaiken maailman töryllä, jota siihen luultavasti huomisesta alkaen rupeaa pesiytymään.



Sisustuslehtityyliin lopuksi tavaraluettelo: Matto on ihanan paksu, lämmin ja pehmeä kirppislöytö vitosella ja siitä harvinainen tapaus, että ulottuu päästä päähän koko viisi- ja puolimetrisen eteisen. Peili on huuto.netistä, anoppi on askarrellut siihen nuo puiset karminpätkät ylä- ja alareunaan. Kissa-avainnaulakko roikkui koko lapsuuteni meidän mummon keittiön seinällä ja valokuvakehyksessä olevasta vuoden 1953 almanakasta olen kirjoittanut jo aiemmin. Täti ostaa aina joululahjaksi Martta Wendelinin kalenterin. Tuoli ja lipasto tulikin jo läpikäytyä, kaikki muu on aitoa ja alkuperäistä.

Maapohjakellari huoneentuu epäortodoksisesti

Seisoimme tänään kolmen sukupolven voimin entisessä maapohjakellarissa. "Tämä tuntuu nyt jo huoneelta", totesi puoliso. Totta maar, niin tekeekin. Tilassa on tasainen betonilattia ja tänään epämääräinen ja rosoinen, autotalliin avautuva aukko sai karmit ja sen shabby chic -ovenkin ainakin valokuvaustuokion ajaksi.

Pekka Huhdan, jota tuttavallisemmin myös guruksi kutsutaan (kjäh kjäh), mainioilla Sihistin-nimisillä nettisivuilla on oiva ohje siitä, kuinka vanhalle peiliovelle rakennetaan arvoisensa karmi. Kas tässä.

Meidän kellarissa on nyt ovi, jossa ei ole noudatettu gurun ohjetta ja tehty noita sormiliitoksia. Älkää kysykö miksi, minä sanoin että ne pitäisi olla. Timpurit elivät kellarin karmityömaalla omaa elämäänsä sillä aikaa kun olin töissä. Karmi on toisaalta ruuvattu kasaan ja sitten kiinnitetty lujasti kellarin betoniseinään, eli kaipa se koossa pysyy, vaikka painavia peiliovia joutuukin kannattelemaan. Jos ei pysy, niin kurittomat timpurit ovat luvanneet ottaa lusikan kauniiseen käteen ja korjata tekeleensä oikeaoppiseksi.

Ja jotta kaikki loputkin perinnerakentamisuskottavuudet karisisivat, karmin ja betoniseinän välistä railoa ei ruvettu tukkimaan tervatuilla tappuroilla, vaikka rakennusmestari Eino Hahdon rakennustapaohjeessa niin käsketään. Tervattuja tappuroita ei ollut saatavilla, joten karmin ja betoniseinän välinen railo on tukittu uretaanilla.



Onhan tämä nyt jotenkin vähän sietämätöntä. Ja toisaalta, alan pikkuhiljaa ymmärtää niitä rintamamiestalojaan remontoivia, työssäkäyviä lapsiperheitä jotka suorittavat remonttejaan "mennään rautakauppaan, ostetaan mitä tarvitaan, lyödään kiinni" -metodia. Sormiliitokseton, uretaanilla kuorrutettu karmi on ilonaihe, koska se on kaiken tämän arkikaaoksen keskellä kuitenkin valmis karmi.

Joskus pitää mennä siitä mistä aita on matalin. Varsinkin päivänä, jolloin maksulliset miehet saapuivat ja leikkasivat rehottavan orapihlaja-aidan kokonaan alas.

Etupihan ehostus

Toivon sydämeni pohjasta, että takapihamme vaikutuspiirissä asuvat ihmiset lukisivat blogiani. Tämä kertomus ehkä antaisi heille uskoa siihen, että takapihan puolella rehottava hirveä ryteikkö muuttuu vielä joskus tulevien vuosien aikana kauniiksi puutarhaksi.

Etupihan osalta kuviot olivat melko selvät jo muuttokesänä. Pihalla ei ollut minkäänlaista liikennöintiväylää autoja silmälläpitäen vaan koko etupiha oli nurmikkoa. Tonttiliittymä oli entisten asukkaiden sekatavarakaupan sijainnin vuoksi hilautunut vuosien saatossa tontin laidasta keskelle pihaa, ja näin koko etupiha oli käytännössä autoliikenteen alustana. Lumityöt olivat hankalat ja mittavat, nurmikko kului sadekelillä velliksi autonrenkaiden alla ja piha oli muutenkin jotenkin hassu ja hankala. Vaikka kyllä se taaperokärryilyyn kelpasi.



Anoimme jo viime vuonna kaupungilta lupaa siirtää tonttiliittymä takaisin alkuperäiselle paikalleen ja lupa heltisi ongelmitta - ja jopa ilmaiseksi. Suunnitelman toteutus venyi tälle syksylle, ja oli kaikkea muuta kuin ilmaista, mutta lopputulos on kyllä suorastaan vähän liiankin hieno.

Operaatio alkoi sillä, että pihan nurkassa kasvanut kitukasvuinen syreeni ja pari orapihlajaa kaadettiin nurin. Minä kaivelin pari testikuoppaa pihamaahan ja totesin, että vaikka paikalla joskus oli ollutkin hiekkainen tienpohja, se oli vuosikymmenten saatossa vajonnut unholaan. Sitten paikalle tilattiin luottokaivurikuski, joka kuori multakerroksen pois pihalta ja kaivoi myös orapihlajan sitkaat juuret mennessään.



Mullat ajettiin takapihalle täyttömaaksi, paikalle johon tulee joskus ehkä kenties autotalli. Huomatkaa pihalla rehottavat Teenage Mutant Ninja Sunflowersit eli käsittämättömän jättimäisiin mittoihin venähtäneet, linnunsiemenistä alkunsa saaneet auringonkukat.



Vielä tätäkin ennen piti päättää se, miten laaja ja minkä mallinen tulevasta kivituhkakerroksesta haluttiin. Kivituhka oli oikeastaan ainoa materiaali, jota suostuin harkitsemaan - asfaltit ja betonikivet sun muut nykyajan keksinnöt ovat varmasti käteviä ja näppäriä mutta näyttävät vanhan talon pihassa irvokkailta. Kivituhka kuuluu aikakauteen ja on minusta jopa nätti.

Pelkän suorakaiteen sijasta meidän kivituhka-alueemme on tuollainen paikoin vähän kaarevan muotoinen. Se on kaunis, mutta en lopulta tiedä, tuoko juuri tuo kaareva linja tuohon pihaan jotain ei-viiskytlukulaista, joka vähän häiritsee silmää. Pelkkä suorakaidekin näytti ainakin merkkausvärikokeilun perusteella hölmöltä, joten päädyime kaareen tuossa vuokralaisen rapun edessä.



Maiden kuorimisen jälkeen pihalle levitettiin suodatinkangas ja sen päälle kipattiin kaksi rekkakuormallista mursketta. Taaperokärryasennuksen jälkeen kaivuri tuli taas paikalle ja tasoitteli murskeen alustalle.



Rappujen edustalla oli styrox-levyjä, ja kun meillä sattui olemaan ylimääräisiä eps-levyjä, kuten styroxia nykyään kutsutaan, ajattelimme että lätkitään ne samalla tavalla kuin alkuperäisetkin. Saapihan nuo kaiveltua ylös jos ne alkavat sieltä huudella.



Ja sitten tuli kuorma-auton kyydissä yksi lasti pinnoitemursketta, joka seisoi kaivurikuskin kiireiden takia aika pitkään kasassa pihalla. Sitten tuli deadline vastaan. Tällä kertaa se oli betoniauto, joka tuli tuomaan kellarin lattiavalubetonia pihaan. Kaivurikuski kävi lykkimässä edellisenä iltana murskeen pitkin pihoja ja puoliso haki konevuokraamosta täryyttimen ja tiivisti veden ja täryn avulla pintakerroksen kovaksi ja toivottavasti kestäväksi. Pinnasta tuli ainakin maallikon tuntumalla yllättävän kova ja kantava, ensi keväänä kai sen sitten näkee millainen lopputulos on. Nyt siitä ei ainakaan irtoa mitään kengänpohjien kautta sisälle kantautuvaksi. Korkeintaan tytär saa kaivettua pihamaasta irti isoimpia kiviä, joita salaa yrittää pureskella kolmella hampaallaan.



Ennen pintakerroksen tasoittelua puoliso kärräsi takapihalta maalämpökaivon kuonakasasta rappujen eteen asennushiekkakerroksen ja asetteli sille vähän liuskekiviä jäljittelevän rapuneduskiveyksen edellä mainittua kengänpohjakantautumista hidastamaan.



Kiviä syövä tytär osallistui myös tähän asennustyöhön innolla.



Minä intin ensin hartaasti oikeiden liuskekivien puolesta, mutta nuo hautakiviveistämön ylijäämägraniitit saatiin naapurista ilmaiseksi. Puoliso vetosi jälleenrakennuskauden henkeen ja siihen, että silloinkin käytettiin sitä materiaalia, jota sattui olemaan saatavilla. Selitys oli kelvollinen, ja kyllähän nuo graniittilaatat itse asiassa sointuvat aika kauniisti harmaaseen rappuun ja pihan pintaan.



Lopputulos on kyllä varsin kaunis. Aika näyttää, miten se kestää käytössä - nuo naapurin ylijäämäkivet ovat ehkä vähän turhan niukkoja pinta-alaltaan mutta kunnon pohjatöiden ansiosta saattavat vaikka tuossa kestääkin.



Betonia jäi kellarivalusta yli, joten samalla valettiin myös matto- ja pyykkitelineet aiemmin valitulle paikalleen. Näin tuli hyödynnettyä kapea tontinsuikale naapurin Paulin ja meidän välissä, tuolle kaistaleelle tuskin mitään muuta järkevää käyttöä olisi keksinyt. Mattotelineen talvikäyttö oli ensin sijoituspaikan suurin pulma, koska lumet katolta tippuvat nykytilanteessa tuohon kulkureitille ja blokkaavat koko telineen. Sitten keksin, että ongelma tulee poistumaan ensi kesänä kun katto palautetaan alkuperäiseen huopa-asuunsa - huopakatolta eivät lumet hallitsemattomasti alas hujahtele.



Aamuhämärissä puoliso kaivoi kukonlaulun aikaan sängystään ylös kiskotun naapuriparan kanssa myös tolpat aurinkoportille ja nekin valettiin tömäkästi tonttiliittymän molemmin puolin - ylijäämäbetonia kun sattui olemaan aika reilu määrä. Portin ja telineiden maalaus on esissä ensi keväänä, niistä tulee tiilenpunaiset. Portit nostettiin paikoilleen betonin kuivuttua iltahämärissä - ilmeisesti aurinkoportteja voi asentaa vain pimeään aikaan.



Etupihan ehostus on orapihlaja-aidan alasleikkuuta ja uudelleenkasvatusprojektia ynnä pientä hienosäätöä vaille valmis. Joku minua tuossa pihassa häiritsee - se on jotenkin liian tyylikäs. Ökypiha vanhassa mökissä. Liikaa pinta-alaa ja avaruutta, kenties?



Tarkoitus oli kivetä nuo ajoväylän reunat niin, ettei nurmikko pääse valtaamaan alaa. Luulen, että jätämme sen kuitenkin tekemättä - puoliso lohdutti ökypihaansa murehtivaa bloggaria arvelemalla, että piha alkaa pian näyttää nukkavierummalta kun se vähän reunoilta ruohottuu ja sammaloituu.

Kuorma-autolla pihaan tuodut murskekasat maksavat aivan tolkuttomasti. Mutta olen joka tapauksessa sitä mieltä, että kyllä tuo operaatio kannatti. Etupihalle tuli ryhtiä ja autoille tolkullinen paikka. Vielä kun keksisi, mihin ympäri pihamaata orpona seilaavan peräkärryn sijoittaisi.