Sitten kun heräät ajattelen ääneen
Bahtinista ja pyykeistä
että taidat olla minulle sanan pystyssä.

Sammutetut vedet, eivät vihreät,
eivät siniset, ruskeat miltään paletilta,
täynnä ihmistä, saastaa.
Katso, kuinka vene viihtyy, lahoaa,
syvissä vesissä isot kalat, kut kut.
Hirviöiden liha nousee lautaselle, niiden nisät
heijastavat valoa, lisääntyvät,
populoivat nopeammin kuin kukaan näillä merin.
Pian pääset kaikkien laivojen mukaan,
mätänemään, ruostumaan kaikkiin satamiin.
Mutta minulla on syli ja paikka ruotia,
viimeisellä kalliolla oksentaa kuin äiti lintu,
rukoilla munaa, sillä minussa on vuosituhansien paha,
mutta on myös lämmin kainalo,
hautoa teille siivet, kuunnella miten siellä ylhäällä
lintujen kirveltävät räpylät.

. . .

Me emme tiedä mitä linnunsydän tuntee,
kun siipi ei enää kanna
ja alla on meren hauta.
- Viljo Kajava. Hyvä on meri. 1950.

On itkeminenkin hauskaa, mutta tänään minä juoksen.
Poika rattaissa kiljuu ilosta, kun surraan auki pitkää suoraa.
Kartanolla pysähdytään,
tarkistetaan heijastimet,
tarkistetaan vuosisata halaamalla puu.
Ei pimeässä sinänsä ole mitään pelättävää, ei mitään.
Mikä minä olen sellaista väittämään,
mikä minä, jos en susi surun vaatteissa.
Lumikieppi vatsassa sulaa,
vuodan vuodan, kosken kosken,
mikä olisi rehellisempi ruumista.

Suut lintuja, aika muuttaa tai nälkä.
Gerberoidut silmät söivät,
sulat satoivat ensilumen.
Kenet kehräisin langaksi talven yli,
kenen häpy sääri rinta
nousee vastan karvaksi karstalle.
Kuuntelen maljakon, särjen vastaan,
hengessä pisaroi riisutun pöydän neurologia.
Vedestä maali, viiva tai tuplaviiva,
parvekelaatikkoon kuivuneesta kanervasta
värikylpy villavauvalle.
Isolla linssillä kaikki kukkien
pienet asiat näyttivät isoilta ja teräviltä,
kukasta kasvoi ohjuspatteri,
viereen toinen nälkäkurkinosturi.
Taittelen lakanat, servietit, origamijoutsenet,
suunnittelen suupielet ylös alas imelään.
Olkaa hyvää tässä teille
lintua laudalla kymmentä tikkua
jokaiselle sormelle omansa nuoltavaksi.

re:suomi ja nokturno

Havahduin vasta tänään sanaan suomia, moittia hutkia piestä suomustaa. Edelleen "oi, suomi katso", oi piekse ja katso. Hui. Hai.

Asiaakin. Tuli&Savun ja Nokturno.orgin yhteisprojekti re:suomi nyt myös netissä.

ke skene räinen

kasvukipuinen    kuu

kausi    eräinen    erään

tynyt   tyynyt    tyynnyt

rämäpäinen    etiäinen

maa    omenan    pudotus

peli    kohtuinen    sana

leikin    varjolla    sateen

varjolla    sanan    lasku

re:suomi

Uusi Tuli&Savu, nro 3/07, on postitettu tänään tilaajille.

Päätoimittaja Harry Salmenniemi on muotoillut lehden sisältöä ja re:suomi- teemaa mm. seuraavasti: "Tämän kertainen Tuli&Savu on älyllisen kurittomuuden ja runousperinteemme uudelleentarkastelun asialla."

Klassikkorunoja ovat makustelleet uuteen muotoon Lassi Hyvärinen, Tuomas Timonen, Eirikur Örn Norddahl, Dan Waber, Satu Lepistö, Tiina Lehikoinen, Tytti Heikkinen, Cia Rinne, Dan Waber ja Jonimatti Joutsijärvi.

Uutta runoa tarjoilevat Aki Salmela, Jyrki Pellinen, Marianna Kurtto, Kati Neuvonen, Einari Aaltonen, Marku Ilkka Eronen, Kristian Blomberg, Catharina Cribenberg Henriikka Tavin suomennoksin, Leevi Lehto, Mike Pohjola ja Jyrki Heikkinen.

(Hiiop, mikä määrä runoa!)

Esseistiikasta vastaavat Ville-Juhani Sutisen "Europa peltilehmän selässä", suomalaisen runouden matkan puhuntoja, sekä Jonimatti Joutsijärven "Uhanalaiset kielet", essee unohdetusta suomalaisesta runoudesta.

Arvostelussa Pellinen, Rekola, Laine, Karlsrtöm ja Tavi.

Reipasta runomatkaa eiliseen, tähän, huomiseen.

Hän on tuliterä, taottu vasta.
Hän haluaisi olla jokin oikea puu.

Perhosia nahassa.

loiskua loihtia lepattaa lepo maaton
kynttilä vuotaa raajaa rajaa vastain
pimeä kilpaa valon valun iho valvoo

Ennen saarien syntyä osasin vielä luistella.
Veteen piirretty katkoviiva polkusi metsät.
Osasin katkoa jänteitä pysähtymättä,
luetella hampaat ja kuulla lumen.
Kun lonkerot lakaisivat syviin monet
ja monet olivat noidat,
minä neuloin suolista sukkahousut.
Oi, miten meri versoi
jäätä, kesäisinkin remusi ja railoi.
Veistin luusta luistimet kuun jälkiin
- olin tuulien tuulien.
jänteistä pureskelin langat ja kasvoin
hiuksista viittaa
- tulin tuulista tuuli.
Metsä haistoi nutukkaani jo ovelta,
tiesin mistä ovi aukeni, mistä ihminen,
mistä kaltainen, turkikas, kihokki,
vaihdokas siivillä tai ilman lasta.
Luistelin hirviöistä sillat,
poimin tuhkasta itselleni tekohampaat,
katkoin kauloja ja lauloin.
Kunnes saaret, nousevat saaret,
sanovat saaret
ole hyvä, ole hyvä. Ole hyvä,
saat kaiken sen horisontin, mikä meidän väliimme jää.
Annan pyrstön kasvaa, joskus iltaisin
nousen kuuntelemaan miten lampaat
paimentavat susiaan.

Unessa yllän poltto
puuvuorre kotitallain ympärö
kirikir kaadettu metsä.
Ei näy kina,
muureja ei näy,
sumusi merkki, tulia lindu.
Oi valk,
oi minen,
oi minen nimen!
Kohtu guljaa hiljaa,
aika kuine itkijänain,
aika itkijä syys.
Kaikmi nukkuu
ei olek,
ei ken,
muon aikami kuukakku.
Liihon telen, patjoin olevaik yksin.
Liihon rauhoi, rintarullaa,
patjoin emägi imijän.
Kaksvain lindua,
kaksvain kauhoin vaikes yhtäsoin,
soison simpukka kusoin,
piimäpiiris semi naulain syvä.
Valkoin varmoin,
varmi valgee vaade.
Sinen join, puun paidoin,
kirjoin piim pimeän.

Pakkasaamujen hyvä on nähdä
hengen karku
matka ja itsestään
selvät maa-tait.

Vahvat, vahvemmat, keuhkot.
Pöytä on katettu, tartu ääneen.

Etsin asentoa, avoin kukka,
ruukussa löysin rantein, kumipallosi sun.
                                              en anna annan en
Vaikka sinitaivas ja jää
hän peittynyt on maa,
                                                          en anna annan en
en taipunut mä Zorron alle,
en hymniin, hymiöön.

Ilman sanoitusta                    en anna annan en
esitettynä oodin ilmeet                            en anna annan en

on vapaus sanan
pompot taa.