Uusimmassa Parnassossa hän kirjoittaa kieltenopetuksesta, siitä miten idioottimaisesti se on kouluissa järjestetty. Se on järjestetty oikeastaan ihan päinvastoin kuin mitä se pitäisi järjestää, mikäli ihan oikeasti haluttaisiin saada ihmiset oppimaan kieliä. Ei tarvittaisi kiltteyteen perustuvaa kieliopin pänttäystä. Oikeasti tarvitaan vain riittävän nuori lapsi, ja aikuisen päätös puhua hänelle jotain tiettyä kieltä. Lasta voi leikittää, laulattaa tai viedä hänet luontoretkelle. Siinä sivussa hän sitten oppii kielen.
Saarikivi väittää, että hänen ehdottamansa järjestelmä tuottaisi ihmisiä, joilla on hyvä kielitaito. Mutta koska tämä järjestelmä ei kuitenkaan uusintaisi vallitsevia kiltteyden, ahkeruuden, tunnollisuuden ja kurin rakenteita, ja koska sen avulla ei myöskään voida ylläpitää kuvaa kielitaidosta eliitin ominaisuutena, tätä mallia ei tulla koskaan ottamaan käyttöön koululaitoksessa.
Saarikiven kolumni sykähdytti minua, joka olen oppinut kieliä aivan ällistyttävän huonosti siihen nähden kuinka paljon niitä on koulussa päntätty. Vuosina laskien olen vähiten opiskellut englantia, olen nimittäin pitkän saksan lukija ja englanti tuli lukujärjestykseeni vasta kolmantena kielenä. Mutta koska olin nuorena typynä kiinnostunut populaarikulttuurista ja populaarikulttuuriin kieli oli englanti, tutkin kiinnostuneena idolieni laulamien rallatusten sanoja ja yritin saada niistä jotain tolkkua. Sillä seurauksella, että englanti on itselläni ainoa kieli, jonka avulla edes joten kuten pärjään maailmalla. Auta armias, jos joutuisin sölkkäämään saksaa, jota opiskelin hirmuisen Aila Laannin johdolla Tipulan toisesta luokasta lähtien.
Tekstit
