Lupaan tykätä tekotaiteellisimmastakin kaikkitietävästä harrastajakirjoittajasta

Aiotko osallistua kirjoittajakoulutukseen? Saara Henrikson pohdiskelee postauksessaan kuka on paras vetäjä kirjoittajakurssille. Ihminen, joka on itse kirjailija, vai ihminen, joka on saanut pedagogista koulutusta, kenties jopa koulutettu kirjoittamisen opettajaksi.

Itse olen vetänyt ryhmiä vuodesta 1998. Oma kirjoittajanurani alkoi ilman kursseja. Ei niitä yhdeksänkymmentäluvun alussa vielä niin kovin paljon järjestettykään, ainakaan siellä Punkalaitumen suunnalla missä minä asuin. Kokemäellä kävin yrittämässä ns. Dante-akatemiassa, mutta  eräänä lauantai aamuna olin ainoa, joka tuli paikalle, vetäjääkään ei näkynyt. Kurssi oli siis peruttu ilman, että olin saanut siitä tiedon. Joten jatkoin siis kirjoittamista omatoimisesti.

Oma kiinnostukseni kirjoittajaryhmiin johtuu omasta kirjoittamisestani. Kun en aikanaan päässyt kursseille, minä osallistun niihin nyt, tosin vetäjänä. Lukiessani ja kommentoidessani kässäreitä, mentoroidessani uransa alkutaipaleella olevia ymmärrän mielestäni koko ajan enemmän romaanin kirjoittamisesta ja samalla opin tuntemaan itseänikin, mutta onko tämä hyvä lähtökohta vetää kirjoittajakurssia?

Olen opiskellut ryhmien vetämistä teorian tasolla, myös jotain kirjoittamisen ohjaamiseen liittyviä viikonloppukursseja on takana. Oppaitakin on tullut luettua.

Oma tyylini ei ainakaan sovi kaikille. Olen tuttavallinen, epämuodollinen, suhtaudun tahattoman ironisesti kovin korkeakirjallisiin pyrkimyksiin. Olen lukenut paljon kirjallisuutta elämäni aikana, mutta en ole kirjallisuustieteen tohtori. En myöskään luovan kirjoittamisen tohtori. Mikä ei kaikkien järkeen käy. Minä vaan kirjoitan kirjoja ja se on ollut pääasiallinen ammattini 24 vuotta. Omastakaan mielestäni urani ei ole mennyt kuin Strömsössä, mutta täällä sitä edelleen pyöritään ja heinäkuussa ilmestyy uusi romaani. Ei se ehkä järisytä maailmaa, eikä varsinkaan luovan kirjoittamisen opiskelijoiden maailmaa, mutta minulla on tähtäimessä tienata sillä kuitenkin jotain ja jokainen kirjastolainoista kertyvä 16 senttinen on kotiappäin.

Ryhmien vetäminen kiinnostaa koska minun on itseni ollut niin vaikea olla ryhmässä. Muut ihmiset ovat olleet elämäni suurin kivun tuottaja. Nuorena vietin pitkiä aikoja täysin eristyksissä, ilman ainuttakaan positiivista ihmiskontaktia. Aina kun yritin solmia kontakteja koin tulleeni torjutuksi, loukatuksi. Kävikö niin oikeasti, vai tuntuiko minusta vain siltä, sitä voisi tietenkin pohtia loputtomiin. Ja se oli silloin ja nyt on nyt. Oman kirjoittamiseni myötä 80-luvun lopulta lähtien aloitin joka tapauksessa oman kapuamiseni kohti ihmisten maailmaa ja pääsyä elävien kirjoihin. Minulla oma kirjoittaminen liittyy täysin elimellisesti persoonan kehittymiseen ja vähitellen rakentuvaan kykyyn olla vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa. Olen ajatellut, että oma taustani on tehnyt minut aika herkkävaistoiseksi ihmisten suhteen ja siitä on apua ryhmän vetämisessä. Mutta määrätietoiset kirjoittajauraohjukset eivät tyylistäni tykkää, se on tullut selväksi.

Itse en koskaan mieti, että kuka on paras vetämään kirjoittajaryhmiä. Ei kai siihen mitään vastausta olekaan. Oma tyylini sopii joillekin, toisille ei. Olennaista varmaan olisi, että kursseilleni päätyisivät lähinnä ne, jotka sietävät minua. Minä lupaan sietää jokaista, kaikkein tekotaiteellisinta tuubaakin tuuttavaa ylimielistä kaikkitietävää kirjoittajaa jolla on vain taivas rajana. Enkä vain siedä, vaan lupaan myös kiinnostua hänen teksteistään ja yhdessä hänen kanssaan miettiä, että mihin suuntaan niitä voisi kehittää.

Lupaan tykätä tekotaiteellisimmastakin kaikkitietävästä harrastajakirjoittajasta