Minua kiinnostaa kaikki historia – taidehistoria tietenkin mukaan lukien. Taiteesta voi rakennella myös viihdyttäviä dekkareita – ja sellaisiin nyt rapaisten kevätpäivien huviksi sukelsin.
Rikoksen kohteena taide on ehkä vähän ’sivistyneempää’ tai hienojakoisempaa kuin joku kolkko huumelasti tai möykky uraania. Jos motiivina on pelkkä raha – se että taulusta maksetaan suuria summia – latistuu ’kulttuurin kohottava vaikutus’ tietenkin melkoisesti. Mahdollisuuksia huomattavasti kiinnostavampaan juonenkuljetukseen sen sijaan tarjoaa jonkun kadonneeksi luullun mestariteoksen löytäminen, salaisten ’merkitysten’ metsästäminen, taiteilijan epäselvän kohtalon selville saaminen tai teoksen kytkös johonkin yhteiskunnalliseen tilanteeseen.
Televisiossa pyöri taannoin ranskalainen ’cosy crime’ sarja, joka oli saanut suomenkieliseksi nimekseen ’Kuolema maalaa taulun’. Pidin siitä kovasti, vaikka sen varsinaiset rikostapaukset olivatkin aika epäuskottavia ja päähenkilöt suorastaan ’henkisesti epävakaita’ näin raskassoutuisen pohjoisen protestantin näkövinkkelistä katsoen. Mutta sarja oli hauska ja joka jaksossa katsojalle syötettiin aimo annos taidehistoriaa – joskus tuttua, joskus aivan virkistävän uutta. Pelkästään tapahtumapaikat olivat jo ’silmäkarkkia’, joita olisi katsonut pitempäänkin: Pariisin isot ja pienet taidemuseot, ooppera, kirkot ja upeat yksityispalatsit. Rikoksia ratkovien poliisin ja taidehistorioitsijan pienet, suorastaan nuhruiset kodit ja arkipäivän ongelmat toivat oman mausteensa kerrontaan.
Päätin nyt tarkoituksella suosia kotimaista tuotantoa. Valitsin luettavakseni kolme suomalaisen kirjoittamaa ’taidedekkaria’ – kaikki sellaisia, joiden tuotantoa en ole aiemmin lukenut. Kirjailijat olivat Lasse Honkanen, Jyrki Erra ja kirjailijakaksikkona kirjoittaneet Eppu Nuotio ja Pirkko Soininen. Kaikki kirjat ovat suhteellisen uusia, muutaman vuoden takaa. Tyyliltään ja tunnelmaltaan ne erosivat melkoisesti.
Olisihan meillä kotimaisiakin ’taiderikoksia’ tarjolla. Viime vuosikymmenien kuuluisin väärentäjä, Veli Seppä, on tehnyt monet äkkirikastuneet tai muuten vain ’kulttuurikotia’ rakentamaan ryhtyneet sijoittajat tyytyväisiksi Schjerfbeckin, Edelfeltin tai vaikkapa Särestöniemen omistajiksi. Aina ei maali ollut ehtinyt edes kunnolla kuivua, kun teosta jo aseteltiin onnellisen ostajan ateljee -kodin olohuoneeseen. Siellä niistä monet ovat kuulemma edelleen. Perikunnat joskus kenties yllättyvät.
Nyt lukemani taidedekkarit punoutuivat kuitenkin ulkomaisten taiteilijoiden töiden ympärille. Murhia ja vaarallisia tilanteita aiheuttivat tauluillaan Gauguin, Elwell ja Caravaggio.
Miten voi kankaanpala olla niin arvokas?
Lasse Honkanen, mainostoimistomaailmassa työuransa tehnyt, on eläkepäivillään luonut kirjallisen ’harrastelijasalapoliisin’ nimeltään Arttu Lampare. Kirjan markkinointitietojen mukaan ’Murha ei ole taidetta’ (2023) on Honkasen toinen Arttu Lampare -kirja.
Kirjaa ei voi sanoa kovin jännittäväksi, mutta sen perusote onkin enemmän huumoriin kallellaan. Ihmisten havainnointi ja tyypittely on osuvaa. Mainostoimistomaailmaa sivutaan kirjan juonessa useampaankin kertaan. Tuttuja markkinointialan perustyyppejä, julkkispsykologeja, missintapaisia ’sarja-avioitujia’ ja muita koheltajia riittää. Hauskana yksityiskohtana Lampare nimittää älypuhelintaan koko ajan ’ällykäksi’. Ehkä mainostoimistomiehen tekee mieli nimetä tuote uudelleen.
Alussa tapahtuu murha Helsingin Marjaniemessä, hulppeassa julkkispsykologin merenrantatalossa. Naapurissa asuu Arttu Lampareen eno. Julkkispsykologilla oli talossaan kaiken muun fiinin lisäksi oikein galleriahuone ja hänen taidekokoelmansa oli huomattava. Jotain taitaa sieltä kuitenkin nyt puuttua?
Oikeastaan Lampareen toiminta-aluetta on Tampere ja kaikki sen maamerkit kirjassa luetellaankin huolellisesti. Yövytään Tammerissa, syödään Näsinneulassa ja Tillikassa, kyläillään Pispalassa. Poliisikin tietysti yrittää tapausta ratkoa ja muistaa sanoa Lampareelle, ettei siviilien pidä sotkeentua ammattilaisten asioihin. Eihän se Lampare oikeastaan haluaisikaan, mutta kun julkkispsykologin entinen vaimo on myös hänen enonsa entinen vaimo. Tätä nykyä samainen Nella – jota on kirjan mukaan leikelty jo niin paljon, että hänellä on kohta leukaparta – on tamperelaisen NHL-jääkiekkoilijan vaimo. Tämä jääkiekkoilija taas tahtoisi juuri Lampareen kirjoittavan hänen muistelmansa, joten Lampare tulee väkisinkin sotketuksi tähän soppaan monesta eri suunnasta.
Joukossa pyörivät myös yhden gangsterin typerähköt apurit – Pilli ja Pulla – jotka ovat rätisevästä puhelimesta salaa kuunnelleet, kuinka pomo puhuu miljoonista, jotka ’kokaan’ ryhtymällä saadaan. Niinpä, apurit eivät osanneet ranskaa ja Gauguin on muutenkin hankala sana.
Kaikki ratkeaa lopulta Agatha Christie -tyylisessä koko kaartin yhteen kokoontumisessa, jossa Arttu Lampare selostaa tapahtumien kulun. Ihmeelliset voivat olla maalauksenkin tiet.
Kaapissa on taas natsi
Lehtijutuista tiesin, että kirjailija Eppu Nuotio on asunut pitkään Berliinissä, mutta hänen tuotantoaan en tunne. Pirkko Soinisen kirjan taidemaalari Ellen Thesleffistä olen lukenut ja sitä blogissanikin käsitellyt. Nuotio ja Soininen kaksikkona ovat rakentaneet näppärän taidedekkarisarjan, jossa rikoksia ratkoo, tai ainakin niihin sotkeentuu, impulsiivinen ja pelkäämätön dokumenttiohjaaja Salome Virta.
Berliinissä asustava, inspiraatiota uuteen työhönsä ja helpotusta krooniseen rahapulaansa etsivä Salome tuntuu tyyppinä olevan naispuolinen vastine monelle dekkarien ’satunnaiselle yksityisetsivälle’. Joku täysin vahingossa eteen tuleva seikka syöksee tyypin äkkiä keskelle seikkailua, joka vaatii matkustamista toiseen maahan, arkistojen penkomista, vastahakoisten ihmisten esiin kaivamista ja hengenvaaraan antautumista.
Juuri näin Salome Virralle käy Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen kirjassa ’Sakset tyynyn alla’ (2018).
Belgialainen, hyvännäköinen yhdenyönsuhde Jaan tulee maininneeksi, että Antwerpenissä on edellissyksynä tapettu mies, jonka rintaan oli läksiäisiksi vielä isketty saksilla valokuva vanhasta, englantilaistaiteilija Frederick Elwellin maalauksesta ’A Girl with a Cigarette’. Salome oli juuri aikeissa työntää Jaanin ripeästi ovesta pihalle ja unohtaa hänet iäksi, mutta tästä murhasta kuultuaan hän innostuu aivan tavattomasti. Jaanillekin irtoaa siitä hyvästä myös aamukahvia.
Kirja juoksuttaa juonta pääosin kahdessa aikatasossa; vuoden 1942 natsimiehityksen alla kärsivässä Belgiassa ja nykyajassa. Berliinin ja Antwerpenin lisäksi juonenkuvioita punotaan vielä hulppeassa huvilassa Pohjois-Italian Lago di Maggioressa. Hyvin ’yleiseurooppalaista’ toimintaa, siis.
Koko mysteerin ratkaisu vaatii tilintekoa ruman poliittisen historiamme kanssa, sen ulottumiseen nykypäivään saakka. Se heijastuu myös siihen, miten arvostamme toisiamme, miehinä ja naisina.
Olikin piristävää lukea niin maalausten, tapahtumien kuin motiivienkin käsittelyä vaihteeksi selkeästi ’naisen katseen’ kautta.
Sisilian kuninkaiden perilliset
Jyrki Erra on tehnyt työuransa arkkitehtina ja vanhemmiten myös kirjailijana. ’Lyijyvalkoinen’ (2020) on hänen kolmas teoksensa.
Kirjan tapahtumat käynnistyvät Helsingissä, kun Caravaggio-spesialisti, taidemaalari Axel Wallas, menee tapaamaan entistä opettajaansa, taidehistorian professori emerita Riitta Sarastetta. Kyse on1600-luvun alun kuulun italialaistaiteilija Caravaggion taulusta, jossa Judit leikkaa Holoferneelta pään. Taulu näyttää rajulta – ja niin näyttää professori emeritakin seuraavana aamuna. Mutta sitä Axel Wallas ei vielä tiedä. Eikä hän tiedä sitäkään, että hänen vaimonsa Elina ei palaakaan kotiin Rooman iltakoneella, niin kuin piti.
Kirjan alku on koukuttava. Osaksi siksi, että kuvat ovat rajuja, mutta etenkin siksi, että Axel Wallaksen ahdistus on helppo ymmärtää ja siihen voi samastua. Kukapa ei olisi odottanut hermostuneena jotakuta rakasta ihmistä. Missä ihmeessä hän voi olla? Mitä on tapahtunut? Miksei hän vastaa kännykkään?
Ahdistus sen kuin tihenee, mutta uhkarohkeasti Axel Wallas päättää heti lähteä Roomaan etsimään vaimoaan. Käy ilmi, että hänellä on ollut vaikeuksia ’Palermon poikien’ kanssa jo aikaisemmin, kun hän on kysellyt ’liikaa’ tietyn kadonneen Caravaggion perään aikaisemmilla Italian matkoillaan. Juuri siksi hän tietää, että poliisin sotkeminen asiaan ei ainakaan auta hänen vaimoaan, joka lienee siepattu.
Vaimo on kadonnut ja Caravaggion taulu on kadonnut. Oli se sitten aito tai kopio. Kirjan varsinaiset tapahtumat siirtyvät Roomaan ja siellä Erra löytääkin niille upeat ja hermoja raastavat puitteet. Palatseja, salaisia kappeleita, museoita. Yhtymäkohtia moniin aikaisempiin jännäreihin, Da Vinci -koodia myöten, tulee helposti mieleen. Se, ovatko tapahtumat lopulta ’uskottavia’, jää jokaisen lukijan omaksi arvioksi. Ehkäpä näin voisi todellisuudessakin käydä? Onhan kaikenlaisia sieppauksia todellisuudessakin tapahtunut ja huipputaiteilijoidenkin tauluja on pystytty varastamaan kaikista varotoimista ja hälytysjärjestelmistä huolimatta.
Onhan Axel Wallas tosiaankin maailman harvoja Caravaggio-spesialisteja. Hän tietää senkin, että Caravaggio pohjusti aina taulunsa myrkyllisellä lyijyvalkoisella. Ja että Vatikaanin arkistoista voi löytyä kirjeenvaihtoa, jossa Caravaggion apulainen kertoo väkivaltaan taipuvaisen isäntänsä töistä ja vaiheista.
Mutta kiinnostaako totuus ketään? Onko taiteessakin omistaminen kaikkein tärkeintä?
***
