Perinnerakentajan märkä uni

Uhuhuhuhuhuhuhuhuhuuu, ulvaisi puoliso äsken ekstaattisesti kun näytin hänelle netistä löytämääni kuvaa.

Kuva oli ihan lapsille sopiva, nimittäin tämä:



Löysin kuvan Metsäkylän navetan uusien rakennustarvikkeiden verkkokaupasta Domus Classicasta. Kuvahan siis esittää bakeliitista valmistettua pistorasiaa, joka on malliltaan suunnilleen identtinen niiden meidän jokaisen huoneen ikkunapenkin vieressä majailevien alkuperäisrasioiden kanssa. Eikä maksa paljon - 21 euroa kappale. Tässä lisätietoja muille mahdollisesti nautintoa bakeliittisista pistorasioista saaville.

Kävimme pari päivää sitten meidän koulun sähköosastolla hiippailemassa, koska siellä sijaitsee taulu, jossa on esillä eri valmistajien eri mallisia sähkötarvikkeita. Tutustumisretken tarkoituksena oli ennen muuta fiilistellä Renovan retropistorasioiden äärellä. Onhan ne, nimenomaan retroja sanan huonossa merkityksessä. Vaikutelmaksi jäi "ihan kiva", sillä kaikesta yrityksestä huolimatta niistä tulee jotenkin heppoinen ja muovinen fiilis. Torx-kantainen ruuvi vain korostaa vaikutelmaa. Tässä vertailun vuoksi kuva valmistajan eli Strömforsin sivuilta:



Luulen, että meidän kellariin tulee noita bakeliittisia. Ja keittiöön ehkä samanlaisia, muovisia valkoisia, joita saa samasta kaupasta. Makso mitä makso.

Estetiikka on kallista.

A Whiter Shade of Pale

Taustamusiikiksi tälle postaukselle sopii seuraava klassikko paremmin kuin nyrkki viilipurkkiin. Ei kun play-namiskaa klikkaamaan ja lukemaan, kansalaiset.



Kellarin pyykkitupaprojekti etenee hitaasti mutta varmasti. Puoliso on hipsinyt illan tullen ahkeroimaan ja lukuisia kalkkivesi- ja kalkkimaalikäsittelyjä myöhemmin kellari on jo selkeästi valkoinen.



Oli se vähän aikaa sitten vielä aika eri näköinen:



Olisikohan tuossa nyt sitten vähän seinästä riippuen kaksi tai kolme maalikerrosta, ikkunaseinällä ehkä neljäkin, ja välissä aina kalkkivesikäsittely. Punainen koristepöly johtuu siitä, että valu aukaistiin saumoista rälläkällä vasta kalkkimaalauksen jälkeen ja rälläkkä pyyhki osin myös punatiilistä rivinteerausta ja väliseiniä. Uuden valun ja vanhan seinän välinen sauma on nyt käsitelty akryylimassalla tiiviiksi mutta joustavaksi, ja seuraava vaihe on lattian maalaus.

(Tästä lattian käsittelystä täytyy tehdä ihan oma tarinansa, jossa pääroolia näyttelee rakentamismääräyskokoelma ja Mikkelin rakennusvalvonta. Palaan tähän, jahka saaga on saanut tavalla tai toisella päätöksensä.)

Kalkkimaalauksesta sananen: Hattua on nostettava puolisolle, joka jaksoi iloisesti läträtä kalkkimaalien ja -hakkureitten ja -vesien kanssa ilta toisensa jälkeen. Kerran meni kattoa kalkitessa maalia silmiin niin, että kirveli kuulemma ihan kunnolla ja piti syöksyä saunassa valmiudessa olevalle huuhteluasemalle. Pienistä maaliroiskeista norsunnahkainen siippa ei ollut niin moksiskaan, mutta oli toki suojautunut normaalin remppavarustuksen lisäksi suojalaseilla ja lippiksellä - kalkkimaali on aika emäksistä.

Hattua täytyy nostaa myös Panun palavalle rakkaudelle talomme alkuperäisiä sähköjä kohtaan - kas näin suurella hellyydellä suojattiin kellarin 50-lukulaiset sähköjohdot maalauksen ajaksi:



Kamera on taas kadoksissa, joten nokialaisen varassa ollaan, pahoittelut siis näiden kuvien laadusta tai lähinnä laaduttomuudesta. Tässä kuitenkin kellarin moderni, tosin suihkukaapin taakse jäävä yksityiskohta eli öljysäiliön syöttöputkien jättämään reikään tehty ylimääräinen korvausilmaventtiili. Tämä kuva näytti ainakin kännykän näytöllä varsin realistiselta myös tuon valkoisen, paksuhkon ja mattaisen kalkkimaalipinnan osalta.



Olen tässä fiilistellyt jo pyykkituvan kalustusasioilla. Yritin etsiä netistä kuvia 50-luvun pyykkituvista tai pesuloista mutta sellaisia oli kovin vähän. Ja googlaamalla hakusanaa "kodinhoitohuone" tulee saaliiksi aika erilaisia näkymiä kuin se, jota itse haluaisin tuolla kellarissa katsella. Ilmeisesti nykyajan kodinhoitohuoneessa kuuluu olla valkoiset kaapit siinä missä kaiken muunkin nykyhuusholleissa on oltava raivostuttavuuteen asti tasapaksun ja mielikuvituksettoman valkoista.

Kaikki maalaisromanttisen tyylin ihailijat, luokaa viimeinen silmäys kellariimme joka on pelkästään valkoinen ja varustettu shabby chic -ovella. Tuollaiseksi se ei nimittäin jää.



Ähäkutti.

Trendien aallonharjalla

Olen viettänyt tänään eksoottista iltaa - perhe poistui jo aamulla uutta vuotta viettämään, minä bussilla perästä vasta huomenna työpäivän jälkeen. Eksotiikkaan kuului muun muassa alennusmyyntishoppailua, kahvilassa lorvehtimista ja laatuaikaa itselle -ajatuksella hankittu aikakauslehti.

Lehteä en ole kyllä ehtinyt kuin vähän selailla, koska naapurit pyysivät yksinäisen naisen luokseen texmex-illalliselle. Sen verran kuitenkin, että tuo lehden kannessa houkutellut otsikko tuli tarkastettua:



Mitään kovin maata mullistavaa kyseinen artikkeli ei sisältänyt, mutta onpahan nyt ihan painetussa sanassa todistettu, että mummolat ovat ensi vuonna hip ja pop. Jatkamme siis trendsettereinä valitsemallamme linjalla ja toivotamme kaikille ah niin muodikasta uutta vuotta!

Rauhallista joulua sotaisissa tunnelmissa

Blogi on viettänyt joulukuun hiljaiseloa ja syynä siihen on ollut pääosin tämä kaunis 30-luvun pelkistettyä funkista edustava, alun perin Mikkelin suojeluskunnan taloksi valmistunut rakennus.



Nykyisin rakennuksessa, tuon sisäänkäynnin vieressä olevan pyöreän ikkunan takana, sijaitsee nimittäin työhuoneeni.

Kun on onni asua 50-luvun puhdaspiirteisessä rintamamiestalossa, on suoranainen tuplaonni päästä työskentelemään tällaiseen 30-luvun arkkitehtuurin helmeen kaupungissamme. Olen kaivellut netistä tietoja uuden konttorini vaiheista ja löytänyt niitä ainakin sen verran, että nyt kirkasta lasia oleva pyöreä ikkuna on alunperin kantanut näinkin voimakasta symbolia:




(Kuva: Mikkeli sotien aikana -sivusto)

Vuonna 1944 lakkautetun suojeluskunnan kaupungille lahjoittama toimitalo luovutettiin tyttöjen valmistavan ammattikoulun käyttöön, ja samaisen oppilaitoksen nykyversio majailee rakennuksessa edelleen. Pyöreän ikkunan lasimaalaus on mitä ilmeisemmin edelleen varastoituna museoon ja minun poliittisen katsantokantani mukaan voi siellä pysyäkin - meillä kun pyritään tällä hetkellä voimakkaasti edistämään muunlaista kuin aseellista kanssakäymistä ko. järjestön arkkivihollisen kanssa.

Joulun jälkeen on toivottavasti enemmän aikaa ja energiaa keskittyä 30-luvun funkiksen sijasta jälleenrakennuskauden arkkitehtuuriin. Blogi siis toivoo palaavansa vuonna 2013 uusin voimin, ja silloin raportoidaan ainakin kalkkimaalauksen saloista ja väsytystaistelusta rakennusvalvontaa vastaan.

Sitä ennen haluan kuitenkin toivottaa kaikille lukijoille oikein hyvää, rauhallista ja levollista joulun aikaa! Kiitokset tästä vuodesta, remontoidaan ja pohditaan asumisen filosofiaa yhdessä taas ensi vuonna.

Haastehassuttelua

Oho, oli täysin mennyt ohi että olin saanut tällaisen haastehommelin Kylä-Laurilasta. Tosin olen niin laiska, etten jaksa paiskata tätä eteenpäin, vastaan vaan näihin kysymyksiin. Vähän noin niin kuin blogin hengissä pitämiseksi, meillä kun ei ole lähiaikoina oikein tapahtunut mitään. Kellari on kalkkimaalissa ja näyttää varsin fiiniltä, yksi kerros ja kalkkivesikäsittely niin se on sitten siinä.

Mutta nämä haastekysymykset siis:

1. Lempiruoka: Varmaan kaikista lempiruuista lempiruuin on paistettu maksa ja perunamuussi. Mutta syön kyllä miltei kaikkea hyvällä ruokahalulla.

2. Lempimakeiseni: TV-sekoituspussi. Sopivasti kaikkea, vain ne siniset nonparellipäällysteiset voisi heivata ulos.

3. Lempiluettavani: Tällä hetkellä varmaan Tuuma-lehdet. Ylipäänsä elämäntilanne on sellainen, että tuntuu vaikealta keskittyä mihinkään pitkään proosaan. Tosin kiikutin äsken naapurista lainaan Virpi Hämeen-Anttilan uusimman kirjan, katsotaan miten sen kanssa käy. Tätini ostaa minulle nimipäivälahjaksi joka vuosi Finlandia-palkintokirjan ja Rosa Liksomin voittajaopusta odotan kyllä kovasti.

4. Mieluisin tapa tehdä käsitöitä: En osaa tehdä mitään lankoihin ja kankaisiin liittyviä käsitöitä, olin koulussakin ainoana tai melkein ainoana tyttönä puukäsitöissä. Kaikki maalaushommelit on kivoja ja muukin nikkarointi. Mieluisin tapa olisi se, että joskus olisi aikaa...

5. Lempielokuvani: Vastaan aina tähän The Reflecting Skin eli suomennettuna Lapsuuden loppu. En tiedä, onko se varsinaisesti lempielokuva, mutta se on ainoa leffa, joka on tehnyt niin suuren vaikutuksen että kävelin elokuvateatterista poistuessani päin liikennemerkkiä.

Puuhasunnuntai

Koska tavallinen työ- ja opiskeluarkemme vaatii joka toinen viikko pyöriäkseen mummotyövoimaa, hennomme harvoin vaivata mummoja viikonloppuisin. Tämän vuoksi yhteiset remonttihetket ovat perin harvassa. Tänään toinen mummoista sattui kuitenkin olemaan ohikulkumatkalla ja pysähtyi iltapäiväksi viettämään laatuaikaa lapsenlapsen kanssa, joten meillä oli kerrankin mahdollisuus viettää pyhäpäivä maan alla raataen.

"Yhteinen" remonttihetki oli tosin tälläkin kertaa pääosin sitä, että puoliso hioi sementtiliimaa pyykkituvan lattiasta ja minä kyykötin saunassa ja nyhersin Porin Mainion ruosteenpunaisiksi pätkähtäneitä luukkuja grafiittipastalla siistimmiksi.



Koska työtilaisuus tuli yllättäen, olivat työvälineet melko köppäiset, mutta kyllä ne luukut lopulta mustiksi muuttuivat. Vähän jyrkän mustiksi tällä erää, itse asiassa, mutta kylläpä ne tuosta tasaantuvat. Ja kiuas ja muuripata näyttävät nyt jotenkin enemmän yhteenkuuluvilta kuin ennen.



Pyykkituvan osalta työnjako on se, että puoliso ja appiukko vastaavat siitä varsinaisesta remontista ja minä sorvailen yksityiskohtien kanssa. Ostin taannoin huuto.netistä seitsemällä eurolla vanhan, puisen lääkekaapin ja olen pusaamassa siitä kaappia kellarin vessaan. Maalit olikin jo poistettu joidenkin päiväunien aikaan, tänään sain kaapin hiottua ja vanerioven kastuneet kulmat puristettua Erikeeperin avulla takaisin ruotuun. Huomenna pitää ostaa pensseli ja maalata kaappi itsenäisyyspäivän kunniaksi, komerosta löytyi joku Helmi-kalustemaalin valkoinen jämä joka saa nyt luvan kelvata kun perinnerakentamishengen mukaista valkoista öljymaalia ei ole valikoimissa. Kellarin vessaan on näillä näkymin tulossa mustavalkoista Enso-levyä lavuaarin ympärille joten kaapinkin lienee soveliasta olla valkoinen.



Loppuiltapäivän vietin pyykkitupatyömaalla rakennussiivoojana. Hiontahomman jäljiltä kellarin rappu oli taas, ties kuinka monennen kerran, betonipölyn peitossa vaikka tällä kertaa ovetkin oli asianmukaisesti teipattu. Se pöly siirtyy todistettavasti siis jopa seinien läpi. Kellarissa tuli taas kerran mieleen, että olisi pitänyt ostaa a) teollisuusimuri ja b) kunnollinen työmaavalaisin jo toissa kesänä, nyt on tuherrettu jo monta omaa ja kavereittenkin pikkuvikaista varaimuria imureitten hautausmaalle tuon betonipölysaasteen takia. Ja puolihämärässä kellarissa on vähemmän mieltäylentävää työskennellä. Työmaavalona meillä toimii ensimmäiseen omaan kotiini Joensuun Anttilasta vuonna 1994 hankkimani jalkalamppu, jonka nimi on Mats Golvlampa. Hän ei ole parhaimmillaan remontti-olosuhteissa, mutta joutuu tahtomattaan niissä loppuelämänsä viettämään.



Ja ei, meillä ei ole taas kellarin ikkunaremonttia - kunnostetut ikkunat on vain suojattu kalkkimaaliroiskeilta pahvilla.

Pyykkitupa on nyt valmis kalkkimaalausta varten ja puoliso tekikin parin seinän testikastelun ja - maalauksen jo tänä iltana. Lopputulos ei näyttänyt maailmaa mullistavalta, mutta tuo olikin vasta ensimmäinen kerros. Välineurheilua olemme sentään sen verran harrastaneet, että kalkkihakkuri on hankittu. Juuttaan kallis peli sekin, mutta kokeneempien kalkkimaalareitten mukaan hintansa hankkiva.

Kävin lauantaina kellarissa kiikuttamassa pihalle unohtuneen tuulilasinpesunestepönikän autotalliin. Kun avasin oven käytävästä pyykkitupaan, tuli wau-olo. Vaikka pyykkitupa on vielä varsin kaukana siitä hetkestä, jolloin ensimmäinen pyykkikoneellinen pyörähtää siellä käyntiin, on tuo kellaritila silti jo jotain aivan muuta kuin se maapohjainen öljysäiliövarasto, josta tämän remontin aloitimme.



Kiistatonta edistystä.

Tilapäivitys: Reikiä nolla

Huojentuneena ilmoitamme, että kellarin seinissä ei ole enää reikiä.



Paitsi yksi, joka jäi sinne ihan tarkoituksella ja varustettiin ritilällä ja korvausilmaventtiilillä.



Kuten arvon kommentaattorit jo lohduttivat, taannoinen ikävä yllätys eli sokkelin reikä ei ollut lopulta kauhean iso vika korjattavaksi. Rivinteerausta ei tarvinnut lopulta purkaa juurikaan, koska maa-aines ei ollut täyttänyt ilmarakoa vaan rakoon pudonneet saumauslaastit olivat tukkineet raon ja estäneet multien leviämisen yltympäriinsä.

Muurarimestari-appiukko ja hänen uskollinen hanslankarinsa päätyivät paikkaamaan sokkelinkin reijän muuraamalla. Alkuvaiheen työasento oli mielenkiintoinen, tässä muurari operoi sokkelia kädet kyynärpäitä myöten seinässä olevassa reijässä.



Reikä sokkelissa on nyt paikattu vaakaan muuratuilla tiilillä. Muurari ja hanslankari olivat päätelleet, että pinta-ala on kohtalaisen pieni, ja muurauksen pitäisi kestää maanpaine. Toivottavasti ovat oikeassa.



Rivinteeraus taas paikattiin samalla tavalla kuin se on tehtykin, eli pystyyn muuratuilla tiilillä. Lopputulos näkyy tämän postauksen ensimmäisessä kuvassa.

Sokkeliin oli tehty aikoinaan reikä öljysäiliön täyttöputkia varten. Ilmanvaihtoa ei voi kai koskaan olla liikaa ja niinpä keksin, että reikää voisi hyödyntää ylimääräisen korvausilmaröörin asentamiseksi. Ja katso, nyt siinä on se rööri. Ritilän ulkoasusta käytiin perinnehenkinen fiilaus- ja höyläyskeskustelu kunnes todettiin, että sokkelin värisellä maalilla yli sudittu ritilä tuskin erottuu kenenkään silmään niin pahasti, että juuri tässä yksityiskohdassa pitäisi alkaa erityisesti säätämään. Rautakauppaan mars, tuollainen siitä tuli:



Tämän jälkeen pedantti muurari on viettänyt kellarissa laastipöntön ja -kauhan kanssa tovin jos toisenkin siloittelemalla seinien ja laipion koloja. Siloittelu-urakka on nyt tehty ja muurari siivosi vielä pedanttiin tyyliinsä kellarin kaupan päälle. Seuraavat askelet on jo määritetty: Betoniliiman hionta lattialaatasta, pölyjen siivous, lattian suojaus uudestaan, katon ja seinien kalkkivedellä kostuttelu ja sitten ko. kohteiden kalkkimaalaus. Näillä mennään. En tiedä, mikä on aikataulu.

Ja ennen näitä työvaiheita se ovien teippaaminen, joka unohtui edellisen lattianhiontatuokion alussa. Virheissä on se hyvä puoli, että niistä tosiaan oppii.

Karu, karumpi, todellisuus

Katselin tässä päivänä muutamana vanhoja blogijuttuja. Eivät ne itse asiassa niin kovin vanhoja edes ole, reilun puolentoista vuoden takaa. Huomio kiinnittyi kuvaan silloisen vuokrakasarmin olohuoneesta. Muistin virkistykseksi, se on tässä:



Meillä on joskus ollut tyylikäs, krääsävapaa olohuone 50-luvun henkeen. Ei siitäkään niin kauhean kauaa ole. Nykyisin meillä on tällainen olohuone:



Karvatapetteja ryydittävät sisustuselementit kuten Aku Ankan auto, vihreä-valkoraidallinen rantapallo, kilpikonnan muotoinen vauvaduplojen säilytysjärjestelmä sekä DVD-laatikossa istuva, levyjä lajitteleva tytär. Panostuksesta kodinhoitoon kertoo ehkä tuo nörttiäidin viereen huomaamatta noussut paperi- ja kirjaröykkiö. Sen päällä keikkuu neljä rullaa ikkunaliimapaperia, joka ei ole jostain syystä löytänyt vielä tietään ikkunoihin.

O tempora, o mores. Tulee vielä aika, jolloin olohuonetta ei tarvittane enää Aku Ankan autolla huristeluun ja sohvapöytä voidaan hakea alas vintiltä. Silloin karvatapetitkin ovat toivottavasti yhtä historian kerrosta alempana olohuoneen seinissä ja tilassa vallitsee taas krääsätön 50-luvun henki.

Siihen asti, istukaamme DVD-laatikossa ja nauttikaamme sydämemme kyllydestä.

My precious....

Muut menevät rautakauppaan, me menemme Toijalaan.

Kaikille elokuvasivistyneille lienevät tuttuja ne Taru Sormusten herrasta -leffan kohtaukset, jossa Klonkku höpäjää "my precious" -juttujaan. Näyte tässä alla.



Sunnuntaina oli synkkä ja myrskyinen yö, vettä tuli kuin aisaa ja Pirkanmaa oli pilkkopimeä. Eksyimme, ajoimme varsinaisen eksymisenkin jälkeen vielä kaksi kertaa harhaan. Lopulta päädyimme rintamamiestalon pihaan keskellä läpimärkää peltoa - vissiin. Talo olisi voinut sijaita vaikka keskellä Shangri-Lata, koska oli tosiaan erittäin, erittäin pimeää. Pysähdyimmme toviksi. Puoliso syöksyi pimeyteen, pakkasi peräkärryn, suoritti erittäin kohtuullisen maksutoimituksen ja hyppäsi takaisin rattiin. Ajoimme kotiin. Lapsi nukkui, mies kuunteli Kjell Westön Missä kuljimme kerran -äänikirjaa. Minä haaveilin uudesta keittiöstä ja tunsin olevani Klonkku.

Sillä peräkärrissä matkasi sateisen Suomen halki aarteiden aarre:



Toverit rintamamiestaloissaan tietävät, että punaraidallinen Enso-levy ei ole mikä tahansa menneisyyden materiaali, vaan kuuminta hottia oleva niukkuushyödyke, jonka vuoksi eräät ovat valmiit keksimään jos jonkinlaisia kikkailuja. Köh. Mutta katsokaapa nyt vaikka tätä keittiötä - jos tuon raidallisen levyn tilalla olisi vaikka punainen kaakeli valkoisilla saumoilla, olisi lopputulos kuitenkin ihan eri. (Kiitos TeemuHL:lle kuvan lainaamisesta ilman lupaa...tästä löytyy lisätietoja tuosta kaikin puolin erittäin ansiokkaasta keittiöremontista.)



Peräkärrikuvasta ei ehkä ihan erotu, että levyjä on monta monituista palaa ja suuri osa niistä on vielä ehjiä ja reijättömiä. Levy on täysin samaa sävyä kuin meidän jo olemassa oleva Enso-levymme tiskinurkkauksessa. Ja sitä on ehkä sen verran runsaasti, että siitä saattaisi saada kikkailtua levytyksen myös vessan lavuaarin ympärille sitten kun vessaremontin aika koittaa.

Voimme pyyhkiä yli yhden kohteen etsintälistalla. Seuraavaksi pitäisi löytää jostain 50-lukulainen lattialamppu olohuoneeseen. Saa vinkata. Voidaan ajaa toiselle puolelle Suomea täydellistä yksilöä noutamaan.

Kellarin ikkunoiden uusi tuleminen

Remontissa vallitsee suvantovaihe. Tai ehkä jopa akanvirta - kellarin seinässä on edelleen puolen neliön reikä, rakennusvalvonta esittää kaiken maailman pöljiä vaatimuksia pyykkituvan vesieristyksestä, yläkerran ikkunat pitäisi tiivistää ja osapuilleen kaikki muukin on kesken ja vaipunut unholaan. Keskitymme työntekoon, opiskeluun, lapsen kanssa puuhasteluun ja nukkumiseen. Kaamos vallalla.

Siispä on hyvä esitellä valmiita aikaansaannoksia. Talomme vietti syys-lokakuuta vähemmän aistikkaasti appiukon vanhat saunan kattopaneelit kellarin ikkunoiden edessä. Kellarin ikkunat viettivät syys-lokakuuta Rantasalmella puusepän hellässä huomassa.



Meillä on toki pyrkimys tehdä talossa niin paljon itse kuin mahdollista. Kellarin pikkuikkunoiden kunnostus oli projekti, joka noin periaatteessa innosti minua - mutta kolmenkymmenenkahden pikkupokan fiksaaminen olisi vaatinut niin paljon aikaa, ettei sitä tässä nykyisessä todellisuudessa yksinkertaisesti ollut tarjolla. Sen lisäksi osa pokista kaipasi kipeästi muutakin kuin pelkkää maalausta ja lasituslistojen vaihtoa. Homma oli siis suotavaa toteuttaa kohtuullisen ripeästi, ei sitten-joskus-kun-on-enemmän-aikaa. Tässä kohtaa totesimme, että meillä on ELY-keskuksen myöntämä rakennusperinnön kunnostusavustus, käyttäkäämme sitä.

Pohjoisen puolen ikkunat olivat periaatteessa ihan ok kunnossa. Lievästi kärsineitä vain:



Etelän puolella kuluma oli jo vähän roisimman näköistä:



Autotallin lännen puoleinen ikkuna oli lisäksi rikki:



Muutamaa tippalistaa ja aika montaa lasituslistaa lukuunottamatta ulkopokat olivat kuitenkin aivan napakassa kunnossa, sisäpokat puolestaan kaipasivat vain uutta maalia. Loppujen lopuksi ikkunankunnostusprojekti oli sekä paljon halvempi, nopeampi että simppelimpi kuin osasimme kuvitellakaan - luulen, että ulkoistamme ensi keväänä myös asuinkerrosten ikkunoiden kunnostuksen samalle puusepälle.

Koska jälkikin oli hyvää. Tässä sama ikkuna kuin ensimmäisessä akkunakuvassa, ryhtiliikettä on tapahtunut myös pihamaan heinikon suhteen. Pokat on maalattu Uulan Oliivi-sävyn pellavaöljymaalilla, joka on ihan yksi yhteen alkuperäisen värin kanssa. Sokkeli tulee suunnitelmien mukaan kesällä 2013 saamaan saman vihreän värisävyn.



Tässä tuo autotallin kärsinyt ikkuna puukorjauksen ja uuden lasin vaihtamisen jälkeen. Korvaava lasi on poimittu Etelä-Savon rakennusperintöyhdistyksen Vanahoo Ossoo -myymälän valikoimista, ja se on luonnollisesti samanlaista vedettyä lasia kuin muutkin talon ikkunat.



Takapihaosastokin näyttää nyt edustuskelpoiselta kunnostettujen ikkunoiden sekä ryhtiliikkeen kokeneen penkereen ansiosta. Kallistus on ainakin kohdallaan, ensi kesänä tuohon vielä nurmikko ja keinu auringossa kellotteluun. (Ja kansi maalämpökaivon tarkistuskaivolle. Tytär yrittää könytä kaivoon aina kun silmä välttää.)



Ensi kesän projekti on myös kellarin ikkunoiden karmien skrabaus ja maalaus. Olen salaa elätellyt kuvitelmaa siitä, että ehtisin sen itse tehdä - noita ikkuna-aukkoja on kellarissa kaiken kaikkiaan seitsemän, joten suunnitelma ei ole aivan yltiöpäinen. Pyykkituvan ikkunaan on tosin rakennettava ainakin puolikas uusi karmi - tila on nimensä veroisesti ilmeisesti todellakin palvellut puuliiterinä niin, että karmista on viskottu halkoja sisään. Tai ainakin jotain siitä on viskottu - karmi on melko hurjassa kunnossa ja kuopalla.

Minä edustan, kuten jokainen varmaan arvaa, sitä katsantokantaa, jonka mukaan uudet ikkunat vanhoissa taloissa näyttävät yleensä masentavilta. Jos saa valita kaikkein masentavimmat uudet ikkunat vanhassa talossa, niin ne ovat ehdottomasti niitä valkoisia alumiini- tai puu-alumiini-ikkunoita tummassa sokkelissa - ne kirkuvat väärää vuosikymmentä ja esteettistä itsemurhaa satojen metrien päähän. Tässä pettämätöntä tyylitajua Suomela-lehden malliin - näin muutat 50-luvun talosi irvokkaaksi wannabe-asuntomessupytingiksi:



Kuva: www.suomela.fi

Onneksi aika moni rintamamiestalollinen on joko köyhä tai nuuka, ja monissa taloissa muuten hävitetyt vanhat ikkunat on jätetty kellarikerroksen osalta paikoilleen. Meillä kellarin ikkunoiden vaihtaminen ei tullut missään vaiheessa edes mieleen - vartin verran kestänyt kierros sokkelin ympäri puukon ja ruuvimeisselin kanssa paljastivat alkuperäiset ikkunat tosiaan niitä muutamaa tippalistaa lukuunottamatta täysin lujiksi ja lahosta vapaiksi. Ikkunat istuvat sokkeliin nätisti ja niiden energiataloutta voi parantaa sillä millä asuinkerroksen ikkunoitakin - tiivistämällä talven ajaksi.

Ja nyt ne on maalattu pellavaöljymaalilla, joten seuraava kunnostustyö sujuu vielä helpommin kuin tällä kertaa. Huoltohommia voi jatkossa tehdä tarpeen mukaan, veikkaisin nimittäin, että pohjoisen puolen ikkunat säilyvät kuosissaan paljon eteläikkunoita pidempään.

Ja piipun päällä oli hattu

Hattu piippuun ja kipinäpelti keittiön hellan eteen olivat suunnilleen ensimmäiset hankinnat, joita taloon teimme. Tai siis tässä tapauksessa tilasimme. Toimitusaika oli reilu vuosi mutta ei ollut hintakaan päätä huimaava. Kipinäpelti möllöttää paikoillaan ja odottaa muun keittiön remontointia, piipun hattu oli huomaamattani heilahtanut katolle jo viime viikolla. Mitä tässä marraskuisessa pimeydessä muka erottaa.

Tässä talo ennen:



Ja tässä jälkeen. Ei tuo nyt niin maata mullistava uudistus taida olla.



Semminkin kun koko piippu, tai edes hattu, eivät näy kadun ja kulkuväylien puolelle.

Tuntuu kyllä jotenkin uskomattomalta katsella tuota tänään otettua alempaa kuvaa, ja verrata sitä vuoden takaiseen. Tämä alla oleva julkaistiin Länsi-Savossa 21.11.2010 ja kuva otettiin muistaakseni juurikin marraskuun 19. päivä. Viime vuonna oli selvästi enemmän talvi, vaikka tänäänkin kellarin vessan tulevan kaapin maalinpoistourakka keskeytyi pieneen räntäsateeseen.



Noilla matoilla muuten eristettiin kellarin autotallin ovi. Ja koska ovi on edelleen alkuperäisessä kuosissaan, on eristys käytössä myös tulevana talvena.

Saunan lumoissa

Löysin kummallisesti joulukuun päiväyksellä tietokoneen syövereihin tallennettuja valokuvia viime vuoden elokuulta, jolloin saunaremontti oli alkutekijöissään. Tässä pari otosta maistiaisiksi:



Tuossa yllä puoliso kuorii muovimattoa saunaan rakennetun kylpyläosaston lattiasta. Huomatkaa brasilialaiset turvakengät.

Tässä puolestaan aimo kasa purkujätettä, joka tuli lähinnä löylyhuoneen ja tuon kylpyosaston välisestä seinästä:



Ja tässä otos, jossa ikkunan alta irronneet tiilet on muurattu takaisin paikoilleen sen jälkeen kun niitä oli irrotettu pari varvia ja todettu, että enempi purkaminen ei ole tarpeen kun seinät olivat ihan kunnossa:



Meillä on muotoutunut tavaksi käydä saunassa keskiviikkoisin ja lauantaisin. Tänään saunapäivä oli tosin tiistai, koska huomenna olen menossa saunaan työpaikan naisten kanssa.

Mietin äsken löylyissä lötkötellessäni, että sauna on kyllä noin viiden kuukauden testijakson perusteella osoittautunut juuri niin hyväksi kuin alussa aavistelimmekin. Löylyt ovat hyvät ja pehmeät ja sauna lämpiää ainakin näin muutamalla pakkasasteellakin rivakasti. Toisaalta saunan eteinen on mukavan viileä vilvoitteluun. Sauna kuivuu nopeasti saunomisen loputtua, kun muistaa lisätä pesään puita viimeisten löylyjen jälkeen. "Vanhanaikainen" saunamalli, jossa pesutila on samassa kiukaan kanssa, on tuon kuivumisen kannalta järkevä ratkaisu kun pesutilan kuivumista ei tarvitse erikseen murehtia. Lattia ei ole ainakaan vielä ollut jääkylmä paljaaltaankaan, mutta puurallit lisäävät toki saunomismukavuutta. Räsymatto riittää jalan alle pukuhuoneen puolella. Rallien nostaminen pystyyn ja lattian lanaaminen kuivaksi sekä räppänöiden avaaminen eivät ole ainkaan vielä tuntuneet ylivoimaisilta toimenpiteiltä saunomisen jälkeen. Sauna ja pukuhuone pysyvät saunapäivien välillä peruslämpiminä patterien avulla.

Sitten ovat tietysti ne tunnelma-asiat. Saunapuhtaan, kylpytakkiin käärityn punaposkisen lapsen kantaminen ylös viileitä kellarin portaita on juuri niin mukavaa kuin arvelinkin. Moderni kiuas lasiluukkuineen on kiva, koska saunassa ei tarvitse kattovaloa. Pukuhuoneen puolelta ikkunan kautta tuleva valo yhdistettynä liekkien loimotukseen luovat leppoisan saunatunnelman. Ja jostain syystä se vaan on ihan eri tavalla rentouttavaa istua penkillä ja kaataa kauhasta vettä päähän kuin seisoa suihkun alla - suihku on siis melko vähällä käytöllä, vaikka vettä tulee kieltämättä melko harvoin lämmitettyä vesipadassa. Pata on silti yksi saunan ehdoton tunnelmanluoja, sitä on mukava lauteilta katsella.

Sauna tuntuu edelleen jotenkin käsittämättömältä luksukselta - kannattaa siis asua vuosikausia askeettisissa oloissa niin osaa arvostaa elämän pieniä mukavuuksia. Aprikoin äsken puolisolle, mahtaako tuleva kellarin pyykkitupakin aiheuttaa jatkossa samanlaista käsittämättömän luksuksen tuntemusta, remontin jälkeisestä keittiötilanteesta puhumattakaan.

Jää nähtäväksi, mutta ainakin nuo tässä postauksessa esitellyt ennen-kuvat luovat uskoa siihen, että kyllä sitä valmistakin tulee kun jaksaa vain olla riittävän pitkämielinen.

Onnea isille!

Tietoteknisten fasiliteettien niukkuudesta johtuen tämä postaus jäi eilen lähettämättä, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Siis:

Hyvää isänpäivää kaikille niille vielä keskuudessamme oleville vaareille ja isoisille, jotka aikoinaan rintamamiestalomme rakensivat.

Ja erityisen hyvää isänpäivää kaikille niille tämän päivän isille, jotka niitä rintamamiestaloja vaimojensa ja lastensa iloksi remontoivat.



(Ja ehkä on paikallaan toivottaa hyvää isänpäivää myös kaikille niille ukeille, jotka ovat auliisti valmiita auttamaan niissä poikiensa remonteissa.)

Tuliko yllätyksiä...

Rintamamiestalofoorumilla on tuon otsikon mukainen osio. Toistaiseksi meidän talomme on kätkenyt oikeastaan pelkkiä iloisia yllätyksiä, mutta tänään paljastui yksi vähemmän iloinen.

Kuten tiedämme, talomme asukkaat pitivät kauppaa ensin naapuritalossa ja sitten vastapäätä varta vasten rakennetussa kaupparakennuksessa. Tämä on johtanut melko mielenkiintoisiin LVIS-ratkaisuihin, kuten siihen, että naapuritaloon on tullut sähkö meidän talosta ja kauppakiinteistöön vesi- ja lämmitysputket on myös alun perin vedetty meidän pannuhuoneesta. Muistona tästä jälkimmäisestä järjestelystä kellarin seinästä törrötti tuollainen vähemmän esteettinen putkenpätkä.



Seinä oli selkeästi ottanut hieman osumaa tuossa putken kohdalla ja sen kunto askarrutti, mutta ajatus oli varmaankin jotenkin sen suuntainen, että asiaintila selvinnee kunhan päästään projektissa putken poistamiseen asti.

Kuva kertoo ehkä tässä tapauksessa enemmän kuin tuhat sanaa. Tänään se putki nimittäin poistettiin. Jäljelle jäi melko kunnioitettava reikä seinässä ja jonkin verran kauemmas tulevaisuuteen siirtynyt pyykkituvan valmistumispäivä.



(Puoliso on tavoilleen uskollisena kadottanut tänään lapsen kaikkien lapasten, kuivahiivapussin, minun työpaikan avainteni ja muiden lukemattomien esineiden lisäksi myös perheemme ainoan kunnollisen kameran, joten blogissa esiintyy Nokian E7:lla taltioituja otoksia kunnes ihana Ixus taas jostain esille putkahtaa.)

Operaatio kaupan vesi- ja lämmitysputket oli toteutettu aikoinaan ilmeisesti niin, että kaupan ja meidän talon välille oli kaivettu oja, jonne putket oli sitten mätkäisty pohjalle. Sokkeliin ja rivinteeraukseen oli tehty läpivientiä varten reikä. Tämän jälkeen rivinteeraus eli kellarin seinän sisimmäinen osa oli muurattu uudelleen kiinni, mutta kun putken purkua varten pari rivinteeraustiiltä joutui irrottamaan, oli vastassa, yllätys yllätys, maaemo - eli sokkeliapa ei oltu enää reijän kohdalla paikattukaan. Seinän rakenne on siis tuosta reijän kohdalta seuraava: Tiilimuurattu rivinteeraus - hiekkamaa. Tuota simppelimpää kellarin seinän rakennetta saa kyllä hakea.

Jännittäväksi tämän putkioperaation tekee se, että nuo lämmitysputket ja kuparinen käyttövesiputki oli sullottu betonisen viemäriputken sisään. Sen jälkeen tähän betoniputkeen oli survottu eristeeksi lasivillaa. Tehokas eristystiimi oli vielä varmuuden vuoksi vuorannut tämän maassa makaavan betonitötterönkin lasivillalla. Lienee tarpeetonta sanoa, että villa putken sisällä oli märkää. Lienee vielä tarpeettomampaa sanoa, että maassa pötköttelevä villa oli vielä märempää.



Ainakin löytyi selitys sille, minkä vuoksi tuo kellarin seinä oli putkihässäkän ympäriltä jonkun verran kärsineen näköinen.

J.K. Paasikiven mukaan tosiasioiden tunnustaminen on kaiken viisauden alku. Toteamme siis, että kellarin seinää koristaa noin puolen neliön mentävä reikä.

Toteamme myös, että vihaan lasivillaa.

Sitten alamme miettiä, mitä seuraavaksi. Reikä on paikattava, se on selvä. Miten, se ei ole. Puoliso nyhti kaiken irtoavan, vettyneen villan pois sekä putkesta että maasta ja putki on saatu katkaistua niin, että se jää noin viisi senttiä sokkelista pihamaan puolelle. Miten paljon tuhoa sokkelissa ja rivinteerauksessa tämä nerokas ja luultavasti todella kustannustehokas LVI-ratkaisu ja erityisesti tuo sokkelin puuttuminen on vuosikymmenten kuluessa aiheuttanut, lienee seuraava selvitettävä asia. Rivinteerausta on siis purettava lisää ja saatava sokkelia enemmän näkyville. Sinänsä voisi toiveikkaasti kuvitella, että mitään kauhean mittavaa ei ole tapahtunut, kun maa talon ympärillä ei ole erityisen märkää ja pelkkä maapohjakin oli pysynyt kuivana. Tällöin riittäisi ehkä se, että purkaisi rivinteerauksen osittain, paikkaisi sokkelin reijän ja muuraisi rivinteerauksen takaisin.

Lienee taas aika ottaa puhelu Pekalle. (Pekka on se meidän vastaava mestari ja armoitettu vanhojen talojen erikoisasiantuntija.) Lienee ehkä viisasta myös nukkua yön yli. Lienee tarpeetonta sanoa, että lukijoiden valistuneet korjausehdotukset ja muut lohdun sanat ovat tervetulleita.

Sata kilometriä Ouluun

Kävin työmatkalla Oulussa.

Junan ikkunasta näkyi aika paljon pöpelikköä, aika paljon vanhoja VR:n hirsitaloja (Senaatti myy muuten taas asemia täällä päin Suomea, ja joskus vieläkin kutkuttaa ajatus että asuttaisiinkin täällä) ja vielä enemmän tietysti rintamamiestaloja.

Rumia rintamamiestaloja ja nättejä rintamamiestaloja. Maatilan päärakennus -rintamamiestaloja ja taajamarintamamiestaloja. Melkein tunnistamattomaksi kunnostettuja ja alkuperäisessä asussaan olevia rintamamiestaloja. Ruskeita, vihreitä, punaisia, keltaisia ja sinisiä rintamamiestaloja, muun muassa. Kylläpä onkin rintamamiestaloja, tuumin. Ehkä niihin kiinnittää nyt enemmän huomiota kun teema on itselle akuutti. Erityisesti kävi silmään se, että kaikki taajama-alueen ulkopuolella sijaitsevat rintamamiestalot oli järjestään rakennettu mäkien ja töyssyjen päälle. Vanhaa viisautta.

 Olen käynyt Oulussa joskus vuosia sitten, eikä siitä ollut mitään mielikuvia. Ensikontakti Oulun keskustaan oli melko tyylipuhdas "wau" - Oulussa näytti olevan aivan tolkuttomasti kauniita, vanhoja rakennuksia. Kuulin vierailun aikana runsaasti kertomuksia tervaporvarikaudesta ja tämä vaurauden aika tietysti selittää sen, miksi kaupunkiin on aikoinaan rakennettu niin paljon varsin fiinejä 1800-luvun taloja. Käsittämättömältä tuntui lähinnä se, että niistä niin suuri osa oli edelleen pystyssä, arvonsa mukaisesti kunnostettuina ja hyvänä pidettyinä.

Kotiin palattua löysin selityksenkin. Oulussa on arkkitehtuuripoliittinen ohjelma:


"Oulussa on jo pitkään tehty työtä arvokkaan rakennusperinnön turvaamiseksi. Työn perimmäisenä tavoitteena on vaalia ja kehittää rakennetun ympäristön ja rakennusperinnön omaleimaisuutta ja tukea näin kaupungin kulttuuri-identiteettiä. Rakennusperintöä ei voida korvata rakentamalla uutta. Se on uusiutumatonta omaisuutta, jonka ylläpitoon tarvitaan henkisiä ja aineellisia resursseja. 


Aikaansa juurtunut, aito eli autenttinen rakennuskulttuuri on tärkeä historiallinen todiste esivanhempiemme elämästä, heidän elintavoistaan, osaamisestaan ja arvostuksistaan. Arvokas rakennusperintö on esimerkillisesti toteutettua ja ajallisesti kerrostunutta. Myös uuden rakentamisen rakennustaiteellisena tavoitteena on luoda tällainen perintö tuleville sukupolville. 


Oulussa ei pureta eikä revitä holtittomasti. Oulussa kunnioitetaan edellisten sukupolvien työtä, ponnistuksia, kätten taitoa, arvoja ja ajatuksia. Kun oululainen korjaa tai laajentaa, hän tekee sen taiten ja huomaamattomasti, aiemmin rakennettua hyödyntäen ja kunnioittaen. Oulusta löytyy tieto ja taito oikeiden työtapojen soveltamiseen."

Ja kumma kyllä, tämä ohjelma ja sen toteutus myös näkyi Oulun keskustassa. Moni muu kaupunki voisi ottaa tuosta oppia, myös tämä omani, jossa vanhojen rakennusten mädättäminen ja vaivihkaa purkaminen on se surullisenkuuluisa maan tapa.

Kuva: kaleva.fi

Huonekaluprojekti: Saunakamarin piironki

Kun ostimme talon, oli saunakamarissa tämän näköinen, blogissa jo aiemmin esiintynyt piirongintekele:



Tekele on tässä harkittu sanavalinta, piironkipolo oli aika huonossa kunnossa. Siitä puuttui takalevy ja hyllyt ja sen pinta oli päällystetty kiinni liimatulla linoleuminpalasella.

Minä kuitenkin tykästyin tuohon piirongin muotoon, varsinkin keskimmäiseen, kuperaan oveen. Kun se oli paikalleen täysin sopivan kokoinen ja joka tapauksessa saunakamariin tarvittiin kaappi, päätettiin tuo löydös kunnostaa.

Sattuneesta syystä usein käy niin, että noiden päätösten jälkeen kuvaan astuu toimelias anoppi, joka lopulta suorittaa kyseisen kunnostustoimenpiteen ja me saamme nauttia valmiista lopputuloksesta. Tällä kertaa tosin osallistuin itsekin sentään jonkin verran projektiin.

Tässä on lähtötilanne. Piironki raijattuna anoppilaan, lämmin huhtikuun päivä ja mahdollisuus poistaa maalia pihamaalla. Tässä kohtaa huomasimme, että myös piirongin kansilevyssä oli ollut samanlainen kovera muoto kuin ovessakin, mutta tuo koveruus oli melko krouvisti sahattu joskus aikojen saatossa suoraksi.



Maalinpoisto paljasti, että piironki oli ennen nykyiseen turkoosiin asuunsa päätymistä ollut myös kellanruskea. Näiden muovimaalikerrosten (Miranolia, epäilen) alla oli vihreä öljymaalikerros, ja sen alla vielä ilmeisesti petsaus.



Muovimaalikerrostumien alle oli jäänyt piirongin öljymaaliaikakaudelta peräisin oleva koristekukkasen ääriviiva. Piirsimme tussilla vahvistetut viivat ja jäljensimme kuvan muovikalvon palaselle myöhempää rekonstruoimista varten.



Maalinpoistoa suoritettiin sen verran hellävaraisesti, että myös kukkasen väritys saatiin esiin kahden päällimmäisen maalikerroksen alta.



Tässä vielä hieno yksityiskohta, jonka Blogger luultavasti sumentaa sössöksi.



Koska kyseessä oli kuitenkin vain kellarisaunan eteiseen tuleva, puolet alkuperäisistä osistaan menettänyt kaapinrohjake, emme sen kummemmin säästelleet noita alkuperäisiä pintoja vaan poistimme maalin kokonaan. Tämä epäortodoksinen entisöintitoimenpide paljasti yllätyksen: Tuo öljymaalikerros kukkineen ei ollutkaan se alkuperäinen piirongin ulkoasu. Maalinpoiston jälkeen paljastui, että ovissa oli ollut vielä kukkasiakin aiemmin hienot puuleikkaukset, jotka oli kuitenkin jossain vaiheessa irrotettu.



Tulkitsen, että piironki onkin itse asiassa kaikkine kaarevuuksineen ja puuleikkauksineen ollut joskus joko peilipiirongin alaosa tai sitten muuten vaan hieno mahapiironki. Olisi kiva tietää, mistä ja milloin se on alun perin meidän saunakamariimme päättyneen matkansa aloittanut.

Tässä vaiheessa minä ja kamera poistuimme paikalta ja anoppi astui remmiin. Maalinpoiston ja hionnan jälkeen piironki pohjamaalattiin Uulan ovi- ja ikkunamaalilla, sävyllä Oras. Sitten kaappi körötteli takaisin Mikkeliin ja minä poloinen sain ryhtyä suttaamaan kukkasia oviin. Paremman puutteessa kukat maalattiin Tiimarin askarteluväreillä, tässä kuva vaiheesta jossa lehti oli valmis mutta kukka vielä keskeneräinen.



Kukat tulivat kaikkiin oviin. Sen jälkeen piirongin taakse naulattiin taustalevy ja askarreltiin hyllyt vanhasta vanerista, joka kulkeutui taannoin mukanamme Jyväskylän aarresaarelta. Ja sitten se vietiin vastavalmistuneeseen saunaan, takaisin omalle paikalleen.



Piirongissa säilytetään saunapyyhkeitä ja käytännössä täydellisiksi osoittautuneita Nationale Volksarmeen ylijäämäpyyhkeitä. Sekä pullonkorkinavaajia ja juuriharjoja ja pesuvamppuja ja lapsen kylpyleluja ynnä muuta tuikitarpeellista, joka kuuluu saunomiseen. Ja piironkivanhus palvelee tässä tehtävässä oivallisesti.

Vaikka tämä projekti ei millään muotoa vastaa oikeaoppista huonekaluentisöintiä, jotain kerrostumaa kuitenkin jätettiin näkyviin. Jotenkin arvelisin, että piironki on saattanut jossain vaiheessa palvella myös lastenhuoneen kalustuksena.