Miten paljon vaiva maksaa?

Kirjastani tehdään pokkaripainos. Sopimus makaa keittiön pöydällä, en ole vielä saanut sitä allekirjoitettua, enkä lähetettyä postiin. Mutta tarkoitus olisi.

Pienestä pokkaripainoksesta ei paljon ole taloudellista iloa, mukava silti että kirjaa on myynnissä. Kuulin juuri eilen jonkun sanoneen, ettei näin traagisista asioista pitäisi kirjoittaa näin kevyesti, ja sellainen jää tietenkin mietityttämään.

Välillä menee pitkiä aikoja jolloin en mieti ovatko kirjani lukijoiden mielestä onnistuneita vai epäonnistuneita. Mutta sitten jokin ohimennen lausuttu kommentti nostaa epäilykset pintaan. Kirjoitan viihdettä, mutta teen sitä vakavista asioista. Onko tämä ratkaisu ollut epäonnistunut?

Toisaalta se ei ole ollut mikään ratkaisu, koska kaikki kirjani ovat syntyneet välttämättömyyden pakosta. Vaihtoehtoina on ollut kirjoittaa juuri nuo kirjat, juuri tuolla tavalla. Tai sitten ei kirjoittaa kirjoja ollenkaan.

Mutta välillä mietin olisiko kannattanut jättää kirjat kokonaan kirjoittamatta. Olisiko pitänyt etsiä itselleen jokin muu elinkeino. Ovatko ne maksaneet vaivan? Mitä pitäisi tapahtua, millaista palautetta pitäisi saada, miten monta kappaletta kirjan pitäisi myydä, että minulle tulisi varmuus. Kannatti nähdä vaiva. Kannatti kirjoittaa.

Miten paljon vaiva maksaa?

Vaikuttavaa taidetta

Eilen huomio kiinnittyi siihen, että jokaisessa uutislähetyksessä mainittiin Ars Fennican saaja. Ehkä Junior Finlandiakin mainittiin jossakin uutislähetyksessä, ei vain osunut minun silmiini.
Palkintosummilla on käsittääkseni eroa 4000 euroa.

Jos Ars Fennica ei olisi osunut samalle päivällä, Junior Finlandia olisi voinut saada vähän enemmän huomiota, ehkä.

Kummalla mahtaa olla suurempi vaikutus ihmiselämään, nykytaiteella, vai lastenkirjallisuudella? Kumpi on vaikuttavampaa? Epäilen vahvasti, että vaikka Kiasman kävijämäärät voivat olla suuria, ja moni ehkä kävelee läpi huoneen jossa Sandisonin sanat seilaavat seinissä ja katossa jonkin tietokoneohjelman mukaan, niin lastenkirjallisuus peittoaa modernin taiteen vaikuttavuudessa mennen tullen.

Joten kysymys kuuluu, miksi uutistoimituksissa vallitsee niin voimakas konsensus sen suhteen, että nykytaiteen palkinto on suurempi uutinen kuin lastenkirja? Haluaisin ymmärtää.

Minun verovarojani saa kyllä käyttää Kiasman ylläpitämiseen, ja olen itsekin käynyt siellä muutaman kerran. Minä vain en ymmärrä, miksi ne siellä esiteltävät teokset ovat tärkeämpiä kuin lastenkirjat. Johtuu ehkä siitä, etten tunne ketään, joka olisi kokenut saavansa niistä teoksista tärkeitä rakennusaineita elämäänsä. Sen sijaan tunnen ja tiedän valtavasti ihmisiä, joille lapsuudessa luetuilla kirjoilla on ollut koko elämälle suuntaa antava merkitys.

Kävi muuten niin, että kun makasin flunssahalluissani sohvalla, puhelin soi, ja joku kysyi saisiko hän puheessaan siteerata blogikirjoitustani tilaisuudessa, jossa FJ jaetaan. Puhuimme siinä hetken lastenkirjallisuuden asemasta ylipäätään. Voi olla, että innostuin saarnaamaan. Joka tapauksessa unohdin, jälleen kerran, ottaa nimen ylös, ja varmistaa olinko ymmärtänyt oikein. Voi olla, että puhelinsoitto oli pelkkä hallusinaatio sekin. Eihän minulle juuri kukaan ikinä soita.

Vaikuttavaa taidetta

Flunssahallut jatkuvat

Joskus aina kysytään mikä kirjailijan työssä on kamalinta. Kamalinta on kokea, että minua ei ymmärretä.

Muistan aikoinani naureskelleeni ns. väärinymmärretyille neroille. Sehän tarkoitti minun mielestäni sitä, että ihmisraukka joka sanoi, ettei häntä ymmärretä, oli idiootti, hän vain ei tajunnut sitä itse. Ajattelin, että jos jokin kirja oli mielestäni typerä, se oli objektiivisesti tarkastellenkin typerä. Kirjoittaja oli idiootti ja ihmiset, joka kenties pitivät kirjasta, olivat kananaivoja. Suurin piirtein tätä rataa ajatukseni kulkivat kunnes julkaisin ensimmäisen kirjani, ja perspektiivini näihin juttuihin hiukkasen muuttui. Siitä pitäen olen aika useinkin saanut kokea, ettei minua ymmärretä. Luonnollisesti mietin, olenko kananaivoinen, vai onko niin että joku muu on se kananaivo. Kuka lopulta kynii kanan, ja ratkaisee, kenellä ne kananaivot oikeasti olikaan? Tämä kysymys kiinnostaa ajoittain.

Mikä on kirjoittamisessa ihaninta. Joskus ajattelin, että ihaninta on, kun joku oikein kovasti tykkää, mutta onneksi ei enää ole niin. Ihaninta on, kun tiedän, että teen juuri sitä mitä minun kuuluu tehdä. Ihaninta on, kun tunnen olevani kiinni sisäisessä todellisuudessani, ja kirjoitan siitä käsin. Silloin teen juuri sitä mitä minun täytyykin tehdä, eivätkä ihmisten mielipiteet horjuta mielenrauhaani. Kirjoittamiseni perustahan ei voi olla muiden ihmisten tykkäämisissä. Joka niiden varaan rakentaa, joutuu kaikkien maailman tuulien riepoteltavaksi, ja se on kylmää kyytiä.

Flunssahallut jatkuvat

On lottovoitto syntyä Suomeen

Kunnon räkätauti asettaa elämän kertaheitolla realistiseen perspektiiviin. Mikä on elämän tarkoitus? Pysyä terveenä. Poskionteloita ja korvia särkee. Kuumetta on vain 37 pintaan, mutta minulle se on paljon. Raahauduin kauppaan hakemaan mustaviinimarjamehua, ja huomasin miten onnekas olen, kun voin palata lämpimään kotiin. Voin maata sohvalla, juoda mehua, syödä särkylääkkeitä. Minun ei tarvitse kodittomana kulkea maailman turuilla. Ei tarvitse palella, ei nähdä nälkää. Kaikkea elämän mukavuutta on, jolla voin lohduttautua inhan sairauden keskellä.

Kaikki maailman ihmiset eivät ole yhtä onnekkaita. Mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän onnen? En mitään, olettaisin näin. Minusta tuntuu, että olen suurimman osan elämääni elänyt tajuamatta sitä miten hyvin asiani ovat. Vielä muutama vuosi sitten en olisi voinut kuvitella kirjoittavani tällaista lausetta ilman pitkää ironista naurua perään. Nykyään olen vilpitön. Tunnen itseni onnekkaaksi tomuhipuksi maailmankaikkeudessa. Kun vielä osaisin tehdä oman osani jotta muidenkin elämä olisi vähän valoisampaa.

On lottovoitto syntyä Suomeen

Nimikirjoitukseni monistettiin

Koulukierros oli taas sellainen, että sain muutaman osuman sydämeeni. Pari kymmenvuotiasta vakavaa tyttöä jäi pyörimään mieleen. Ajattelin, että nuo ovat juuri niitä, joille kirjani on ensisijaisesti tarkoitettu.

Minä luonnollisesti toivoisin kaikkien lukevan kirjojani, koska olen turhamainen ja haluaisin tulla törkeän rikkaaksi, jotta voisin tehdä merkityksellisiä hyväntekeväisyyshankkeita. (Niin, en ole koskaan kieltänyt ettenkö olisi narsisti)

Mutta kaikki eivät tarvitse kirjojani. He eivät ehkä välitä kirjoista ollenkaan, tai sitten he kaipaavat aivan toisenlaisia kirjoja kuin mitä minä kirjoitan. Mutta nämä tytöt, jotka kuuntelivat silmää räpäyttämättä, viittasivat ahkerasti ja esittivät kysymyksiä, tajusin että he todella tarvitsevat tätä minun kirjaani. Kirjani antaa heille toivoa ja luottamusta siihen, että he ovat hyviä. He todella ovat hyviä, vaikka heidän ympäristönsä ei heitä ehkä oikein tajua. Mutta minä tajuan, ja siksi kirjoitin tämän kirjan.

Kummitusjutut tietysti ylipäätään upposivat yleisööni, ja ansaitsisin Turku-palkinnon, sen verran tehokkaasti tein promootioita Turun ja Turun linnan hyväksi. Yleensä luokkaretkille lähdetään kuulemma Helsinkiin tai Tampereelle. Turussa ei ole varsinaista vetonaulaa, paitsi nyt, kun he kuulivat, että Turun linnassa kummittelee. Ehkä Salmen kannattaisi järjestää Turun linnaan oikea kummituskierros Reetan hengessä.

Viimeisessä koulussa sain kokea senkin ihmeen, että nimikirjoituksen pyytäjiä oli niin valtava määrä, että opettaja lopulta päätti monistaa nimikirjoitukseni kaikille.

Nimikirjoitukseni monistettiin

Kiertolaisena

Terveisiä Kärsämäeltä. Olen huoltoaseman yläkerrassa hotellihuoneessa kierrettyäni kolme koulua Pyhäjärvellä. Minusta kyllä tuntui koko ajan, että juksataanko minua, sillä sen jälkeen kun oli ajettu joitakin kymmeniä kilmetrejä metsätietä, päädyttiin aina aivan samanlaisen koulun pihaan kuin mistä oli äsken lähdetty. Kuski väitti, että kysymys on eri kouluista, ne vain on rakennettu samaan aikaan, samojen piirustusten mukaan.

Kirsi Haapamäen piirtämässä kuvassa minä olen tällä suurella kierroksellani, ja minulla on keraaminen Turun linna kainalossa. Minulla tosiaan on sellainen kapistus mukana. Sain sen Salmelta, joka minua varustaa kaikkia tämmöisiä koitoksia varten. Sinne pistetään kynttilä palamaan, ja sitten kerron miten Turun linnassa kummittelee, ja miten siitä kerrotaan Reetta ja linnan vangit kirjassa ja bööö! Sitten luen pätkän luvusta seitsemän, ja lapset vaativat, että lisää pitäisi lukea.

Huomenna kiertue jatkuu Kärsämäellä. Olen nähnyt paikalliset nähtävyydet, kaivoksen, Vaskikello nimisen ravintolan 1500 vaskikellon kokoelman ja Paanukirkon.

Kiertolaisena

Katso ihmistä

Kirjoittajan tie on kaita. Polun toisella puolella vaanii liika selittäminen, ja toisella puolella asioiden jättäminen hämärään. Kuinka paljon pitäisi kertoa, kuinka paljon jättää kertomatta, se riippuu lukijasta. Se mikä toiselle on liian hämärää, on toiselle juuri sopivan, ihanan salaperäistä.

Minulle Mangopuun lukeminen muistutti modernin tanssiesityksen katsomista. Saan vaikutelmia, eläydyn tunnelmaan, on hetkiä jolloin ymmärrän selkeästi mitä tapahtuu, mutta sitten on taas jaksoja jolloin otteeni tarinaan lipsuu. Kaiken aikaa aivoni työskentelevät ahkerasti, koska haluan ymmärtää. Käsiohjelman lukeminen saattaa auttaa tanssiesityksen seuraamista, kirjan tulkitsemista helpottaa saamani etukäteistiedot. On kysymys nuoren ihmisen liittymisestä Hare Krisna-liikkeeseen, kilvoittelusta uskonnollisessa yhteisössä, krisnatietoisen avioliiton erityisongelmista, tavanomaisista parisuhdeongelmista, elämästä neljässä maassa, ja oman itsen löytämisen vaikeudesta. Voi olla, että ajoittaiset ymmärtämisvaikeudet johtuvat siitä, että luin kirjan pienissä pätkissä.

Ostin kerran oranssikaapuiselta pojalta kirjan, ja luinkin sen ymmärtääkseni mistä Hare Krisna-liikkeessä on kysymys. En varmaan ihan ymmärtänyt, mutta minulle tuli vaikutelma, että Hare Krisna-ihmiset eivät kestä omaa ihmisyyttään, josta ruumiillisuus on yksi aika iso osa. On paljon epäpuhdasta, josta pitää vapautua. Mikäli ymmärsin Mangopuuta oikein, naisen pitäisi mennä suihkuun pikkuhousut jalassa, koska vettä loukkaa jos se joutuu häpykarvoihin. Vai oliko se kenties kirjailijan omaa fabulointia? Kun olen joskus jutellut joidenkin itämaisiin filosofioihin innostuneiden kanssa, minulle on tullut vaikutelma, että itse asiassa heidän vain on hyvin vaikea nöyrtyä olemaan lihaa ja verta olevia olentoja, jotka vihaavat ja rakastavat, pelkäävät, toivovat, iloitsevat. He haaveilevat olotilasta, jossa tunteilla ei ole heihin valtaa. Se on ymmärrettävä toive, sillä tunteet voivat olla repiviä, ja pitää ihmistä vallassaan. Luulen, että samanlaisia toiveita on ajoittain vähän kaikilla.

Mangopuun juurella suuret, repivät tunteet ovat latentteina. Niihin viitataan, mutta niihin ei mennä sisälle. Ehkä asiat on käsitelty ja ne on jätetty taakse, ja siitä voi olla helpottunut kirjoittajan puolesta. Kun päähenkilö rouhii ihoaan saksilla, tapahtumat kuvataan etäännytetysti, niin kuin ne eivät olisi itselle tapahtuneetkaan. Kaikki vaikuttaa kivuttomalta ja runolliselta. Mietin olisiko minut lukijana voinut päästää vähän enemmän iholle? Kirjan kansi on hyvin kaunis, ja tarina lukemisen arvoinen.

Katso ihmistä

Jaaha, ollaanko sitä vähän tyhjäkäynnillä taas

Hahhaa, tässä kaikille kollegoille, joilla ei ole parempaa tekemistä. Aalto verkkokirjasto ylläpitää hauskaa tilastosivustoa, josta voi saada tarkat tiedot jokaisen kirjan liikkeistä. Tässä esimerkiksi Pappia kyydissä kirjani tilanne. Sitä on lainattu tänä vuonna 444 kertaa Aalto-kirjastoista, ja kaikkiaan sitä on lainattu 919 kertaa noista kirjastoista. Pelastusrenkaita on vähän jäljessä, koska sitä on lainattu vain 415 kertaa. Tosin se ilmestyikin vasta helmikuussa, niin että ehkä se vielä kirii Pappia kyydissä lukuihin. Tämän mainion linkin löysin kollegani Pasi Jääskeläisen sivuilta. Oikeasti ei ole minusta järki-ihmisen puuhaa syynätä tämmöisiä, mutta tulin eilen Orivedeltä, ja lähden huomenna Pohjanmaalle koulukierrokselle, joten ehkä tämä napanöyhdän kaivelu suodaan anteeksi. Se ei tietenkään kerro vielä kovin paljoa, jos kirjaa lainataan. Pistää miettimään, että onkohan se myös luettu, ja jos on luettu, onko myös tykätty, vai mitä on tapahtunut. Ehkä on ihan hyvä, kun en tiedä.

Jaaha, ollaanko sitä vähän tyhjäkäynnillä taas

Ratkaisuehdotus

Mitä Finlandia kohuun tulee, niin miksi Salmelalle ei lätkäistä Suomen kansalaisuutta. Jos säännöissä sanotaan, että kilpailuun osallistuvan on oltava Suomen kansalainen, niin tehdään siitä sellainen. Ei kai se ole temppu eikä mikään. Eikö jonkun urheilijankin kohdalla toimittu näin? Voihan se tietysti vaikuttaa vähän typerältä, mutta aika typerää sekin on, että tehdään hienot säännöt joita ei sitten aiotakaan noudattaa. Ja sitten vain hämmästellään että kylläpäs sattui.

Niin, terveisiä vaan Orivedeltä, johon en ole sen kummemmin ehtinyt tutustua. Ei eilenkään kuuden jälkeen huvittanut lähteä tuonne pimeään hapuilemaan. Onneksi on keväälläkin kurssiviikonloppuja. Pitää ehkä siirtää leprasairaalan etsiminen toukokuulle. Muutamalta paikalliselta olen kysellyt tietävätkö sairaalasta. Eivät ole osanneet neuvoa, mutta ovat arvelleet, että ei se ehkä enää ole toiminnassa. No ei tosiaan, 50-luvulla sieltä siirrettiin viimeiset potilaat pois.

Ratkaisuehdotus

Raha ratkaisee

Eilinen A-talk Tämä ei ole mainos, synnytti oivalluksen.

Nuoret toimittajat Anna Sojunen ja Melissa Heikkilä olivat kiinnittäneet huomionsa siihen, miten toimituksellinen aineisto ja maksetut mainokset ovat naistenlehdissä iloisesti sekaisin. Toisella sivulla on mainos, toisella sivulla on samanlaisia tuotteita, mutta sitten ei kysymyksessä olekaan mainos. Keskustelijat selvittivät asiaa. Maahantuojat lähettelevät toimituksille tuotteita. Toimittajat valikoivat esiteltäviksi tuotteita, joiden ajattelevat voivan kiinnostaa lehden lukijoita, ja tästä ei peritä maksua, koska kiitollisina huomiosta firmat sitten ostavat lehdistä mainostilaa, mikä taas on lehden kannalta olennaista, koska mainosten avulla lehden hinta voidaan pitää huokeana.

Näin siis kumpikin hyötyy. Kun lehti ilmaiseksi mainostaa tiettyjä tuotteita, se saa myös maksullisia mainossopimuksia.

Katsellessani ohjelmaa tajusin (todellakin vasta nyt!), että tämä sama mylly pyörii tietenkin myös kirjallisuudessa. Kirjailijan kirjoja arvostellaan lehdessä ja hän pääsee helpommin esittelemään rakkauselämäänsä, masennustaan tai vaatekaappiaan, mikäli hänen kustantamonsa ostelee lehdistä mainostilaa. Jos kustantamo ei mainostilaa juuri ostele, mitä järkeä lehden on tuhlata ruutia moiseen turhakkeeseen?

Bisneslakien ohella suhdetoiminta on toki ollut kirjallisuusmaailmassa aina tärkeässä roolissa. Olisi tärkeä henkilökohtaisella tasolla tuntea avainhenkilöt, ja saada joku tärkeä ja vaikutusvaltainen ihminen tahtomaan, että juuri minun pitäisi joka paikassa pullahtaa esille kuin korkki veden pinnalle. Mutta sitä mukaa, kun viimeisetkin pidäkkeet on purettu markkinatalouden tieltä, voi olla että suhdetoiminnan merkitys vähenee, ja rahan merkitys kasvaa entisestään.

Raha ratkaisee

Tarunhohtoinen Orivesi

Vedän viikonloppuna proosakurssia Oriveden opistolla. En ole koskaan ennen käynyt Orivedellä. Iltapäivällä ensin kohtaan Turun Taideakatemian tiloissa Kerro ja kirjoita kurssin opiskelijat, sitten ponkaisen junalle. Orivedellä olen illalla yhdeksän aikoihin.

Olen saanut sähköpostiini geokätkentä tyyppisiä koordinaatteja, joiden perusteella minun pitäisi löytää elektroninen avain, joku muu avain, ja tieto loppusijoituspaikastani. Kaikki ovet ovat tuohon aikaan jo lukossa, ja henkilökunta nauttimassa ansaitusta vapaa-ajastaan. Onko normaalia, että minua jännittää löydänkö opiston, löydänkö salaperäisen kätkön ja osaanko käyttää elektronista avainta? Normaalia tai ei, minua jännittää.

Harvasta paikkakunnasta olen elämäni aikana kuullut yhtä paljon tarinoita kuin Orivedestä. Joidenkin sieluissa elää Pariisi, tai New York, minulla Orivesi. Orivedellä sijaitsi Suomen viimeinen leprasairaala, ja minun iso-iso-tätini Olga Matilda Hjon oli kyseisen paikan johtajatar. Hän oli intohimoinen puutarhuri ja pisti töpösormiset lepratautiset siistimään nurmikot saksilla. No siis oikeasti emme tiedä, miten hän tempun teki, mutta leprasairaalan kukoistavaa puutarhaa käytiin ympäri maailmaa ihailemassa. Nurmikot oli nylpytty lyhyeksi, tasaiseksi nukaksi. Leprapotilaat sen hoitivat, eikä silloin ollut vielä käytössä nykyisenlaisia ruohonleikkureita.

Harmi vain, että leprasairaala on purettu. Mutta kyllä minä jonkinlaisen pyhiinvaellusretken voisin sinne silti tehdä. Katsotaan nyt.

Tarunhohtoinen Orivesi

Ai niin, se meni taas

Pitäisi ilmeisesti ryhtyä taas määrätietoisemmin lukemaan lasten- ja nuortenkirjallisuutta, sillä Finlandia Junior listassa oli vain yksi, jonka kirjoja olen lukenut, nimittäin Tapani Bagge. Markus Majaluoma on tähän asti ollut tuttu vain kuvittajana. Baggeltakaan en tietenkään ole tätä nimenomaista kirjaa lukenut. Mielikuvissani ehdin jo ostaa uuden auton ja remontoida kesämökin keittiön Finlandia-junior rahoillani, mutta ei nyt sitten enää tarvitsekaan miettiä annanko kuvittajalle puolet, vai neljäosan palkintorahoistani. Muutenkin olo on samanlainen kuin koululaisena, kun en taaskaan saanut hymytyttöpatsasta, vaikka omasta mielestäni olin ihan kiva.

ps. Grafomaniassa keskustellaan innokkaasti Finlandia juniori-kriteereistä.

Ai niin, se meni taas

Se vaan on niin vaikeeta

Olen yrittänyt saada paikallisia medioita kiinnostumaan edes postimerkin kokoisen kommentin verran kirjastani Reetta ja linnan vangit.

Kirjahan täyttää peräti kaksi uutiskriteeriä. Se on paikallinen. On ihmisiä, joita kiinnostavat kirjat, jotka liittyvät heidän kotiseutuunsa. Tämä ryhmä on yllättävän suuri ja elinvoimainen. Kirja on myös jossain määrin poikkeuksellinen, koska Turun linnaan liittyviä saturomaaneja ei julkaista jatkuvalla syötöllä. Tässä on vielä se bonus, että tarinasta saa puolivahingossa myös pienen historiallisen tietopaketin esimerkiksi noituudesta, kahvista, Turun linnasta vankilana ja menneisyyden käymäläkulttuurista.

Mutta siis vielä ei ole tärpännyt. Kun ei kiinnosta, niin ei kiinnosta. Ymmärrän tietysti toimituksia, tänä vuonna ilmestyy jälleen n. 1400 lasten - ja nuorten kirjaa. Mutta jos ajattelemme turkulaisen median näkökulmasta, ja oletamme, että paikallisuus kuuluisi jotenkin heidän toimenkuvaansa, niin miten monta turkulaiseen paikallishistoriaan sukeltavaa lastenkirjaa on mahtanut ilmestyä?

Joo, olen taas vähän äkämystynyt. Mutta myös yllättynyt kuultuani, että Reetta-kirjojen laarin pohja on jo näkyvissä. Isona pitämäni painos on kohta myyty loppuun ja kirja on ollut markkinoilla vasta pari kuukautta. Akateeminen kirjakauppakin heräsi jälleen ja alkoi ehdotella minulle Kohtaamispaikkaa joulukuussa 4.12 klo 14. Siis Turun Hansakorttelissa. Lupasivat tällä kertaa pistää oikein ilmoituksen lehteen. En odota tilaisuudesta suuria. Luultavasti saan taas esitelmöidä hyllyille ja seinille, mutta tartuin tilaisuuteen, koska näin saan maksetun ilmoituksen lehteen. Rahahan ei haise, turkulaisten medioidenkaan nenuissa.

Ai niin, Ylen uutisiin Reetan kansi sentään pääsi.

Se vaan on niin vaikeeta

Pööö, Alma Kartano rulettaa jälleen

Katselin äsken ykköseltä ns. dokumentin Pimeän puolella, jossa Hannu Lauerma kauhisteli Kartanolaisiksi nimetyn uskonlahkon touhuja Satakunnassa. Jostain oli taas kaivettu Matti Kamppinenkin äimistelemään miten hulluja jotkut ihmiset ovat.

Dokumentti oli iltapäivälehtitasoa. Kerrotaan mitä hullua jotkut ihmiset ovat tehneet, ja sitten sanotaan että he tekivät tuollaista, koska olivat hulluja.

Olin töissä Huittisissa 90-luvun alussa, ja silloin syrjäkylillä liikkuessani sain kuulla tarinoita erikoisesta lahkosta, joka oli vaikuttanut siellä päin. Jutut vaikuttivat kirjaani Usko, toivo ja kuolema. Minua kiinnostaa edelleen asia, johon dokumentissakin viitattiin. Odotin, että kun asiaan sentään viitattiin, sitä olisi edes hiukan pohdittu. Mutta kun ei.

Alma Kartanon veli oli punikki. Kun tiedämme, millainen yhteiskunnallinen ilmapiiri oli kansalaissodan jälkeen, niin miksi dokumentin käsikirjoittajat eivät olleet vaivautuneet miettimään olisiko se kenties vaikuttanut johonkin. Mitä kertoi sisällissodan runtelemasta pitäjästä, että juuri siellä syntyi tällainen liike? Ei se syntynyt siksi, että ihmiset olivat hulluja, se syntyi järkytyksistä ja paineista, joita ihmiset olivat joutuneet kokemaan. Risto Alapuro kirjassaan Suomen synty selittää aika seikkaperäisesti miten Huittisissa hillottiin ihmisiä kansalaissodan loppuselvityksissä. Tarkoitan siis ns. valkoista terroria. Kirkko asettui oikopäätä valkoisten puolelle. Alma Kartanon julistuksessa helvetin takaseinä on muurattu luterilaisen kirkon pappien pääkalloista. Voisiko näillä asioilla olla jokin yhteys?

En tarkoita väittää, että oikeasti Alma Kartano olikin vain suuri, väärinymmärretty hyväntekijä. Tarkoitan vain, että ymmärrys ei tämmöisistä "dokumenteista" lisäänny. Dokumentti oikeastaan liittyy samaan ilmiöön, jota on kritisoivinaan. Paha projisoidaan itsen ulkopuolelle helppoon kohteeseen, syntipukkiin jonka tolkuttomuutta voidaan hämmästellä. Hämmästellessä sopii nauttia siitä ylemmyydentunteesta, että me itse olemme niin järkeviä.

Mutta entäpä jos meissä kaikissa asuu pieni Alma Kartano?

Ps. Vanhalla häiriksellä postasin tästä aiheesta syyskuussa 2005. Katsoin huvikseni blogin tilastot, ko. dokumentin aikana blogissa oli käyty melkein 250 kertaa hakusanalla Alma Kartano. Kyllä televisio vaan on tehokas.

Pööö, Alma Kartano rulettaa jälleen

Hyvä kirja myy itse itsensä

Muistan joskus kuulleeni tällaisenkin ajatuksen. Onkohan se totta? Mieleen tulee Anneli Kivelän Katajamäkikirjat, joista en ole nähnyt näyttävää mainoskampanjaa, mutta uusia painoksia, ja kuvaavaa kyllä, myös sellaisia isotekstisiä laitoksia, tehdään jatkuvalla syötöllä. Katajamäki-kirjathan ovat siinä mielessä Aki Kaurismäen leffojen hengenheimolaisia, että sellaista Suomea jota ne realistisen oloisesti kuvaavat, ei ole koskaan ollut olemassa. Ne ovat fantasiaa, vaikka eivät täytä fantasiakirjallisuuden tunnusmerkkejä.

Ehkä voisi sanoa, että kirja joka erityisen hyvin sopii jonkin suurehkon kohderyhmän lukemisennälkään, myy itse itsensä. Kirjan pitää silittää yleisöään aina myötäkarvaan.

Kriittisenäkin esiintyvän kirjan pitää löytää yleisö, joka on kriittinen juuri samalla tavalla kuin kirja. Tällöin kirja silittää kriittistä yleisöään myötäkarvaan.

Olipa kysymys taiteesta isolla T:llä, tai viihteestä, on ehkä turha kuvitella saavansa suosiota, tai asiaansa edes esille, ellei oman teoksen asenteet vastaa riittävässä määrin vastaanottavan yleisön asenteita. Tai toimittajien mielikuvia siitä, mitä ne asenteet mahdollisesti ovat.

Hyvä kirja myy itse itsensä

Onko tuotesijoittelu avain kirjan menestykseen?

Ihan nopeasti Stig Larssonista. Olen nyt vähän edennyt kirjassa, ja pistin ylös pari asiaa, jotka tähän mennessä ovat häirinneet.

Kirjojen tuotesijoittelu. Miksi romaanissa pitää esitellä jonkin tietokonemallin erityisominaisuuksia ja teknisiä tietoja? Tuntuu kuin lukisin tietyn tietokoneputiikin tuotekatalogia. Sponsoroiko ko. laitevalmistaja kenties Larssonia, vai mistä tuulee? Elokuvat ja televisiosarjat ovat täynnä tuotesijoittelua, ja käsittääkseni sitä on juuri sen vuoksi, että firmat sponsoroivat näitä kulttuurituotteita. On tietenkin museaalista ärsyyntyä tällaisesta asiasta. Onkin oikeastaan aika kummallista itsekin lukeutua viihdekirjailijaksi, ja samalla vastustaa markkinatalouden tunkeutumista joka rakoon. Kieltämättä olen muidenkin menestyvien viihdekirjailijoiden kirjoissa joskus kiinnittänyt huomiota tähän tuotesijoitteluasiaan, ja heräsin miettimään, että siksikö he ovat suosittuja, että he tuotesijoittelevat? Kirjailija esittelee firmojen tuotteita kirjoissaan, ja nämä firmat vastalahjaksi hommaavat kirjailijalle näkyvyyttä? Tai jotain muuta sellaista. Näinkö se menee? Valaiskaa minua.

Toinen prostestinaihe on miksi tarina pitää katkaista paatoksellisilla luennoilla Ruotsin holhouslain epäkohdista 80-luvulla ja sitä ennen ja jälkeen? Tällaisten asioiden pitäisi tulla esiin tarinassa, siinä mitä tapahtuu, ihmisten välisissä jännitteissä. Jos tällaisia asioita pitää luennoida, mennään yli siitä missä aita on matalin, ja romaani on minusta kömpelösti kirjoitettu.

Minulla on muutakin mutinan aihetta kirjasta, mutta ehkä pitää jättää sanomatta vielä tässä vaiheessa, koska en edelleenkään ole lukenut kirjaa loppuun asti. Kommentoin aiheesta sitten, jos joskus jaksan ahertaa Larssonin loppuun.

Onko tuotesijoittelu avain kirjan menestykseen?

Ihmeellisiä ovat tarinoiden tiet

Muutama vuosi sitten kirjoitin lasten kirjallisuuslehti Vinskiä varten novellin nimeltä Kova jätkä. Sain palautetta muutamilta äideiltä, jotka pitivät novellia hilpeänä, mutta varsinaisen kohderyhmän reaktioista minulla ei ole tietoa.

Pari kuukautta sitten tarvittiin lastenkirjallisuusantologiaan kiireesti tekstejä. En oikein tiedä miksi oli kiire, mutta tarjosin antologiaan kuitenkin tuota Kovaa jätkää, syystä että se on ainoa lastennovelli, jonka olen kirjoittanut.

Kuulin että nyt se on sitten Arkangelissa käännetty venäjäksi, ja novelli ilmestyy arvostetun venäläisen lastenkirjakustantamon julkaisemassa antologiassa nimeltä Myrskylipas.

Nostin kulmakarvojani, sillä tajusin siirtyneeni niiden kirjailijoiden kadehdittavaan joukkoon joiden tekstejä on käännetty ulkomaankielille ja levitetty maailmalle. Venäjän markkinat siis avautuivat. Siellähän sitä lukijapontentiaalia löytyy. Jokohan minä nyt rikastun?

Ihmeellisiä ovat tarinoiden tiet

Taivaassa vasta vaan, perseet tervataan

Henna Helmi toivoo, että kirjoituskilpailujen tuomaripäässäkin olisi ihmisillä nöyryyttä.

Minä kyllä uskon, että tuomarit ovat ihmisinä ihan samanlaisia kuin ketkä tahansa muutkin. Nöyriä ja vähemmän nöyriä. Mutta heillä on intresseissä löytää mahdollisimman kiinnostavat ja taloudellisesti tuottavat käsikirjoitukset, koska sen vuoksi kilpailuja järjestetään. Se on heidän nöyryyttään. Kirjoituskilpailuiden tarkoitus ei ole olla kivoja kirjoittajille, niin julmalta kuin se tuntuukin.

Tosin viime vuosina on jonkin verran järjestetty kannustavia kirjoituskilpailuja tuolla genrekirjallisuuden puolella, muistelisin näin. Osallistujien on mahdollista saada palautetta teksteistään. Tiedän myös, että esimerkiksi Portin tuomarit ovat välillä lähetelleet karkkipusseja kirjoittajille, joiden novellit eivät ole sijoittuneet, mutta joissa on kuitenkin ollut jotain erityistä itua.

Tuomarien nöyryys on sitä, että he ottavat työnsä vakavasti, lukevat käsikirjoitukset huolellisesti ja miettivät onko tämä kiinnostava teos, löytyykö tälle lukijoita. Heillä on vakava ja vastuullinen paikka, koska kustantamon olemassaolo on sen varassa, että kiinnostavia käsikirjoituksia löytyy.

Olisi silti tietenkin hienoa, jos kustantamot pistäisivät nettisivuille ilmoituksen siinä vaiheessa kun finalistit on valittu, ja heille on ilmoitettu asiasta. Tällöin muut voisivat lakata odottamasta. Aika laiha lohtuhan sekin silti on. Jos ihminen jatkaa kirjoittamista, hän yleensä joutuu kestämään todella paljon vastoinkäymisiä. Niitä tulee jos ei kustantamoa löydy. Niitä tulee, vaikka löytyisikin. En tiedä mikä auttaisi. Ehkä se, että siirrymme kaikki elämään taivaassa.

Taivaassa vasta vaan, perseet tervataan