No sitten vaan piti palata takaisin omia jälkiä ja löytyihän se esitekuori vielä edellisestä paikasta. Nappasin mukaani ja vein kirjastoon. Esitteet pääsivät hyllyyn. Mutta siis hei, en minä varsinaisesti olisi tätä kokemusta kaivannut.
lauantai 30. huhtikuuta 2011
Varsinainen tiedottaja
Kun lähdin kaupungille hoitamaan asioita, otin mukaan nipun esitteitä viedäkseni niitä strategisiin paikkoihin, mm. kirjastoon. Kirjastossa päätin toimia oikeaoppisesti, menin siis esittämään asiani virkailijalle. Skarppasin itseni teräväksi, tomeraksi. Mihinköhän täällä saa laittaa kulttuuripääkaupunkiesitteitä? kysyin. Virkailija sanoi, että voisin antaa ne hänelle. Aloin kaivella reppuani, ja kuinkas sitten kävikään, ei niitä esitteitä ollutkaan missään. Tunsin itseni ihmiseksi, joka on kaupan kassalla ison ruokalastin kanssa, eikä löydäkään kukkaroa. Tai istuu bussissa, eikä löydä matkalippua, vaikka juuri äsken se oli tässä. Kirjastovirkailija ei tullut yhtään vastaan, kun yritin lyödä asian leikiksi. Hän katseli minua totisena kuin ajatellen: ja tuollaisten ihmisten käsissä on sitten rakkaan kotikaupunkimme kulttuuri.
No sitten vaan piti palata takaisin omia jälkiä ja löytyihän se esitekuori vielä edellisestä paikasta. Nappasin mukaani ja vein kirjastoon. Esitteet pääsivät hyllyyn. Mutta siis hei, en minä varsinaisesti olisi tätä kokemusta kaivannut.
No sitten vaan piti palata takaisin omia jälkiä ja löytyihän se esitekuori vielä edellisestä paikasta. Nappasin mukaani ja vein kirjastoon. Esitteet pääsivät hyllyyn. Mutta siis hei, en minä varsinaisesti olisi tätä kokemusta kaivannut.
kummallisia asioita
Kaveri ehdotti, että viisikymppisistä bändäreistä kannattaisi ehkä kirjoittaa. Naisista, jotka jättävät perheensä ja lähtevät kiertämään Suomea bändin perässä. He ovat jokaisella keikalla ja kärkkyvät soittajapojilta huomiota ja halauksia ja sulka hattuun on, jos pääsevät samaan sänkyyn.
Varmaan olen kuullut tällaisista naisista aikaisemminkin, mutta ohittanut asian niin kuin ohitetaan sellainen juttu, joka on täysin oman kokemusmaailman ulkopuolella. Minussa ei ollut bändäriainesta edes murrosikäisenä. Saatoin pistää Cliff Richardin julisteen seinälle ja siinä kaikki. En ole koskaan hihkunut hurmiossa yhdessäkään konsertissa puhumattakaan, että alkaisin ihailla jotain tyyppiä ja elää hänen satunnaisista huomionosoituksistaan. Minusta olisi nöyryytyksen huippu ottaa vastaan halaus esiintyvältä taiteilijalta joka on kymmeniä kertoja nähnyt minut keikallaan eturivissä.
Mitä nämä bändärinaiset ovat? Mikä saa heidät palvomaan jotain muusikkoa? Mitä muuta he tekevät kuin kiertävät bändin perässä? Ovatko nämä samat naiset kuitenkin tunnollisia sosiaalityöntekijöitä, kirjastovirkailijoita ja opettajia, ja kenties vielä korvaamattomia mummoja lapsenlapsille, vai onko heidän koko elämänsä bändäriyttä? Haluaisin ymmärtää.
Toinen käsitysmaailmani ulkopuolinen asia on kuninkaallinen häähömpötys. Ketä voi kiinnostaa joku Kate ja William ja heidän pramea hääjuhlansa? Ihmisten kannattaisi kiinnittää enemmän huomiota omiin läheisiinsä ja siihen kuinka heidän kanssaan eletään sovussa vuodessa toiseen ja lopettaa höperehtiminen television ääressä.
Varmaan olen kuullut tällaisista naisista aikaisemminkin, mutta ohittanut asian niin kuin ohitetaan sellainen juttu, joka on täysin oman kokemusmaailman ulkopuolella. Minussa ei ollut bändäriainesta edes murrosikäisenä. Saatoin pistää Cliff Richardin julisteen seinälle ja siinä kaikki. En ole koskaan hihkunut hurmiossa yhdessäkään konsertissa puhumattakaan, että alkaisin ihailla jotain tyyppiä ja elää hänen satunnaisista huomionosoituksistaan. Minusta olisi nöyryytyksen huippu ottaa vastaan halaus esiintyvältä taiteilijalta joka on kymmeniä kertoja nähnyt minut keikallaan eturivissä.
Mitä nämä bändärinaiset ovat? Mikä saa heidät palvomaan jotain muusikkoa? Mitä muuta he tekevät kuin kiertävät bändin perässä? Ovatko nämä samat naiset kuitenkin tunnollisia sosiaalityöntekijöitä, kirjastovirkailijoita ja opettajia, ja kenties vielä korvaamattomia mummoja lapsenlapsille, vai onko heidän koko elämänsä bändäriyttä? Haluaisin ymmärtää.
Toinen käsitysmaailmani ulkopuolinen asia on kuninkaallinen häähömpötys. Ketä voi kiinnostaa joku Kate ja William ja heidän pramea hääjuhlansa? Ihmisten kannattaisi kiinnittää enemmän huomiota omiin läheisiinsä ja siihen kuinka heidän kanssaan eletään sovussa vuodessa toiseen ja lopettaa höperehtiminen television ääressä.
torstai 28. huhtikuuta 2011
Ahdistuksen keskellä
Eksyneet näkevät unia vedokset tulivat eilen. Luin niitä tänään bussissa kun reissasin Kaarinaan ja takaisin. Mitä pitää päätellä siitä jos ihminen liikuttuu kyyneliin lukiessaan omaa tekstiään? Onko vähän säälittävää ehkä? En löydä mitään virheitäkään. Joitakin ylimääräisiä välilyöntejä siellä täällä, siinä melkein kaikki. Tuleekohan tästä täydellinen kirja.
Nuortenkirja kirvoitti nämä uskontotieteelliset pohdinnat
Luin kirjan Näytääkö pääni tässä isolta. Se on Randa Abdel-Fattahin nuortenkirja tavallisesta australiaistyttö Amalista, joka lukee Cosmoa, haaveilee ihanasta pojasta samassa luokassa. Hän on myös muslimi ja päättää alkaa käyttää huivia, ja siitäkös soppa syntyy.
Kirja on kirjoitettu reippaaseen nuortenkirjatyyliin ja sivuaa osuvasti tämän meidän länsimaisen yksilönvapautemme yllättävän ahtaita rajoja. Sinulle on kaikenlainen itsesi toteuttaminen ja ilmaiseminen sallittua, kunhan se ei liity uskontoon.
On suorastaan rikos ihmisyyttä vastaan jos nuori nainen päättääkin, ettei harrasta esiaviollista seksiä, ja rukoilee viisi kertaa päivässä. Sellainen ei voi olla normaalia. Joku varmaan pakottaa hänet sellaiseen elämään. Soppaa hämmentää hyvin vielä sekin, ettei hyvä-paha akseli mene selkeästi erilaisten kuppikuntien mukaan. Amalin vanhemmat ovat fiksuja, mutta muslimien joukosta löytyvät myös ne pahimmat kusipäät. Ja naapurin ärsyttävä kristitty kreikkalainen on lopulta ihan sympaattinen tyyppi.
Olen miettinyt onko islamin ilmestyminen meidän maallistuneeseen yhteiskuntaamme ollut vaikuttamassa uskonnottomien, ateistien, vapaa-ajattelijoiden ym esiinnousuun. Heillähän ei tavallaan ollut syytä lattean luterilaisuuden keskellä kauheasti rymistellä. Ihmiset kuuluivat kirkkoon, mutta juuri kukaan ei ottanut kirkon uskoa tosissaan, siksi sitä oli turha kauheasti vastustaakaan. Ajateltiin että uskonto on passee. Nyt muslimien myötä on herätty huomaamaan, ettei uskonto olekaan passee. On herätty oikein kampanjoimaan ihmisten uskonnollisuutta vastaan. Luterilainen valtakirkko on tietenkin tulilinjalla kokonsa puolesta.
Nyt kun uskontorintamalla rytisee, voi olla että nousee yhä uusia ääriliikkeitä. Ei pelkästään islamin joukosta, vaan myös kristillisistä piireistä. Ja tietenkin myös näiden kummankin uskonnon ulkopuolelta.
Elämme jännittäviä aikoja.
Kirja on kirjoitettu reippaaseen nuortenkirjatyyliin ja sivuaa osuvasti tämän meidän länsimaisen yksilönvapautemme yllättävän ahtaita rajoja. Sinulle on kaikenlainen itsesi toteuttaminen ja ilmaiseminen sallittua, kunhan se ei liity uskontoon.
On suorastaan rikos ihmisyyttä vastaan jos nuori nainen päättääkin, ettei harrasta esiaviollista seksiä, ja rukoilee viisi kertaa päivässä. Sellainen ei voi olla normaalia. Joku varmaan pakottaa hänet sellaiseen elämään. Soppaa hämmentää hyvin vielä sekin, ettei hyvä-paha akseli mene selkeästi erilaisten kuppikuntien mukaan. Amalin vanhemmat ovat fiksuja, mutta muslimien joukosta löytyvät myös ne pahimmat kusipäät. Ja naapurin ärsyttävä kristitty kreikkalainen on lopulta ihan sympaattinen tyyppi.
Olen miettinyt onko islamin ilmestyminen meidän maallistuneeseen yhteiskuntaamme ollut vaikuttamassa uskonnottomien, ateistien, vapaa-ajattelijoiden ym esiinnousuun. Heillähän ei tavallaan ollut syytä lattean luterilaisuuden keskellä kauheasti rymistellä. Ihmiset kuuluivat kirkkoon, mutta juuri kukaan ei ottanut kirkon uskoa tosissaan, siksi sitä oli turha kauheasti vastustaakaan. Ajateltiin että uskonto on passee. Nyt muslimien myötä on herätty huomaamaan, ettei uskonto olekaan passee. On herätty oikein kampanjoimaan ihmisten uskonnollisuutta vastaan. Luterilainen valtakirkko on tietenkin tulilinjalla kokonsa puolesta.
Nyt kun uskontorintamalla rytisee, voi olla että nousee yhä uusia ääriliikkeitä. Ei pelkästään islamin joukosta, vaan myös kristillisistä piireistä. Ja tietenkin myös näiden kummankin uskonnon ulkopuolelta.
Elämme jännittäviä aikoja.
keskiviikko 27. huhtikuuta 2011
#%&/!!**!! pysykää kaukana minusta tänään
Muistaakseni olen joskus murrosiässä lyönyt äidille luurin korvaan, kun en ole jaksanut kuunnella hänen jäkätystään. Sen jälkeen olen suoriutunut puhelinkeskusteluista sivistyneeseen sävyyn.
Nyt olen jälleen elämässäni tullut vaiheeseen, jolloin lyön ihmisille luurin korvaan. Tai siis nykyäänhän ei enää lyödä luuria korvaan, vaan survaistaan vihaisesti sitä punaista luurinkuvaa.
Viimeksi survaisin luuria, kun yhteistyökumppani sanoi "semmoista se on" kun kerroin, etten ole kuukauteen pystynyt tekemään omia varsinaisia töitäni näiden #%&/=?€!!! tiedotushommieni vuoksi. Sen ei hemmetti sentään pitäisi olla semmoista. Kukaan muu ei joudu tämän projektin vuoksi mitätöntä korvausta vastaan pilaamaan elämäänsä.
Nyt olen jälleen elämässäni tullut vaiheeseen, jolloin lyön ihmisille luurin korvaan. Tai siis nykyäänhän ei enää lyödä luuria korvaan, vaan survaistaan vihaisesti sitä punaista luurinkuvaa.
Viimeksi survaisin luuria, kun yhteistyökumppani sanoi "semmoista se on" kun kerroin, etten ole kuukauteen pystynyt tekemään omia varsinaisia töitäni näiden #%&/=?€!!! tiedotushommieni vuoksi. Sen ei hemmetti sentään pitäisi olla semmoista. Kukaan muu ei joudu tämän projektin vuoksi mitätöntä korvausta vastaan pilaamaan elämäänsä.
lauantai 23. huhtikuuta 2011
Aurinkoinen aamu mökillä
Odotan jäiden lähtöä. Jäät näyttävät mustuvan ennen kuin lopulta vajoavat veden syliin. Vastarannalla näyttäisi jo olevan avovettä, jota pitkin linnut seilaavat kiihtyvällä vauhdilla.
Olen lupautunut kirjoittamaan yhden jutun Puutarha-aiheeseen kirjaan joka ilmestyy ensi vuonna. Siksi täytyykin nyt ruveta laskemaan töitään, että on jotain mistä kirjoittaa.
Kevättyöt on aloitettu puu-tarhan hoidolla. Salamanlyömä vanha koivu kaadettiin talon vierestä ja nuoren metsälehmuksen ympäriltä kaadettiin koivuja ja haapoja, jotta sillä olisi enemmän tilaa.
En aio haravoida tammenlehtiä, jätän ne matojen ruuaksi, vaikka ne ovat vähän kovia ja madoilta vie jonkin aikaa pehmittää ne lannoitteeksi ruohikolle.
Vanhojen marjapensaiden juurella on heinäkatetta paksu patja. Nyt yhtäkkiä tuli mieleen, että onko se sittenkään hyvä asia. Heinäkate varmaan hidastaa maan lämpenemistä.
En tajua miksi ylipäätään suostuin puutarhakirjaan, koska nykyäänhän ihmiset ovat ihan hulluja puutarhojensa kanssa. Puutarhanhoito on kilpavarustelua, ainakin aikakauslehdistä päätellen, ja päätellen joistakin puutarhakirjoista joita olen selannut.
Minä pystyn ainoastaan jonkinlaiseen heiveröiseen ylläpitohoitoon. Yritän huolehtia siitä, etteivät omenapuut, marjapensaat ja raparperi kuole. Ehkä tänä kesänä pitää laittaa kompostin päälle kurpitsa kasvamaan. Motivaatiota voisi lisätä se, että opin viime syksynä valmistamaan kurpitsasta ihanaa uunikurpitsaa.
Olen lupautunut kirjoittamaan yhden jutun Puutarha-aiheeseen kirjaan joka ilmestyy ensi vuonna. Siksi täytyykin nyt ruveta laskemaan töitään, että on jotain mistä kirjoittaa.
Kevättyöt on aloitettu puu-tarhan hoidolla. Salamanlyömä vanha koivu kaadettiin talon vierestä ja nuoren metsälehmuksen ympäriltä kaadettiin koivuja ja haapoja, jotta sillä olisi enemmän tilaa.
En aio haravoida tammenlehtiä, jätän ne matojen ruuaksi, vaikka ne ovat vähän kovia ja madoilta vie jonkin aikaa pehmittää ne lannoitteeksi ruohikolle.
Vanhojen marjapensaiden juurella on heinäkatetta paksu patja. Nyt yhtäkkiä tuli mieleen, että onko se sittenkään hyvä asia. Heinäkate varmaan hidastaa maan lämpenemistä.
En tajua miksi ylipäätään suostuin puutarhakirjaan, koska nykyäänhän ihmiset ovat ihan hulluja puutarhojensa kanssa. Puutarhanhoito on kilpavarustelua, ainakin aikakauslehdistä päätellen, ja päätellen joistakin puutarhakirjoista joita olen selannut.
Minä pystyn ainoastaan jonkinlaiseen heiveröiseen ylläpitohoitoon. Yritän huolehtia siitä, etteivät omenapuut, marjapensaat ja raparperi kuole. Ehkä tänä kesänä pitää laittaa kompostin päälle kurpitsa kasvamaan. Motivaatiota voisi lisätä se, että opin viime syksynä valmistamaan kurpitsasta ihanaa uunikurpitsaa.
torstai 21. huhtikuuta 2011
Projektijuhta yrittää irrottautua
Samaan aikaan, kun olen potenut elämäni sitkeintä flunssaa yskineen ja silmätulehduksineen olen ollut työllistetympi kuin koskaan. Allekirjoittaessani työsopiusta en osannut täsmällisesti ilmoittaa, että mitä teen, mitä jätän tekemättä, koska minulla ei ollut selkeää käsitystä siitä mitä vuosi toisi tullessaan. Kukaan muukaan ei tiennyt.
Minulla oli se käsitys, että teen muutaman esitteen ja kirjoitan muutaman tiedotteen ja ylläpidän hankkeen nettisivuja sekä Facebook-sivuja. Joskus tuossa helmi-maaliskuun vaihteessa yhtäkkiä tajusin, mitä tarkoittaa että tehtäväni on hankkeen tiedottaminen ja markkinointi. Toukokuussa on kaksiviikkoiset festarit. Erittäin ikävää, jos siellä ei ole yleisöä.
Nyt kulttuuripääkaupunkivuonna ihmiset ovat täynnä kulttuuria. Kun alan puhua hankkeesta, he sanovat, ei ei ei jaksa, on kaikkea liikaa liikaa liikaa, ei voi revetä joka paikkaan. Varsinkin opettajat, jotka voisivat tuoda festareille oppilaansa, alkavat melkein itkeä, kun heitä pyytää tiedottamaan mahdollisuudesta.
Kirjapanon heppu toi eilen neljätuhatta kappaletta postikortteja ja esitteitä. Olen nyt mökillä, hakkaan halkoja ja pohdin kuinka levitän neljä tuhatta esitettä. En osannut sitäkään nähdä ennalta, että ellen organisoi esitteiden levitystä, ne unohtuvat jonkun hanke-ihmisen tuolin alle, kuten puolitoista vuotta sitten tekemilleni esitteille kävi.
Ohjausryhmässä keksitään kaikkea jännää, kuten värikkäät lakanat ikkunoihin. jokaiselle osahankkeelle omansa. Ja kutsukortti avajaisiin. Kukaan ei ole sanonut, että minun pitää ne tehdä. Mutta jos minä en niitä tee, kuka muu ne tekee. Joten olen silmät vuotaen viettänyt ympyriäisiä vuorokausia tietokoneen ääressä. Olen niin kasvanut kiinni tähän aparaattiin, etten mökilläkään osaa olla tästä erosta. Voi elämän kevät.
Minulla oli se käsitys, että teen muutaman esitteen ja kirjoitan muutaman tiedotteen ja ylläpidän hankkeen nettisivuja sekä Facebook-sivuja. Joskus tuossa helmi-maaliskuun vaihteessa yhtäkkiä tajusin, mitä tarkoittaa että tehtäväni on hankkeen tiedottaminen ja markkinointi. Toukokuussa on kaksiviikkoiset festarit. Erittäin ikävää, jos siellä ei ole yleisöä.
Nyt kulttuuripääkaupunkivuonna ihmiset ovat täynnä kulttuuria. Kun alan puhua hankkeesta, he sanovat, ei ei ei jaksa, on kaikkea liikaa liikaa liikaa, ei voi revetä joka paikkaan. Varsinkin opettajat, jotka voisivat tuoda festareille oppilaansa, alkavat melkein itkeä, kun heitä pyytää tiedottamaan mahdollisuudesta.
Kirjapanon heppu toi eilen neljätuhatta kappaletta postikortteja ja esitteitä. Olen nyt mökillä, hakkaan halkoja ja pohdin kuinka levitän neljä tuhatta esitettä. En osannut sitäkään nähdä ennalta, että ellen organisoi esitteiden levitystä, ne unohtuvat jonkun hanke-ihmisen tuolin alle, kuten puolitoista vuotta sitten tekemilleni esitteille kävi.
Ohjausryhmässä keksitään kaikkea jännää, kuten värikkäät lakanat ikkunoihin. jokaiselle osahankkeelle omansa. Ja kutsukortti avajaisiin. Kukaan ei ole sanonut, että minun pitää ne tehdä. Mutta jos minä en niitä tee, kuka muu ne tekee. Joten olen silmät vuotaen viettänyt ympyriäisiä vuorokausia tietokoneen ääressä. Olen niin kasvanut kiinni tähän aparaattiin, etten mökilläkään osaa olla tästä erosta. Voi elämän kevät.
tiistai 19. huhtikuuta 2011
Eteenpäin Soinin ja varsinkin Coelhon viitoittamaa tietä
Olen aina joskus miettinyt Coelhon jättimenestystä. Kirjoittajaryhmiä kiertäessä löytää paljon Coelhosta riehaantuneita. Voisi tietenkin viitata kintaalle moiselle laskelmoinnille, mutta en oikeastaan usko, että kysymys on (pelkästään) siitä. Coelho on varmaankin ollut aito etsijä, joka on löytänyt sisäisille matkoilleen oivan kirjallisen muodon.
Tajusin äsken, että minähän yritän vähän samaa seuraavassa nuortenkirjassani Eksyneet näkevät unia. Siinä kuvaan metaforisessa muodossa omaa sisäistä matkaani. En odota Coelhon kaltaista megamenestystä kylläkään, koska siinä ei ole mitään opetuksia, niin kuin Coelholla on. Se on vain seikkailu, ei sen kummempaa. Kukaan henkilöistä ei latele erityisiä elämänviisauksia.
Vaikka uskonnonvastaisuus ja erityisesti kirkonvastaisuus on voimakas kulttuurinen trendi tällä hetkellä, sen rinnalla yhtä vahvana elää ihmisten kaipaus henkisyyttä ja hengellisyyttä kohtaan. Olen viime aikoina herännyt ihmettelemään sitä, miten ihmiset ihan oikeasti käyvät ennustajilla ja teettävät itselleen horoskooppeja ja katselevat Tarot-kortteja. Kaikki on tietenkin jollakin tapaa leikillistä, mutta leikkikin voi ilmaista jotain siitä mitä ihmiset sisimmässään aavistelevat.
Ehkä minun olisi pitänyt kirkkotrilogiankin kanssa tehdä Coelhot, ympätä siihen joku hengellinen ohjaaja lausumaan suuria elämänviisauksia. Kyllähän sellaisia on. Siis ihan oikeasti, ilman minkäänlaista ironiaa. Mutta se olisi sitten oikeastaan vaatinut ihan erilaisen kirjasarjan.
Tajusin äsken, että minähän yritän vähän samaa seuraavassa nuortenkirjassani Eksyneet näkevät unia. Siinä kuvaan metaforisessa muodossa omaa sisäistä matkaani. En odota Coelhon kaltaista megamenestystä kylläkään, koska siinä ei ole mitään opetuksia, niin kuin Coelholla on. Se on vain seikkailu, ei sen kummempaa. Kukaan henkilöistä ei latele erityisiä elämänviisauksia.
Vaikka uskonnonvastaisuus ja erityisesti kirkonvastaisuus on voimakas kulttuurinen trendi tällä hetkellä, sen rinnalla yhtä vahvana elää ihmisten kaipaus henkisyyttä ja hengellisyyttä kohtaan. Olen viime aikoina herännyt ihmettelemään sitä, miten ihmiset ihan oikeasti käyvät ennustajilla ja teettävät itselleen horoskooppeja ja katselevat Tarot-kortteja. Kaikki on tietenkin jollakin tapaa leikillistä, mutta leikkikin voi ilmaista jotain siitä mitä ihmiset sisimmässään aavistelevat.
Ehkä minun olisi pitänyt kirkkotrilogiankin kanssa tehdä Coelhot, ympätä siihen joku hengellinen ohjaaja lausumaan suuria elämänviisauksia. Kyllähän sellaisia on. Siis ihan oikeasti, ilman minkäänlaista ironiaa. Mutta se olisi sitten oikeastaan vaatinut ihan erilaisen kirjasarjan.
maanantai 18. huhtikuuta 2011
Olenko eräänä päivänä kirjallisuuden Soini
Soinin vaalimenestyksen kautta sain uuden näkökulman myös omaan uraani kirjailijana. Soinihan on ollut aina Soini, ja vetänyt johdonmukaisesti samaa linjaa koko poliittisen uransa ajan. Hän on alusta asti ollut älykäs, nokkela, kyvykäs kansan syvien rivien tuntojen tiivistäjä ja kiteyttäjä. Mutta puoluekannatus on ollut minimaalista. Kun yhteiskunta ympärillä on hallituksen pitkäjänteisen kurjistamispolitiikan ym. asioiden vuoksi muuttunut, yhä useammat ovat alkaneetkin nähdä Soinin todellisena vaihtoehtona, ja mitä näemmekään, Soinin suosio pompsahti pilviin.
Ja tästä siis vedin rinnastuksen kirjallisuusmaailmaan. Kirjan suosioonkaan ei vaikuta pelkästään kirja, vaan konteksti johon kirja ilmestyy. Maailma kirjan ympärillä. Kirjan hyvyyttä tai huonoutta ei määritä pelkkä tarina, miten se on kirjoitettu, millainen paketti luotu, vaan maailma kirjan ympärillä, maailma joka joko löytää kirjasta itsensä, tai ei löydä.
Minulla on joitakin lukijoita, niin kuin Soinillakin on aina ollut kannattajia, mutta ympärillä oleva yleinen ilmapiiri ei ole vielä osunut oikein yksiin minun kirjojeni ilmapiirin kanssa. Nähtäksi jää, saanko joskus kokea samanlaisen ylösnousemuksen kuin Soini, vai pitääkö tyytyä hengissä selviytymiseen.
Ja tästä siis vedin rinnastuksen kirjallisuusmaailmaan. Kirjan suosioonkaan ei vaikuta pelkästään kirja, vaan konteksti johon kirja ilmestyy. Maailma kirjan ympärillä. Kirjan hyvyyttä tai huonoutta ei määritä pelkkä tarina, miten se on kirjoitettu, millainen paketti luotu, vaan maailma kirjan ympärillä, maailma joka joko löytää kirjasta itsensä, tai ei löydä.
Minulla on joitakin lukijoita, niin kuin Soinillakin on aina ollut kannattajia, mutta ympärillä oleva yleinen ilmapiiri ei ole vielä osunut oikein yksiin minun kirjojeni ilmapiirin kanssa. Nähtäksi jää, saanko joskus kokea samanlaisen ylösnousemuksen kuin Soini, vai pitääkö tyytyä hengissä selviytymiseen.
torstai 14. huhtikuuta 2011
En äänestänyt pehmeää lakritsaa
Odottelin tänään torilla bussia. Siihen tuli mustaihoinen mies, eduskuntavaaliehdokas joka tarjosi minulle kampanjamateriaaliaan. Kerroin, että olen jo äänestänyt. Ota kuitenkin karkki, kun sinulla on niin hyvä naama, mies sanoi hymyillen. Otin karkin, käärepaperissa luki pehmeä lakritsi.
Mietin, että mitä mahtaa tarkoittaa, jos ihmisellä on hyvä naama. Kaipa se on hyvä asia. Sivumennen sanoen minulla oli tarkoitus äänestää maahanmuuttajaa, ja vieläpä muslimia, kuuden lapsen yksinhuoltajaäitiä, mutta en saanut oikein selvyyttä siitä mikä kanta hänellä on arvonlisäveron korotukseen. Minulla on tietysti mielessä kirjavero, jonka en tahdo nousevan. Lähetin hänelle sähköpostissa kysymyksen, mutta siihen ei ole tähän päivään mennessä tullut vastausta. Hän siis menetti ääneni, harmi sinänsä. Äänestin puoluetta, joka nihkeimmin suhtautuu arvonlisäveron korotukseen.
Mietin, että mitä mahtaa tarkoittaa, jos ihmisellä on hyvä naama. Kaipa se on hyvä asia. Sivumennen sanoen minulla oli tarkoitus äänestää maahanmuuttajaa, ja vieläpä muslimia, kuuden lapsen yksinhuoltajaäitiä, mutta en saanut oikein selvyyttä siitä mikä kanta hänellä on arvonlisäveron korotukseen. Minulla on tietysti mielessä kirjavero, jonka en tahdo nousevan. Lähetin hänelle sähköpostissa kysymyksen, mutta siihen ei ole tähän päivään mennessä tullut vastausta. Hän siis menetti ääneni, harmi sinänsä. Äänestin puoluetta, joka nihkeimmin suhtautuu arvonlisäveron korotukseen.
On tää niin noloa
Kävi niin, että lähetin sähköpostilla väärät liitteet ehkä noin sadalle ihmiselle.
Huomasin virheen heti, ja lähetin uudet perään.
Koska maailmankaikkeus nyt näköjään tahtoi minun tekevän virheen tällaisessa asiassa, miksi se ei antanut minun tehdä sitä normaalia virhettä, jossa ollaan lähettävinään liitteitä ympäri maailmaa, mutta unohdetaan liittää viestiin ne liitteet. Silloin nimittäin sotkua syntyisi huomattavasti vähemmän.
Nyt muistin liittää, mutta liitin väärät.
Sitten lähetin uudet viestit, jossa liitin oikeat, mutta nyt ihmiset eivät ole varmoja, onko heillä oikeat vai väärät liitteet.
Mietin milloin oikeastaan keksin, että kerään ihmisten sähköpostiosoitteita ja tiedotan heille sitä kautta. Jos olisin jättänyt keksimättä sen, minulla ei olisi tätäkään murhetta.
Mietin mistähän tulevat kaikki ne vihaiset äänet jotka kaikuvat pääni sisällä ja soimaavat minua tyhmyydestä, laiskuudesta, huolimattomuudesta. Joukossa on myös pilkallisia ääniä, jotka nimittelevät minua idiootiksi. Koen tehneeni varsinaisen kardinaalimunauksen. (Pitikin oikein erikseen tarkistaa, että mistä tuo ilmaus tulee.)
Käydessäni tänään postilaatikolla, mietin matkalla, että suhtaudun väärän liitteen lähettämiseen samalla vakavuudella kuin jos olisin vahingossa tullut painaneeksi siitä kuuluisaa strategista nappulaa, joka kuulemma Amerikan presidentillä joskus oli, ja jonka painaminen olisi lähettänyt ydinkärjet jonnekin päin maailmaa. Onkohan suhteellisuudentajuni heittänyt häränpyllyä jossain vaiheessa flunssani aikana, minähän sentään lähetin vain väärän liitteen. Ihmiset, joille olen valittanut asiasta, eivät edes ymmärrä, että asiassa olisi mitään hirveää, joten mistä tämä tunne siis tulee?
Onneksi keksin sen pelastavan ajatuksen, että minähän olen kuitenkin ensisijaisesti taiteilija. Siis olen tällainen luova höpsykkä. Minua täytyy ymmärtää.
Huomasin virheen heti, ja lähetin uudet perään.
Koska maailmankaikkeus nyt näköjään tahtoi minun tekevän virheen tällaisessa asiassa, miksi se ei antanut minun tehdä sitä normaalia virhettä, jossa ollaan lähettävinään liitteitä ympäri maailmaa, mutta unohdetaan liittää viestiin ne liitteet. Silloin nimittäin sotkua syntyisi huomattavasti vähemmän.
Nyt muistin liittää, mutta liitin väärät.
Sitten lähetin uudet viestit, jossa liitin oikeat, mutta nyt ihmiset eivät ole varmoja, onko heillä oikeat vai väärät liitteet.
Mietin milloin oikeastaan keksin, että kerään ihmisten sähköpostiosoitteita ja tiedotan heille sitä kautta. Jos olisin jättänyt keksimättä sen, minulla ei olisi tätäkään murhetta.
Mietin mistähän tulevat kaikki ne vihaiset äänet jotka kaikuvat pääni sisällä ja soimaavat minua tyhmyydestä, laiskuudesta, huolimattomuudesta. Joukossa on myös pilkallisia ääniä, jotka nimittelevät minua idiootiksi. Koen tehneeni varsinaisen kardinaalimunauksen. (Pitikin oikein erikseen tarkistaa, että mistä tuo ilmaus tulee.)
Käydessäni tänään postilaatikolla, mietin matkalla, että suhtaudun väärän liitteen lähettämiseen samalla vakavuudella kuin jos olisin vahingossa tullut painaneeksi siitä kuuluisaa strategista nappulaa, joka kuulemma Amerikan presidentillä joskus oli, ja jonka painaminen olisi lähettänyt ydinkärjet jonnekin päin maailmaa. Onkohan suhteellisuudentajuni heittänyt häränpyllyä jossain vaiheessa flunssani aikana, minähän sentään lähetin vain väärän liitteen. Ihmiset, joille olen valittanut asiasta, eivät edes ymmärrä, että asiassa olisi mitään hirveää, joten mistä tämä tunne siis tulee?
Onneksi keksin sen pelastavan ajatuksen, että minähän olen kuitenkin ensisijaisesti taiteilija. Siis olen tällainen luova höpsykkä. Minua täytyy ymmärtää.
Globaali runo, kurdikylä Iranissa
Ihana vesi Iranissa.
Kaivo keskellä kurdikylää.
Pieni lapsi kylpee pesuvadissa
jonka veden aamupäivän aurinko
on lämmittänyt.
Mies tuo lampaat kaivolle,
täyttää eläinten juomakaukalon.
Kun lampaat juovat,
mies peseytyy.
Vesi tuntuu talvella lämpimältä
mutta kesällä kylmältä.
Kädet, kasvot, jalat,
kaikki pestään.
Myös laakea rukouskivi.
Sitten on aika rukoilla.
Vieressä lapset leikkivät
auringon lämmittämällä vedellä.
بیره ئاوێ
له ناوهراستی گوندێکی کوردنشین
منداڵێکی چووکه له نێو تهشتێکدا مهله دهکات
له و ئاوهیدا که به ههتاوی بهیانی گهرم داهاتوه
پیاوێ مهرهکانی بۆ سهر بیرهئاوهکه دێنێ
مهرهکان له ئاخوراوهکهدا (حهوز) ئاو دهخۆنهوه
زهمانێ که مهرهکان ئاو دهخۆنهوه
پیاوهکه خۆ دهشوات
ههست دهکهی ئاوهکه زستانان گهرمه و
بهڵام له هاویندا سارده
دهم وچاو ولاق ودهستی ههمووی بۆ دهس نوێژ گرتن دهشوات
ههروهها تاته بهردهکهش (بهردهنوێژ) دهشوات
پاشان له کاتی خویدا نوێژدهکات
منداڵان له تهنیشتیدا به کایهکردن
ئاوی گهرم داهاتوو له بهر خۆر به یهکتردا دهکهن .
keskiviikko 13. huhtikuuta 2011
Globaali runo -projekti etenee
Olemme tehneet maahanmuuttajanaisten kanssa runoja. Runot on tehty suomeksi ja nyt alkaa tipahdella sähköpostiin käännöksiä. Tässä Afganistanin kaivo-runo. Runot kirjoitetaan värikkäille lipuille ja ne ovat esillä Sam Body Plays -festareilla toukokuussa.
افغانسثان
تنها خواپ بود
زندگی در کابل بود
هوای پاک پر از گل
. تنها خواپ بود
تنها خواب پود
این واقعیت است که مادر به خواب رفته بود
و پسر درون چاه افتاده بود
یک پسر کوچک، به نام جواد
آه ، ای کاش این رویا بود
اما پلیس به نجات پسر امد
پسر زندگی می کنند به نام جواد
نجات آن پسر یک معجزه بود
تنها خواب پود
و در موقع خوردن غذا وقتی اپ مینوشند
اعضای خانواده په یکدیگر
تعارف میکنند گیلاس اب خود را
و ثشکر میکند و عمر دراز برایش میخواهد
تنها خواب بود
آن همه زندگی در ان خانه زیبا
که خداوند پر برکث کرده بود ایا واقیعث بود؟
چرا شما احساس میکنید که ان همه
زندگی شما یک خواب بود ؟
Afganistan
Untako vain
oli elämä Kabulissa.
Puhdas ilma, pihat kukkia täynnä,
untako vain.
Untako vain,
se että äiti nukkui
ja poika putosi kaivoon,
pieni poika, Jawad nimeltään.
Voi, kun se olisikin ollut unta.
Mutta poliisi nosti pojan kaivosta,
elävän pojan nimeltä Jawad,
se oli ihme.
Untako vain
olivat yhteiset ateriat,
perheenjäsenet jotka antoivat
omasta lasista vettä toisilleen:
Onnea elämääsi!
Untako vain
se siisti koti,
jota Jumala siunasi?
Miksi nyt tuntuu
kuin se olisi ollut vain unta?
maanantai 11. huhtikuuta 2011
Hyvää ja huonoa
Sanokaapas minulle mistä tämä johtuu. On eräs ihminen, vaikkapa minä, jolle on annettu tehtäväksi tehdä esite.
Hän aloittaa vimmaisen työskentelyn. Hän kokoaa tiedot, kirjoittaa tekstit, suunnittelee ulkoasun, hankkii suunnitelmalle hyväksynnän. Työtehtävän mukaan nimettyyn kansioon kertyy pari-kolmekymmentä versiota. Hän alkaa olla aika tyytyväinen aikaansaannokseensa. Hän tekee vielä viimeisen tarkistuksen. Aikoo sen jälkeen lähettää kirjapainoon, mutta tekee vielä toisen tarkistuksen, sitten kolmannen. Hän vielä kerran printtaa ja käy esitteen läpi rivi riviltä. Tässä välissä hän on lähetellyt esitettä kaikille joita asia koskee ja pyytänyt kommenttia, joita ei tule, mutta ei se mitään, onhan hän itsekin sisälukutaitoinen. Hän on siis lopulta käynyt saman pienen esiteläpyskän läpi noin sata kertaa, eikä ole enää aikoihin löytänyt siitä yhtään virhettä. Joten hän päättää lähettää sen kirjapainoon ja ilmoittaa, että tätä sitten 4000 kappaletta kiitos. Painettuaan lähetä-nappulaa hän saa päähänsä ihastella työtään, että miten hieno siitä hänen esitteestään lopulta tuli.
Kun Adobe reader avaa tiedoston, hän huomaa heti pari kolme ehdottomasti korjaamista vaativaa virhettä.
Kysymys kuuluu, miksi hän huomaa virheet vasta lähetettyään tiedoston kirjapainoon? Miksi ei ennen?
Ymmärrättekö, että minulla on pää hajota.
No jotain mukavaakin. Maria Loikkanen oli kirjoittanut arvostelun Reetta ja linnan vangeista. Booksy oli tykännyt Pelastusrenkaista.
Hän aloittaa vimmaisen työskentelyn. Hän kokoaa tiedot, kirjoittaa tekstit, suunnittelee ulkoasun, hankkii suunnitelmalle hyväksynnän. Työtehtävän mukaan nimettyyn kansioon kertyy pari-kolmekymmentä versiota. Hän alkaa olla aika tyytyväinen aikaansaannokseensa. Hän tekee vielä viimeisen tarkistuksen. Aikoo sen jälkeen lähettää kirjapainoon, mutta tekee vielä toisen tarkistuksen, sitten kolmannen. Hän vielä kerran printtaa ja käy esitteen läpi rivi riviltä. Tässä välissä hän on lähetellyt esitettä kaikille joita asia koskee ja pyytänyt kommenttia, joita ei tule, mutta ei se mitään, onhan hän itsekin sisälukutaitoinen. Hän on siis lopulta käynyt saman pienen esiteläpyskän läpi noin sata kertaa, eikä ole enää aikoihin löytänyt siitä yhtään virhettä. Joten hän päättää lähettää sen kirjapainoon ja ilmoittaa, että tätä sitten 4000 kappaletta kiitos. Painettuaan lähetä-nappulaa hän saa päähänsä ihastella työtään, että miten hieno siitä hänen esitteestään lopulta tuli.
Kun Adobe reader avaa tiedoston, hän huomaa heti pari kolme ehdottomasti korjaamista vaativaa virhettä.
Kysymys kuuluu, miksi hän huomaa virheet vasta lähetettyään tiedoston kirjapainoon? Miksi ei ennen?
Ymmärrättekö, että minulla on pää hajota.
No jotain mukavaakin. Maria Loikkanen oli kirjoittanut arvostelun Reetta ja linnan vangeista. Booksy oli tykännyt Pelastusrenkaista.
lauantai 9. huhtikuuta 2011
Hei, ketä kiinnostaa...
Lukea esmes tällainen kirja:
Ristiaallokkoa
Tragikoominen tarina siitä mitä tapahtuu, kun periaatteellisen miehen usko, toivo ja rakkaus joutuvat keskenään sotatilaan.
Kirsti Ellilän ”kirkkotrilogia” on saavuttanut lukijoiden suosion yhdistämällä mediassa esillä olevat nykykirkon ongelmat, kuten sukupuolivähemmistöjen oikeudet ja tasa-arvokysymykset, humoristiseen ihmissuhdedraamaan.
Kirkon konservatiivisiipeen kuuluva Aulis on kokenut avioeron, koska hänen vaimonsa on saanut feministisen herätyksen. Terveysongelmat haittaavat Auliksen muutenkin karikkoista papin uraa ja hän keskittyy elämään lähinnä lasten ja Apatia-koiran yksinhuoltajana, kunnes erään nuorenparin myttyyn menneet häät mullistavat Auliksen arjen. Morsian hakee pettymyksessään lohtua Auliksen
isällisestä seurasta, ja Aulis kokee parhaaksi paeta tilannetta retriittiin. Mutta sielläkään eivät naiset jätä häntä rauhaan... Samaan aikaan sukuselvitys paljastaa yllättäviä asioita Auliksen isästä, ja kun Ada-tytärkin alkaa liikkua epäilyttävän tyypin kanssa, joutuu Aulis pohtimaan kumpi on tärkeämpi, periaate vai ihminen?
Ristiaallokkoa on trilogian päätösjakso, ja se kuvaa avioerosta selviämistä miehen näkökulmasta yhteiskuntaa ravistelevan arvomyllerryksen keskellä.
***
Yritän siis keksiä kuinka kertoisin kirjastani selkokielisesti niin, että se vaikuttaisi samaan aikaan sekä kiinnostavalta, sopivan syvälliseltä ja kuitenkin viihdyttävältä. Sekä aktiiviuskisten, että uskontovihamielisten joukoista tulee tietysti lokaa niskaan, mutta löytyykö riittävä kohderyhmä jota nimenomaan voisi kiinnostaa?
perjantai 8. huhtikuuta 2011
Sukka-Sören on lempparini
Onkohan Kierkegaardin ja Reginen rakkaustarinasta kirjoitettu jo romaaneja ja tehty elokuvia, tietääkö joku?
Kun Kierkegaard ensimmäisen kerran tapasi Reginen, tämä oli neljäntoista. Heillä oli yksitoista vuotta ikäeroa. Kööpenhaminan erakko rakastui. Hän alkoi piirittää tyttöä hienovireisesti ja kosi tätä muutaman vuoden kuluttua. Tyttö suostui kosintaan. Kierkegaard kirjoitteli tytölle helliä viestejä, piirteli tälle kuvia. Yhdentoista kuukauden jälkeen hän ilman selitystä palautti Reginelle sormuksen.
Regine otti kihlauksen purkamisen vakavasti ja uhkasi itsemurhalla. Seurustelu jatkui pari kuukautta, mutta päättyi eroon.
Joitakin vuosia myöhemmin Kierkegaard tajusi tehneensä virheen. Hän valmistautui kosimaan uudestaan, mutta silloin kävi ilmi, että Regine oli jo lupautunut toiselle miehelle.
Kierkegaard on tullut tunnetuksi filosofina, joka kääntyy ihmisen sisäisen todellisuuden puoleen ja etsii sieltä vastausta olemassaolon peruskysymyksiin. Hän pohti paljon uskonnollisia kysymyksiä ja pitää kristinuskoa suurimpana mahdollisena paradoksina, joka on mahdollista omaksua vain uskon hypyllä. Minusta hän onkin ehkä protestanttisella puolella syvällisin ajattelija tässä kohtaa.
Vaikka avioliitosta ei mitään tullutkaan, Sörenillä oli kotona pieni Reginelle pyhitetty palisanterikaappi. Regine oli joskus kihlausaikana ilmoittanut toiveenaan, että voisi jäädä Sörenin luo "vaikkapa kaappiin asumaan". Kaapista oli juuri tuon kommentin vuoksi jätetty hyllyt pois.
Kaapin sisälle oli säilötty kaikki Regineen liittyvä. Kaikista julkaisemistaan kirjoista Sören oli teettänyt kaksi nahkakantista kappaletta, yhden Reginelle, yhden itselleen. Siellä oli myös kirje, jossa Sören testamenttasi omaisuutensa Reginelle. Tämä kuitenkin huoli ainoastaan omat kirjeensä, sekä joitakin esineitään. Päiväkirjassaan Sören kirjoitti, että hänen kirjailijantyönsä on Reginelle omistettu monumentti. " Mitä tulee ikuisuuteen, toivon, että me siellä ymmärrämme toisiamme ja että hän antaa minulle anteeksi."
Sören ei kyennyt rakkaudessaan sovittamaan yhteen arkista ja ikuista, mutta hänen ratkaisunsa oli hyvin erilainen kuin vaikkapa Sartrella, joka ei edes erityisesti pitänyt seksistä, mutta katsoi silti asiakseen maata kaikki opiskelijatytöt ja muut tarjokkaat. "Vain pikku nautinto lopussa, mutta varsin surkea sekin."
" Kierkegaard oli kiistatta paljosta velkaa onnettomalle uhrilleen. Reginen kohtaaminen ikään kuin sytytti hänet olemassaoloon. Hänen piinattu mielensä kuitenkin päätti, että rakastaakseen "absoluuttisesti", kyetäkseen viettämään häitään ikuisuudessa, hänen oli omistauduttava Jumalalle, eli Rakkaudelle itselleen. Hän ei olisi voinut tyytyä määräaikaissopimukseen, jonka keston olisi sanellut elämä."
Se ehkä näitä kaikkia filosofeja yhdistääkin, että he yrittävät olla niin absoluuttisia.Joko rakastaa täydellisesti, tai maata kaikki maailman naiset kerralla. Minulla on siinä mielessä helpompaa, että tyydyn omaan vajavaisuuteeni. En yritä piiskata itseäni suurenmoisiin nautintoihin, enkä saavutuksiin.
***
Tähän päättyvät postaukseni kirjasta Filosofit ja rakkaus.
Kun Kierkegaard ensimmäisen kerran tapasi Reginen, tämä oli neljäntoista. Heillä oli yksitoista vuotta ikäeroa. Kööpenhaminan erakko rakastui. Hän alkoi piirittää tyttöä hienovireisesti ja kosi tätä muutaman vuoden kuluttua. Tyttö suostui kosintaan. Kierkegaard kirjoitteli tytölle helliä viestejä, piirteli tälle kuvia. Yhdentoista kuukauden jälkeen hän ilman selitystä palautti Reginelle sormuksen.
Regine otti kihlauksen purkamisen vakavasti ja uhkasi itsemurhalla. Seurustelu jatkui pari kuukautta, mutta päättyi eroon.
Joitakin vuosia myöhemmin Kierkegaard tajusi tehneensä virheen. Hän valmistautui kosimaan uudestaan, mutta silloin kävi ilmi, että Regine oli jo lupautunut toiselle miehelle.
Kierkegaard on tullut tunnetuksi filosofina, joka kääntyy ihmisen sisäisen todellisuuden puoleen ja etsii sieltä vastausta olemassaolon peruskysymyksiin. Hän pohti paljon uskonnollisia kysymyksiä ja pitää kristinuskoa suurimpana mahdollisena paradoksina, joka on mahdollista omaksua vain uskon hypyllä. Minusta hän onkin ehkä protestanttisella puolella syvällisin ajattelija tässä kohtaa.
Vaikka avioliitosta ei mitään tullutkaan, Sörenillä oli kotona pieni Reginelle pyhitetty palisanterikaappi. Regine oli joskus kihlausaikana ilmoittanut toiveenaan, että voisi jäädä Sörenin luo "vaikkapa kaappiin asumaan". Kaapista oli juuri tuon kommentin vuoksi jätetty hyllyt pois.
Kaapin sisälle oli säilötty kaikki Regineen liittyvä. Kaikista julkaisemistaan kirjoista Sören oli teettänyt kaksi nahkakantista kappaletta, yhden Reginelle, yhden itselleen. Siellä oli myös kirje, jossa Sören testamenttasi omaisuutensa Reginelle. Tämä kuitenkin huoli ainoastaan omat kirjeensä, sekä joitakin esineitään. Päiväkirjassaan Sören kirjoitti, että hänen kirjailijantyönsä on Reginelle omistettu monumentti. " Mitä tulee ikuisuuteen, toivon, että me siellä ymmärrämme toisiamme ja että hän antaa minulle anteeksi."
Sören ei kyennyt rakkaudessaan sovittamaan yhteen arkista ja ikuista, mutta hänen ratkaisunsa oli hyvin erilainen kuin vaikkapa Sartrella, joka ei edes erityisesti pitänyt seksistä, mutta katsoi silti asiakseen maata kaikki opiskelijatytöt ja muut tarjokkaat. "Vain pikku nautinto lopussa, mutta varsin surkea sekin."
" Kierkegaard oli kiistatta paljosta velkaa onnettomalle uhrilleen. Reginen kohtaaminen ikään kuin sytytti hänet olemassaoloon. Hänen piinattu mielensä kuitenkin päätti, että rakastaakseen "absoluuttisesti", kyetäkseen viettämään häitään ikuisuudessa, hänen oli omistauduttava Jumalalle, eli Rakkaudelle itselleen. Hän ei olisi voinut tyytyä määräaikaissopimukseen, jonka keston olisi sanellut elämä."
Se ehkä näitä kaikkia filosofeja yhdistääkin, että he yrittävät olla niin absoluuttisia.Joko rakastaa täydellisesti, tai maata kaikki maailman naiset kerralla. Minulla on siinä mielessä helpompaa, että tyydyn omaan vajavaisuuteeni. En yritä piiskata itseäni suurenmoisiin nautintoihin, enkä saavutuksiin.
***
Tähän päättyvät postaukseni kirjasta Filosofit ja rakkaus.
keskiviikko 6. huhtikuuta 2011
Minua on taas luettukin.
Alan vähän mainostaa taas itseäni, ettei ihan kuolleeksi luulla. Kirsi oli lukenut kirjojani, eli Pappia kyydissä ja Pelastusrenkaita arvostelu löytyy täältä. Jo aikaisemmin oli Booksy rientänyt arvioimaan Pappia kyydissä täällä. Ja minä siellä tietenkin selittämässä näkemyksiäni, mitä ehkä ei pitäisi tehdä, mutta teinpä kumminkin.
Väsynyt
Voi huokaus sentään miten uuvuttavia vääntöjä syntyi noiden edellisten postausteni innoittamana. En uskalla enää kirjoittaa Kierkegaardista enkä Sartresta.
Hyvä, että joillakin oli hauskaa, mutta minulle tuli lamauttava uupumus. Illan Photoshoptunnilla yritin säätää rgb-kanavia ja koko ajan sydän tuntui siltä kuin viiden litran pussi kuumaa vettä olisi ollut rintakehän sisäpuolella.
En mennyt kurssilla muiden kanssa kahville, tuijotin vain ruutua ja mietin miten ihmeessä turkoosin meren saisi vähemmän turkooksiksi, ja miksi se pitäisi saada vähemmän turkoosiksi, kun minusta kuva oli kaunis sellaisenaan. Silmäni ei selvästikään ole vielä harjaantunut. Opettaja seisoo välillä vieressä ja kilistelee avainnippua taskussa. Muistutan itselleni, että olen maksava asiakas, eikä minua voi pistää nurkkaan sen vuoksi, että taas käytin brightness/contrast työkalua, vaikka ei saisi.
Mutta se pieni koululainen, joka ei saanut kavereita ja jota opettaja piti idioottina on edelleen elossa tämän aikuisen ihmisen sisällä. Kuume ja kurkkukipu, vaikka ovatkin arkipäiväisiä vaivoja, ovat jättäneet jälkeensä alakulon, tunteen omasta mitättömyydestä ja siitä että elän vihamielisessä maailmassa joka ei tunnista omaa vihamielisyyttään.
Koska olin kurssilta pois ensimmäiset kaksi viikkoa, muut ovat sillä välin ehtineet tutustua toisiinsa. He tuntevat toisensa ja ovat sopineet keskenään kuljetuksista. Minua he katsovat kuin ylimääräistä, joka tietysti olenkin. Kun muut lähtivät Turkuun kimppakyydissä, minä lähdin bussipysäkille. Bussi oli tietysti juuri mennyt, ja seisoin pimenevässä Kaarinassa odotellen puoli tuntia kunnes seuraava auto suvaitsi tulla.
Kyyti maksaa 3.30, eikä lippu kelpaa vaihtoon, joten kävelin torilta kotiin. Jossain Anttilan kohdalla tajusin, ettei flunssa ole vieläkään hellittänyt ja sain käyttää jonkin verran tahdonvoimia etten tilannut itselleni taksia. Mietin koko matkan, että miksi olen ottanut itselleni vielä tällaisenkin riesan. Olen tietysti kiinnostunut graafisesta suunnittelusta, mutta miksi sitä ei voi harrastella hiljaa itsekseen, miksi piti nyt mennä vielä tällaisellekin kurssille.
Mutta koko elämä on kurssia, ja julkaisugraafikkokurssissa on se hyvä puoli, että siellä tulee jatkuvasti eteen uusia asioita, kuin taas noissa edellisissä keskusteluissa ei tullut esiin mitään uutta.
Hyvä, että joillakin oli hauskaa, mutta minulle tuli lamauttava uupumus. Illan Photoshoptunnilla yritin säätää rgb-kanavia ja koko ajan sydän tuntui siltä kuin viiden litran pussi kuumaa vettä olisi ollut rintakehän sisäpuolella.
En mennyt kurssilla muiden kanssa kahville, tuijotin vain ruutua ja mietin miten ihmeessä turkoosin meren saisi vähemmän turkooksiksi, ja miksi se pitäisi saada vähemmän turkoosiksi, kun minusta kuva oli kaunis sellaisenaan. Silmäni ei selvästikään ole vielä harjaantunut. Opettaja seisoo välillä vieressä ja kilistelee avainnippua taskussa. Muistutan itselleni, että olen maksava asiakas, eikä minua voi pistää nurkkaan sen vuoksi, että taas käytin brightness/contrast työkalua, vaikka ei saisi.
Mutta se pieni koululainen, joka ei saanut kavereita ja jota opettaja piti idioottina on edelleen elossa tämän aikuisen ihmisen sisällä. Kuume ja kurkkukipu, vaikka ovatkin arkipäiväisiä vaivoja, ovat jättäneet jälkeensä alakulon, tunteen omasta mitättömyydestä ja siitä että elän vihamielisessä maailmassa joka ei tunnista omaa vihamielisyyttään.
Koska olin kurssilta pois ensimmäiset kaksi viikkoa, muut ovat sillä välin ehtineet tutustua toisiinsa. He tuntevat toisensa ja ovat sopineet keskenään kuljetuksista. Minua he katsovat kuin ylimääräistä, joka tietysti olenkin. Kun muut lähtivät Turkuun kimppakyydissä, minä lähdin bussipysäkille. Bussi oli tietysti juuri mennyt, ja seisoin pimenevässä Kaarinassa odotellen puoli tuntia kunnes seuraava auto suvaitsi tulla.
Kyyti maksaa 3.30, eikä lippu kelpaa vaihtoon, joten kävelin torilta kotiin. Jossain Anttilan kohdalla tajusin, ettei flunssa ole vieläkään hellittänyt ja sain käyttää jonkin verran tahdonvoimia etten tilannut itselleni taksia. Mietin koko matkan, että miksi olen ottanut itselleni vielä tällaisenkin riesan. Olen tietysti kiinnostunut graafisesta suunnittelusta, mutta miksi sitä ei voi harrastella hiljaa itsekseen, miksi piti nyt mennä vielä tällaisellekin kurssille.
Mutta koko elämä on kurssia, ja julkaisugraafikkokurssissa on se hyvä puoli, että siellä tulee jatkuvasti eteen uusia asioita, kuin taas noissa edellisissä keskusteluissa ei tullut esiin mitään uutta.
maanantai 4. huhtikuuta 2011
Miksi me kunnioitamme naisvihaajia?
Avioliitto on naisen tappava ase." Kun rakkauden harhakuva on kerran haihtunut ja lajinsäilytysvietti tyydytetty eli lapsilauma siitetty, jää vain äkäpussin ja syöttökukon synkkä vuoropuhelu." Näin viehättävästi kuvaa avioliittoa Schopenhauer, jonka Pessimistin elämänfilosofian lainasin lukiolaisena Porin kirjastosta hauskana pitämäni nimen vuoksi. Etsin sieltä sitaatteja, joihin nojautuen saatoin puolustaa omaa elämänfilosofiaani, jonka sisältö oli suurin piirtein se, että kaikki on paskaa ja on vanhemmilta helvetin suuri vääryys siittää maailmaan viattomia ihmisiä kärsimään kusipäiden keskelle.
Schopenhauerin pessimismi ja naisviha voisi pelkästään naurattaa ellei kysymys olisi filosofista, jonka ajatukset ovat vaikuttaneet laajasti. Ne ovat myös rikastaneet kirjallisuutta, esim. Proust, Mann ja Houellebeq ovat kylväneet pessimistisiä aatteita Schopenhauerin inspiroimina.
Meillä on siis Schopenhauerissa esikuva, joka siitettyään vahingossa lapsen, kirjoittaa sen kuoltua päiväkirjaansa, että "onneksi äpärä kuoli imeväisiässä." Kerran hän tönäisi ärsyttävän naisen alas portaita niin että tämä loukkaantui vakavasti. Schopenhauer tuomittiin maksamaan naiselle kuukausittaista korvausta. Kun nainen lopulta kuoli, Schopenhauer kirjoitti päiväkirjaansa: Nainen kuoli, kärsimys päättyi.
Luen siis edelleen kirjaa Filosofit ja rakkaus.
Olen alkanut ihmetellä keskeisten filosofian klassikoiden naisvihamielisyyttä. Mietin myös kannattaako ottaa vakavasti sellaisen ihmisen elämänohjeita, joka itse on niin onneton. Schopenhauerin mielestä olennon ainoa onni on olla koskaan syntymättä. Hänen ajatuksensa tulevatkin lähelle joitakin itämaisia filosofioita, kuten buddhalaisuutta.
Mutta kuten sanoin, syntymättä jäämisen ihanuus ei ole ollut vieras ajatus minullekaan. Edelleen ajoittain tunnen houkutusta. Maailmassa näyttäisi olevan niin paljon kärsimystä, että olisi ollut parempi, kun kukaan meistä ei olisi syntynyt. Mutta tosiasia on, että me olemme täällä ja että meitä tulee koko ajan lisää. Syntymättömyyden haikailu, ja sen toteaminen että kaikki on kärsimystä, ei näytä tuovan ihmisen elämään positiivista lisäarvoa. Se ei myöskään näytä synnyttävän yhteiskuntia, joissa taisteltaisiin tasa-arvon ja kaikkien yhtäläisten ihmisoikeuksien puolesta edes siinä määrin kuin täällä protestanttisessa pohjolassa.
Vuonna 1818 Schopenhauer sai suurin ponnistuksin valmiiksi kirjansa Maailma tahtona ja mielteenä. Hän jätti teoksensa kustantajalle ja lähti Italiaan lepäämään. Palattuaan Saksaan suurin odotuksin vuonna 1819 hän sai huomata, ettei kirjaa oltu myyty yhtään kappaletta. Kukaan ei ollut edes kuullut siitä. Sattuneista syistä voin hyvin kuvitella, miltä Schopenhauerista silloin tuntui.
Wikipedia kertoo Schopenhauerista.
Schopenhauerin pessimismi ja naisviha voisi pelkästään naurattaa ellei kysymys olisi filosofista, jonka ajatukset ovat vaikuttaneet laajasti. Ne ovat myös rikastaneet kirjallisuutta, esim. Proust, Mann ja Houellebeq ovat kylväneet pessimistisiä aatteita Schopenhauerin inspiroimina.
Meillä on siis Schopenhauerissa esikuva, joka siitettyään vahingossa lapsen, kirjoittaa sen kuoltua päiväkirjaansa, että "onneksi äpärä kuoli imeväisiässä." Kerran hän tönäisi ärsyttävän naisen alas portaita niin että tämä loukkaantui vakavasti. Schopenhauer tuomittiin maksamaan naiselle kuukausittaista korvausta. Kun nainen lopulta kuoli, Schopenhauer kirjoitti päiväkirjaansa: Nainen kuoli, kärsimys päättyi.
Luen siis edelleen kirjaa Filosofit ja rakkaus.
Olen alkanut ihmetellä keskeisten filosofian klassikoiden naisvihamielisyyttä. Mietin myös kannattaako ottaa vakavasti sellaisen ihmisen elämänohjeita, joka itse on niin onneton. Schopenhauerin mielestä olennon ainoa onni on olla koskaan syntymättä. Hänen ajatuksensa tulevatkin lähelle joitakin itämaisia filosofioita, kuten buddhalaisuutta.
Mutta kuten sanoin, syntymättä jäämisen ihanuus ei ole ollut vieras ajatus minullekaan. Edelleen ajoittain tunnen houkutusta. Maailmassa näyttäisi olevan niin paljon kärsimystä, että olisi ollut parempi, kun kukaan meistä ei olisi syntynyt. Mutta tosiasia on, että me olemme täällä ja että meitä tulee koko ajan lisää. Syntymättömyyden haikailu, ja sen toteaminen että kaikki on kärsimystä, ei näytä tuovan ihmisen elämään positiivista lisäarvoa. Se ei myöskään näytä synnyttävän yhteiskuntia, joissa taisteltaisiin tasa-arvon ja kaikkien yhtäläisten ihmisoikeuksien puolesta edes siinä määrin kuin täällä protestanttisessa pohjolassa.
Vuonna 1818 Schopenhauer sai suurin ponnistuksin valmiiksi kirjansa Maailma tahtona ja mielteenä. Hän jätti teoksensa kustantajalle ja lähti Italiaan lepäämään. Palattuaan Saksaan suurin odotuksin vuonna 1819 hän sai huomata, ettei kirjaa oltu myyty yhtään kappaletta. Kukaan ei ollut edes kuullut siitä. Sattuneista syistä voin hyvin kuvitella, miltä Schopenhauerista silloin tuntui.
Wikipedia kertoo Schopenhauerista.
perjantai 1. huhtikuuta 2011
Filosofit ja rakkaus
Olen miettinyt miksi elämäntehtäväkseni on muodostunut kirjoittaa rakkaudesta.
Se on ollut vaikea kakku, koska eihän rakkaudesta voi nykykäsityksen mukaan uskottavasti kirjoittaa kuin murheellisia tarinoita, joissa rakkaus kuolee ja onnea maistaneet ihmiset putoavat arkiseen helvettiin, josta ainoastaan ero, tai pahemmassa tapauksessa kuolema ja hajoaminen heidät pelastaa.
Iloinen promiskuiteetti siintää monella haaveissa, koska se tuntuisi tarjoavan ulospääsyn rakkauden helvetistä. Sen tiellä on kristillinen moraalipeikko, jota ei saada hengiltä tarpeeksi nopeasti, ja kenties myös mustasukkaisuuden mato, josta ei ehkä voi syyttää pelkästään kirkkoa. Ankaralla tunne-elämän karaisuohjelmalla yhden illan suhteineen ja muine kokeiluineen ne kuitenkin saadaan turtumaan. Mikäli psyyke kestää.
Mehän kaikki tiedämme mitä on romantiikka. "Kaislahammeisiin sonnustautuneet vastaanottajat ja verovapaa hedelmäkori vastanaineille. Ilmastoituja tunne-elämyksiä käsi kädessä Halonginlahden auringonlaskua ihaillen... "Kuvaelman jatkonkin olemme tietävinämme. "Paria kuukautta myöhemmin turistiluokan rakastavaiset heittelevät jo toisiaan astioilla. Rakkaudella on viimeinen käyttöpäivänsä...Nykyajan itsenäiset ihmiset tietävätkin, mitä romanttinen rakkaus todellisuudessa tarkoittaa: kampaamoapulaisille suunnattua roskaa."
En ole koskaan ymmärtänyt mistä oma käsitykseni, että perustavanlaatuisinta maailmassa on rakkaus, on peräisin. Mistä olen sen omaksunut, ja miksi se istuu minussa niin sitkeästi. Olen sentään 52 vuotias, ja olen enemmän kuitenkin ironiaan ja sarkasmiin taipuvainen tarkkailija kuin romanttinen tuulihattu. Sen ajatuksen varassa olen kuitenkin elänyt tähän päivään asti. Elän niin kauan kuin rakkaus elää minussa.
Olen kuvitellut ajautuneeni kirjoittamaan rakkaudesta, koska tulin alalle työn perässä, en niinkään polttavasta sanomisenhalusta. Minulla ei aloittaessani ollut suuria taiteellisia päämääriä, ne ovat työn myötä kasvaneet sisälle kirjoittamiseeni. Mutta ehkei se tosiaan olekaan sattumaa, että olen valinnut viihdekirjallisuuden yhdeksi keskeiseksi ilmaisumuodokseni. Minkään muun kirjallisuudenlajin sisällä ei ole ollut pitkään aikaan mahdollista kirjoittaa rakkaudesta niin, että uskoisi sen voittavan maailman.
Vielä toistaiseksi se on ollut sallittua myös lastenkirjoissa, mutta miten pitkään. Minua kaivelee vieläkin, että kriitikko toivoi lisää verisiä yksityiskohtia kahdeksanvuotiaille suunnattuun kirjaani.
Kirjoittaessani rakkaudesta olen välillä kokenut olevani samassa tilanteessa kuin "neitsyyttään vaaliva henkilö bordellissa...Yritys istuu huonosti tunnelmaan, eikä saa kannatusta." (Allan Bloom)
Boldatut pätkät siis kirjasta Filosofit ja rakkaus. Kirjoittajina Aude Lancelin ja Marie Lemonnier. Kirjassa vertaillaan suurten filosofien rakkauskäsityksiä ja arvioidaan ovatko he eläneet omien käsitystensä mukaan.
Se on ollut vaikea kakku, koska eihän rakkaudesta voi nykykäsityksen mukaan uskottavasti kirjoittaa kuin murheellisia tarinoita, joissa rakkaus kuolee ja onnea maistaneet ihmiset putoavat arkiseen helvettiin, josta ainoastaan ero, tai pahemmassa tapauksessa kuolema ja hajoaminen heidät pelastaa.
Iloinen promiskuiteetti siintää monella haaveissa, koska se tuntuisi tarjoavan ulospääsyn rakkauden helvetistä. Sen tiellä on kristillinen moraalipeikko, jota ei saada hengiltä tarpeeksi nopeasti, ja kenties myös mustasukkaisuuden mato, josta ei ehkä voi syyttää pelkästään kirkkoa. Ankaralla tunne-elämän karaisuohjelmalla yhden illan suhteineen ja muine kokeiluineen ne kuitenkin saadaan turtumaan. Mikäli psyyke kestää.
Mehän kaikki tiedämme mitä on romantiikka. "Kaislahammeisiin sonnustautuneet vastaanottajat ja verovapaa hedelmäkori vastanaineille. Ilmastoituja tunne-elämyksiä käsi kädessä Halonginlahden auringonlaskua ihaillen... "Kuvaelman jatkonkin olemme tietävinämme. "Paria kuukautta myöhemmin turistiluokan rakastavaiset heittelevät jo toisiaan astioilla. Rakkaudella on viimeinen käyttöpäivänsä...Nykyajan itsenäiset ihmiset tietävätkin, mitä romanttinen rakkaus todellisuudessa tarkoittaa: kampaamoapulaisille suunnattua roskaa."
En ole koskaan ymmärtänyt mistä oma käsitykseni, että perustavanlaatuisinta maailmassa on rakkaus, on peräisin. Mistä olen sen omaksunut, ja miksi se istuu minussa niin sitkeästi. Olen sentään 52 vuotias, ja olen enemmän kuitenkin ironiaan ja sarkasmiin taipuvainen tarkkailija kuin romanttinen tuulihattu. Sen ajatuksen varassa olen kuitenkin elänyt tähän päivään asti. Elän niin kauan kuin rakkaus elää minussa.
Olen kuvitellut ajautuneeni kirjoittamaan rakkaudesta, koska tulin alalle työn perässä, en niinkään polttavasta sanomisenhalusta. Minulla ei aloittaessani ollut suuria taiteellisia päämääriä, ne ovat työn myötä kasvaneet sisälle kirjoittamiseeni. Mutta ehkei se tosiaan olekaan sattumaa, että olen valinnut viihdekirjallisuuden yhdeksi keskeiseksi ilmaisumuodokseni. Minkään muun kirjallisuudenlajin sisällä ei ole ollut pitkään aikaan mahdollista kirjoittaa rakkaudesta niin, että uskoisi sen voittavan maailman.
Vielä toistaiseksi se on ollut sallittua myös lastenkirjoissa, mutta miten pitkään. Minua kaivelee vieläkin, että kriitikko toivoi lisää verisiä yksityiskohtia kahdeksanvuotiaille suunnattuun kirjaani.
Kirjoittaessani rakkaudesta olen välillä kokenut olevani samassa tilanteessa kuin "neitsyyttään vaaliva henkilö bordellissa...Yritys istuu huonosti tunnelmaan, eikä saa kannatusta." (Allan Bloom)
Boldatut pätkät siis kirjasta Filosofit ja rakkaus. Kirjoittajina Aude Lancelin ja Marie Lemonnier. Kirjassa vertaillaan suurten filosofien rakkauskäsityksiä ja arvioidaan ovatko he eläneet omien käsitystensä mukaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
