Katsomusneutraali kirkonpoltto

Taleban tappoi Pakistanissa yli kuusikymmentä ihmistä ja haavoitti kahtasataa, pääosin naisia ja lapsia, jotka viettivät kristittyjen pääsiäistä.

Olen odotellut vahvistusta isä Tomin kohtalosta, mutta vielä en ole saanut luotettavaa sisäpiiritietoa, että ristiinnaulittiinko hänet pitkäperjantaina, kuten uhattiin, vai onko hän vielä elossa. Hänet kidnapattiin samassa rytäkässä, jossa tapettiin 16 ihmistä heidän joukossaan neljä nunnaa, niitä äiti Teresan tyylisiä.

Täällä Suomessa, missä jälleen lähestymme keväistä kiistaa Suvivirren laulamisesta ja pohdimme miten suuri vääryys se on, jos uskonnoton tai toisen uskonnon edustaja joutuu altistumaan suvivirren laulamiselle, ei tule usein ajatelleeksi, että maailmanlaajuisesti tarkastellen kristityistä on tullut maailman vainotuin vähemmistö.

Kristillisiin kirkkokuntiin kuuluvat muodostavat Suomessa enemmistön, joka on saatu uskomaan, että on toisin uskovien vainoa jos he haluavat kouluissa veisata Suvivirttä keväällä ja Enkeli taivaan joulun aikaan. Siksi Suomessa saadaan kokea sitäkin ihmeellisyyttä, että kristityt vainoavat itse itseään rajoittamalla oman kulttuuriperinteensä siirtämistä seuraaville sukupolville.  He eivät ilmeisesti halua viedä eteenpäin kulttuuria joka kasvatti heistä niin erinomaisia.

Unelma uskomuksellisesta neutraaliudesta elää, mutta kun yhdet uskomukset syrjäytyvät, ne korvautuvat toisilla. Eikä ole takuita siitä, että uudet tavat ovat vanhoja parempia. Asioita pitäisi pystyä tarkastelemaan vähän pidemmällä perspektiivillä kuin miltä jostain ihmisestä juuri tällä hetkellä tuntuu. Ja sovittaa yhteen kaikkien ihmisten elämät. Mutta yksilökeskeisessä nuoruutta ja hektisyyttä palvovassa kulttuurissa tällainen näkökulma ei ole kovin suosittu.

Me voimme siis täällä pyrkiä katsomusneutraaliuteen, mitä ikinä se sitten kenellekin tarkoittaa. Mutta maailma jossa elämme, ei ole katsomusneutraali, eikä siihen edes pyri. Tässä linkki Areenaan, mikäli kiinnostaa Lähi-idän kristittyjen tilanne ja mistä se johtuu.  Meillä on Turussakin näitä arameankielisiä ihmisiä jotka ovat joutuneet lähtemään Irakista ja Syyriasta.

Vastapainoksi voi todeta, että Ylivieskan kirkko pistettiin palamaan ihan alkuperäiskansaan kuuluvan nuorukaisen voimin. Odotan mielenkiinnolla, että oliko hänen performanssinsa katsomusneutraali, vai oliko hänellä jokin ideologinen viesti toiminnassaan.

Niin ikäviä asioita kuin maailmassa tapahtuukin, niin silti kannattaa muistaa, että nyt on meneillään pääsiäisoktaavi katolilaisittain ja ortodokseillakin pääsiäinen vasta alkaa. Eli tässä nyt periaatteessa edessä neljäkymmentävuorokautta pelkkää juhlaa, mikä on ihan kiva juttu, kunhan kunto kestää juhlinnan. Yritän itsekin psyykata itseäni siihen.

Päivitys: Pakistanin Lahoressa kuoli tämän hetken tietojen mukaan ainakin 72 ja loukkaantui yli 300.

Katsomusneutraali kirkonpoltto

Aurinko on ristin päällä valkea ja punainen

Osallistuin pitkäperjantaina vanhusten virsilaulutilaisuuteen, joka järjestettiin palvelutalossa. Reipas raitapaitainen toimintaterapeutti tai mikä lie laulatti pääsiäisvirsiä. Osallistujat olivat 85-100 vuotiaita. Tilaisuus yllätti toimintaterapeutin suosiollaan.

Kaikki läsnäolijat olivat saapuneet paikalle vapaasta tahdosta ja omin jaloin. Paitsi yksi, joka osallistui, koska minä sanoin, että nyt kuules mennään vähän laulamaan virsiä ja virkistymään.

Ohjelma aloitettiin virrellä 63  Oi rakkain Jeesukseni, piinattu, verinen. Muistan hyvin, että sitä laulaa luriteltiin kansakoulussa innolla. Olin kansakouluaikoihin enempi ateismiin kallellani, enkä muutenkaan innostunut yhteislauluista, koska tyhmä ryhmähengen lietsonta oli mielestäni vastenmielistä. Ja sitähän yhdessälaulaminen aina aiheuttaa, lietsoo yhteishenkeä. Minä en halunnut kuulua samaan porukkaan luokkakaverieni kanssa enkä varsinkaan olla mieliksi inhottavalle opettajalleni.

Kansakoulussa virsiä opeteltiin ulkoakin, tosin onnistuin skippaamaan nämäkin läksyt. Läksyjen väistely oli minulle toinen luonto, ehkä sitäkin voisi pitää lahjakkuuden lajina, vaikkei siitä arvosanaa saanutkaan.

Mutta minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Nuorena en olisi osannut kuvitella tällaista pitkäperjantaina, että veisaan virsiä yhdeksänkymppisten ja satavuotiaiden kanssa.

Veisuu sujui muilta reippaasti. He olivat jo ehkä tehneet tilit niin selväksi, etteivät tällaiset säkeet aiheuttaneet nikottelua:

Kun joutuu viime retki,
oi Jeesus, vahvista.
Tuo kova lähdön hetki
armollas huojenna.

Mutta minun laulamiseni tyssäsi tähän. Sen jälkeen pystyin jokaisesta virrestä veisaamaan ensimmäisen säkeistön puoliväliin, loppu meni nyyhkimiseksi.

Siitä on jo useampi vuosi, kun virret alkoivat puhutella minua. Muistan sen tilanteen, kun pitkästymistä torjuakseni yhdyin veisaamaan virttä muiden mukana ja yhtäkkiä korva alkoi kuulla ja sydän ymmärtää, että mistä siinä puhuttiin. Tajusin, että siinähän puhutaan minusta, sinusta, meistä, meidän yhteisestä kohtalostamme. Matkasta jota teemme, joka on vielä meneillään, mutta päättyy aikanaan. Mihin se päättyy, maatumiseen ja kuolemaan, vai ylösnousemukseen.

Kristillinen vastaus on, että se päättyy ylösnousemukseen. Se on järjetön väite, ympäröivä todellisuus tuntuu musertavasti todistavan, ettei se voi mitenkään pitää paikkaansa.

Mutta toisaalta, monissa vaikeissa tilanteissa toistelemme itsellemme ja toisillemme, että ei saa menettää toivoa. Niin kauan kuin jaksamme toivoa, voivat asiat mennä parempaan suuntaan. Jos menetämme toivoimme, mikä meitä silloin enää auttaa.

Otsikko on lempivirrestäni 105, Leonard Typon huima sanoitus.

Aurinko on ristin päällä valkea ja punainen

Älykkäät ihmiset muita harvemmin homoja?

Älykkäät ihmiset muita harvemmin uskovaisia, uutisoi hesari muutama päivä sitten. Jostain syystä jutusta tuntuivat keskustelevan vain ateistit ja agnostikot, ja koin implisiittisenä viestinä heidän puheissaan sen itsestäänselvän oletuksen, että he itse kuuluvat älykkääseen osaan väestöstä.

Nythän on niin, että puolet väestöstä on aina keskimääräistä tyhmempää. Meillä Suomessakin on siis lähtökohtaisesti kaksi ja puoli miljoonaa keskimääräistä tyhmempää ihmistä. Tähän joukkoon minäkin kuulun. Oma havaintoni on elämän varrella ollut, että tyhmien ihmistenkin joukossa on  ateisteja. Ateismi ei ole ihmisen laadun tae, niin kuin ei kyllä ole minkään sortin uskovaisuuskaan.

Mutta aloin miettiä vaihtoehtoisia tutkimushankkeita ja otsikoita tuolle nyt uutisoidulle. Olisiko esimerkiksi korrektia tutkia ja väittää tuloksena että Älykkäät ihmiset muita harvemmin homoja? Tai Älykkäät ihmiset muita harvemmin mustia.Tai Älykkäät ihmiset muita harvemmin vammaisia.

Vastaan itse: Ei olisi.

Miksi siis uskovaisten älykkyydestä saa heittää tällaisia halventavia herjoja, kun homojen tai mustien (tai naisten) älykkyydestä ei saa? Kun kysyin tätä, minulle vastattiin, että koska homous, ihonväri tai sukupuoli ovat asioita joihin ihminen ei voi itse vaikuttaa. Uskonto taas on ihmisen oma valinta. (Joten ilmeisesti on sallittua syrjiä, jos valitsee elämäntapansa väärin..?)

Mutta evoluutiobiologit ja -psykologit ovat viime vuosina nimenomaan väittäneet, että ihmisen aivoissa on evoluution myötä kehittynyt uskontopalikka. Sen palikan vuoksi ihminen on altis jumalauskon kaltaisille höpinöille. Ihminen siis on luonnostaan uskonnollinen, mutta sitten kun hän kehittyy, sivistyy, kouluttautuu, tulee muutenkin kaikin puolin mahtavammaksi, hän kykenee riisumaan yltään uskonnollisuuden taakan jne. Joka tapauksessa uskonnollisuus ja homous ovat biologisesti samalla viivalla tieteen näkökulmasta. Käsittääkseni kummastakaan ei vallitse ihan täyttä varmuutta ja yksimielisyyttä, että mikä nämä jutut aiheuttaa, mutta monet epäilevat, että takana on biologiaa.

Uskontoon kastettu ja kasvatettu voi luopua uskonnostaan, mutta niin värillisetkin voivat ihohoidoilla ja hiusten suoristamisella ja plastiikkakirurgisilla toimenpiteillä vapautua rodullisista piirteistään. Väärään sukupuolen syntynyt voi korjauttaa hormoonihoidoilla ja leikkauksilla ja ilmeisesti hyvinvointivaltion yhteisestä kassasta sukupuolensa vastaamaan omaa kokemustaan.

Oma varsinainen kysymykseni on siis tämä. Miksi on sallittua tehdä tutkimuksia ja julkaista tuloksia, joissa väitetetään, että jokin tietty ihmisryhmä, tässä tapauksessa jumaliin uskovat ovat muita tyhmempiä. Kun mielestämme ei ole oikein väittää, että homot tai värilliset ovat muita tyhmempiä.

Ja vielä tarkennus: Minusta on ihan oikein, ettei homoja, tai värillisiä tai vammaisia tai ketään muitakaan solvata tällaisin tutkimuksin. Ainoastaan kysyn, miksi meidän kulttuurissamme on ok tutkia uskonnollisten ihmisten älykkyyttä ja kertoa että tällaiset ihmiset ovat muita tyhmempiä?

Älykkäät ihmiset muita harvemmin homoja?

Hämähäkkimäistä elämää

Kaarina Hazard eilisessä Pressiklubissa totesi Axl Smithin seksikuvausskandaalista, että on outoa, kun joku kokee olevansa seksiaktissa toisen ihmisen kanssa niin yksin. Miten joku voi kokea että seksi toisen ihmisen kanssa on vain toisen osapuolen ikioma juttu.  Ja siksi on ok pistää kamera pyörimään ja kuvata suoritus ilman, että tuntee tarpeelliseksi kertoa siitä kumppanille.

Toisaalta voi ajatella, että tässä nykyisessä invidiualistisessa kulttuurissa se ei oikeastaan ole mitenkään outoa. Koska sitähän meille on jo vuosikymmenet toitotettu. Kaikessa on kysymys minusta, minun hyvinvoinnistani, siitä mikä on minusta mukavaa. Minun tarpeistani, minun tyydytyksestäni.

Avaanpa minkä tahansa naistenlehden, niin eikö siellä ole aina joku avautumassa kuinka kamala ex-puoliso hänellä on ollut, miten vaikea äiti hänellä on ollut, miten häntä on yritetty alistaa siellä ja täällä. Varmaan nuo kaikki puhuvat totta, mutta eivät he siinä silti puhu pelkästään itsestään, vaan he avautuvat aina myös sen ex-puolison, sen äidin, niiden työkaverien, entisen ystäväpiirin puolesta. He tuovat elämänsä ihmiset valokeilaan ja langettavat raskauttavien syytösten varjot näiden ihmisten ylle. Ehkä nämä heidän kamalat kumppaninsa ansaitsevat sen, tai ehkä eivät ansaitse. Me ulkopuoliset emme voi tietää, me vain viihdytämme itseämme näiden lehtijuttujen parissa.

Olen siis seurannut VoF:ia ja jotenkin ihaillut Axlin lämpöistä ja empaattista tapaa toimia juontajana. Siksi tämä seksiskandaalikin varmaan kiinnostaa.

Itselle tuli keissistä mieleen hämähäkkien mustaleski-tyyppi, siis se joka parittelee ja tappaa sitten kumppaninsa. Tässä on ollut samanlaisen kuvion pelko taustalla. Smithille parittelukumppanit ovat olleet potentiaalinen uhka. Siksi tämä kuvausoperaatio tehtiin, raiskaussyytöksiltä suojautumiseksi. Jollakin tavalla näen tämän tapauksen kasvavan aika osuvaksi ja kammottavaksi kuvaksi kulttuuristamme. Seksin pitäisi perustua luottamukseen, se voisi nivoa kaksi ihmistä yhteen ja tehdä heistä vahvat yhdessä. Mutta tämä yhteisöllisyyden perusyksikkö, kahden ihmisen välinen rakkaussuhde on muuttunut peliksi, jota kumpikin osapuoli pelaa. Siinä toinen voittaa, toinen häviää. Jos hyvin käy, voittona on nautintoa. Jos käy huonosti, hävinnyt kokee sosiaalisen kuoleman.

Hämähäkkimäistä elämää

Kipu ja kauneus

Olen kyllästynyt murhiin, olen kyllästynyt loputtomiin identiteettikriiseihin, sukupuolenkorjauksiin, promiskuiteettiin kaikkien inhimillisten ongelmien ratkaisuna, sukupuolesta luopumiseen ratkaisuna tasa-arvo-ongelmiin, olen kyllästynyt tositarinoihin kaiken voittavasta masennuksesta josta pelastutaan syömällä lääkkeitä, käymällä terapiassa ja/tai kuuntelemalla omaa itseä. Olen kyllästynyt  uhriutumiseen jota nousevat harrastamaan erilaiset marginaalisryhmät toisensa perästä. Olen siis kyllästynyt näihin aiheisiin liittyviin kulttuuriluomuksiin.

Milloin vyöryvät estradeille lihavien marginaalisryhmän uhriutujat. Mietin hetken, että pitäisikö seuraava kirja kirjoittaakin lihavan ihmisen elämästä. Asiasta taannoin nähtiin teatteriesitys Läski. Ja Iiu Susiraja on ansiokkaasti tehnyt lihavuudesta valtaväestöäkin kiinnostavaa friikkiyttä.

Joo ei, ei sovi minulle. En suostu olemaan tässä maailmassa läskit edellä, olen muutenkin ollut aina kiinnostuneempi sisäisestä kuin ulkoisesta. Kun olin nuori, silloin vielä puhuttiinkin sisäisestä kauneudesta, jotkut jopa tosissaan. Ja minä uskoin. Ja uskon edelleen. En väitä, että itse olisin sisäisesti kaunis, mutta uskon, että sellainen asia on olemassa, ja että monilla on sitä.

Sisäinen kauneus tuli mieleen, kun luin Suprapto Ismudjton Kipu ja kauneus omaelämäkerran. Suprapto on indonesialainen toimittaja, jotka koulupoikana osallistui hollantilaisten hallitsijoiden vastaiseen sissisotaan. Sitä ennen oli indonesiassa jonkin aikaa kärsitty japanilaisten hallinnosta ja sitä ennen taas hollantilaisista. Suprapton nuoruus meni sodassa ja sen jälkeen hän huomasi sairastuneensa lepraan. Lepra merkitsi joutumista hylkiöksi, koska kukaan ei tahdo olla tekemisissä leprasairaan kanssa.

Minua puhutteli kirjassa monikin asia, mutta muun muassa se, että kirjan kannessa on kuihtumassa oleva avautuva ruusu. Leprasairaan sielu on sellainen, kirjoittaa Suprapto. Se ei avaudu täyteen kukkaan, vaan kuihtuu. Oriveden leprassa iso-isotätini Matilda kasvatti ruusuja. Potilaat hoitivat niitä ja ruusutarhat kukoistivat. Tuntuu, että näillä asioilla on yhteys.

Pääsiäisen jälkeen lähden tekemään pientä taustatutkimusta. Oriveden lepraan sijoittuva romaani alkaa olla hyvässä mallissa, joskaan ei vielä ihan valmis. Sekin hyötyisi vielä jostain pienestä jutusta. Mutta alan tässä samalla hahmotella seuraavaa projektia. Olen innostunut, mutta samalla huolissani, että onko minusta siihen.

Kipu ja kauneus

Ura nousuun!

Yritän tässä nyt vaihteeksi lunastaa kunnianarvoisan asemani kirjailijana enkä pelkästään valita surkeaa tilaani. Joten mainostan Kirjan talon alkavaa uutta mainiota palvelua, kirjoittamisen verkkokursseja, joista ensimmäinen on ilmainen. Niinhän ne huumeetkin kaupataan, että ensin annetaan ilmaiseksi ja sitten kun toinen jää koukkuun aletaan kiristää hintaa.

Juttelin juuri vetäjän kanssa ja hän on koonnut hienoa kirjoitusharjoituspakettia tuonne kurssille. Ajattelin vähän itsekin mennä mukaan ja varastaa kaikki hyvät harjoitukset omaan käytöön. Siis hyödyntääkseni niitä kursseilla, joita mahdollisesti vielä joskus vedän. Sitä ennen tietenkin hyödynnän niitä kirjoittamalla mahtavaa proosaa.

Mutta ennen mahtavaa proosaa pitää viimeistellä romaani joka ilmestyy heinäkuussa, ja kirjoittaa valmiiksi se lepraromaani jonka ilmestymisestä ei tiedä. Siihenkin voisi tietysti kehitellä jotain jujua, ehkä noista kirjoitusharjoituksista olisi apua.

Suunnitelma B:kin on tietysti kaiken aikaa mietinnässä. Kaksi kertaa olen jättänyt kirjailijan urani ja ryhtynyt tekemään jotain muuta. Mutta toistaiseksi olen ollut kaikessa muussa vielä huonompi kuin kirjoittamisessa, joten tässä sitä nyt vieläkin ollaan. Mutta ehkä kolmas kerta toden sanoo?

Tuonne Kirjan talon kurssille voitte kuitenkin turvallisesti ilmoittautua. Minä en ole vetäjä. En siis kauppaa omia juttujani nyt.

Ura nousuun!

Ruma F.. sana

Anonyymin sarkastisesta "ei sinun kirjallasi finlandiasta kilpailla" kommentista tuli mieleen, että Finlandia-palkinnosta tuntuu olevan harmia kirjoittajille. Se nimittäin oikeasti tuntuu ohjaavan ihmisten kirjoittamista. En tiedä miten paljon se ammattikirjailijoita ohjaa, mutta kirjailijan urasta haaveilevia se tuntuu ohjaavan.

Kun taannoin vedin kirjoittajapajaa, jossa oli tarkoitus lähestyä kaunokirjallisuuden aluetta kaupallisuuden näkökulmasta siinä mielessä, että olisi pohdittu minkälaisia kirjoja Suomessa luetaan ja lainataan paljon, ja sen jälkeen yritetty hiukan säätää omaa kässäriä siihen suuntaan, että se osuisi maaliinsa vähän paremmin, vaikkei ihan kaupalliseen napakymppiin osuisikaan, niin monet olivat juuttuneet ajatukseen Finlandia-ehdokkuudesta ja -palkinnosta. Koko ajan ajatus ja keskustelut viettivät kysymykseen mahdollisuudesta voittaa tuo mahtava palkinto.

Yritin silloin tuoda esiin, että vuoden aikana julkaistaan muutama sata kotimaista romaania. Vain muutama pääsee ehdolle (ja ehdokkuus ei välttämättä vielä nosta myyntiä), ja yksi voittaa, joka sitten myy. Kannattaako kirjoittajan siis ottaa se strategia, että tähtää tietoisesti Finlandiaan? Varsinkin, kun tiedämme senkin, että tuon palkinnon voi aivan hyvin voittaa yhtenä vuonna ja sitten seuraavana vuonna ilmestyvä saman kirjailijan romaani mataa jälleen pohjalukemissa, siis myynnillisesti ajatellen.

Toki kirjojen ainoa arvo ei ole niiden kaupallisessa menestyksessä. Mutta ei se ainoa arvo toisaalta voi minun mielestäni myöskään olla siinä kunniassa, jonka jokin rahapalkinto suo romaanille ja sen kirjoittajalle.

Kuten olen sanonut, minulla on käytännöllinen suhdekirjailijan ammattiin. Pystyykö tällä ansaitsemaan leipänsä ja tuomaan iloa ja ajateltavaa riittävän monelle. Kaikkiahan ei voi miellyttää, mutta löytyykö tästä maasta riittävästi lukijoita myös minun kirjoilleni. Kuvittelen, että voisi löytyä. On ihan mahdollista, että olen väärässä. Tai etten koskaan pääse ohi niistä pullonkauloista jotka estävät minua pääsemään laajempaan tietoisuuteen tuomaan sen oman viestini. Mutta eteenpäin elävän mieli.

Ruma F.. sana

Älkää olko niin latteita

Editoin heinäkuussa ilmestyvää romaaniani. Sen nimi on Arpapeliä. Kohderyhmänä ovat keski-ikäiset tai sitä vanhemmat naiset, jotka työn, levon tai sairauden vuoksi etsivät kevyttä luettavaa.

Romaanissa on sympaattinen päähenkilö, joka näyttää hyvin tavalliselta ihmiseltä, mutta on oikeasti epätavallinen. Hän on tehnyt kaiken päinvastoin, kuin mikä on kulttuurinen ihanteemme ja normimme.

Keveyden alla minulla on tietenkin ollut ärsyttäviä ajatuksia. Jotka salakavalasti olen juoninut sisään tarinaan.

Päähenkilöni Mia on lahjakas ihminen. Hän on opiskellut konservatoriossa musiikkia ja harkinnut ammattimuusikon uraa, mutta valinnut kuitenkin lääketieteen ja erikoistunut gynekologiksi. Kun hän sai lapsia, hän jäi kotiäidiksi. Hän synnytti viisi lasta, omasta halustaan. Kuuluisuuden, maineen ja ammatillisen pätemisen sijasta hän valitsi pienimuotoisen elämän kotona lasten kanssa.

Omien lasten syntymän myötä hänestä tuli prolife tyyppi, joskaan ei uskonnollisin perustein. Omien raskauksiensa myötä hän havahtui siihen, että uusi ihminen muodostuu hedelmöityksessä, ei mystisesti muutamaa viikkoa myöhemmin. Todellisuudessa ei ole olemassa neuvoteltavissa olevaa viikkorajaa, jota voitaisiin lainsäädännöllä ja asetuksilla siirrellä sinne tai tänne.

Tämä oli hänelle ikävä havahtuminen. Suomessahan meillä ei ole sen vertaa toleranssia, että soisimme terveydenhoitohenkilökunnalle oikeuden kieltäytyä abortista. Päähenkilöni siis ei voisi edes palata takaisin töihinsä, vaikka haluaisi. Ja hänhän haluaisi, kun lapsista nuorinkin lähti kotoa.

Päähenkilöni taustalla on todellinen henkilö, vaikka tämä ei ole hänen tarinansa, vaan kuten sanottu kysymyksessä on viihderomaani, joka pyörii raaputusarvan päävoiton ympärillä. Olen vain rakentanut sinne taustalle tällaisen kuvion, koska jos minua jokin ottaa aivoon yhteiskunnassamme se on hurskastelu lehtien palstoilla, televisiossa ja radiossa, ja sitä harrastavat meidän johtavat intellektuellimme.

Vaalimme kuvitelmaa, että kulttuurimme kunnioittaa yksilönvapauksia ja naisen oikeutta päättää elämästään. Ja sitä kunnioitetaankin täsmälleen niin kauan kuin yksilö ymmärtää ajatella ja elää ja toimia juuri niin kuin he, nämä loistavat latteat ajattelijamme pitävät ainoana oikeana tapana.

Älkää olko niin latteita

Latteat rakastajat häviävät murhamiehille

-->

Rikoskirjallisuudessa on pitkään ollut trendi, että mennään koko ajan ankarampaan suuntaan. Rikokset ovat aina vain järkyttävämpiä, raaempia, ihmisiä kuolee enemmän, ongelmat ovat maailmanlaajuisia, musertavia.

Miksi rakkausromaaneissa ei voisi olla sama paisutteleva trendi?  Ne muuttuisivat aina vain ylenpalttisemmiksi. Rakkaus olisi aina vain valtaisampaa ja veisi ihmiset mukanaan yhä totaalisemmin. Ajatelkaa miten ihanaa.

Mutta ehkä se on mahdotonta. Koska nainen joka rakastuu kymmeneen mieheen ei ole välttämättä sen ylepalttisempi rakkausapostoli kuin se joka rakastuu vain yhteen. Mies, joka rakastuu kymmeneen naiseen on vain tavallinen tyhmä pukki.

Murhaaja tulee suuremmaksi, kun murhaa monta, mutta rakastaja ei tule rakkaudessaan suuremmaksi eikä ylenpalttisemmaksi vaikka hässii monia. Vaan jotenkin siinä käy päinvastoin, hänen rakkautensa latistuu.Paha dilemma.

Latteat rakastajat häviävät murhamiehille

Meidän seksiorjamme

Oletteko tulleet ajatelleeksi, että maailmassa on tällä hetkellä enemmän orjia kuin Afrikasta vietiin Amerikkaan 400 vuoden aikana? Meillä saattaa vallita hyvinkin laaja yksimielisyys siitä, että orjuus ei kuulu nykymaailmaan, ja tämän yksimielisyytemme varjossa orjuus on jatkanut kasvamistaan. Ja me ilmeisesti hyväksymme tämän, vai?

Euroopan rajojen yli kulkee vuosittain satoja tuhansia ihmiskaupan uhreja joista 85 % päätyy työskentelemään seksibisnekseen.

Seksibisnes on kannattavaa. Naisen hankintahinta on alhainen ja yhdellä naisella voi tienata 75 000 -250 000 dollaria vuodessa. Seksiperäinen ihmiskauppa kasvaakin rajummin kuin mikään muu rikollisuuden ala tällä hetkellä.

Kiinnostava on myös YK:n rauhanturvaoperaatioiden ja prostituution yhteiselo, kuten myös prostituution ja suurten urheilutapahtumien rinnakkaiselo. Pornoistuneessa kulttuurissa meiltä on ilmeisesti kadonnut taju siitä, että vaikka hyvinvoinnistaan huolta pitävä uraohjus haluaakin panna kaikkea hyvännäköistä mikä liikkuu, niin edelleen prostituutiohommiin päädytään viimeisenä vaihtoehtona ja useimmiten olosuhteissa, joissa voidaan hyvin kysyä onko valinta prostituoidun kannalta vapaaehtoinen.

Ja sitten toinen juttu. Onko joku tehnyt dekkareita rauhanturvaoperaatioihin tai kansainvälisiin urheilukisoihin liittyvästä ihmiskaupasta? Satutteko muistamaan? Millaisessa valossa prostituoidut yleensä esitellään kirjallisuudessa. Ja puhun siis nykyajasta, en 1800-luvusta. Sanotaan nyt, että ennen vuotta 1990 ilmestyneitä kirjoja ei lasketa.  Sellainen mielikuva on, että dekkareissa prostituodut löytyvät yleensä jostain tapettuna.

Nämä jutut alkoivat kiinnostaa, kun luin Pia Rendicin kirjan Ihmiskaupan kasvot.

Meidän seksiorjamme

Maahanmuuttokriisin ytimessä jo vuonna 2002

Kirjastot.fi sivustolle oli koottu sarja nuortenkirjoja, joiden nimi viittaa vuodenaikaan. Yllättäen joukossa oli Emma ja kesäblues.

Tuo kirjahan on paljon muutakin kuin kirja, jolla on kesäinen kansi ja nimi, siinä kuvattiin muuttuvaa suomalaista maalaistodellisuutta, kun keskelle kirkonkylää perustettiin vastaanottokeskus. Yhtäkkiä kantaväestön keskuudessa kuhisi eksoottista porukkaa.

Emma-sarjassa tulin käsitelleeksi muitakin ajassa liikkuvia ilmiöitä. Emma ja tähtipojassa rakensin tarinaa tulossa olevan parisuhdelain ympärille. Eli tuohon aikaan 2002 kohuttiin parisuhteiden rekisteröinnistä ja muutenkin tämä sukupuolihulabaloo alkoi lyödä itseään läpi, joten ehkä vähän etupainotteisesti jopa, etten sanoisi jopa uranuurtajana lähdin rakentamaan romanttista tyttökirjaa, jossa sivuttiin näitä tulenpalaviksi muodostuneita teemoja.

Tähtipojasta sain sitten kuraakin naamalle, koska joidenkin oli vaikea ymmärtää, ettei kirjassa tapahtunut lesbosuhteen särkyminen ollut minulta mikään väkevä poliittinen statement, vaan pelkästään arkisen havainnon rakentaminen sisään tarinaan. Heterosuhteet siis särkyvät taajaan, mutta niin särkyvät vikkelään myös muunkinlaiset suhteet.

Emma-sarjassa jokainen osa keskittyi johonkin pinnalla olevaan kiistakysymykseen. Syömishäiriöt, eläinsuojelu, virtuaalimaailma tulivat noiden edellisten teemojen lisäksi käsiteltyä.

Joskus mietin, että olisiko Emmojen mahdollista löytää uusista sukupolvista lukijoita, jos niitä heille tarjottaisiin. Olisiko niillä jotain erityistä tarjottavaa. Voisin pyytää oikeudet itselleni, teettää pokkariversiot, jos olisin tarmokas.

Mutta sehän tässä on ollut ongelmana alusta alkaen, että minä en ole tarmokas.

Maahanmuuttokriisin ytimessä jo vuonna 2002

Sydän, tuo tyhmä, mutta sitkeä aasi

Ihmisen kannattaa kuunnella sydäntään. He, jotka opastavat näin, ovat niitä joiden on todella kannattanut kuunnella sydäntään. Sydämen kuuntelu on tuonut heille rahaa. En nyt puhu lääkäreistä stetoskooppeineen.

Puhun heistä, jotka naistenlehden tunnejutussa avaavat elämänsä ja kertovat sydämensä sanoneen jotain. Kun he sitten lähtivät noudattamaan sydämen antamia ohjeita niin eipä aikaakaan kun valtaisaa menestyksen säteilyä on havaittu kaikkialla ja kassaan on kilissyt rahaa.

Koska vietin nuoruuteni naistenlehtiä tilaten ja lukien, kuvittelin, että minunkin kannattaisi kuunnella sydäntäni. Olen sittemmin tehnytkin niin. Jääräpäisesti. En tuolloin tajunnut, enkä ehkä ihan vieläkään tajua, että vaikka kaikkien ehkä kannattaa kuunnella sydäntään, kaikille se ei ole taloudellisessa mielessä yhtä kannattavaa.

Sydän, tuo tyhmä, mutta sitkeä aasi