Nauroiko Strindberg koskaan itselleen?

Jatkan televisio-ohjelmien mainostusta. Aihe on sentään kirjallinen, katsoin Nuori Strindberg sarjan ja se lienee nyt nähtävissä netissäkin. Käsikirjoitus on aika hienosti osunut taiteilijoiden keskeiseen dilemmaan. Toisaalta ollaan tietoisia omasta erinomaisuudesta ja halutaan olla kuolemaan asti uskollisia omalle näylle. Samalla kiihkeästi janotaan portinvartijoiden tunnustusta, ja jos sitä ei tule, pyörivät itsetuhoiset aatokset herkästi mielessä.

Strindbergin epäonninen kuvataiteilijakollega toteaa, että pahinta on miten hän kokee pettäneensä ne, jotka ovat uskoneet häneen. On ollut ihmisiä, jotka ovat uskoneet, että hänestä vielä tulisi jotain ja vähitellen he joutuvat huomaamaan, ettei hänestä tulekaan mitään.

Muistin ihmisen, joka joskus puhui minulle melkein samalla tavalla. Hän teki väitöskirjaa, jota hän ei oikeastaan olisi enää viitsinyt tehdä, mutta oli pakko, koska niin monet odottivat sitä ja se tulisi tuomaan merkittävää uutta tietoa näiden elämään.

Mietin silloin samoin kuin nyt, että minusta ei kukaan ole onneksi odottanut koskaan mitään suurta, niinpä en ole koskaan joutunut tuottamaan suurta pettymystä. En myöskään ole joutunut itse pettymään. Aina kun olen saavuttanut jotain ihan pientä, kuten tuottanut lukijalle ilon, jonka hän on halunnut ilmoittaa minulle, se on ollut kotiin päin, suuri menestys.

Nauroiko Strindberg koskaan itselleen?

Selvisin tästäkin joulusta tavalla tai toisella

Joskus, kun menen vieraaseen huusholliin, hätkähdän, että ai näinkin voi tehdä. Siis kutsua ventovieraat ihmiset kylään, kertoa iloisesti, että on tehty joulusiivo, vaikka minun mielestäni kaikki on heikun keikun. Taulut vinossa, kynttilät sen näköisiä, että ovat haalistuneet jaloissaan viime joulusta asti, tai kenties pidempäänkin. Pitkin hyllyjä ja pöytiä on vaate- kirja- ja paperikasoja.

Tuota kaikkea löytyy meiltäkin, ja joskus karaisen itseäni päästämällä ihmiset kotiini, mutta koen aina käveleväni romukasojeni keskellä jotenkin ahdistuneen robottimaisesti. Minusta voisi tulla ulos konemaista syntetisaattoriääntä joka selostaisi, olen boheemi taiteilija siitä tämä johtuu, näettekö, en piittaa poroporvarillisuudesta. Toisin sanoen piittaamattomuuteni on päälleliimattua, epäaitoa. Siksi onkin hämmästyttävää vierailla poroporvarien huushollissa ja törmätä boheemiuteen johon en itse tule koskaan yltämään, kiitos kotikasvatukseni.

Selvisin tästäkin joulusta tavalla tai toisella

Kirjallista joulua

Ihmeellistä, luin romaanin ihan yhdessä hujauksessa!

Kysymyksessä on Tao Linin Suomen taivaan alla. Suosittelen! Terävää erittelyä sekä suomalaisuudesta että myös muutoksesta joka on meneillään Kiinassa. Aion lukea Taon muutkin kirjat. Kiina on myllerryksessä ja kun niin suuri maa myllertyy, koko maapallo kohta rutisee ja ryskyy liitoksissaan. Opiskeluaikoina minulla oli erityisalana Kiinan uskonnot ja olin erityisen vaikuttunut taolaisuudesta. Tao pohtii enemmän konfutselaisuutta ja toisaalta myös kristinuskoa. Suomen taivaan alla on romaani, mutta luin sitä aika dokumentaarisena kuvauksena maahanmuuttajan sopeutumistaistelusta. Missähän Tao nyt luuraa, tekisi mieli pistää hänelle viestiä. No ehkä juhlin joulut ensin. Eli hyvää joulua!

Kirjallista joulua

Vauvat Teemalla lauantaina klo 21

Joulukiireiden keskellä kannattaa ottaa aikaa lauantaina uusintana Teemalta tulevan Vauvat dokumentin katsomiseen. Se seuraa neljän vauvan ensimmäistä ikävuotta ensirääkäisystä ensiaskeliin San Franciscossa, Tokiossa, Mongolian aroilla ja Namibian aavikolla.

San Fransiscossa tai Tokiossa vauva näyttää eksyneeltä oleskellessaan isossa huoneessa yksin lelupaljouden keskellä. Namibiassa vauvalla on koko ajan seuraa, sen ympärillä hyörii ihmisiä ja elukoita. Katsellessani sitä ajattelin, että jos pitäisi valita kumpaan paikkaan syntyisin, ehkä menisin kuitenkin Namibiaan missä minulla olisi koko ajan elävää seuraa. Ehkä värikkäät lelut ja hygieeniset tilat eivät sittenkään ole parasta jota lapselle voi antaa.

Vauvat Teemalla lauantaina klo 21

Kirjailija kummittelee jo malttamattomana!

Tämmöisestä Bridging Baltic hankkeesta on siis kysymys. Olen yksi hankkeen turkulaisista taiteilijakummeista ja suojeluksessani on erityisesti Wäinö Aaltosen koulu. Mietin yötä päivää kaikkea jännää mitä voisimme tehdä. Olen jopa soitellut ihmisille, mitä en yleensä tee kuin äärimmäisessä hädässä. Mutta kun ihminen on oikein innoissaan, se tunnetilana on oikeastaan yllättävän lähellä äärimmäistä hätää.

Nyt on menossa pöllyävä ideointivaihe. Lukujurtta kouluun. Reetta ja linnan vangit teemaisia kirjoittajapajoja Turun linnaan, hälytys siihen suuntaan suoritettu. Juttutalkoohälytys on tehty. Kirjallisuuslehti Vinski lienee mukana kuvioissa.  Ja eikö olisi ihan jees, jos vuoden saldo koottaisiin julkaisuksi, tai jos oppilaat toimittaisivat omaa kirjallisuuslehteä.

No niin, tässä vaiheessa en ole köyhä enkä kipeä. Yksi mentorointi tänään. Sitten vähän pyyteetöntä hyväntekeväisyyttä kehiin, ja sitten kohti joulua.

Jos joku odottaa minulta joulukorttia, joutuu tänäkin vuonna pettymään. Korttirahat ja muutkin joutilaat rahat menevät eettisinä lahjoina maailman ääriin, kiitos teille!

Kirjailija kummittelee jo malttamattomana!

Ylipainostigma

Jos kuulut punkeroiden onnettomaan porukkaan, joka on koko elämänsä kantanut huonommuutta siksi ettei pysty lopettamaan syömistä ajoissa, niin Prisman dokumentti Totuus lihavuudesta saattaa lohduttaa.

Kysymys ei ehkä olekaan tahdonlujuudesta, joka pitää toiset niin timmissä kunnossa. Olemme ehkä hormooniemme vietävissä, sillä punkeroilla nälkähormoonit ovat aina vähän koholla, vaikka vatsa olisi täynnä ja vastaavasti kylläisyyshormooni matalalla. Normaalipainoisella nämä hormoonit taas muodostavat kauniita käyriä. Nälkäisenä nälkähormoonia erittyy, ja kun normaalipainoinen saa ruokaa, pitoisuus laskee, kun taas hänen kylläisyyshormoonipitoisuutensa nousee.

Ohjelmaa katsellessa ajattelin, että kyllä ottaa aivoon, jos minun elinaikanani keksitään pilleri, joka säätää ihmisten hormoonit oikeaan tasoon. Koko ikäni olen ihan turhaan kantanut ylipainostigmaa.

Meinasin kirjoittaa ylipanostigma, mikähän sekin olisi.

Ja sitten tuli mieleen koulun äidinkielen opettajat, jotka sanoivat ettei koskaan saa käyttää sanaa meinata.

Menen nyt vielä romaanin pariin, iltapäivällä mentorointeja ja yksi palaveri.

Ylipainostigma

Sairauden hyvä puoli on, että oppii kiittämään terveistä päivistään

Perjantaina puolilta päivin tunsin väsymystä. Tapasin erään ihmisen, keskustelimme, sitten lähdin kotiin. Lumessa tarpoessa ihmettelin etäisesti miten painavalta askel tuntui. Mieltäkin painoi eräs asia. Epäilin tehneeni opetustöihin liittyvän virheen. Olin miettinyt mahdollisuutta, että pitäisin mahdollisen virheeni omana tietona. Sitten tajusin, ettei pimittämisen mahdollisuutta ollut, asia piti selvittää.

Kotiin päästyä soitin puhelun. Tunsin itseni lapseksi, joka tajuaa tehneensä jotain väärin, ja joka lopulta päättää tunnustaa asian aikuiselle toivoen, että tämä viisaudessaan järjestäisi asian kaikkien parhaaksi. Keskeytin puhelullani tärkeän ihmisen tärkeän palaverin ja kerroin huoleni. Huoleni osoittautui turhaksi, olin toiminut oikein ja kaikki oli hyvin.

Rojahdin huojentuneena sohvalle. Ajattelin, että on ihanaa, kun olen selviytynyt kaikista syksyni haasteista ja voin välillä hiukan levätä. Katselin elokuvaa ja samalla kun olin onnellinen siitä miten hyvin kaikki oli, mietin että olin tosiaan aika uupunut.

Jossain vaiheessa maha alkoi kurluttaa kuin epäkunnossa oleva vanhanaikainen keskuslämmityspatteri. Kun piti nousta sohvalta, tuntui etteivät jalat kanna. Lihakset särkivät. Etova tunne levisi koko kroppaan.

Putosin sairauteen kuin hohtimet kaivoon. En pystynyt pitämään silmiä auki. Kuumetta ei ollut kuin 37,4, mutta olin täysin voimaton. Nukuin koko eilisen päivän. Jaksoin katsoa Vertigoa puolisen tuntia jostain puolen välin tienoilta ja sitten ehkä vartin sieltä loppupuolelta. Elokuvan jälkeen ryömin patjalleni ja olin pimeänä puoli yhdeksään aamulla, jolloin heräisin suhteellisen normaalina, pystyin soittamaan tavanomaisen tarkistussoiton äidille ja sen jälkeen suorittamaan jouluostoksia.

Sairauden hyvä puoli on, että oppii kiittämään terveistä päivistään

Missä on kuuma aalto silloin kun sitä kaivattaisiin?

Kuumat aallot ovat tulleet tutuiksi tässä kuluneen vuoden aikana. Ne voivat yllättää missä tahansa, joten miksi ne eivät (tietenkään) yllättäneet eilen, kun Porissa Manuscriptin keikan jälkeen seisoin linja-autoasemalla tuulessa ja tuiskussa ja odotin bussia. Ehdin hyytyä ytimiä myöten, vielä nytkin tunnen viiman vihlovan pohjeluitani.

Olen kaunokirjallinen kääpiö, tämä on tullut todetuksi ennenkin. Vasta nyt luen Pulkkisen Totta, joka ilmestyi ties koska. No joo, tämän kirjan varmaan luen loppuun, pidän Pulkkisen tyylistä. Ja kiinnostavaa, että viihderomaani kuvaa saattohoitoa, ainakin tässä alkusivuilla. Vai onko tämä viihderomaani?

Missä on kuuma aalto silloin kun sitä kaivattaisiin?

Haloo kirjabloggaajat, lauantaina Tampere ja Tulenkantajien kirjakauppa kutsuu!

Sähköpostiini tuli tällainen viesti.

Lauantaina 15.12. klo 17 Kirjablogistien ilta*
Tulenkantajien kirjakauppa toivottaa jokaisen kirjablogistin tervetulleeksi tutustumaan kauppaan. Keskustelua käydään kirjablogien merkityksestä ja runoilija ja kirjablogisti Juha Siro lukee runojaan. Tulenkantajat tarjoaa pientä purtavaa. (Oliko jokin sen niminen romaani tms. kirjallinen tuote takavuosina? Vai onko se vain minun sairas mielikuvitukseni, joka alkoi askarrella tuon pienen purtavan kanssa? )

Paikalla voi olla myös anonyymisti ja osallistua silti keskusteluun.

Kirjakauppaa esitellään näin:
Pidätkö kirjan- ja kahvintuoksuisista kirjakaupoista, joissa soi hiljainen bossanova ja runoilijat ovat juuri kokoontuneet takahuoneeseen keskustelemaan painopaperin laadusta?...Tällaisessa kirjakaupassa kuulisit illalla fado-laulajaa, kuuntelisit akateemikon puhetta, nuorta vihaista kirjailijaa, joikua, runoimprovisaatiota, tarinankerrontaa...

Hyvältä kuulostaa, vaikka itse en välttämättä perusta akateemikoista sinänsä, niillä kun ei läheskään kaikilla ole oleellista sanottavaa. Nuoren vihaisen kirjailijan sijaan kuuntelen mieluummin vanhoja vihaisia akkoja, mutta niitä on niin vähän liikkeellä. No ei vaan. En itse pääse nyt Tampereelle lauantaina, koska vietän eräitä syntymäpäiviä. Juuri nyt olen matkalla Poriin tilaisuuteen, josta postasin jo eilen.

Haloo kirjabloggaajat, lauantaina Tampere ja Tulenkantajien kirjakauppa kutsuu!

Haloo, onko Pori kuulolla, huomenna nähdään!

Jos blogini lukijoiden joukossa on porilaisia, niin tietäkää, että minut ilmeisesti voi tavata  huomenna torstaina 13.12 klo 17.30 lähtien Ravintola kirjakaupassa Antinkatu10.

Kirjoittajayhdistys Manuscript on kutsunut minut  kertomaan Majavakeväästä. Kutsu esitettiin puoli vuotta ennen kuin Lydecken -ehdokkuudesta oli hajuakaan. Aloin maanantaina miettiä, että olisihan se mainiota, jos saisi vierailusta pienen jutun Satakunnan kansaan. Toimittajaystävä neuvoi, että soita toimittajalle ja pidä palopuhe lastenkirjallisuuden valtavasta merkityksestä, niin toimituksessa saavat heti kärjen juttuunsa. Tein työtä käskettyä ja voilá, siellä se juttu nyt tänään oli, Satakunnan kansassa. Äitini soitti riemastuneena juuri äsken.

Hiukan nikottelin, kun jutussa sanottiin että kerron torstaina kotikaupungin merkityksestä kirjailijantyölleni. Niinhän minä tietenkin toimittajalle lupasinkin, koska ajattelin että se lisäisi kiinnostavuuttani lehden silmissä. On tietysti totta sekin, että kotikaupungilla on iso merkitys. Nyt pitäisi varmuuden vuoksi osata pukea se myös sanoiksi siltä varalta, että joku tosiaan haluaa kuulla siitä aiheesta kuolemattomia viisauksiani.

Haloo, onko Pori kuulolla, huomenna nähdään!

Lydecken, Lyyydecken ja Topielius tietenkin myös

On se vissiin totta, kun Grafomania siitä kirjoittaa. Majavakevät on Lydecken -ehdokas. Ihanaa!

Kieltämättä piristyin kuultuani ehdokkuudesta. Se tuli hyvään saumaan, koska vähän aikaisemmin eräs koulu oli lähestynyt minua tiedustellen, voisinko tulla heidän kummikirjailijakseen. Mietin voiko tämmöinen kirjailija suostua sellaiseen, kun enhän minä ole kukaan enkä mikään, mutta heti kun tuli tieto ehdokkuudesta aloin taas uskoa itseeni. Plus ajattelin tietenkin myös muita menestykseni mittareita. Niin että kai minä nyt menen kirjailijakummiksi, kunhan saavutetaan yhteisymmärrys joistakin käytännön asioista.

Mistä tulikin mieleen, että mikä olisi hyvä tapa edistää lasten lukemista koulussa? Vinkata kivoja kirjoja tietysti, mutta millä tavalla. Itse aloin haaveilla hämyisistä rauhallisista lukutuokioista jossain syrjäisessä nurkassa, tai olisipa kiva jos saisi jonkin jurtan tapaisen, tai teltan tms. Ja siellä voisi järjestää pyhitettyjä pieniä lukuhetkiä.

Lydecken, Lyyydecken ja Topielius tietenkin myös

No joo joo, olen ihmistuntija, mutta kun se ei auta

Kaveri oli kaivellut Facebookin inboxin "muut" kansiota ja löytänyt sieltä deitti-ilmoituksia kansainvälisiltä miehiltä. Minullekin tuli mieleen kurkistaa omaan muut-kansiooni ja löysin  tukun lukijapalautteita liittyen viime vuonna ilmestyneeseen Ristiaallokkoa kirjaani.

Luin niitä ällistyneenä. Viestit olivat saapuneet syys-marraskuussa 2011. "Mikä ihmistuntija olettekaan", oli kirjoittanut eläkkeelle jäänyt seurakunnan nuorisotyöntekijä.

Mitä muuta, uuniluuta. Olen puhki ja normaalin ärtynyt. Eilen tapasin ihmisen joka sanoi: On hyvin fiksua, kun et esiinny jokaisessa televisio-ohjelmissa laukomassa idiottimaisia mielipiteitä kuten kirjailija NN. Hän oletti siis, että ymmärrän keskittyä olennaiseen ja sen vuoksi kieltäydyn julkisuudesta. Mutta koska en ole yhtään niin fiksu kuin mitä hän olettaa, korjasin virheellisen käsityksen ja kerroin, että tietenkin menisin heti mielipideautomaatiksi minne tahansa jos huolittaisiin, mutta kun ei huolita.

En ymmärrä miksi ei huolittaisi, hän sanoi.
Voi miten suloinen ihminen. Ja tietämätön.

No joo joo, olen ihmistuntija, mutta kun se ei auta

Vaikuttavaa

Buzz feed on koonnut sivulleen vuoden 2012 vaikuttavimmat valokuvat.

Queensissä jäi Marian patsas pystyyn kaiken tuhoutuessa ympäriltä

Kuvat 23, 26, 28 ovat myös pysähdyttäviä ja oikeastaan melkein kaikki noista kuvista. Mitähän kuuluu kuvien ihmisille nyt. Monet niistä jatkavat elämäänsä jossain. 

Vaikuttavaa

Valentina

Valentinan tarina 
romanialaisesta huippu-urheilijasta suomalaiseksi maahanmuuttajaksi
Huomasin, että Kaisa Pakkala on saanut kirjansa valmiiksi, ja se julkistetaan Maarian Myllyojalla keskiviikkona 12.12 2012 klo 18.00

Harmittaa rankasti, etten voi itse mennä tuonne, sillä olen yllätys lätys lätys lätys sidottu opetustyöhön. Olisi hienoa päästä juhlimaan kirjaa, jonka syntyvaiheita olen saanut olla mukana seuraamassa. Kaisa tuli kurssilleni olisiko ollut 2004 ja vuodesta toiseen piiri pyöri ja Kaisa kirjoitti kirjaansa.

Kulttuuripääkaupunkivuoden keväällä oli pakko pistää piiri jäähylle. Omatuntoa kolkutteli tietenkin. Tunsin jättäneeni ihmiset heitteille. Siksi oli iloinen uutinen kuulla, että Kaisa oli saanut kirjansa valmiiksi, löytänyt sille kustantajan ja kirja on putkahtamassa päivänvaloon, vaikka päivänvalosta ei paljon voi puhuakaan tähän aikaan vuodesta.

Kirja perustuu Valentinan omiin elämänkokemuksiin Suomessa ja Romaniassa ja se sisältää aika uskomatonta tietoa huippu-urheilijan elämästä Romaniassa. Suosittelen!

Valentina

Ensimmäisen adventin maalliset ajatukset

Olen varmaan vähän liikaa riekkunut täällä lainauskorvauksistani, sillä pitkin vuotta blogiini on tultu hakusanoilla Ellilä lainauskorvaus. Kiehtova miettiä millä mielellä tuollaisia googlauksia tehdään. Joten ehkä olisi viisasta olla hiljaa vain.  Mutta taas Sanastolta tuli rahaa sen verran että pärjäilen jonkin aikaa. Oletan, että ensi vuonna potti on pienempi, koska minulta ei ole tullut tänä vuonna aikuisten kirjaa. Epäilen muutenkin, että korvaukseni perustuvat  tilastoharhaan, en voi muuten ymmärtää epäsuhtaa myyntimenestykseni ja kirjastokorvausten välillä.

Jotain henkevääkin, tein myyjäisiin pyhän Hildegard Bingeniläisen hermopipareita. 14 pakettia meni puolessa tunnissa, vaikka hinta oli tuplattu viime kerrasta.

Ensimmäisen adventin maalliset ajatukset

Aina kun mahdollista käytän takaovea

Tänään seksiklubin ohi kävellessä silmääni osui ikkunaan kiinnitetty mainos: Meillä on mahdollista poistua myös takaoven kautta. Mikä mainio mainoslause! Ja mihin kaikkeen tätä voisi soveltaa!

Mutta varsinaisesti kirjoitan aiheesta siksi, että vilpittömästi yllätyin. Suomalaisia televisio-ohjelmia katsellessa minulle oli muodostunut käsitys, että seksiklubeilta poistutaan iloisina ja ylpeinä ja riemastuneina. Näin on ollut mielestäni jo jostain 80-luvulta lähtien. Olin ihan oikeasti kuvitellut, että yhteiskunnasta ja kulttuurista on poistunut taipumus kokea seksiklubilla asiointi nolona.

Keitä varten tämä mainoslause on mahdettu laatia? Ketä vielä nolottaa? Miksi?

Aina kun mahdollista käytän takaovea

Ihmisen itsekkyys

Lapsuudestani muistan vanhat sadut ja tarinat joissa kerrottiin kummallisesta muinaisesta maailmasta, jossa toiset elivät palatseissa ja toiset kurjuudessa. Silloin sitä ihmeteltiin kansakoulussa ihan opettajan johdolla, että joskus ennen muinoin kaukaisissa maissa oli tällaista epätasa-arvoa, mutta ei meillä täällä sivistyneessä lännessä, eikä varmaankaan Suomessa. Tuntui turvalliselta kun sai elää maassa, jossa niin viisaasti pyrittiin pitämään kaikki kansalaiset mukana porukassa.

Mutta sitten tuuli kääntyi. Oikeistotuulet alkoivat puhaltaa ja tuloerot alkoivat kasvaa. Esimerkiksi Amerikassa rikkaat ansaitsivat 1900 luvun alkupuolella noin kaksikymmenkertaisesti sen, mitä tavallinen duunari. Nyt he ansaitsevat yli kaksisataakertaisesti sen verran.

Tuloerojen kasvu näkyy tietenkin myös Suomessa. Samalla kun toiset käärivät yhä suurempia voittoja taskuihinsa, toiset köyhtyvät. Ja mitä tekee ajankohtainen kakkonen? Järjestää köyhyysteemaillan ja tuo studioon Jari Sarasvuon pullistelemaan. Voi oksennus sentään.

Jotkut onneksi jaksavat lietsoa luokkasotaa.

Ihmisen itsekkyys

Uutinen mikä uutinen, tärkeintä että puhutaan mitä puhutaan

Anonyymi kävi edellisen postauksen kommenteissa kysymässä mitä mieltä olen uutisesta, jonka mukaan köyhyys ei näy lastenkirjoissa.

Minulla alkaa vähän vanne kiristää aina kun joku, kuka milloinkin lukee pinon kirjoja ja toteaa, että kirjoissa on liikaa jotakin tai liian vähän jotakin. Tässä nyt mainitussa tapauksessa köyhyyttä on liian vähän. Myös työläisammatteja kuulemma puuttuu.

Kollega totesi, että hän on kirjoittanut viisiosaisen kirjasarjankin köyhästä perheestä, ehkä se ei  kelvannut esimerkiksi koska kirjoissa henkilöt tekevät muutakin kuin ovat köyhiä.

Olen itsekin kuvannut kirjoissani vähemmän varakasta väkeä, ja kirjoissani on myös ollut työläisammatteja, Maanantaisyndrooman päähenkilö esim. opiskeli lankkumaalariksi.

Minäkin voisin keksiä asioita, joita lastenkirjoissa ei kuvata usein. Eräs psykoanalyytikko kysyi, että tiedänkö lastenkirjoja jotka käsittelevät vanhemman syöpää. Hän ei ollut löytänyt kovin montaa. Eräs toimittaja kysyi, tiedänkö lastenkirjoja jotka käsittelevät uskonnollisia vakaumuksia. En osannut mainita montakaan. Ehkä tästäkin voisi tehdä uutisen?

Yhteenvetona edellisestä. Olkaamme riemuissamme aina, kun joku keksii tehdä lastenkirjoista uutisen. Olkoonpa se uutinen kuinka tyhmä tahansa.

Uutinen mikä uutinen, tärkeintä että puhutaan mitä puhutaan

Olen lukukone

Miksi en lue enää romaaneja juurikaan? Olisiko syynä se, että minulla on nytkin nippu kurssilaisten novelleja sohvapöydällä odottamassa.

Aina kun ajattelen, että nyt voisin lukea romaania ja kallistun sen kanssa sohvalle, näen nuo odottavat paperiniput.

Silloin, kun otin ensimmäisiä haparoivia askelia kirjoittajana, lähetin romaanikäsikirjoitukseni läänintaiteilijalle  ekspressinä. Oli niin kiire kuulla, mitä hän siitä ajattelee. Ihme, etten palkannut kuriiria viemään pumaskaa, kuljetus olisi onnistunut parissa tunnissa. Kuriiri olisi voinut myös pakottaa hänet lukemaan sen HETI. Muistan miten sietämättömältä tuntui odottaa. Nyt ymmärrän, etten ollut ehkä aivan suhteellisuudentajuinen tuohon aikaan.

Käsikirjoituksesta sukeutuikin romaani, joka julkaistiin ihme kyllä. Mutta entä sitten? Ei yhtään hevon mitään. 

Mutta muistan oman palautteenjanoni, jonka haluaisin osata kuvata, mutta en oikein osaa. Ehkä vanki kuolemansellissä, joka odottaa armahdusta, voi kokea jotain samaa.

En usko, että noiden tarinoiden takana on ketään yhtä epätoivoista kuin minä olin aikoinani, ja hyvä niin. Mutta koska muistan miten tärkeä oli saada teksteistä palautetta, edes yksi pieni vihje siitä mitä käsikirjoitukselle voisi tehdä, nuo harjoitustyöt anovat minua lukemaan, kommentoimaan.

Missä välissä siis edes voisin lukea romaaneja. En nyt hetkeen aikaan vielä missään välissä.

Valoisa puoli asiassa on se, että ihmisten novellit ovat todella kiinnostavia.

Olen lukukone

Villi ihminen kaipaa

Pistin luovan kirjoittamisen opiskelijat kirjoittamaan tekstejä kaipauksesta. Ehdoton vaatimus oli, että kaipausta piti kuvata käyttämättä tekstissä sanaa kaipaus. Teksteistä tuli kiinnostavia. Erityisesti jäi mieleen nuori nainen joka sanoi: aloin miettiä voiko itseään kaivata, ja kirjoitin siitä.

Minulle tuli mieleen Augustinus:
Mutta minä, missä olin silloin, kun etsin Sinua? Sinä olit kyllä silmieni edessä, mutta minä olin eksynyt pois itsestänikin enkä löytänyt itseäni. Kuinka sitten olisin löytänyt Sinut.

Olen alkanut ajatella, että kaipaus on olennainen osa ihmisenä olemisen arvoitusta. Vain kesyt linnut kaipaavat, villit linnut lentävät, sanoo Diktonius. Mutta entä jos villit linnutkin lentävät juuri siksi, että kaipaavat?

Villistä tuli mieleen taas Chesterton, josta en ole vieläkään jaksanut kirjoittaa. Hän sanoo, että ihminen on ainoa oikea villi eläin. Ne eläimet, joita kutsumme villieläimiksi ovat itse asiassa vaistojensa ja omien lajiominaisuuksiensa vankeja. Ihminenkin on biologinen olento, mutta ihminen ei ole biologiansa vanki. Ihmisellä on kyky valita vapaasti. Hän voi aina valita hyvän ja pahan välillä ja hän kantaa valinnoistaan vastuun. Ihminen on ennustamaton, salaisuus itselleenkin. Sanalla sanoen villi.

Villi ihminen kaipaa

Välipalana Thomas Mertonin mietiskelyjä rakkaudesta

...
Me emme milloinkaan löydä onnea, jos etsimme sitä vain itseämme varten. Sillä onni, joka jaettaessa vähenee, ei ole kyllin suuri...

... Onnellisuus ei voi syntyä pakosta. Ei riitä, että rakkaus jaetaan: se täytyy jakaa auliisti. Tämä tarkoittaa sitä, että rakkautta täytyy myös antaa, ei pelkästään ottaa. Epäitsekäs rakkaus joka vuodatetaan itsekkään kohteen päälle, ei tuota onnea. Syy ei ole siinä, että rakkaus tarvitsisi palkkion tai vastarakkautta. Rakkaus tarvitsee rakastetun iloa. Mutta jos rakastettu ottaa rakkauden itseoikeutettuna vastaan, rakastava ihminen ei ole tyytyväinen. Hän huomaa, ettei hänen rakkautensa olekaan tehnyt rakastettua onnelliseksi. Se ei ole havahduttanut häntä rakastamaan epäitsekkäästi...

Rakkauden lahja on rakastamisen voiman ja kyvyn lahja. Siksi täydesti rakastaminen on samalla rakastetuksi tulemista. Täydellisesti rakkauden voi antaa vain silloin, kun se myös otetaan vastaan.

Välipalana Thomas Mertonin mietiskelyjä rakkaudesta

Hurraa!!!!

Vihdoin tuli lupa kertoa julkisesti, että Salme Kotivuoren ja minun kirjoittama kesäteatterinäytelmä Multarannan miljonäärit kantaesitetään Pohjois-Karjalassa, Juuassa. Vuokonjärven kesäteatterissa. Vielä tieto ei näy nettisivuilla, siellä kerrotaan vain, että viime kesän näytelmä veti sateisesta säästä huolimatta 4700 katsojaa. En väheksy noita lukemia.Tavoitteena on 6000 katsojaa, koska ensi kesänähän sää tulee suosimaan meitä.

Olen tehnyt näytelmää jokaisena vapaahetkenäni, mikä tarkoittaa, ettei minulla ole tänä syksynä juuri ollut vapaahetkiä. Jollekin toiselle tällainen elämä olisi ihan tavanomaista pikkuvipinää, mutta kuten olen raportoinut, minä olen ryhtynyt somatisoimaan.

Salmen kanssa aloitimme silti jo seuraavankin kesäteatterinäytelmän suunnittelemisen. Haaveilen, että tästä tulee minulle vielä pieni ura.

Multarannan miljonäärit on homofobinen näytelmä. Siinä on keskeisenä henkilönä nuori maatalousyrittäjä Simo, joka on ryhtynyt viljelemään timjamia. Kylällä luullaan, että Timjami on miehen nimi. Myös sukupuolineutraali avioliittolaki on näytelmässä esillä. Minulla on pakkomielle käsitellä sukupuoliasioita teksteissäni. Riittäisikö selitykseksi aika, jota elämme. Joka tuutista tulee seksiä. Kaikki puhuvat siitä. Sosiaalisena ihmisenä haluan mukaan tähän yhteiseen sessioon.

Hurraa!!!!

Mitä vikaa päreen valossa?

Tiede on koira, johon meidän sokeiden kannattaa luottaa. Professori Puolimatka puolestaan haluaisi sokean ohjaavan koiraa. Jos ihmiskunta olisi sitä menetelmää seurannut, istuisimme nyt täällä Porthaniassa päreen valossa ja debatoisimme siitä, kuinka monta enkeliä tarvitaan taivaallisten sfäärien liikuttamiseen, toteaa Kari Enqvist Skepsiksen muutaman vuoden takaisessa jutussa.

Tämäkin erottaa minut skepsistyypeistä. Minusta siinä ei olisi mitään vikaa, jos me nyt istuisimme  päreen valossa pohtimassa enkeleitä. Keksin monta hyvää puolta tässä vaihtoehdossa. Meillä ei esimerkiksi olisi nyt Talvivaaran aiheuttamia ympäristötuhoja, eikä tarvitsisi surra lehmänhännän lailla laskeneita osakekursseja.


Toinen hyvä puoli olisi, että alkeellisesti kehittyneiden joukkotuhomenetelmien vuoksi  ihmisiä ei pystyttäisi tappamaan niin tehokkaasti kuin on tapahtunut atomipommin ja vastaavien merkittävien innovaatioiden keksimisestä lähtien. Nirrin saisi pois vain jollakin teräaseella. Jos olisi pyssyjä, niitä olisi vain vähän ja ne olisivat harvojen ulottuvilla.

Voi olla, että elinikä olisi lyhempi kuin nyt, mutta kun puuttuisi kaikenlainen mainio televisio- ym. viihde, se tuntuisi pidemmältä.

Tuo sitaatti siis löytyi, kun googlettelin tuossa Tapio Puolimatkaa (Jolle siis olen myöntänyt Kirjailijan häiriöklinikan maanmainion Vuoden 2012 Toisinajattelijapalkinnon). Ei uskoisi, että niin fiksu ja sivistynyt mies kuumentaisi tunteita niin kovasti. Sarjakuvataiteilija Jarlakin näyttää unohtaneen humoristisuudensa kun kommentoi Puolimatkan argumentaatiota. Mikä on söpöä, koska niin tärkeää kuin huumori onkin, on joskus syytä olla myös tosissaan.

Mitä vikaa päreen valossa?

Vierailevan luennoitsijan ongelmat

Olen syksyn aikana piipahdellut useissa moderneissa luentosaleissa. Kaikissa on sama ongelma, en saa selvää salien tekniikasta. On erilaisia kaukosäätimiä ja ohjelappuja, joita tutkimalla asia saattaisi ratketa. Mutta ennen luentoa tuntuu, että on aina muutakin miettimistä kuin laitteiden toiminta.

Yksi keskeinen ongelma on ovet. Luentosalin ovi menee lukkoon ja ihmiset jäävät oven taakse. Pitäisi koko ajan muistaa olla portsarina. Olen ratkaissut ongelman lykkäämällä oven väliin roskakorin. Se on tuntunut aina vähän nololta. Siis ikään kuin en osaisi käyttää näitä saleja.

Nyt olen täällä yliopiston päärakennuksessa luentosalissa II. Päätin toimia tarmokkaasti ja tiedustelin  henkilökunnalta miten ovien kanssa tulisi toimia. Sain vastaukseksi, että roskakorin voi laittaa väliin, parempaa ratkaisua ei ole keksitty.

Täällä sitä siis odotellaan opiskelijoita roskakori oven välissä, jälleen.

Vierailevan luennoitsijan ongelmat

Palkintosuma: Kodiksamia-palkintoehdokkaat ja Vuoden toisinajattelija-palkintoehdokkaat

Heli Laaksonen käynnisti jokasyksyisen kirjapalkintoriehan julkistamalla Kodiksamia-palkintoehdokkaansa.

Kodiksamia-palkinto voidaan myöntää lukuelämyksen antaneelle elävälle tai kuolleelle, suomalaiselle tai ulkomaiselle kirjoittajalle. Raadin ainoa jäsen ja palkinnon perustaja on sanamaija Heli Laaksonen. Voittajalle luovutetaan yksityistilaisuudessa itsenäisyyspäivänä 2012 Kodiksamia-palkinto, 30 000 ohraryyniä.

Aloin miettiä, että miten iso kasa on 30 000 ohraryyniä. Jos niistä tekisi mallasta, niin miten paljon saisi olutta ja limppua, mitä arvelette?

Tässä siis ehdokkaat:
 
Johanna Venho: Syntysanat (WSOY 2011)
Runollinen, kaunis ja maaginen romaani kahden naisihmisen valinnoista ja elämänetsinnästä. Syntysanat lohduttavat ja hellivät omaa paikkaansa etsivää, omia valintojaan miettivää lukijaa. * Eeva Kilpi: Kuolinsiivous (WSOY 2012)
Legendaarinen runoilija Eeva Kilpi ei Kuolinsiivous-runoteoksessaan väistä kuolemaa, vaan nostaa leukansa ja kysyy, koska lähdetään. Rehellinen, viisas, hauska ja päiväkirjamainen lähestymistapa ajan kulumiseen, omiin erheisiin, luonnon hyvyyteen ja ihmisen heikkouteen.
* Pentti Haanpää: Heta Rahko korkeassa iässä (Otava 1947)
Pentti Haanpään (1905–1955) väkevät lyhytkertomukset kansanihmisistä niukassa elämässään riipaisevat ja tuntuvat syvästi. Haanpää kuvaa maaliskuun sinistyvää iltaa ja marraskuun sateesta kastuvia vaatteita niin ytimiin menevällä kielellä, että lukijan tekee mieli lisätä puita takkaan.
* Katariina Romppainen: Pitkät päiväunet (Karisto 2010)
Valoisasti ja todentuntuisesti vanhusten hoivaamista kuvaavan romaanin polveileva tarina muistuttaa, että ihmisen kiinnostavuus ja mittaamaton arvokkuus säilyvät aivan loppuun asti.
* Asumisen vapaus. Toim. Juha Kuisma (Talonpoikaiskulttuurisäätiö ja Maahenki 2012)Kymmenen asiantuntijan kirjoittama selväjärkinen, virkistävän viiltävä esseekokoelma avaa nykyasumisen mahdottomuuksia ja mahdollisuuksia. ”Pääosa rakennetusta ympäristöstämme näyttää kuin sattuman kaupalla syntyneeltä, persoonattomalta, mittakaavattomalta ja hyvin vähän lohtua tuovalta.” Miksi rakentaminen ja asuminen on joutunut tällaiseen jamaan? Mitä tehdä?
* Marju Kõivupuu: 101 Eesti pühapaika (Varrak 2011) Kõivupuu vie lumoavalle matkalle Viron vanhan kansan pyhien paikkojen äärelle: parantaville lähteille, uhrilehtoihin, ikipuiden ja jättiläiskivien luo. Kartta ja kuvat helpottavat paikkojen löytämistä. Kirja saa huokaamaan: milloin Suomessa tehdään vastaava!


Onnittelen ehdokkaita ja toivon kaikille menestystä!

Heli Laaksonen ehdottaa, että kaikki lukemisesta kiinnostuneet voisivat perustaa omat kirjallisuuspalkintonsa.  Minä voisin perustaa Vuoden toisinajattelija palkinnon. Valitettavasti minulla on siihen vain yksi ehdokas, ja se on Tapio Puolimatka. Onnea! Pitäisi vielä keksiä jokin hyvä palkinto.

Palkintosuma: Kodiksamia-palkintoehdokkaat ja Vuoden toisinajattelija-palkintoehdokkaat

Hermo kurkussa

Mitä luulette, voisiko brachiosauruksella olla sellainen korva, että rotta voisi nukkua siellä yönsä? Kaikenlaisia ongelmia kirjailijalle tulee. Miten varmaksi tiedetään, että millaisia korvia dinosauruksilla oli? Pystyykö sen päättelemään jostain löytyneestä kallonpalasesta? Lukeeko blogiani joku paleontologi, dinosaurusten tutkija? Nyt haluaisin tämän pikkutiedon jollakin helpolla tavalla, koska kyllästyin jo googletteluun. Siis joudunko häpeäpaaluun, jos lastenkirjassani rotta nukkuu dinosauruksen korvassa?

Minulla on muuten viime aikoina ollut pala kurkussa. Olen painellut kaulaa ja miettinyt onko siellä kasvain. Onko kilpirauhanen riehaantunut. Valitin siitä proviisori-ystävälle ja hän sanoi heti asiantuntevasti, että kysymyksessä on stressioire. Minulla on kuulemma kaulahermo ärtynyt. Kyllä kannattaa hankkia itselleen koulutettuja ystäviä, heti tuli parempi olo. Sitä paitsi jotenkin jännää, että sellainenkin asia on kuin kaulahermo.

Maailman sivun olen kuullut ihmisten puhuvan palasta kurkusta, ja minä ehdin tähän kunnioitettavaan ikään ennenkuin sain itse kokea sen.

Hermo kurkussa

Lesbot elävät aina onnellisina elämänsä loppuun

Karo Hämälainen on saanut kuulla olevansa rasisti.  Minä taas olen saanut kuulla olevani homofoobikko. Ilmeisesti on tulossa ihan gradu, jossa kirjani Emma ja tähtipoika on roolissa. Nimimerkki Harmaja on tullut tähän tulokseen:

Voisin vihdoinkin vapauttaa Emman ja tähtipojan. Se oli yksi graduni kohdekirjoista, minkä vuoksi tässä kappaleessa on myöskin pieniä merkintöjä... Emma ja tähtipoika on tekstinä ahdas ja homofobinen, mutta juuri siksi se on minusta kiinnostava. Suomessa on siis voitu julkaista tällaista nuortenkirjallisuutta vielä 2000-luvulla... En jaksa puida tässä kirjaa pidemmälti, koska olen tehnyt niin jo gradussani ja se riitti minulle. Sanottakoon vain, että vaikka päähenkilö Emman asenteet lesboutta kohtaan lientyvät kirjan kuluessa, niin kirjan tyttöpari ei (tietenkään) saa onnellista loppua; sehän olisi jo aivan liian pelottavaa ja uhkaavaa .



Pitää tunnustaa, etten muista millaisen lopun tyttöpari sai, tekivätkö he polttoitsemurhan, vai mihin Harmaja mahtaa viitata.



Luulen ymmärtäväni miltä Hannu Salamasta tuntui, kun melkein joutui lusimaan siitä, mitä hänen romaanihenkilönsä oli mennyt sanomaan Juhannustansseissa. Minäkin saan homofoobikon maineen siitä, että minulla on kirjassani homokauhuisia henkilöitä.


Haloo maisteri Harmaja, onkohan nyt mennyt vähän puurot ja vellit sekaisin gradua tehdessä?

Tiedoksi vaan, että tosielämä ei tarjoa kaikille tyttöpareille onnellisia loppuja. Omassakin lähipiirissäni ihmiset kokevat tuskallisia eroja, niin käy heteroille, niin käy homoille. Miksi on liian pelottavaa ja uhkaavaa kertoa, että lesboparitkin voivat erota?

Lesbot elävät aina onnellisina elämänsä loppuun

Silitä petoa vastakarvaan

Alkoi nyt kiinnostaa, että jos lukijan mielestä sisältö on niin paljon muotoa tärkeämpi asia kaunokirjallisuudessa, jopa siinä määrin että sisällön natsatessa kohdalle muotokämmejä ei edes huomaa, niin miten on kirjoittajakoulutuksen laita. Keskitytäänkö siellä mielestänne riittävästi sisällöntuotannollisiin asioihin?

On joskus piipahtanut omassakin mielessä, että painottuuko koulutus liikaa muotoon. Joskus vedinkin työväenopistossa kurssia, jossa nimenomaan yritettiin ottaa hyvä tarina haarukkaan.

Se kurssi karkasi jotenkin lapasesta, koska joillakin tuntui olevan niin selkeästi se ajatus, että hyvä tarina on yhtä kuin myyvä tarina.

Itselläni oli ehkä hyvän tarinan kriteerinä jokin tunnistettavuus, koskettavuus, sisäinen eheys ja muuta sellaista. Ajattelin, että myös marginaalinen tarina voi olla hyvä.

Mutta mikä romaanin sisällössä on se asia, joka saa lukijan kokemaan, että kirjan sisältö on hyvä? Mitä kirjalta odotetaan? Pitääkö kirjan silittää meitä myötäkarvaan, vai voiko vastakarvaan silittävä romaanikin olla hyvä?

Silitä petoa vastakarvaan

Fifty shades of shit

Fifty shades jne ympärillä pyörivä kielikeskustelu pisti taas miettimään mahdotonta rooliani kirjoittamisen opettajana. Yritän opettaa ihmisille kirjoittamisen perussääntöjä ja työkaluja vain huomatakseni, että suurimman menestyksen, isoimmat rahat ja suurimman arvostuksen saavatkin kirjailijat, jotka pyllistävät moisille esteettisille ihanteille.

Pidä repliikit lyhyinä, sano yhtä tarkoita toista jne. kaikkea tällaista ja paljon muuta vastaavaa on elämän aikana tullut toisteltua ja keskityttyä siihen, että omat kirjat olisivat kuranttia kamaa tältä(kin) osin. Mutta sitten saa luettavakseen menestysteoksia, joissa löperrellään ja haahuillaan sinne tänne, eikä se kirjojen menestystä  estä.

Asia tuli mieleen, kun luin Kersti Juvan hämmentävää blogikirjoitusta Sofi Oksasen uutuuskirjasta.

Käsittääkseni vika on kielessä. Se on huolimatonta, hiomatonta, paikoin löysää, paikoin taas liian tiivistä... Kirjassa on suoranaisia kielivirheitä, mutta myös luvattoman kankeita ja kapulakielisiä rakenteita, joiden keskellä itsekeksityt tai muuten mehukkaat ilmaukset pistävät silmään. Kielikuvat ovat monesti haettuja, sanavalinnat epätäsmällisiä. Kielestä puuttuu tarkkuutta, joka veisi lukijan mielikuvat sinne, minne pitää, eikä sinnepäin.(Lainaus Juvalta)

Pointti ei ole arvostella Oksasen kirjaa. Mietin vain, nyt kun valmistaudun kohta taas lähtemään innokkaiden kirjoittamisen opiskelijoiden eteen jakamaan iättömiä viisauksiani, niin kuinka minä selitän heille tämän. Että varma tie kaunokirjalliseen menestykseen ei olekaan se, että tekee kielellisesti viimeistellyn kirjan.

Toisaalta, eipä kai se ole koskaan ollut. Ehkä minulla on vain romanttisia kuvitelmia vanhoista hyvistä ajoista.

Fifty shades of shit

Ihmisihminen

Kirjamessuilla todettiin jälleen, että luonto on minulle varmaan tosi tärkeä, kun olen kirjoittanut niin hyvän luontokirjan kuin Majavakevät.

Olisi tietenkin absurdia todeta, ettei luonto ole minulle tärkeä. Mutta silloin kun luontoihmiset lähtevät selvittämään päätään ja rauhoittumaan luontoon, minä haluan selvittää päätäni ja rauhoittua ihmisten parissa.

Ihmisten on tietysti siinä vaiheessa olla niitä oikeita ihmisiä. Joskus on tullut tehtyä kohtalokkaita virheitä, uskouduttua ihmiselle joka ei ole luottamuksen arvoinen. Oma moka tietysti, pitää oppia olemaan tarkempi. Mutta kuitenkin, en pidä itseäni ensisijaisesti luontoihmisenä, pidän itseäni ihmisihmisenä.

Minulle on tärkeä saada käydä luottamuksellisia keskusteluja tärkeiden ihmisten kanssa. Luonnollisesti nautin myös siitä, jos minun kanssani halutaan pohtia elämän vakavia kysymyksiä luottamuksellisesti. Osaan jopa säilyttää salaisuuksia, olen itse asiassa ihan hyvä siinä.

Mutta voiko ihmisihminen olla myös introvertti. Viikkoihin pitäisi kuulua välttämättä päiviä, jolloin en pistä nenääni ulos ovesta enkä tapaa ketään. Nyt on ollut kaksi sellaista päivää ja alan olla taas vähän paremmassa balanssissa. Huomenna kirjoittajatreffit, tosi kiva oikeastaan, vaikka kotisohva on edelleen houkuttava vaihtoehto sekin.

Nyt nukkumaan.

Ihmisihminen

Oi saavu marraskuu

Superlokakuuni lähenee loppua. Olen jännittänyt tätä kuukautta alkukesästä lähtien, miettinyt miten selviydyn kaikesta.

Olen tämän kuukauden aikana luennoinut yhteensä 16 tuntia. Muuta ryhmäopetusta on ollut n.70 tuntia. Olen lukenut noin 300 liuskaa opiskelijoiden tekstejä ja kommentoinut ne. On ollut kahdet kirjamessut ja olen kahtena viikonloppuna ollut opettamassa. Olen leiponut 200 pullaa, viisi kuivakakkua ja tehnyt 100 voileipää. (Voileipiin ei lasketa niitä jotka olen itse syönyt). Olen tehnyt yhden esitteen. Olen kirjoittanut näytelmän ensimmäisen näytöksen kohtuullisen valmiiksi. Olen tehnyt ensi vuonna ilmestyvän lastenkirjan kuvasuunnitelmaa yhdessä kuvittajan kanssa ja editoinut tekstiä noin puoleen väliin. Olen aina jossain välissä hetken kirjoittanut romaania. Vielä tänään vedän neljä tuntia Johdatus luovaan kirjoittamiseen harjoituksia, sitten minulla on viisi päivää vapaata. Sanoisin, että breikki on odotettu.

Marraskuussakin on ohjelmaa, mutta lokakuun kaltaista ruuhkaa ei sentään ole luvassa.

Huomaan, että kiireessä ja paljossa työssä on oma houkuttava puolensa. Voi kuvitella olevansa jotenkin tärkeäkin ihminen. Ei ehdi miettiä metafyysisiä kysymyksiä. Ei ehdi kaivata sitä minkä on kadottanut.

Oi saavu marraskuu

Maailma menee menojaan vaikka toisten maailma loppuu

Virkut nuoret kirjailijat kekkeröivät Turun pääkirjastossa lauantaina 10.11, kannattaa mennä kuuntelemaan.

Minä olen jo aikani elänyt, odotan tässä maatumista. Sellainen olo on kirjamessujen jälkeen. Sekin vaikuttaa, että lapsuuden ja nuoruuden ystävän tyttären pitkä taistelu sairautta vastaan päättyi toisin kuin toivottiin.

Nyt kirjoitan vielä hetken kuolemanrajakokemuksista ja sitten lähden monistelemaan tehtäväpapereita. Illalla jälleen opettamaan. Toivottavasti opiskelijat eivät ole tänään yhtä kuolleita kuin minä.

Maailma menee menojaan vaikka toisten maailma loppuu

Puolueettomuus ja gruusialainen leipä

 Susun kirjamessuraportti.

Tässä hymyilen onnellisena, sillä Kallion ilmaisutaidon lukiolaisilla oli niin hyviä kysymyksiä.

Oli hassua, kun esiintymisen jälkeen eräs nainen tuli sanomaan:

Hei oltiinko me samassa Pietarin junassa viime syksynä? Sinulla oli kainalossa sellainen gruusialainen leipä. Täytyykin lukea kirjojasi, ne kuulostivat niin mielenkiintoisilta!

Tuon edellisen Satumaabloggauksen kommenteissa kyseenalaistettiin ajatukseni, että ystävä ei voisi olla puolueeton. Eikö muka saisi sanoa ystävälle jos hän on väärässä, tai sanoa, että on tämän kanssa eri mieltä, he hämmästelevät.

Ajatelkaa nyt itsekin hiukan. Tietenkin on ihan mahdollista sanoa ystävälle, (ja olen itse monta kertaa tehnytkin niin) että olet väärässä. Olet idiootti, kun teet noin.

Mutta eihän tämä ole puolueettomuutta, jos sanon että ihminen on mielestäni väärässä. Tämä on mitä ärhäkintä kannanottamista ystävän asiaan.

Tiedoksenne: Minulle saa sanoa, että olen väärässä. On moni sanonutkin ja on edelleen ystäväni. Voin joskus suuttua. Voin mököttääkin pitkään. Mutta lopulta lauhdun. Paras ystävä sanookin suoraan, jos tietää minun olevan väärässä. Mutta ystävä, joka sanoo, että ensin pitäisi kuulla se toisen näkökulma (ilman että hänellä on aikomustakaan, saati kiinnostusta selvittää sitä) ei oikeastaan ole ystävä. Hän on jotain muuta. Neutraali tuttava tms. Tietenkin hekin ovat elämässä tosi hyvä olemassa. Olen itsekin sellainen monelle.

Puolueettomuus ja gruusialainen leipä

Satumaa

Olen hihitellen lukenut Chestertonin Oikeaa oppia (Antti Nylenin loistavan oloinen suomennus, yritän postata kirjasta myöhemmin enemmän)

Kiinnitin huomion mainintaan, jossa Chesterton kirjoittaa puolueettomista ystävistä. Niiden jännittävä piirre on se, etteivät ne ole puolueettomia. Puolueettomuus  kätkee taakseen ystävän hämärät yllykkeet, kuten kateutta, katkeruutta ja muuta sellaista töhkää. Tämä muistinvaraisesti referoituna, unta odotellessa.

Tuosta ajatuksesta tuli mieleen muuan ystäväni, joka sanoi, kun hankalassa elämäntilanteessa etsin häneltä tukeaa: pitäisi ensin kuulla sen toisen puolen näkemys asiasta. Hän selvästi oli tällainen Chestertonin mainitsema puolueeton ystävä.

Minua hänen kommenttinsa pöyristytti, vaikken oikein tiennyt mikä siinä oli pielessä, mutta nyt se valkeni. Pielessä oli juuri se, että hän sanoi olevansa puolueeton, mutta ei ollut. Hän siis valehteli.

Puolueettomat ystävät eivät oikeastaan ole ystäviä. En tiedä mitä he ovat. Ehkä keksin sen myöhemmin.

Kun jostain ihmisestä tulee ystäväni, se tarkoittaa, että olen hänen puolellaan. En ole puolueeton. En valitse läheisiksi ihmisiä, jotka ovat aina oikeassa ja täydellisiä. En ole heidän kanssaan sen vuoksi, että he ovat niin erinomaisia. Jotkut ihmiset vain tulevat elämäämme ja rakastamalla heitä me  alamme kukoistaa. Se on jännittävää ja ihmeellistä, niin kuin koko elämä on suuri mysteeri ja ihmeiden satumaa.

Satumaa

Yhden sortin maailmanlopun markkinat ensi viikonloppuna

Hesarissa Elina Hirvonen kirjoittaa maailmanlopun markkinoista.
"Us­kon, et­tä elä­män ra­jal­li­suu­den kiel­tä­mi­nen on yk­si ny­kyi­sen län­si­mai­sen kult­tuu­rin vah­vim­mis­ta pe­riaat­teis­ta."

Aivan. Länsimaisen ihmisen hypris on jo suurempi kuin universumi. Ihminen pitää itseään kaiken mittana. Hänen älynsä, joka on evoluution sokean prosessin sattumalta kehittämien aivojen tuote, pystyy selvittämään tai on oikeastaan jo selvittänyt maailmankaikkeuden kaikki salaisuudet. Jos jotain on jäänyt selvittämättä, se on soopaa eikä sitä tarvitse järkevän ihmisen ottaa huomioon.

 Uuna oli hankkinut itselleen Pyhiinvaellusalbumini ja kirjoittaa siitä blogissaan. Kirjaahan saa siis edelleen minulta ja Helsingin kirjamessuilla sitä myy Katolinen kirjakauppa, joka majailee Otavan osastoa vastapäätä.

Itse olen messuilla lauantaina klo 13 Louhi-lavalla. Olisi kiva yllätys jos olisit siellä.

Yhden sortin maailmanlopun markkinat ensi viikonloppuna

MInulla oli taas mielipide

Luulin, että minun pätkäni oli leikattu pois Ylen Varsinais-Suomen uutisista, koska asiasta ei kuulunut mitään, mutta pikkulintu kävi kertomassa, että eilen pätkä oli tullut ulos televisiosta. Pääsen uutisessa ääneen joskus kuuden minuutin kohdalla.

Osuuteni on varmaankin alle minuutin. Sen vuoksi minun piti jännittää ja siivota ja vielä paistaa toimittajalle pinaatti-fetapiirakoita.

Näytän ryppyiseltä, mikä johtuu tietenkin siitä, että olen ryppyinen. Toimittajan sihdatessa kirjahyllyäni kamerallaan huomasin hyllyni sekamelskan sekä tomuiset sormenjäljillä kirjotut lasiovet. Keittiön pöydän ääressä mukamas kirjoitan. Moni kirjallinen luomukseni on  syntynyt juuri tuossa kohdassa. Kirjoittaessa minulla on taipumus painaa lapaluun vieressä olevaa lihaskovettumaa tiskipöydän kulmaa vasten, saan siitä säväreitä.  Viime aikoina olen priorisoinut olohuoneen sohvaa.

MInulla oli taas mielipide

Performanssi nimeltä Johan Bäckman

Television tylsin keskusteluohjelma on Arto Nybergillä. Siinä täydellinen tyhjyys yhdistyy toimitukselliseen mitäänsanomattomuuteen. Tarkoitan tällä nyt esimerkiksi sitä, että studioon tuodaan nuori mies joka on ansainnut nettipokerilla miljoonia. Kylläpä on todella suuri saavutus ihmiselle tuo. Ja sitten keskustellaan sivistyneesti tällaisesta saavutuksesta. Haukotus sentään.

Eilen tuli ruutuun hiukan säpinää, kun studioon oli lastattu Johan Bäckman, tuo hmm niin mikä? Täällä minun kotinurkissani asuu vahvana epäilys, että mies on salaisen poliisen luomus, keksitty johtamaan ihmisiä harhaan. Oli hauska seurata, kun Nybergillä kihahti ärsytys pintaan.

Päivän parhaat naurut sain Backmanin motosta, joka oli Ryti hirteen. Hei kuule Johan, eikö ole hiukan myöhäistä hirttää Rytiä enää tässä vaiheessa.

Huittisissa kulttuurisihteerinä ollessa ajelin usein Rytin kotitalon ohi ja katselin miten se rapistui. Lopulta talo siirrettiin pois, mutta kaipa se pystytettiin toisaalle.

Performanssi nimeltä Johan Bäckman

Tämä on sitä nykyajan undergroundia

Hassua käydä puhumassa kirjoittajille kirjan markkinoinnista. Miksi ihmeessä minä olen päätynyt kouluttamaan tällaisessa asiassa.

Huomattava osa ns. opetuksestani liittyi siihen, miten nyt aikojen päästä tajuan mitä oikeasti olisi pitänyt tehdä.

Markkinointiopastukseni oli kohdistettu kirjoittajille, jotka eivät odota Sofi Oksas-tasoista julkisuutta omalle kirjalliselle luomukselleen.

Kerroin, että toistaiseksi tehokkain myyntiväline omakustanteelle on ollut oma blogini. Uskon, että jos olisin käyttänyt sosiaalista mediaa aktiivisemmin, olisin helposti saanut sarjakuva-albumin myynnin tuplattua. Pienellä panostuksella olisin voinut myydä moninkertaisesti.

Ihme kyllä, olin tajunnut ottaa muutaman kirjan mukaani siltä varalta, että joku haluaisi sen. Kaikki menivät kaupaksi, mikä tietysti ilahdutti ja pisti taas miettimään oikeaa kohderyhmää ja kommunikointia heidän kanssaan.

Kurssin jälkeen ihmiset tulivat kyselemään, voisinko tulla kertomaan näistä asioista heidänkin kirjoittajayhdistykselleen, koska tällaista tarvittaisiin niin kipeästi. Se ilahdutti tietysti.

Mutta pienkustantajan arki on karu. Kun kurssin jälkeen poikkesin ostamaan itselleni matkaeväitä, myyntivoittoni hupeni niihin. Onneksi kansalaisopisto maksaa palkan ja matkarahat.

Tämä on sitä nykyajan undergroundia

Muista tämä tunne

joka sinut valtaa
kun et löydä kirjaa,
jonka aivan varmasti tiedät omistavasi,
jopa kaksin kappalein.
Tunne, kun tarvitset välttämättä tuon kirjan
ja lainaat sen kirjastosta.
Et muista palauttaa ajoissa
ja maksat järkyttävät sakot.

Tämä tunne kannattaa muistaa
ja meditoida sitä sotkuisten paperitornien
ja kirjatornien
ja puolipitoisten vaatteiden
muodostamien lumppukasojen äärellä.

Sitä kannattaa meditoida vielä silloinkin
kun kansalaisopiston rehtori kysyy
kuka kerää opintomaksut, kuka
sinäkö keräät?

Ai minäkö?
En kehoittaisi luottamaan minuun
jos olette kiintyneitä rahoihinne.

Muista tämä tunne

Joo, no eihän mulla mainetta ollut ennenkään

Nolaankohan minä itseni pahastikin, kun meinaan selittää dialogi-filosofiaani omien tekstieni avulla.

Voisi tietysti tehdä paremman säväyksen, jos esittelisin maailmankirjallisuuden helmiä, mutta nyt yhtäkkiä onkin vaikea löytää juuri sopivia. Kirjoitusoppaiden valmiit esimerkit ovat jo kaikkien tai melkein kaikkien valmiiksi tuntemia, kuten Hilda Husso Jotunilta.

Nyt alkoi jännittää, että mitä ne sanovat, kun tajuavat että mallidialogi on minun tuotantoani. Nyt on kyllä muitakin asioita jotka jännittävät ihan sikana. Syön pullaa ja yritän lukea enkeleitä hiuksissani pysyäkseni nahoissani. Lauantaina ratkeaa eräs aika iso juttu juttu juttu...

Joo, no eihän mulla mainetta ollut ennenkään

Enkeleitä hiuksissa vai lepakoita vintillä?

Kirjapiiri halusi ottaa ohjelmaansa Lorna Byrnen Enkeleitä hiuksissani. Kävin äsken hakemassa kirjastosta ruotsinkielisen version, koska suomenkieliset olivat lainassa.

En ole kauhean innoissani tästä kirjasta.  Lornalle olivat enkelit jo hänen lapsuudessaan kertoneet, että hän tulee kirjoittamaan enkeleihin liittyvän menestysteoksen, vaikka hänellä oli oppimisvaikeuksia. Minun on vaikea lähestyä tällaisia tarinoita.

Yhdellä kirjapiirin jäsenellä on ollut enkelikokemus. Minulla ei. Mutta muistan iso-isotätini Olgan, joka syyskesällä lähti soutaen järven yli. Tuli myrsky kesken matkan ja Olga ajautui veneineen uupuneena luodolle. Siellä enkeli oli ilmestynyt hänelle.

Olga pelastettiin saarelta ja myöhemmin hän kertoi järkyttyneenä näystään. Tietenkin näky pistettiin vanhuuden ja uupumuksen piikkiin, kukaan ei ottanut häntä tosissaan.

Jälkeen päin ajattelen, että Olga oli ollut töissä Tammisaaren vankileirillä ja sen jälkeen vuosikymmenet tehnyt töitä ja elänyt Oriveden leprasairaalassa. Väittäisin, että hänen on täytynyt olla ns. kova luu. Huomaan, että ajoittain mieleni askartelee sen ympärillä, mitä hän oikeastaan mahtoi nähdä Kuivaluodossa joskus kuusikymmentäluvun lopulla.

Enkeleitä hiuksissa vai lepakoita vintillä?

Kas kummaa

Nuoret ovat kekseliäitä. Ovat pistäneet Tampereella pystyyn Osuuskumman. Toivon suurinta mahdollista menestystä!

Ja vielä on luvassa spekulatiivista romantiikkaakin, vaikka romantiikka taitaa aina olla jossain määrin spekulatiivista.

On jännittävä nähdä miten kirjallisuusmaailma vähitellen muuttuu. Toisaalta tulee surullinen olo, kun tajuan miten vanha olen. Toisaalta iloinen olo, koska muistan, miten paljon ummehtuneisuutta alalla on ollut, ja tämmöinen toiminta näyttäytyy vanhoja rakenteiden tuulettamisena. Niin ainakin kuvittelen. Tietysti jokainen sukupolvi luo vuorollaan omat vanhat pierunsa, sille ei mahda mitään.

Kas kummaa

Nukkumaan mennessä

Tänään alkoi puolen päivän jälkeen tulla hyperventilaatio-oireita, kun ajattelin mitkä kaikki työt pitäisi ehtiä tehdä. Aloin tanssia. En viitsi kertoa mitä musiikkia soitin. Minulla on paljon harrastuksia, jotka eivät kestä päivänvaloa. Tanssiminen auttoi.

Menin yliopistolle kävellen, katsoin reittiohjeesta että matkaa sinne on 3,3 kilometriä. 6,6 kilometriä yhteensä. Yleensä menen pyörällä, mutta nyt ajattelin, että ehkä on hyvä liikkua hitaammin, että sielu pysyisi perässä. Minulla on muutenkin hidas sielu ja nyt se on ollut viime aikoina vielä enemmän tuollainen, omiin aatoksiinsa vaipuvainen. Se pitää muistaa ottaa aina huomioon.

Introvertiksi ihmiseksi vietän tätä nykyä kyllä äärettömän sosiaalista elämää. Unetkin ovat täynnä väkeä. En valita kuitenkaan.

Peltikatto ropisee kotoisasti, vaikka sinänsä olen sitä mieltä, että vettä on tänä vuonna saatu jo riittämiin.

Nukkumaan mennessä

Kirjailijan etiikka notkahti hetkellisesti, tyhmä video koukutti

Sähköpostiin tuli kysymyksiä kirjoittamisen etiikasta, asia askarruttaa kirjoittamisen opiskelijoita. Siis saako kirjailija kirjoittaa mitä vaan kenestä vaan miten vaan.

Periaatteessa asia on selvä, mutta tuli siinä mieleen tarkistaa netistä, että missä vaiheessa Susan Ruususen juttu nyt onkaan, kun hän sai sen langettavan tuomion Pääministerin morsiamesta.

No sehän ei kai ollut sanan varsinaisessa mielessä romaani. (Ja hmmm, olisiko tuomion voinut välttää, jos kirjan etulehdelle olisi laittanut ilmoituksen, että kysymyksessä on romaani?)

Joka tapauksessa kuukkeloitsin Susania ja kuinka ollakaan päädyin Hymyn sivulle, jossa oli katsottavissa video vuodelta 2009.

Siinä Susan esittelee silloin uusia silikonitissejään ja vilauttaa myös nännipihaa.

No, tämän postauksen pointti on vain kertoa, että katsoin sen videon. Mitä tämä kertoo minusta? Miksi minä katsoin sen videon? Minä ihan kuin unohduin siihen. En ajatellut yhtään mitään, tuijotin vain, aivan sananmukaisesti suu auki. Olin jossain transsissa, sillä se video on niin nolo. Kuvitelkaa joku naapurinne ensimmäistä kertaa kameran eteen esittelemään rintojaan, niin se on siinä.

Minun tuli niin järkyttävän sääli tuota ihmistä, vaikka hän on kyllä paljon paremman näköinen kuin minä ja hänellä on todella mahtavat lollot, tai siis oli vuonna 2009. Tai siis en tiedä miksi minä katsoin sen videon ja miksi minä nyt postaan tästä aiheesta. Tänään minä kuitenkin varmaan sitten sanon kurssilla jonkin asian kirjoittamisen etiikasta.

En viitsi laittaa linkkiä, riittää jo se, että kirjoittamalla promoan jotain tyhmää Hymyä.

Edit.
Opin uuden sanankin: Lohdutustissit
Ennen lohdutustissi sanan olisi voinut ymmärtää niin, että tissit lohduttavat vauvaa, joka saa imeä niitä, tai miestä joka myös saa hmm, no te ymmärrätte. Mutta nyt lohdutustissit tarkoittavat sitä, että nainen hankkii sellaiset itselleen jos on joutunut miehen hylkäämäksi.

Kirjailijan etiikka notkahti hetkellisesti, tyhmä video koukutti

No just joo

Laila Hirvisaari (vuositulot 244 000 euroa) ja muut huippukirjailijat vaativat kirjastoista lisää rahaa. 

Näin järkevästi otsikoi Talouselämä juttunsa. Kysymys on siis siitä, että kirjailijat vaativat korotusta lainauskorvauksiin. Mikähän tällaisessa lehtijutussakin on takana. Halutaanko tällä oikein vartavasten luoda sellaista ilmapiiriä, että kohta perussuomalaisten veronmaksajien syvät rivit lähtevät liikkeelle ja ryhtyvät listimään ahneita kirjailijoita joista toiset ovat niin ahneita, että eivät tyydy huippumyynteihinsä, vaan yrittävät kupata valtiolta vielä lisää, ja loput hinkuvat rahaa saadakseen muuten vain jatkaa tuottamatonta loiselämäänsä.

No just joo

Omatunnolla vesilintua

Ihan ohimennen asia, jota oma kotifilosofini usein pohtii. Eikö ole kiinnostavaa, että omatunto on ruotsiksi samvete, siis yhteistunto.

Oikeastaan omatunto on todella huono sana. Se painottaa minä minä minä aspektia, joka muutenkin tuppaa olemaan ylikorostunut.

Aika jännä, että suomalaiset joilta muutenkin selvästi puuttuu kykyä huomioda toisiaan ja elää huomaavaisesti yhdessä, ovat tarpeellisen yhteistunnon kääntäneet yksityisasiakseen ja keksineet sitä varten tuollaisen tyhmän sanan.

Omatunnolla vesilintua

Yhteenveto kirjamessuista

Parasta kirjamessuissa oli, kun kollega lähtiessään sanoi:
Hei Kirsti, sano mulle kiitokset kaikilta!

Osastohaastattelussa piti kertoa lapsuuden vaikuttavasta lukukokemuksesta, mutta en pystynytkään puhumaan siitä, koska jouduin tunnekuohun valtaan. Haastattelijani Kirsti Kuronen siirtyi kohteliaasti muihin aiheisiin.

Nuorisokirjailijoiden luontoseminaarissa puhuin viinanjuonnista ja tupakanpoltosta, vaikka piti puhua luontokokemuksista.

Sain myytyä pyhiinvaellussarjakuviani suostumalla ostamaan kyseenalaisia teoksia milloin keneltäkin. Ostin mm. teoksen Runkkuloma Rivieralla, jonka salanimiset tekijät ovat tunnettuja kulttuurivaikuttajia. Vaihtarina meni siis sarjakuva-albumini.

Kaverin käskystä editoin edellisen postauksen kyseenalaiset vuodatukset pois, mutta video kannattaa katsoa.

Yhteenveto kirjamessuista

Elämä ja kuolema

Parnasson päätoimittaja Jarmo Papinniemi on kuollut.

Hän oli uuden polven kirjallisuusihminen, sosiaalisesti lahjakas persoona jolla ei ollut tarvetta käyttää jokaista ihmiskontaktiaan oman erinomaisuutensa osoittamiseen.

Kiitollisena muistan, että hän julkaisi romanttista viihdettä käsitelleen esseeni Parnassossa. Kuulin myöhemmin häneltä itseltään, että juttu oli poikinut useita yhteydenottoja. Hän sanoi olevansa tyytyväinen, että tajusi julkaista jutun. Minä ajattelin silloin, ja ajattelen vieläkin, että miksi kukaan ei ottanut yhteyttä minuun, joka jutun kirjoitti. Mutta kiitos Papinniemelle, joka tajusi, että minua kirjoittajaa voisi kiinnostaa jutun herättämä huomio.

Juuri tällä viikolla olen muutenkin jälleen meditoinut elämän arvaamattomuuksia. Olen myötäelänyt pariakin kuolemanvakavaa sairautta tämän vuoden aikana ja kummassakin sairaudessa on juuri tällä viikolla tapahtunut käänne kohti elämää.

Kuitenkin aika heikoilla jäillä täällä kävellään. Eikä koskaan tiedä milloin se elämän syvempi pohjavirta imaisee meidät. Voi kuulostaa synkältä, mutta minulle se merkitsee eräänlaista riippumattomuutta ja vapautta.

Tässä Bright eyes Art Garfunkelin laulamana
"How can the light that burned so brightlySuddenly burn so pale?"

Elämä ja kuolema

Ihminen joka ei koskaan kadota avaimiaan

Mies joutui tuputuksen kohteeksi ja hankki epähuomiossa mySafety avaimenperän. Sen hinta oli kahdeksan euroa. Siinä on ideana, että jos avaimenperällä varustettu nippu menee hukkaan, löytäjä voi tipauttaa avaimet lähimpään postilaatikkoon ja saada löytöpalkkion.

Kului jonkin aikaa, eikä tullut paljon mietittyä avainnippuasioita.

Sitten kun tuli sopimuksen uusimisen aika, mies ajatteli, että eihän hän koskaan hukkaa avaimiaan. Laskun maksaminen unohtui.

Sitten oli minun syntymäpäiväni. Havahduin siihen, että joku rymisteli oven takana. Kun menin katsomaan, siellä seisoi äkäinen aviomies kukkapuskan kanssa. Hän oli keksinyt kiertää kukkakaupan kautta ja ilmeisesti tipauttanut avaimensa sillä reissulla.

Hän lykkäsi minulle puskan käteen sen kummempia onnittelematta ja kiukkuisena kuin ampiainen lähti etsimään avaimiaan. No eihän niitä löytynyt.

Seuraavien viikkojen aikana hän kävi pari kertaa poliisilaitokselta kyselemässä. Poliisi löi tiskille kaukalollisen avainnippuja, vaan tuttua ei näkynyt.

Tilanne oli vähän tuskallinen, koska nipussa oli kotiavaimen lisäksi postilaatikon ja polkupyörän avain. Hän alkoi jo valmistautua polkupyörän lukon murtamiseen, kun tuli puhelu Tukholmasta. Avaimet olivat siellä.

Viidellätoista eurolla avaimet palautuivat omistajalleen. Maksoin sen laskun äsken, koska olen niin näppärä maksamaan laskuja internetissä. Meinaan hommata itselleni samanlaisen avaimenperän.

Näin se markkinatalous toimii, minäkin tässä mainostan ilmaiseksi. Mutta oli se vaan niin iso huojennus, kun avaimet löytyivät, eikä tarvinnut ryhtyä lukkoja murtamaan ja vaihtelemaan.

Ihminen joka ei koskaan kadota avaimiaan

Terveisiä Porista

Eilen olin hetken paratiisissa, kun söin nahkiaisia Porin torilla. Istuin penkillä, aurinko paistoi, tuttu murre raikui ympärillä. Eikä kysymys ollut pelkästä murteesta, vaan porilaisesta olemisentavasta, varautuneisuudesta, huumorista joka pitää tulkita esiin. Tarvitaan tiettyä lievää valaistuneisuutta, että porilainen huumori aukeaa.

Tori on kuin kattilanpohja, kattilan reunat ovat kerrostaloja, jotka kohoavat pilviin torin kaikilta laidoilta. Söin nahkiaisia ja muistelin toista Porin päivää, olisiko ollut vuosi 1977. Silloin edellisen kerran olin ollut Porin päivänä torilla. Ystäväkaupunki Riikasta kävi silloin porukkaa esiintymässä. Sen jälkeen mentiin Mäntyluotoon katsomaan sotalaivaa. Porin päivän vietto päättyi Reposaareen, jossa ystävän perheellä oli tyhjillään oleva talo. Oletettavasti siellä pelattiin spiritismiä tai tehtiin muuta vastaavanlaista järkevää. Syötiin paljon, alkoholilla tuskin oli osuutta asioihin. Mieli oli täynnä kysymyksiä. Millainen tulevaisuudesta tulisi, millaisen elämän saisimme.

Nyt tiedän siitä asiasta paljon enemmän.

Riemukasta Porin päivän juhlintaa seitsemänkymmentä luvun lopulla

Nyt kun istuin torilla, mietin että tällaisessa maisemassa minä olen herännyt tajuiseksi ihmiseksi. Tuohon taustalla näkyvään taloonkin liittyy paljon muistoja. Mitä minä teen kaikille niille muistoilleni. Mitä ihmiset ylipäätään tekevät kaikille muistoilleen. Kuka on niistä kiinnostunut? Kuitenkin on ihmisen hyvinvoinnin kannalta tärkeää, että hän löytää ihmisen joka on kiinnostunut hänen muistoistaan.

Vai onko?

Terveisiä Porista

Menettääkö kirjailijuus merkityksensä - on vain kynäilyä...

Tämä oli sellainen viikko, että tapasin neljä kirjoittajaryhmää joista kaksi oli uusia. Aikamoinen määrä stressiä ja sosiaalisia impulsseja aralle erakkoluonteelle.

Äärettömän ylellistä tänään vain käpertyä sohvalle läppärin kanssa, juoda kahvia, kuunnella sateen ropinaa peltikatolla ja uppoutua kertomaan tarinaa.

Huomenna on tiedossa nahkiaisten syöntiä Porin torilla.

Linkitän tähän ylipitkän, mutta kiinnostavia huomioita sisältävän kirjoituksen kirjailijuudesta.  En jaksa nyt lukea sitä kunnolla, enkä kommentoida, mutta täältä sen löydän sitten kun tarvitsen.

Minullahan on ollut huomattavia vaikeuksia omaksua itselleni kirjailijaidentiteetti. Vaikka kirjoja on kertynyt pino, minusta on aina tuntunut, etten ole oikea kirjailija. Nyt tuntuu, että ehkä koko kirjailijuuden käsite on sulamassa kuin sokeripala kahviin.

Menettääkö kirjailijuus merkityksensä - on vain kynäilyä...

Kirjailijaelämää

Juuri eilen luennoin opiskelijoille siitä, miten yksi osa kirjailijan työtä on kestää kaikenlaista epämääräisyyttä. Julkaisupäätöksiä odotellessa pitää muina naisina jatkaa kirjoittamista ja luennoimista ja liikkua ihmisten parissa ja käyttäytyä normaalisti, vaikka oikeastaan sitä haluaisi vain kyyhöttää sikiöasennossa sohvalla ja purra rystysiä.

Silti tuli pienenä yllätyksenä miten voimakkaan huojennuksen aiheutti viesti, jossa kerrottiin käsikirjoituksen hyväksymisestä julkaisuohjelmaan. Olen jännittänyt tätä käsikirjoitusta poikkeuksellisen paljon sen vuoksi, ettei siinä ole ollut kysymys pelkästään minusta vaan olen sotkenut toisenkin ihmisparan hankkeisiini.

Ja sitten toinen huvittava asia. Lupauduin haasteltavaksi lastenkirjallisuusjuttuun. Luulin, että kysymys on puhelinhaastattelusta, mutta nyt kuulin, että tänne tuleekin televisiokamerat puolen tunnin kuluttua. Arvatkaa olenko siivonnut. Arvatkaa olenko käynyt kampaajalla. Olenko stailannut itseni. Näin se menee. Tuskin lähtee ura ihmeempään nousuun tästä, mutta yritän selviytyä.

Kirjailijaelämää

Kirjamessut, massut, mussut

Turun kirjamessut häämöttävät jo horistontissa. Jokin jänne on sisältäni katkennut, eikä minua ahdista yhtään. Tulkaa vaikka heittelemään mätiä kanamunia päälleni, ei haittaa. Joku Kariston tähti peruutti osallistumisensa ja perjantaina 5.10 Fiorelavalle  klo 11-11.30 nousenkin minä loistavien kollegojeni Anu Holopaisen ja Päivi Lukkarilan kanssa. Olen siellä siis ikään kuin rikkana rokassa. Ihan sama oikeastaan, koska olin muutenkin vastoin tapojani menossa messuille jo perjantaina, koska aion myydä sarjakuvakirjaani siellä.

LAUANTAINA 6.10. klo 11.30 Vinski -lasten ja nuorten lavalla (Auditorio 2) olen luontoseminaarissa syvällisen luontosuhteen omaavien Sari Peltoniemen, Hannu Hirvosen ja Kirsti Kurosen kanssa.

Tajusin ihan yhtäkkiä, että vaikka olen kirjoittanut hurmaavan majavakirjan, luontosuhteeni on lattea, mutta näillä eväillä mennään.

Aion myydä messuilla sarjakuvakirjaani. Pitäisi ehtiä/motivoitua tekemään mainos ja hankkia pohjakassa. Hei tuostahan voisikin masinoida äänestyksen. Mutta mikä olisi hyvä, motivoiva palkinto. hmm. 

Kirjamessut, massut, mussut

Etuoikeutettu odottelee unta

Ruandan verilöylyä kuvaava Shooting dogs tuli katsottua pyhäpäivän päätteeksi. Oli vaikuttava elokuva. Mietin mitä itse tein samaan aikaan kun Ruandassa teurastettiin satoja tuhansia ihmisiä. Olin muun muassa Tunisiassa samalla turistimatkalla kuin Tero Vaara. Odottelin oman ensimmäisen kirjani ilmestymistä. Todennäköisesti en paljonkaan miettinyt Ruandaa. Tälläkin hetkellä maailmassa tapahtuu kaikenlaista, jota en paljonkaan ajattele.

Elokuvan lopussa verilöylystä pelastunut tyttö sanoo, että nyt kun hän jäi henkiin, pitäisi osata käyttää elämä viisaasti. Kommentti osui ja upposi, koska olen samaa miettinyt erityisesti viime aikoina. Minulla ei ole takana verilöylyä. Kaikki ongelmani ovat olleet jollakin tavalla itse aiheutettuja. Nyt olen terve ja työkykyinen, se on ihme. Haluaisin siis käyttää viisaasti sen ajan, joka minulla vielä on. Näillä ajatuksilla menen ensi viikkoon, joka on aika haasteellinen.

Etuoikeutettu odottelee unta

RIP Suosikki

Lehtikuolemien vuosi jatkuu, nyt on siis Suosikin vuoro. Oi sinä Suosikki. Minulla on edelleenkin tallessa lehdestä leikattuja popparien kuvia, ne olivat kallisarvoisia. Siihen aikaan kuvalla todella oli arvoa. Mitenhän minulle olisi käynyt, jos silloin olisi ollut youtube. Olisin varmaan juuttunut katselemaan loputtomasti videoita Cliff Richardista ja Cat Stevensistä, joka kuulemma on taas heittänyt keikkaa oltuaan parikymmentä vuotta Jussufina vähän paitsiossa.

Oikeasti, tällaiset uutiset aiheuttavat alakuloa. Maailma ympärillä muuttuu tunnistamattomaksi. Vanhat instituutiot murenevat. Oikeastaan tämä on vielä traagisempaa kuin Reginan kuolema, koska minulle Regina oli vain leipäpuu, mutta Suosikin kuviin ja julisteisiin sitoutui jotain syvää nuoruuden kaipausta ja ihmetystä.

Suosikki, et ollut erityisen uskonnollinen, etkä ehkä usko lehtien elämään tuonpuoleisessa, mutta tämä on sinulle. Video on aika pitkä, mutta kannattaa sinnitellä loppuun. Tunnelmasta tulee mieleen Spielbergin Kolmannen asteen yhteyden loppupuolen jotkin kohtaukset.

RIP Suosikki

Sisäinen uskontotieteilija havahtui

Kuten valistuneet lukijani tietävät, olen koulutukseltani uskontotieteilijä. Tein aikoinaan graduni sota-ajan Kotiliesien naiskuvan mytologisesta aineistosta. Värkkäsin silloin kollegan kanssa työkalun, jonka avulla tämä maailmankuvatasoinen materiaali ikäänkuin siilattiin ulos noista aikauslehdistä.

Se oli hauskaa aikaa, joka pysyvästi muutti tapaani tarkastella maailmaa. Siis sota-ajan Kotiliedet olivat tietenkin juttu sinänsä, mutta tajusin, hiukan ehkä järkyttyneenä, että oikeastaan me kaikkina aikoina elämme tällaisen maailmankuvallisen aineiston pyörteissä, me vain emme tajua sitä. Maailmankuvalliset tasot huomaa paremmin, kun historia, tai vaihtoehtoisesti maantieteellinen tai jokin muu välimatka tuo niihin etäisyyttä.

Pitkään haaveilin siitä, että voisin ilmoittautua jatko-opiskelijaksi. Mikään ei tietenkään estänyt, paitsi laiskuus. Ja ehkä myös se, ettei minulla ollut selkeää visiota, että mihin suuntaan kannattaisi työkaluineni edetä.

Eilen sorruttuani taas Facebookissa kommentoimaan päivitystä, mitä ei koskaan kannattaisi tehdä, jos on jotain odotustenvastaista sanottavaa asiasta, tajusin yhtäkkiä, että luontodokumenteissa esiintyvä Evoluutio olisi ehdottomasti jonkin uskontotieteellisen tutkimisen arvoinen asia.

Olen kiinnittänyt huomiota siihen kuinka luonto-ohjelmissa puhutaan evoluutiosta älykkäänä ajattelevaisena toimijana joka jatkuvasti ratkoo satunnaisesti muuntautuvien eliöiden visaisia ongelmia. Heitin keskusteluun sellaisen ajatuksen, että jos sanan "Evoluutio" päälle dubbaisi sanan "Jumala" dokumentit olisivat kuranttia kamaa missä tahansa kristillisessä koulussa. Toki tämä on vain hypoteesi, mutta silti.

Sisäinen uskontotieteilija havahtui

Kirjallisuus ja vartalo

Kollega kävi edellisen postauksen kommenteissa kertomassa, että tiettyjen keskustelussa pyörivien romaanien lukeminen kuuluu kirjoittamisen opettajan tehtäviin.

Kukin aika nostaa aina esille omat kirjansa, jotka kuuluu lukea ja joista kuuluu olla jotain mieltä. Mutta kirjoittajan päämäärä ei ole kirjoittaa vain omaa aikaansa varten, vaan kaikkia aikoja.

Käytännössä ihminen on tietenkin aikaansa sidottu, mutta sielu on ikuinen, siis jos uskoo ikuiseen sieluun. Sieltä pitäisi kirjoittamiseen tulla jokin ajattomuuden ripaus.

Niin että onko tosiaan ihan pakko seurata hittikirjallisuutta?

Media on sieluton ja elää hetkessä ja siksi nostaa esille ilmiöitä pelkästään sillä kriteerillä miten hyvin ne sopivat ajan henkeen. Mutta ajan henki muuttuu.

Joskus ennen vanhaan puhuttiin nuorista vihaisista miehistä. Nuoret vihaiset miehet saivat paljon palstatilaa ja heidän taiteensa sai paljon huomiota.

Nyt nuoret vihaiset miehet ovat mediassa jääneet nuorten tai nuorehkojen vihaisten naisten alle. Vai olenko väärässä?

Tämä on kiinnostava ilmiö, koska ennen muinoin vain vanhat akat olivat vihaisia. Nuoret naiset olivat söpöjä ja saivat söpöydellään paljon huomiota.  Mitä on tapahtunut?

Tuli yhtäkkiä mieleen sekin, että nykyajan naisilta on kadonnut vyötärö, koska stressi ja muu sellainen sekoittaa aineenvaihduntaa. Katselin jokin aika sitten valokuvia 50- ja 60-luvuilta, sellaisia vartaloita ei nykyään näe. Enkä puhu nyt mistään korseteilla tehdyistä ja puristetuista vartaloista.

Kirjallisuus ja vartalo

Pakotan itseni sohvalle

Pitäisikö itsensä pakottaa tekemään asioita, vai eikö pitäisi?

Moni sanoo, ettei kannata pakottaa itseään, mutta jos en olisi elämän varrella pakottanut itseäni tekemään milloihin mitäkin, niin missä mahtaisin olla nyt.

Sitähän ei tietenkään voi varmaksi tietää.
Mutta esimerkiksi koulujen käymiseen on aina liittynyt tietty määrä pakottamista.
Töiden tekoon myös.
Jos en olisi koskaan pakottanut itseäni aamulla ylös sängystä ja ulos ovesta ja kouluihin, työpaikkoihin, ihmisten joukkoon, niin ehkä olisin edelleen Porissa Mikonkadulla.
Tai ehken sittenkään, koska se talo on purettu.

Olen pakottanut itseni hilloamaan kaksi ämpärillistä omenia.
Äsken pakotin itseni kauppaan.
Pakotin itseni palauttamaan myös nolostuttavan määrän tyhjiä pulloja. Siellä oli kalja- ja siideripulloja joukossa.

Nyt vetäydyn loppuiltapäiväksi sohvalle kirjallisuuden pariin ja kysymys kuuluu, luenko Kätilöä, vaikka en millään jaksaisi. Vai otanko jonkin kiinnostavamman teoksen?

Pakotan itseni sohvalle

Niin niin Niinistö!

En oikein tiedä mitä pitäisi ajatella tästä Niinistön kampanjasta, jossa syrjäytymistä lähdetään torjumaan pienillä arkisilla teoilla.

Muistan vuosien takaa sellaisen kampanjan, jossa opetettiin köyhille, kuinka toimeentulotuki saadaan riittämään. Oli kerätty ruokareseptejä, joiden avulla voisi tehdä edullisista raaka-aineista maittavaa ruokaa. Silloin ei vielä ollut sosiaalista mediaa, joka olisi pyörittänyt riekkumisia kaikkien luettavaksi, mutta muistan ajatelleeni, ettei käytännöllisissä ruoka-ohjeissa sinänsä ollut vikaa, ne vain tulivat väärästä suunnasta, nimittäin Kelalta.

Tämän Niinistön kampanjan kanssa on vähän sama asia. Kun kovan linjan kokoomuspoliitikko alkaa opastaa, että vanhempien pitää laittaa lapset ajoissa nukkumaan, niin ohjeet tuntuvat tulevan jotenkin väärästä osoitteesta. Nythän me makselemme 90-luvun laman jälkilaskuja. Tuloerot ovat kasvaneet, julkisia palveluja ajettu alas. On luotu sen tason ongelmia, jotka eivät  tule ratkaistuksi isällisellä ryhtiliikkeellä.

Muutenkin kyllä huomaa, että ehkä presidentin valtaoikeuksien riisuminen on vähitellen alkanut tuottaa tulosta. Niinistö vaikuttaa nukkepresidentiltä. Halonenkin tuntui vielä oikealta poliittiselta vaikuttajalta verrattuna Niinistöön. Aina kun Niinistö esiintyy tiedotusvälineissä, hänellä on jokin pilipalijuttu asianaan. Luulisi miestä harmittavan, kun hän on sentään joskus ollut järeän tason vaikuttaja.

***

Ps. Tässä vielä eilisen merkkipäivänkin muistoksi pätkä fransiskaanista räppiä. Isä Stan Fortuna Bronxista räppää.

Niin niin Niinistö!

ja elämä tuli

Olen nyt lukenut Katja Ketun Kätilöä 70 liuskaa!

Vaikea uskoa, että tulen pitämään kirjasta. Kieli on voimakasta ja hienoa, tarina on tärkeä, mutta en pidä romaanin maailmankuvasta. Tämä nyt ei tarkoita mitään muuta kuin että minä en pidä siitä. En siis esitä mitään arvoarvostelmaa ko. teoksesta.

Ja kirjaahan ei voi oikein arvostella jos ei ole lukenut sitä kokonaan. Minulta on sitten turha odottaa mitään jäsentynyttä kirja-arviota, mutta senhän vakilukijat jo tietävätkin.Siis edellyttäen, että joskus pääsen kirjan loppuun. Etenen hitaasti, koska luen niin montaa muutakin kirjaa. Minulla on kesken mm. Marja-Leena Tiaisen Kahden maailman tyttö, sitten lainasin pinon Tenava sarjakuvia. RRRRakastan tenavia, mutta en minä niitäkään ehdi/jaksa lukea kuin pätkissä. Luen myös kirjoituskurssilaisten tekstejä. Aina kun ei tiedä mitä tekisi, voi lukea niitä tekstejä ja miettiä mitä kirjoittajan kannattaisi niille tehdä. Siinähän se aika sitten menee, ei sen lisäksi paljon jaksa paneutua painettuihin kirjoihin.

Olen jo pitkään ollut kypsä lopettamaan blogini, mutta missä minä sitten itseni nolaan jos en saa tehdä sitä täällä? Joskus kauan sitten sanottiin, että hanki elämä.  En ole ajatellut hankkia elämää, mutta niin vain on käynyt, että elämä on tullut. Hyvä tietysti, että edes tässä vaiheessa, vaikka takaseinä jo häämöttääkin.

Huomenna alkaa luennointi. Varsinkin loka-ja marraskuu ovat kiireisiä. Minulla on viisi kurssia tänä syksynä. Toivottavasti ahneella ei ole paskaista loppua, vaan selviän kunnialla.

Niin, blogin voisi vetää jo alas pöntöstä ellei minua vaivaisi sellainen taikauskoinen epäilys, että heti kun olen lopettanut blogin, tulee jokin tilanne, joka ehdottomasti vaatii, että se blogi pitäisi olla. Vaikea kyllä keksiä mikä ihmeen tilanne sekin olisi. 

ja elämä tuli

Oi Darwin!

Jonakin tulevaisuuden ajankohtana, joka ei ole niin kovin kaukana vuosisatoina mitattuna, ihmiskunnan sivistyneet rodut melko varmasti hävittävät perin pohjin alkukantaiset rodut ja ottavat niiden paikan. Samaan aikaan ihmisenkaltaiset apinat epäilemättä myös tuhotaan täysin. Silloin ero tehdään suuremmaksi, sillä se tulee toivon mukaan olemaan sivistyneemmässä tilassa olevan ihmisen --- valkoisen rodun edustajan ja jonkin alemman apinalajin kuten paviaanin välilä, sen sijaan että nykyään on mustaihoisen tai australialaisen ja gorillan välillä.

Charles Darwin
(The Life and Letters of Charles Darwin)

Boldaus minun.

Oi Darwin!

Joku käveli naiselle ammatin

Eilinen hillitön syntymäpäiväjuhlinta huipentui, kun kotiin tullessa oli postilaatikossa odottamassa terveiset Opetushallitukselta. Olen nyt siis virallisesti julkaisugraafikko, uskokoon ken tahtoo.

Olen tässä muutamana päivänä jo kiinnittänyt huomiota siihen, että vaikka minua hiukan ahdistaakin luentojen ja kaikenlaisten kurssien ja opetusten alkaminen, ne eivät kuitenkaan ahdista niin paljon kuin aikaisemmin. Ehkä syy on siinä, että nyt minulla ei enää ole näitä kesken olevia opiskeluja henkisenä painolastina. Olen siis yhtäjaksoisesti opiskellut vuodesta 2008 asti, ja siinä välissä olin myös pari vuotta myös erään Turku 2011 hankkeen tiedottajana, mikä oli kätevää koska sen ansiosta sain riittävän työkokemuksen tätä tutkintoa varten.

Mutta nyt se on suoritettu, mikä tarkoittaa, ettei minun tarvitse enää stressata sen vuoksi. Minulle ei enää tule jatkuvalla syötöllä sähköposteja ja tekstiviestejä tästä aiheesta eikä minun tarvitse enää kirjautua mitä kummallisimpiin palveluihin täyttelemään mitä eriskummallisempia kaavakkeita, kuten vaikkapa Europassia, kiss my ass.

Kiitos siis Sam Body Playsille, sen ansiosta minäkin sain lopulta ammatin.  Eli kryptinen otsikko viittaa tähän kampanjaan.

Joku käveli naiselle ammatin

Ilmaa ilmaa

Kansanuutisten Viikkolehden mukaan Siri Kolu kertoi Työväenkirjallisuuden päivillä odottavansa arkirealismin paluuta lasten ja nuortenkirjallisuuteen vuosia kestäneen fantasiabuumin jälkeen.

Nythän fantasiasta on tullut valtavirtaa ja lapset, nuoret joita fantasia ei kiinnosta, voivat kokea vaikeaksi löytää luettavaa fantasiapaljouden keskeltä.

Kunnioitan niitä nuorisokirjailijoita, jotka sitkeästi ovat puurtaneet realistisia nuortenkirjoja vuodesta toiseen.

Itse toivon, että voisi olla mahdollisimman eri tyyppisiä kirjoja, koska lapsetkin ovat keskenään niin erilaisia.

Minua kiinnostaa kirjoittaa sellaisia kirjoja, jotka pohjautuvat ympäröivään todellisuuteen,  mutta samalla tarjoaisivat lukijalle henkireikätilan tässä hapettomassa ilmapiirissä, tai jonka minä koen hapettomana ja pakahduttavana.

Kolu sanoo tuossa jutussa, että ajassamme on paljon vihaa vähemmistöjä kohtaan. Hän mainitsee esimerkkinä seksuaalivähemmistöt ja maahanmuuttajat. Minä voisin tarjota tähän ehdolle myös muita vähemmistöjä, joita esim. Kansanuutisten Viikkolehti ei kovin hyvin ymmärrä, ainakaan joidenkin aikaisemmin ilmestyneiden artikkeleiden perusteella arvellen.

Ilmaa ilmaa

Oi Kätilö!

Ystävä lainasi minulle kaksi viikkoa sitten Katja Ketun Kätilön. Kun tapasin hänet äsken, kysyin onko kirjalla kiire, sillä kahdessa viikossa olen edennyt Kätilössä kaksi sivua. Haaveilen, että joskus saisin pakotettua itseni lukemaan vähän lisää. Ties vaikka koko kirjan. Vika ei ole kirjassa, vaan minussa, siinä että jokin minussa vastustaa kirjaa vaikka pidän aihetta kiinnostavana ja tärkeänä.

On onni, että lapsuuteni ja nuoruuteni oli niin yksinäistä ja surkeaa aikaa, koska jos minulla olisi silloin ollut yhtä paljon kiinnostavaa tekemistä kuin nykyään, en varmaankaan olisi viitsinyt lukea kirjoja, jotain viisikoita ja vastaavia ehkä lukuunottamatta.

Oi Kätilö!

Elämä

Minulle muuten kävi sellainen juttu, että piirsin erään ihmisen touhuista sarjakuvastripin. Sitten tuli mieleen näyttää se hänelle ennen julkaisua, ja hän sanoikin ettei missään tapauksessa saa julkaista. Se tuli yllätyksenä, olin kuvitellut että strippini oli niin kiva. Mutta sanoin etten tietenkään julkaise, jos julkaiseminen aiheuttaa hänelle mielipahaa. Minulle itselleni tuli paha mieli siitä, että olin ylipäätään piirtänyt sellaisen stripin.

Tämä oma pienimuotoinen kokemukseni rinnastui mielessäni kohuihin, joita kirjallisuudessa välillä syntyy. Saako kirjailija kirjoittaa mitä vaan tutuistaan, vaikka se heitä loukkaisikin. Ja vastaushan on aina että kyllä saa ja täytyy ja taidekin sitä jo vaatii.

Tajusin yhtäkkiä millaista kovuutta tämä vaatii ihmiseltä.

Facebookin puolella tuttava arveli Fassbinderistä, että epätoivoiselta vaikuttava elämä tuotti kiinnostavaa taidetta. Tuli mieleen, että sehän on eräänlaista marttyyriutta taiteen hyväksi. Taide on korkein arvo ja sen eteen pitää uhrata paitsi oma elämän joskus myös läheisten elämä.

Oma ajatteluni ei kulje tällaisia uria. Jos pitäisi valita kumman palavasta talosta pelastan, kallisarvoisen käsikirjoituksen tai kissanpennun, valitsisin kissanpennun. Minulle elämä on on aina taidetta isompi asia. Siis aina.

Elämä

Hyväntekeväisyyttä ja pahantekeväisyyttä

Nyt kaikki innokkaat kuntoilijat, lähtekää kävelemään kehitysmaan naiselle ammatti! Tässä on takana Naisten Pankki, siis rahasto, josta kehitysmaiden naiset voivat ottaa 8-50 euron suuruisen pienlainan ammatinharjoittamisen aloittamiseksi.

Susu Petalin näyttelypäiväkirjasta voi seurata miten Susu valmistautuu kuukauden päästä avattavaan taidenäyttelyynsä. Euro ja pinna siinä selvästikin venyvät maksimaalisiin mittoihin. Susu tarjoaa reality-vaihtoehdon BB-talolle.  On tässäkin pelkokertoimet ja vähän muutkin kertoimet kohdallaan.

Ja sitten pakollinen vali valitus:

Heräsin ajatukseen, että ehkä minun pitäisikin hakea Kelan kuntoutukseen, jota Kirjailijaliitto on markkinoinut jäsenistölleen. Minulla ei valitettavasti ole vielä mitään kroonista eikä väliaikaistakaan sairautta, mutta voisin mennä lääkäriin valittamaan sitä että olen vyötärölihava ja saan kohta slaagin. Tiedotetteessa sanotaan, että hakuaika päättyy syyskuussa. Syyskuu on laaja käsite. Loppuuko hakuaika syyskuun alussa vai lopussa. Joku varmaan tietää. Nyt olen etsiskellyt vastausta sekä kelan sivuilta, että soitellut liittoon ilman että olisin onnistunut tavoittamaan ketään. Nythän se slaagi sitten tulee, kun kallista työaikaa haaskautuu tällaiseen. Ei ikinä kannattaisi hakeutua mihinkään. Ja miten kauan menee lääkäriltä b-lausunnon kirjoittamiseen. Stressi nousee ja vyötärön ympärys kasvaa, voi minua.

Hyväntekeväisyyttä ja pahantekeväisyyttä

Sähköä ilmassa

Kohu myy. Minullakin pompahti sivulataukset kolmella sadalla ylöspäin, kun otin käsittelyyn kohuaiheen.

Julkisuutta tuli nyt mietittyä muutenkin, kun Turun sanomat oli julkaissut minusta puolen sivun kokoisen kuvan artikkelissa, joka pääasiallisesti hyödynsi Päivi Heikkilä-Halttusen laajaa tietämystä lastenkirjallisuudesta. Ystävä pisti heti ironisen viestin, että suurin toiveeni toteutui, puolen sivun kokoinen kuva lehdessä. En ole oikein uskaltanut edes katsoa tuota juttua.

Lisäksi olen alkanut epäillä, että ehkä maailma on tosiaan muuttumassa ja ajamassa paperilehtien ohi. Sähkökirjat tulevat ja mullistavat ihmisen lukutottumukset ja esimerkiksi poistavat naisten romanttiseen viihteen lukemiseen liittyvän vaarallisen stigman. Reginaa lukulaitteesta lukeva nainen näyttää nimittäin julkisissa kulkuneuvoissa täsmälleen yhtä fiksulta kuin nainen joka lukee Parnassoa. Vai eikö näytä? Siksi maailmalla leviääkin mammaporno-buumi ja minultakin on jo kyselty, että olisiko valmiina Regina-novelleja, joita voisi julkaista sähköisessä muodossa.

Minulla ei taida juuri olla, eikä tuo genre enää kiinnosta, harmi sinänsä.

Sähköä ilmassa

Alan taas harjata yliopiston käytävillä

Sopivasti saatiin kirjallinen ja eettinen skandaali pystyyn, kun minä valmistaudun luennoimaan luovan kirjoittamisen johdantokurssia syyskuussa.

Kurssin aikana pitäisi antaa opiskelijoille käsitys kirjallisen kulttuurin toimintatavoista ja kustannusmaailman turbulenssin keskellä tällaiset myyntitarkoituksessa tekaistut kohut ovat tietenkin toivottuja koska jollakin tavalla pitää saada kirja ja kirjailija erottumaan kirja- ja kirjailijamassasta. Ja näinhän se sitten tapahtuu.

Jos joku ei tiedä, niin Ala-Harjan sisar perheineen kertoo tuohtuneensa, kun hänen lapsensa sairautta on hyödynnetty uudessa romaanissa.

Ikäväähän se on, että kirjailjat ammentavat mistä ammentavat, mutta me lukijat emme tietäisi näistä epäeettisistä hyödyntämisistä ellei lehti kirjoittaisi asiasta. Ja miksi lehti kirjoittaa? Jotta saataisiin tällainen seiska-lehti tyyppinen kohu ja sitä kirjaa siis myytyä.

Markkinointiväki taputtaa karvaisia käsiään. Vai olenko väärässä? Mutta hyvähän se on,  että kirjaa menee kaupaksi, kai se jollakin tavalla sataa meidän kaikkien onnettomien kirja-alalla räpeltäjien laariin.

ps. sain Annelta tällaisen tunnustuksen.

 Kiitos!

Alan taas harjata yliopiston käytävillä

Varsova!

Pidin Varsovaa ankeana paikkana, vaikka ankeutta ei kai kannattaisi ihmetellä, kun ajattelee kaupungin historiaa. Ja Puolan historiaa. Kun kuljin Varsovan katuja, muistelin Wajdan elokuvia, joita tuli joskus katsottua elokuvakerhoissa.

Vaikka olin valmistautunut retkeen (minulle) poikkeuksellisen hyvin, olin siis lukenut yhden matkaoppaan ja pari puolalaista romaania, ihmisiin piirtynyt murhe tuli silti yllätyksenä. Sen ei tietenkään olisi pitänyt yllättää, mutta olen kai jotenkin vähän puupää, enkä tajua asioita ennen kuin jälkikäteen.

Matka oli mielenkiintoinen, mutta jätti ristiriitaisen olon, koska tuntuu hiukan oudolta tehdä huviretki kaupunkiin, joka on tunnettu ghetostaan. Sieltä n. 300 000 juutalaista toimitettiin Treblinkaan. Vanha kaupunki, joka pommitettiin maan tasalle, on rakennettu uudestaan, mitä voi pitää melkoisena saavutuksena.

Nautin täysin siemauksin siitä, että sain asua ylellisessä hotellissa. Aamiainen oli runsaudessaan käsittämätön. Kun maksoin matkan, ilmoitin laskun tiedoissa, että kysymyksessä on "koulutusmatka". Olin siis olevinani ikään kuin töissä. Näin sitä siis etuoikeutettu kansanosa matkailee ja sivistää itseään. Ehkä olemme nyt viisastuneet ja pystymme omalta osaltamme rakentamaan maailmaa paremmaksi. Käsi sydämelle, pystymmekö siihen.

Huomaan muuten olleeni kulturelli nuori, koska puolalaisen nobelistin Henryk Sienkiewiczin tuotanto tuli minulle tutuksi jo ennen lukioikää. Nyt heräsi kyllä kiinnostus kerrata muinainen lukukokemus.

Varsova!

Kevyt kesäaihe

Tuollainenkin juttu osui vielä lähtötohinoissa silmiin. Eikö ole aika kiinnostavaa, että
maailmanlaajuisesti vain Japani, Etelä-Korea ja Kazakstan ovat Suomen edellä tyttöjen itsemurhissa. Vuonna 2010 itsensä tappoi 30 alle 25-vuotiasta nuorta naista.

Lohdullinen puoli asiasta on, että poikien itsemurhat ovat vähentyneet.

Itsemurhatyttöjen pelastamiseksi artikkelissa ehdotetaan, että pitäisi opetella ilmaisemaan myönteisiä tunteita, koska sen avulla ihmiset voisivat oppia hyväksymään itsensä sellaina kuin ovat.

Tiedän kuitenkin ihmisiä, joiden mielestä mitään muuta ei nykyään ilmaistakaan kuin myönteisiä tunteita. Lapsia hemmotellaan, kaikki ovat yltiöpositiivisia ja kannustavia jne. Heidän mielestään pitäisi oppia sanomaan ikäviä suoria sanoja niin maailma pelastuisi.

Niin tai näin, minua puhuttelee se että tyttöjen itsemurhatilastoissa olemme tällaisessa seurassa.

Kevyt kesäaihe

Näkemiin kohta

Näin sellaista unta, että seisoin radan varressa ja juna ajoi ohitse. Minun kohdallani junasta yhtäkkiä mäiskähti jättiläismäinen lana, jonka raskaat telat lanasivat radanvarren pusikkoa kumoon. Olin siellä lanan keskellä ja musertavat rullat lähestyivät minua, mutta olin lamaantunut, enkä pystynyt liikkumaan. Sinne allehan minä sitten jäin, mutta jostain syystä ei sattunut lainkaan.

Nyt olen valmistautunut matkalle Varsovaan. Taas piti miettiä, että millä hinnalla itseni ja tavarani vakuutan. Päätin ottaa vakuutuksen, joka kattaa hoitokulut.  Matkatavaroita en vakuuta. Hyvä vaan, jos joku varastaa, tarpeeseensa vie kuitenkin ja sitten minulla on vähemmän roinaa kannettavana.

Näkemiin kohta