Kyrie

Tämän vuoden aikana olen tullut perskohtaisen tietoiseksi siitä, etten ole koskaan oikein rohkeasti uskaltanut olla sellainen kuin olen. Suuri osa elämästä on mennyt niin, etten ole edes itse tajunnut millainen olen ja mitä haluan.

Nuorena opiskelijatypykkänä pyörin kaverien mukana erilaisilla rock-klubeilla koska opiskelijaelämän kuului olla sellaista. Mutta Ylioppilaskylän itsemurhayksiössäni kuuntelin Palestrinan Missa Papae Marcellia rahisevalta vinyyliltä. Fazerin musiikkiliikkeestä olivat tilanneet sen minulle jostain, kun lopulta olin uskaltanut kysyä. Säveltäjän jäljille olin päässyt, kun olin katsonut elokuvan jossa yksinäinen poika ja köyhä musiikinopettaja yhdessä kuuntelivat Palestrinaa jossain rupisessa irlantilaisessa maalaiskylässä. Sillä hetkellä välähdyksenomaisesti tajusin, etten olekaan ypöyksin maailmassa. Täällä on muitakin, jotka ovat kokeneet samaa.

CD-levyjen tulo markkinoille toi yhtäkkiä vanhan kirkkomusiikin marketeihin joskus 90-luvun alussa ja siitä riemastuneena keräsin itselleni kokoelman. Maalla asuessa tuli puutarhatöitä tehtyä usein niin, että Palestrina tai Monterverdi kaikui ämyreistä. Mustikoiden ja herneiden perkaaminen kuin myös polttopuiden kantaminen liiteriin sujuivat nekin usein kirkkomusiikin siivittäminä.

Musiikinharrastajana en ole tiedostava. En vertaile artisteja, en levytyksiä. Minä vain haluan sen tunnelman joka vanhassa kirkkomusiikissa on. Haluan kontaktin johonkin, mikä tuntuu olevan maallisen murheen ja onnen tuolla puolella. Haluan sen tuoman ajattomuuden levon. Olen yrittänyt opetella olemaan uskollinen tälle kaipaukselle ja kulkemaan sitä kohti, mutta se ei ole kovin helppoa. Olen silti päättänyt olla antamatta periksi.

Niille joita kiinnostaa:
Palestrinan Kyrie olkaa hyvät!

Kyrie

Viattomien lasten päivä

Katutaidetta esittelevällä sivustolla on hauskoja kuvia. Ilahduttaa ajatella, että joku on keksinyt virkata puulle noin kivan sukan. Samalla ihmettelen miksi tuollainen mahdollisuus ei ole koskaan tullut itselleni mieleen, vaikka joka kesä istun tuntikausia kesämökin verannalla ja katselen rannassa kasvavia haapoja.

Ja kun joulukaan ei vielä ole ihan ohi, tässä linkki 1500 luvulta peräisin olevaan joululauluun. Christmas carolseja on oikeastaan laulettu ennen joulua ja tämä liittynee kolmanteen adventin sunnuntaihin, mutta minä en viitsi jättää laulua vinkkaamatta vain sen vuoksi, että oikea sunnuntai on ohi tältä vuodelta. Steeleye Span teki laulusta hitin aikoinaan.

Viattomien lasten päivä

Inhaa historiaa pyhäpäivän ratoksi

Saatiin vuoden lopuksi vielä kunnon tuuletus tänne Varsinais-Suomeen. Heräsin siihen, että sähkökaapin ovi paukkui ulkoseinää vasten. Naapureiden kuuset ja jouluvalot ovat lennelleet ympäri pihaa. Minulla on tunnelmaan sopivaa luettavaa. Luen Teemu Keskisarjan rikoshistorian alueeseen kuuluvaa populaaria teosta Kyynelten kallio.

Kirjassa on käyty käsiksi hankalaksi koettuun aiheeseen, eläimeen sekaantumisiin. Onkin minusta aina ollut huomionarvoista, että eläimen saa tappaa ja syödä, mutta seksiä sen kanssa ei saa harrastaa.

Koko tajuisen elämäni ajan taideteoksen ansiona on pidetty, jos se murtaa tabuja. Kun taideteos pääsee uutisiin, siitä hyvin usein todetaan että se murtaa jotain tabua. Tabujen murtaminen on asia, jota on pidetty myönteisenä asiana, ilmauksena edistyksen voimista.

Kiinnostaa pohtia, että miten pitkälle tabujen murtamisessa halutaan mennä. Ehkä eläinteen sekaantumisen tabukin joutaisi jo historian romukoppaan?

Tässä linkki Turun sanomien juttuun.

Pahoitteluni hiukan epäjoulumaisesta aiheesta, mutta kirja on kovin kiinnostava, joskin myös ällöttävä. Murrosikäisenä minulla oli viehtymystä finnien puristeluun ja tämän kirjan lukeminen ehkä liittyy johonkin samantyyppiseen psyykkiseen viritykseen. Hyviä joulunjatkoa ja raikkaampaa uutta vuotta. Toivotaan, ettei sähköjä katkeile enää enempää.


ps. Kiitos nimimerkki "Liisa" viestistäsi. Kaikki on hyvin:-)

Inhaa historiaa pyhäpäivän ratoksi

Sana ennen talvipäivän seisausta

On tärkeää tiedostaa, että meillä on elämämme jokaisena hetkenä tilaisuus valita ilo... Todellisuudessa, jota me pitkin elämäämme koemme, on aina surullisia ja iloisia puolia. Meillä on aina valinnan mahdollisuus, mahdollisuus valita onko tämä hetkemme katkeruuden vai ilon aiheena. Todellinen vapautemme on tässä valitsemisessa, ja tuo vapaus on pohjimmiltaan vapautta rakastaa.

(Henry J.M. Neuwen, Tässä ja nyt)

Sana ennen talvipäivän seisausta

Aika vaatia, aika armahtaa

Olen viime aikoina miettinyt vaatimista. Minusta on ihmisen ihmisarvon kunnioittamista vaatia häneltä asioita. Myös itseltään ihmisen kannattaa vaatia kaikenlaista.

Toisaalta jos aina vain vaatii ja vaatii, siinä voi kulua loppuun.

On hetkiä, jolloin pitää osata armahtaa itseään, ja pitää osata armahtaa muita. Ja hetkiä, jolloin pitää olla luja ja jatkaa vaatimista.

On viisautta tietää milloin on aika vaatia, ja milloin aika armahtaa.

Minä en esimerkiksi tiedä onko viisasta jatkaa tämän nykyisen käsikirjoituksen työstämistä, vai pitäisikö jo luovuttaa.

On myös niin, ettei ponnistelusta välttämättä saa palkintoa heti. Jos jatkan itseltäni vaatimista, siitä ei välttämättä seuraa, että näen työni positiiviset tulokset. Voin joutua myös kokemaan, että ponnistelu ei tuottanut toivottua tulosta, tai että se tuotti suorastaan jotain hyvin epätoivottua.

Ajallisten palkintojen vuoksi ei ehkä kannatakaan tehdä mitään. Edes blogia ei kannata kirjoittaa niiden vuoksi.

Aika vaatia, aika armahtaa

Surrur ja onnea!

Televisiossa näytettiin itkeviä Pohjois-Korealaisia. Kim Jong-ilin varjolla siellä  luultavasti surraan nyt kaikenlaisia muitakin asioita. On sosiaalisesti hyväksyttyä surra näyttävästi suurta johtajaa, eikä kukaan huomaa, jos siinä sivussa tulee yhtä näyttävästi surtua jotain oman elämän menetyksiä.

Kävin tänään palauttamassa eräät avaimet. Sain avaimet aikoinaan hyvin arkisessa tilanteessa, ja samoin avainten palauttaminen oli arkinen tilanne. Mutta minulle avaimista luopuminen merkitsi erään elämänvaiheen päättymistä.

Kävelin joulutakoristeita pursuavan kaupungin läpi ja tunsin olevani kontrastissa ympäristöni kanssa. On turha sanoa: luovutin tänään pois avaimet, olen surullinen. Se kuulostaisi naurettavalta. 

Mutta nyt iloisempiin asioihin. Äänestys on päättynyt. Lydeckenin voittaa Eksyneet näkevät unia. Toiseksi tulee Auringon lapsia ja kolmanneksi Kolmen ajan maa. Joku voi sanoa, että tämä oli vähän Putinin hengessä laadittu äänestys, vaali ei ehkä ollut aivan reilu.  Joka näin sanoo on varmaankin oikeassa. Suoritin kuitenkin puolueettoman ja reilun arvonnan, ja sen voitti Marja-Leena T. Onnea!

Nyt kun pääsin murheiden tunnustamisen alkuun, voin kertoa, että blogin ulkoasu surettaa. Miksi linkit ja sivupalkin tekstit ovat muuttuneet kamalan värisiksi? Yritin korjata asiaa mallinsuunnittelutyökalulla, joka bloggerista löytyy, mutta noihin ei tehoa mitään.


 

Surrur ja onnea!

rescued document

Perjantaina word ilmoitti, ettei pysty tekemään dokumenttiin muutoksia, sen muisti on täynnä. Jos tekstinkäsittelyohjelmankin muisti täyttyy, niin onko ihme, jos minusta itsestäni on tuntunut etten hallitse käsittelemääni aineistoa.

Kirjoitin tästä kässäristä ensimmäisen version 1997. Tauon jälkeen tartuin siihen uudestaan pari vuotta sitten. Mutta aina on tullut jokin muu asia, joka on mennyt edelle, enkä siis ole saanut tarinaa valmiiksi. Kun asia pitkittyy, se mutkistuu.

Minulla on tilanteeseen kaksi vaihtoehtoista tulkintaa. Olen alitajuisesti tiennyt, että käsikirjoitus on tuhoon tuomittu ja minun kannattaisi viimeistään nyt lopettaa ajan tuhlaaminen sen parissa. Tai sitten olen tarvinnut nämä mutkat kypsyäkseni, ja vasta nyt minulla on edellytykset saada tarina ehjänä ulos. Kumpi tulkinta on oikea?

Valkoinen pikkuinen macbookini odottaa keittiön pöydällä huomista aamua, jolloin taas avaan  kannen ja jatkan junnaamista. Huomenna onkin ihana päivä, ensimmäinen koko syksynä, kun minulla ei ole ohjelmassa mitään muuta, saan vain kirjoittaa.

rescued document

Arja tekee kirjaa!

Aiheena ovat naiset, joilla on ollut suhde varattuun mieheen tai naiseen.
Ihmettelen, ettei innokkaita haastateltavia ole löytynyt vielä riittävästi. Onko kansa niin moraalista, varattuihin ei enää haksahdeta? Vai ovatko syrjähypyt niin arkipäiväisiä. Nykyäänhän oikeastaan se on syrjähyppy, jos vuodesta toiseen pysyy samassa suhteessa eikä pälyile muita.
Jos sinulla, rakas lukijani on kuitenkin joskus ollut suhde varattuun, ripittäydy Arjalle. Tässä ohjeita:

Voit kirjoittaa esimerkiksi siitä, mitä suhde on antanut ja mitä se on ottanut. Minkä vuoksi suhteenne on olemassa? Oletko pelännyt raskaaksi tulemista, suhteen paljastumista tai jotain muuta suhteeseenne liittyvää? Millaisia ovat olleet suhteenne tähtihetket, aallonpohjat ja arki? Mitä muut ihmiset ovat teistä sanoneet tai sanoisivat, jos saisivat tietää? Mitä tunteita suhde sinussa herättää/herätti? Onko suhde saanut sinut ajattelemaan varatun kanssa seurustelevista naisista eri tavalla kuin aiemmin ajattelit?
Mainitse tekstisi alussa ikäsi, oma perhetilanteesi (esim. avioliitossa, kaksi lasta tai sinkku, ei lapsia) ja kauanko olette tapailleet toisianne. Tekstin pituus on päätettävissäsi. Kirjassa ei paljasteta tunnistamiseen johtavia tietoja.  Tekstin voi lähettää nimimerkillä, joten oman nimen kertominen ei ole tarpeellista.
Jos haluat kirjoittamisen sijaan vastata kysymyksiin suullisesti, voit ottaa siinäkin tapauksessa yhteyttä. Haastattelen osaa yhteyttä ottaneista. Haastattelupaikkakunta on Helsinki.      (Mahdollisesti myös Turku, jos niin sovitaan)
Kirjan aineistoksi tekstejä ja ilmoittautumisia haastateltaviksi voi lähettää 1.1.2012 saakka. Terveisin Arja Mäkinen, yhteiskuntatieteiden tohtori, kirjan kirjoittaja (arja.makinen(at)kolumbus.fi)

Arja tekee kirjaa!

Ehkä vielä eräänä päivänä teleporttaan itseni ulottuvuuteen, jossa olen juhlittu kirjailija

Tein pikaisen kirjailijavierailun Pietariin. Tapasin lapsia ja keskustelin heidän kanssaan Dobri sosedi/Hyvät naapurit antologiastamme. Luonnollisesti tämän piti tapahtua Skypen välityksellä, sillä teleporttaaminen ei minulta vielä onnistu.

Sitten oli palaveri Enostonessa . Päämäärä on, että Pietarin alueen lanu-kirjailijoiden tekstejä käännettäisiin suomeksi ja niistä julkaistaisiin antologia.

Istuin pöydän ääressä Anna Sidorovan, Reetta Niemelän, Terhi Hannulan ja mr. Enostonen rli Vesa Niinkankaan kanssa. Kuuntelin ja ajattelin: Istun kustantamossa ja neuvottelen kustantajan kanssa.

Minulle tuli mieleen elokuva Tervetuloa mr. Chance, jossa yksinkertainen puutarhuri joutuu senaattorin neuvonantajaksi. Mietin milloin ihmiset huomaavat, etten oikeasti kuulu joukkoon.

Sitten menimme syömään intialaiseen ravintolaan, jota minä suosittelin. Lupasin auttaa apurahahakemusten kanssa ja olen valmis kuin lukkari sotaan, jos käsky käy Venäjälle.

Hiukan masentaa, kun kirjailijat ympärillä kertovat miten heidän kirjojaan käännetään. En edes tiedä olenko kirjoittanut mitään, joka voisi kiinnostaa ulkomailla. Pönkittäisi itsetuntoani jos joku ulkomaanelävä haluaisi kääntää kirjani. Ei kyllä ole ollut itsetuntoa edes tarjota.

Hiukan piristi kun Celialta tuli rahaa. Sanasto toimii. Olen alkanut katsella mennyttä tuotantoani uusin silmin. On sittenkin kannattanut kirjoittaa romanttisia kirjoja hamassa menneisyydessä.

Tuo Lydecken äänestys on kyllä säälittävin ikinä julkaisemani äänestys. Ettekö voisi nyt edes muodon vuoksi rutistaa sinne muutaman äänen. Olen jo sanonut, ettei tarvitse äänestää minua, vaikka huolekkaasti olettekin kantaneet huolta minun mielenterveydestäni ja suoneet minulle kannatuksenne, mistä kiitos.

Ehkä vielä eräänä päivänä teleporttaan itseni ulottuvuuteen, jossa olen juhlittu kirjailija

Vastaa ja voita! Kuka meistä on Lydeckenin arvoinen?

Hankin joulunalusaikaan vähän jännitystä pistämällä pystyyn arvuuttelun. Kuka voittaa Lydecken-palkinnon?

Kysymyksessä on siis  Suomen Nuorisokirjailijoiden jakama tunnustus korkeatasoisesta lastenkirjasta.
Vastaa kyselyyn ja jos haluat osallistua arvontaan, hihkaise asiasta kommenttilootassa. Jos olet niin ystävällinen, että levität tietoa tästä jännästä veikkauksesta, saat kaksi arpaa. Ajattele miten reilua!

Äänestykseen osallistuneiden kesken arvotaan 1 kpl Eksyneet näkevät unia kirjaa, tai sen tilalla on mahdollista saada jokin muukin kirjoittamani kirja, esim. Reetta ja linnanvankeja on tuolla vielä pino, samoin Ristiaallokosta löytyy muuama kappale. Myös Pappia kyydissä pokkaria löytyy. Mutta sattuneista syistä täällä jaellaan vain minun kirjoittamiani kirjoja.

Pikkulinnut laulelivat, että Hesarissa oli viimeinkin arvio Eksyneistä. Jos kiinnostaa, sen voi käydä lukemassa täältä.

Olen jo kauan tiennyt, että tällainen arvostelu on tehty, mutta tärkeämmät kirjat on tietysti arvosteltu ensin, ja nyt Lydecken lopulta antoi sellaisen pienen sysäyksen, että Hesari irrotti kulttuurisivujensa arvokkaasta palstatilasta pikkiriikkisen syrjän myös minulle.

Olen muutenkin taistellut Lydeckenin ja oman kirjani puolesta ja kirjelmöinti Turun sanomien suuntaan vaikutti sen, että sielläkin yhdessä nurkassa oli pieni uutinen Topelius ja Lydecken ehdokkuuksista. Tiedän, että Satakunnan kansa, Länsisuomi ja Savon sanomatkin ovat uutisoineet asian.

Ps. Ainakin oli tarkoitus säätää kysely niin, että äänen saisi antaa useammallekin kirjalle. Ei ole pakko äänestää minun kirjaani, kyllä saa muitakin kirjoja äänestää. En liittänyt Topeliusehdokkaita kyselyyn, mutta niitä saa kyllä äänestää tässä kommenttilaatikossa. 

Vastaa ja voita! Kuka meistä on Lydeckenin arvoinen?

Jos Joosef olisi päivittänyt statuksensa

Otan nyt vastatakseni uskonnollisesta kasvatuksestanne. Joulun lähestyessä voi esimerkiksi katsoa videon siitä, millaista olisi ollut, jos Maria ja Joosef olisivat aikoinaan käyttäneet Facebookia.  Varoitan, että tähän linkkiin ei sisälly mitään kyynistä vitsiä, se on vain söpö joulutarina Jeesuksen syntymästä, jonka todennäköisesti ymmärtää vain jos on jonkin verran perehtynyt naamakirjaviestintään.

Jos Joosef olisi päivittänyt statuksensa

Jumalien keinu

Muistan pitkään ihmetelleeni, että mikä tekee isä Mitrosta niin suositun julkkiksen. Tämä oli siis sitä aikaa, jolloin hän ei vielä ollut mennyt mukaan politiikkaan ja häntä kutsuttiin isä Mitroksi. Ei ilmestynyt lehteä, eikä tehty viihteellistä keskusteluohjelmaa, jossa hän ei olisi ollut mukana. Etenkin, jos oli pääsiäinen lähellä.

Kerran vähän hätkähdin hänen pikkutuhmia puheitaan jossain televisio-ohjelmassa. Mutta silloin hän laukoi niitä oikeassa ympäristössä, sillä kaikki hänen ympärillään, niin miehet kuin naisetkin, nauroivat riemuissaan. Myös yleisö kannusti taputuksin. Minä vaihdoin kanavaa, mutta minähän olenkin huumorintajuton nipottaja, joka odottaa kirkonmiehiltä  ja -naisilta jotain muuta kuin sitä mitä on tarjolla kaikkialla muuallakin.

Mutta nyt hän on poliitikko. Se mikä sopii lauantai-illan viihdeohjelmassa, ei käykään komiteoissa. Mitro ei ehkä tajunnut tätä. Ehkä myös suosion valtavuus oli päässyt vähän hämärtämään arvostelukykyä. Kun on kovin suosittu ja tottunut esiintymään loppukevennyksenä maatalousnaisten illanistujaisissa ja laskuttamaan siitä summan jolla meikäläinen elelee muutaman kuukauden, alkaa ehkä ajatella että on ihan oikeasti aina ja kaikkialla kaikkien ihmisten rakastama.

Olen huomannut, että ihmiset jotka aiemmin pitivät isä Mitroa loistotapauksena, ovat nyt tuohtuneita siitä, että hän seksuaaliahdistelee naisia. Mistä ihmiset saavat tietonsa ahdistelusta? Median kautta. Sen saman median, joka aikaisemmin synnytti positiivisen isä Mitro-ilmiön.

Kumpi median välittämä viesti on lähempänä totuutta. Ja millä perusteella voimme tätä asiaa arvioida, kun emme ole voineet kulkea Mitron mukana kaikissa hänen elämänsä käänteissä, muuten kuin juuri toimittajien välittämien mielikuvien kautta.

Jumalien keinu

Uups, I did it again

Minusta on tullut epävakaa persoona. Poistin taas yhden blogikirjoituksen. Tuleeko tästä tapa. Pian minuun ei voi enää luottaa. Tänään on Kirjan talon pikkujoulu, olisi hienoa jos saisin itsestäni niin paljon irti, että pystyisin menemään sinne. Siten osoittaisin itselleni ja kaikille, että olen tavallinen kevytmielinen ihminen joka käy pikkujouluissa.

Yritän nyt vähitellen palata tekemään varsinaista työtäni, eli käsikirjoitusta, joka on ollut kesken vaikka miten kauan, ja jota oikeastaan inhoan syvästi, mutta josta en pääse eroon. Haluaisin päästä, mutta en pääse. Luultavasti siitä ei tule koskaan kirjaa. Kaiken sekoilun voi huoletta laittaa tökkivän kirjoitustyön piikkiin. Kun kirjoittaminen ei suju, kirjailija tulee hulluksi. Niin se vain on. Kiitos ja anteeksi.

Uups, I did it again

ilo

Pääsin kuin pääsinkin mukaan tämänvuotisiin kirja-arpajaisiin, koska joku keksi laittaa Eksyneet näkevät unia kirjani Lydecken ehdokkaaksi.

Tein periaatepäätöksen, että iloitsen ehdokkuudesta niin paljon kuin pystyn. Viikonloppuna voisin esimerkiksi syödä Arnoldsin vaahterasiirappidonitseja ja juoda shampanjaa.

Iloitsen tästä ehdokkuudesta siitä huolimatta, että jos tuttavapiirissäni ei tiedetty finlandiajuniorista, niin tästä palkinnosta tiedetään vielä vähemmän. Kun eilen kerroin ystävälle suuren salaisuuden, siis että olen ehdolla, hän sanoi: mikä se sellainen palkinto on, siihen sävyyn kuin nykyajan jumalattomaan menoon kyllästyneet sanovat, että kaikkea sitä kuuleekin.

Topelius- ja Lydecken kirjojen esittely Lastenkirjahyllyssä.

ilo

Sensuurimentaliteetti

Keskustelu nuortenkirjoista ja niiden ikärajoista on viime aikoina vellonut siellä täällä. Lueskelin 
 Grafomanian pitkäksi äitynyttä keskustelua. Verkkolehti Usva käsitteli sekin aihetta, samoin Lastenkirjahylly.

En edes kuvittele voivani referoida keskustelun kaikkia ulottuvuuksia, voitte käydä itse lukemassa. Kommentoin vain asiaa, joka tuntuu nousevan esiin.

Lapsi ei lue kirjaa, joka ei sovi hänen kehitystasolleen. On siksi turha kantaa huolta siitä jos nuortenkirjojen hyllystä löytyy kirja joka oikeastaan sopisi paremmin aikuiselle, se jää lukematta, eikä siten voi vahingoittaakaan.

Tuon ylläolevan kuvan tein viime kesänä. Se on toinen osa sarjakuvakertomusta, joka kokonaisena löytyy Kulkeeko henki blogistani. Yritin piirroksella kuvata sitä kuinka minuun vaikutti, kun sattumoisin poimin aikuisten hyllystä jotain kehitystasooni sopimatonta, ja luin.

Ei todellakaan ollut lainkaan vitsikästä ahdistua kirjan vuoksi. Minun kohdallani ahdistavat asiat eivät kylläkään liittyneet seksiin, vaan väkivaltaan, mutta yhtä kaikki, olin lukenut jotain kehitystasolleni sopimatonta, enkä voinut puhua asiasta kenellekään. Sellaistakin siis tapahtuu. En sano, mitä johtopäätöksiä kirjoittajien tästä pitäisi vetää, mutta mielestäni vastuullinen aikuinen ihminen ottaa tällaisetkin sivuvaikutukset huomioon puntaroidessaan omaa kirjoittamistaan ja sitä kenelle hän kirjoittaa.

Sensuurimentaliteetti

Laiska töitään lukee ja kertoo

Ei se mitään, vaikka en olekaan saanut tänä vuonna valmiiksi kuin Majavakevään. Posti toi tänään yllätyksen. Regina julkaisee kokoelman parhaista rakkausnovelleista, siis novelleista, jotka lukijat ovat äänestäneet parhaiksi.  Rahaa sataa Reginasta.

Hiukan ehkä surrealistinen olo tuli, kun takakannesta luin otetta omasta novellistani.  Sen olisi aivan hyvin voinut kirjoittaa joku muu ja tavallaan onkin. En aina tunnista entistä itseäni. Vuoden 2004 jälkeen en  ole tuottanut novelleja Kolmiokirjan tarpeisiin. Ehdin kuitenkin tehtailla novelleja noin viisitoista vuotta. Pahimpina aikoina kirjoitin lehtiin novelleja 2000-3000 liuskan vuositahdilla. Voisi ajatella, että siinä kehittyi jonkinlainen kirjoittamisen rutiini.

Viimeistä novellia kirjoittaessani muistan ajatelleeni, että jos joudun vielä jatkamaan tällä tiellä, kuolen. Sinänsä pidin tuota tehtävää hyvin tärkeänä. Koin itseni jonkinlaiseksi sijaisunelmoijaksi. Kun ihmiset eivät itse osaa kuvitella mitä rakkaus on, minä kuvittelen heidän puolestaan. Kummallista on, että uskoin onnellisiin loppuihin, ja uskon edelleen.

En tiedä alkaisiko novelli tuntua tutulta, jos lukisin sen kokonaan, mutta sitä en aio tehdä. Pitääkin nyt miettiä, että kuinka käytän budjetoimattoman yllätysrahani. Ostanko itselleni jotain kivaa, vai keräänkö aarteita taivaaseen ja lahjoitan rahat jonnekin missä niitä eniten tarvitaan. Ahnetta minää pitäisi sitä ennen saada läiskäistyä poskelle.

Olen minä jotain muutakin saanut aikaiseksi, yhtäkkiä muistin. Olen mukana Puutarhamaailma kirjassa, joka ilmestyy ensi keväänä.

Laiska töitään lukee ja kertoo

Täyttä draamaa loppuun saakka

Huomenna Turku2011 kulttuuripääkaupunkivuoteni huipentuu, kun yhdessä Salme Kotivuoren kanssa kirjoittamani näytelmä Vielä hirmuisempi vankila esitetään viimeisen kerran. Uskomaton tapahtui, superjunailija Salme sai kuin saikin näytelmämme esitettäväksi sinne, mihin se kuuluu, eli Turun linnaan. Siellähän vangittu ex-kuningas Eerik eli harhojensa keskellä Kaarina Maununtytär ja henkilääkäri Benedictus turvanaan.

Eerikin elämästä ilmestyi tänä vuonna Turun lavoille myös ooppera, joka spektaakkelina uutisoitiin näyttävästi moneen kertaan, mutta se ei syönyt meidän näytelmäämme, koska se ei keskittynyt samaan asiaan kuin me, eli Eerikin aikaan Turussa. Meidän näytelmämme ankkuroituu Turun historiaan ja kaikki mitä siinä tapahtuu on totta. Se ei silti ole mikään historiallinen kuvaelma, vaan täyttä draamaa.

Huomenna on juhlapäivä, sillä kuudesluokkalaiset on kutsuttu itsenäisyyspäiväjuhlaan, joka Turun linnassa vuosittain järjestetään, ja meidän näytelmämme on juhlassa esitettävä ohjelmanumero. Harjoitukset käynnistyivät maanantaina.

Minä kokoan produktiosta vielä pienen kirjasen, jonka mukana olleet saavat muistoksi tästä kokemuksesta. Nyt on paikalla oikea valokuvaaja. Esitys myös videoidaan. Yllä oleva kuva on viime toukokuulta.

Täyttä draamaa loppuun saakka