Estot ne on estottomallakin

Ensi-illan jälkeen on sellainen olo, että pitkään jumittanut pihkatappi on irronnut ja voin taas paremmin keskittyä muuhun.

Minua jännitti se, että näyttelijät kokivat aiheen vaikeaksi ja raskaaksi. Joitakin rooleja oli vaikea saada miehitetyksi, koska kirkkoteema kuulemma tökki. Aihe vie näyttelijänsä perimmäisten kysymysten äärelle. Päähenkilöt Aulis ja Matleena pohtivat mistä elämässä on kysymys, joten näyttelijöidenkin on pakko sitä hiukan miettiä. Mutta työstämisen myötä näyttelijät ovat päässeet eroon estoistaan ja ottaneet hahmot omikseen.

Näytelmä on lähtenyt hienosti liikkeelle, kokonaisuudessa on jotain maagista. Matleenan ja Auliksen suhteessa on säpinää, samoin Auliksen ja ihanan Ilonan välillä kielletty rakkaus houkuttaa liikuttavasti.

Joskus ennen vanhaan häveliäisyyssäännöt estivät seksin kuvaamista, mutta nythän ihmisen uskonnollisen elämän kuvaaminen on tabu. Onneksi löytyi rohkea Maneeri, joka uskalsi tarttua aiheeseen. Tämähän ei ole uskonnollinen näytelmä, vaan romanttinen komedia. Mutta sen päähenkilöinä ovat ihmiset, joilla on ihmissuhteissa mukana myös Jumala kolmantena vähän vaikeasti hallittavana osapuolena.

Tämän päivän näytös on kuulemma loppuunmyyty. Pääsiäistauon jälkeen palataan asiaan tiistaina 7.4.

Maneerin pappiskaarti

Maneerin esitysaikataulu löytyy täältä.

Estot ne on estottomallakin

Kuka on syyllinen, ja kuka uhri?

Liisa Keitaanpää ehti jo lukea kirjani. Mukava huomata, että kirjan eetos on välittynyt. linkitän arvostelun tähän.

Kirjaa on mainostettu sukutarinana. Määrite on perusteltu. Mutta kylän sukujen tarina laajenee nopeasti koko suomalaisen yhteiskunnan tarinaksi. Joku kirjan luettuaan totesikin: Tässä on Suomen psykoanalyysi sadan vuoden ajalta. Kirjan 2000-luvun alun ihmissuhteet peilautuvat koko ajan Suomen itsenäisyyden alkukuukausien tapahtumiin ja suhteisiin. Rakkaudet, surmat, ihmisten valinnat herättävät vuosikymmenin jälkeen kysymyksiä. Kuka on syyllinen? Kuka on uhri? Voiko sata vuotta sitten muille sattuneita tekoja hyvittää? Pitääkö sovituksen olla jossakin suhteessa tekoon? 
Ja iso kysymys: Kuka armahtaa niitä ihmisiä, joissa suru on muhinut vuosikymmeniä sukupolvesta toiseen, muuttunut kovaksi pohjajääksi?

Leena Lumi ehti arvioida kirjan jo vähän aikaisemmin. Hänen ajatelmansa löytyvät täältä. 

Mutta vielä tuosta otsikon asiasta. Meillä on yleensä omasta näkökulmastamme aina hyvin selkeä käsitys siitä kuka on uhri ja kuka syyllinen. Mutta monesti, jos tarkastelee asioita vähänkään laajemmassa perspektiivissä, uhrit ja syylliset alkavatkin oudosti sekoittua toisiinsa. 

Ihmisten arkisissa kiusaamiskiistoissakin on usein se dilemma, että voi olla todella vaikea selvittää kuka lopulta kiusaa ketä. Muistan, kun itse jouduin kiusaamisen kohteeksi. Joku hyvää tarkoittava ihminen kysyi, että mitä olen tehnyt ansaitaksesi kiusaamisen. Tietysti protestoin tuollaisia kommentteja vastaan, mutta jollakin tavalla olin kuitenkin omalla toiminnallani laukaissut sen, että joku katsoi aiheelliseksi vainota minua. Ja varmaan hänellä oli oma tukirenkaansa, ainakin hän tuntui olevan vakuuttunut, että minä olin se joka vainosin, hän oli minun uhrini. 

Miten tuokin vanha juttu tuli nyt mieleen. Siitäkin kyllä voisi kerran vielä kirjoittaa kirjan. 

Kuka on syyllinen, ja kuka uhri?

Juu, olen psykoanalyytikkokin, koko Suomen psykoanalyytikko

Nyt on käynyt niin, että olen pistänyt leprasairaalan hyllylle odottamaan parempia aikoja ja ryhdyin kirjoittamaan reliikeistä. Olen varmaan jonkin sortin reliikki itsekin.

Näytelmän ensi-ilta lähestyy. Tästä linkistä pääsee lukemaan Aamusetin jutun. En paljon uskalla miettiä, että kuinka niillä siellä harjoituksissa menee. Ja turhaa se miettiminen olisikin, en minä sille asialle mitään mahda.

Olin vähän yllättynyt, kun Karisto järjesti facebookissa pikkukisan Tuntemattomat kirjani yhteydessä. Ihmiset saivat osallistua kertomalla jonkin Suomen 1918 sisällissotaan liittyvän jutun. Vastauksia tuli viitisenkymmentä. Minusta se on aika paljon.

Sain sellaisen lukijapalautteen, että kirja on satavuotiaan Suomen psykoanalyysi. Se oli kivasti sanottu. Harmi, etten keksinyt sitä, kun mietittiin kirjatiedotetta.

Juu, olen psykoanalyytikkokin, koko Suomen psykoanalyytikko

Mediarumba

Kirkollinen media otti yhteyttä. Tulenko nyt kirkkotrilogia-dramatisoinnissani väittäneeksi jotain muuta kuin mitä tulin väittäneeksi kirjoissani, minulta kysyttiin.

Kiinnostava kysymys. Kerroin, että tulen näytelmässä väittäneeksi, että teologiassa on paljon sisäänrakennettua huumoria.

Huumori näkyy kyllä kirjoissakin, mutta kun romaania pitäisi osata lukea.

Olen vähitellen alkanut ymmärtää, että kirjoitan liian hienovireisesti, kaikki pitäisi todellakin vääntää rautalangasta. Ei se tietenkään ole ihmisten vika, jos he eivät ymmärrä minun huumoriani.

Ohjaajalla oli aluksi vaikeuksia saada näytelmän roolit miehitettyä, koska potentiaaliset näyttelijät kokivat aiheen raskaana ja tökkivänä. Siis lukematta tekstiä tiesivät sen. Mutta onneksi löytyi ihmisiä, jotka osaavat katsoa hiukan syvemmälle.

Ensi-ilta on kuulemma loppuunmyyty, mutta muuten on vielä tilaa.

Matleenan perhe: Vasemmalta: Aapo, konservatiivien johtohahmo Auli, Matleena ja tytär Ada. Kuva napattu Turkulaisen sivulta.

Turkulaisen juttu.

Mediarumba

Myykö, vai eikö myy, kas siinä pulma

Terveisiä Sinisestä hämärästä. Olihan se hämärää touhua tuolla Förituvassa, Turku-seuran ja Lounais-suomen kirjailijoiden yhteistilaisuudessa, jonne oli koottu kirjoittajia esittelemään sen hetkistä elämäntyötään. Minäkin siis sain mielenhäiriön ja menin sinne puhumaan uusimmasta romaanistani  ja sarjakuvakirjastani. 

Anitta Kaitajärvi, Mikko Kalajoki, Mika Kivelä, Merja Krogell, Harri Kumpulainen, Roope Lipasti, Tuula Sandström ja Jutta Tukia esiintyivät siellä myös.

Tilaisuus oli leppoisa ja kotikutoinen. Oli pakko ihailla Tuulaa, joka tuli suoraan junalta hengattuaan Seinäjoella kolme päivää Kirjoittajayhdistysten talvipäivillä. Hän hiippaili paikalleen kesken minun puheenvuoroni ja päästyään viimein vuoroon illan päätteeksi, vetäisi parit yhteislaulut sisältävän runoperformanssin. Minusta ei olisi tuollaiseen.

Minä sen sijaan olin taas tuttuun tapaani niin säälittävä, että paikalla olleet kirjoittajakurssilaiseni alkoivat miettiä, mitä pitäisi tehdä, että saisin kirjojani menemään kaupaksi. Varsinkin myyntimiehillä riittää noita ideoita. 

Viime aikoina olen taas seuraillut, miten toiset kirjailijat riemuitsevat menestyksestään ja toiset itkevät sitä, kun eivät menesty. Ne jotka eivät menesty, yleensä lopettavat aika nopeasti. 

Minulla on jälleen meneillään se vaihe, kun mietin, että minkä vuoksi olen jatkanut tätä hommaa yli kaksikymmentä vuotta. Tuntuu uskomattomalta, että keikun alalla edelleen. Eikö tästä voisi antaa jonkin mitallin jo?

Myykö, vai eikö myy, kas siinä pulma

Myssyn tyhjyys vaivaa intelligentsiaa jos näin on

Keitä ovat ne kirjailijat, jotka kiertävät puhumassa yleisötilaisuuksissa ja kertovat kaikelle kansalle, että eivät lue kirjoja? Törmään jatkuvasti sellaiseen väitteeseen, että tällaisia kirjailijoita on.

Tämä asia tulee usein esiin, kun kurssitan ihmisiä ja puhun kirjojen lukemisen tärkeydestä.

On mielestäni yllättävän paljon ihmisiä, jotka haluavat kirjailijoiksi, mutta eivät halua lukea muiden kirjoittamia kirjoja. En ole vielä onnistunut jäljittämään nimeltä niitä kirjailijoita, jotka kiertävät kertomassa etteivät lue kirjoja.

Pidän tällaisia kirjailijoita luokkapettureina. Minusta tuollaisten kirjailijoiden, jos he ovat todellisia, pitää hävetä. He sahaavat oksaa jolla itse istuvat.

Myös harrastajakirjoittaja, joka haluaa julkaista kirjan, mutta ei viitsi itse lukea, on ilmiö jota on vaikea ymmärtää.

edit: facebookin puolella keskustelussa tuli esiin, että voi olla kysymys väärinymmärryksestä. Kirjailija on ehkä sanonut haastattelussa, että ei lue kirjaa jos kirjoittaa uutta romaania, tms. ja tämän on tulkittu tarkoittavan sitä, ettei kirjailija koskaan lue. 

Myssyn tyhjyys vaivaa intelligentsiaa jos näin on

Pyhä Birgitta, rukoile puolestamme!

Maanantaina olin puhumassa kirjallisuuden sankarittarista parille-kolmellesadalle naiselle. Koska tilaisuus oli Naantalissa, halusin puhua pyhästä Birgitasta, jonka elämään oma elämäni on peruuttamattomasti nivoutunut. Myös Naantalin olemassaolo liittyy vahvasti Birgittaan, joten oli perusteltua ottaa hänet aiheeksi siellä.

Minua kiiteltiin jälkikäteen yllättävistä näkökulmista tähän kirjallisuuden sankaritarasiaan ja yllätyin siitä, että esitykseni koettiin yllätykselliseksi.

Vasta tänään tajusin, ettei nykyaikana ole poliittisesti korrektia tuosta vaan ryhtyä puhumaan uskontoon liittyvistä jutuista tilaisuudessa joka haluaa olla uskonnollisesti ja poliittisesti sitoutumaton. Mutta jos olisin ollut poliittisesti korrekti, niin sitten olisi pitänyt ohittaa Naantalin kulttuurihistoria ja höpöillä aivan muista aiheista.

Kauhistelemme sitä, kun Isis murskaa kulttuurisia monumentteja, mutta samaahan me teemme täällä, joskin vähemmän verisesti. Annamme asioiden unohtua, emme näe niiden merkitystä.

Pyhästä Birgitasta ja hänen hämmästyttävästä runoudestaan on kuitenkin mahdoton puhua uskontoneutraalisti, koska siinä naisessa ja hänen kielessään ei ole mitään neutraalia. Hän on nainen ja pyhimys, hullu runoilija ja visionääri, ihana inspiraationlähde.

Pyhä Birgitta, rukoile puolestamme!

Kisatkaa!

Muistatko sukulaistesi kertoneen juttuja liittyen vuoden 1918 sotaan? Jaa tarinasi Kariston Facebook-sivulla, tai ilmoita tietosi muuten vain, niin osallistut kirja-arvontaan. Ja juu, tää on taas alkeellinen markkinointiyritys, älkää tuomitko.

Kisatkaa!

Puhelu

Anna anteeksi, että soitin. Parempihan se olisi, jos tästä jo kuolisin pois, enkä olisi sinun vaivoinasi. Mutta kun täällä yksin olen, vain seinät ympärilläni, niin kai ymmärrät, että jollekin minunkin täytyy saada mieltäni purkaa. Mutta älä muistele pahalla, älä anna minun häiritä mielenrauhaasi, hyvähän se on, kun sinulla on töitä ja tekemistä. Olet nuori, et ymmärrä mitä se on, kun tulee vanhaksi. Yksin oot sinä ihminen, kaiken keskellä yksin, niin se on, sinä et sitä ymmärrä. Voitko antaa anteeksi, kun nyt tällä tavalla vein kallista aikaasi. Mutta kun en itseäni oikein tappaakaan osaa. Sisko kyllä tappoi itsensä, oli sillä tavalla päättäväinen. Parempi ratkaisu se voisi minullekin olla, mutta älä nyt sinä ala näitä miettiä. Hyvää päivänjatkoa sinulle.

Mistä tällaiset jutut kumpuavat ja miten niihin tulisi suhtautua?

Tee tässä nyt luovaa työtä sitten prkl

Puhelu

Elämää suuremmat kirjoituskurssilaiset

Usein osuu tielle aloittelevia kirjailijoita, joilla on ajatuksena, että muiden kirjoittamia kirjoja ei kannata lukea. Ihminen siis haluaa muiden lukevan tekstejään, mutta ei itse tahdo lukea muiden tekstejä, koska ne eivät ole häntä varten.

Sitten on näitä, jotka alkavat selittää käsikirjoituksen juonta, kun esitän käsikirjoitukseen liittyvän kysymyksen. Kun sanon, että juonenhan kuuluisi paljastua käsikirjoitusta lukiessa ja jos sitä pitää selittää, niin käsikirjoituksessa on ongelma, mutta kirjoittaja ei missään vaiheessa huomaa, että asiat jotka ovat kristallinkirkkaina hänen päänsä sisällä, eivät ole kristallinkirkkaita siinä tekstissä.

Ja sitten on ihmisiä, jotka ovat keksineet, että voisivat koettaa tehdä vähän rahaa kirjoittamalla esimerkiksi naisten romanttista viihdettä. He pitävät romanttista viihdettä (ja sen lukijaa) typeränä, mutta uhrautuvat, koska kirja olisi kiva saada julki, ja tässä on tällainen helppo genre, joka ei paljon vaadi.

Mutta onneksi on myös kirjottajia, jotka rakastavat kirjoja ja lukemista. Ja kirjoittamista.

Takana on siis hiukan tavanomaista koettelevampi kirjoittajahäppening. Olen joskus vähän kaavaillut, että voisi tehdä oppaan kirjoittamisen ohjaajille ja opettajille. Painopiste ei olisi siinä KIRJOITTAMISEN opetuksessa, vaan siinä kuinka tullaan toimeen suurten persoonallisuuksien kanssa. Vai olenko minä ainoa kirjoittamisen opettaja, joka tavan takaa törmää näihin elämää suurempiin kurssilaisiin?

Elämää suuremmat kirjoituskurssilaiset

Ilmestys!

Tässä se nyt on, lähettipoika toi laatikon kotiini. Mutta juhlimaan en ehdi, valitan.

Ilmestys!

Voi rähmä

Vuodenvaihteessa ajattelin, että ihanaa, kevät on rauhallista aikaa, ehdin kirjoittaa ja lukea romaaneja, mutta toisin kävi. Lankean jatkuvasti ottamaan itselleni ylimääräisiä töitä. Tämän viikon aikana luen kommentoin käsikirjoituksia noin tuhannen liuskan verran. Noin 600 liuskaa on takana, 400 liuskaa edessä, joten tiedän mitä teen viikonloppuna. Maanantaina keikka Naantalissa ja sitten parin kilpailukässärin editointia ja kommentointia tiistaina ja keskiviikkona. Sen jälkeen voisi olla taas jotain saumaa omille kirjoitusprojekteille, sikäli kuin puhtia riittää. Ja syyttää voin vain itseäni. Mea culpa, mea maxima culpa.

Voi rähmä

Feministiselle kirveelle olisi vielä töitä

Tajusin yhtäkkiä, että ihmisten mielestä merkittävimmät naissankarit ovat miehiä. Eikö se ole vähän erikoista?

Feministiselle kirveelle olisi vielä töitä