Talousuutisissa kohistaan, kun arvoltaan kenties maailman
suurin yhtiö, saudiarabialainen Aramco, listautuu nyt pörssiin. Tämä alkujaan
arabialais-amerikkalainen – kuten nimestäkin voi päätellä – öljy-yhtiö on ollut
1980-luvulta saakka kokonaan saudien omistama. Sitä voisi kutsua myös maailman
suurimmaksi perheyhtiöksi, sillä Saudi-Arabia on valtio, jossa taloudellinen ja
poliittinen valta on al Saud -suvulla.
Nyt saudit tarvitsevat kuulemma lisää rahaa ja tavoittelevat
sen kautta maansa talouden monipuolistamista. Öljy ei enää yksin takaa
rahakasta tulevaisuutta, kun energiamarkkinat muuttuvat ja ilmastosyytkin
pakottavat muuttamaan strategioita.
Koko maailmaa huolestuttaa, kun Iranin suunnalla on jatkuvasti
levotonta (kuten elokuun blogissani ihmettelin) ja lahden toiselta puolen Saudi-Arabiasta
tulee niin ikään ristiriitaisia ja hämmentäviä uutisia.
Maa vetää puoleensa Mekkaan ja Medinaan matkustavia islaminuskoisia
pyhiinvaeltajia, mutta muiden ulkomaisten turistien suosikkikohde se ei ole,
vaikka matkustamista sinne on viime vuosina helpotettu. Tuhannen ja yhden yön
satumaista eksotiikkaa tai Aladdin -fantasioita on helpompi etsiä muualta, vaikkapa
Emiraattien Dubaista.
Olemme kuulleet Saudi-Arabian kauan odotetuista
uudistuksista; terveydenhuollon ja koulutuksen parantamisesta, jopa pienen
pienistä kansalaisoikeuksien laajennuksista naisiakin koskien. Samaan aikaan
kuulemme kuitenkin myös pidätyksistä, vuosikausien vangitsemisista ilman
yksilöityä syytettä, kidutuksista ja jopa selvistä poliittisista murhista.
Saudi-Arabia on USA:n ylin ystävä, ja sinne näimme
presidentti Trumpinkin ensi töinään kiiruhtavan vierailulle. Kuitenkin juuri Saudi-Arabiaan
Osama bin Laden, tuo USA:n arkkivihollinen, perusti suoran toiminnan
yksikkönsä, alkujaan nimeltään somasti Palvelutoimisto, ja sieltä hänen
seuraajaansa saavat yhä avokätistä rahoitusta.
Saudi-Arabia on rikas maa, jonka yhtenä ongelmana on silti
köyhyys. Maa kärsii myös pahasta työttömyydestä, etenkin levottomuutta
herättävästi alle 35-vuotiaiden kohdalla. Yhteiskunta on jumissa, kun he eivät
saa töitä, koska silloin he eivät voi myöskään perustaa perheitä. Samaan aikaan
30 miljoonan asukkaan maassa on kuitenkin yli 9 miljoonaa vierastyöläistä,
joita ilman maa ei toimi.
Uskonnollista valtaa Saudi-Arabiassa käyttää suurmufti ja
Vanhempien oppineiden neuvosto. Nämä sunnilaisen islamin wahhabistisen
suuntauksen johtohenkilöt ovat useimmiten suurissa kysymyksissä taipuneet
poliittisen johdon tahtoon, mutta ei aina. Heillä on myös ollut mahdollisuus
jarruttaa ja hidastaa yhteiskunnallisten muutosten toteutumista.
Mitä tästä kaikesta vastakkaisesta informaatiosta oikein
pitäisi ajatella? Saisiko jostain lisää tietoa? Innokkaan kirjastotietokannan
penkomisen jälkeen tämänkertaiseen kirjakolmikkooni löytyi suhteellisen uusia
teoksia, joista toivoin saavani laajempaa näkemystä ja taustatietoa. Kirjat
ovat vuosilta 2008, 2013 ja 2019.
Suomalaisella sisulla
Heljä Kervinen on julkaissut kirjansa ’Olipa
kerran Saudi Arabia’ vuonna 2008, mutta heti opuksen avattuani ja
kuvat nähtyäni tajusin, että sisältö on paljon painovuotta kauempaa.Tämä kirja ei antaisi tietoa Saudi-Arabian nykyisestä
tilanteesta. Muutaman sivun luettuani
päätin silti jatkaa, kirjan tarjoaman sympaattisen ’kulttuurinostalgian’
vuoksi.
Kirja on nimittäin rempseällä otteella kirjoitettu, mutta
hyvin yksityiskohtainen muistelus neljänkymmenen vuoden takaa, 1980-luvun
alusta; ajasta, jolloin suomalaisia lähti ulkomaankomennuksille tuonne ’öljyn
ja hiekan valtakuntaan.’ Kervisen aviopuoliso oli rakennusarkkitehti, ja hänen
mukanaan Saudi-Arabiaan matkasi vaimo ja kaksi melkein aikuista poikaa.
Kervinen tiesi suurimmat kulttuurieroista johtuvat
hankaluudet jo ennen lähtöä, mutta halusi silti kokea tämänkin ’kerran elämässä’
mahdollisuuden.
Lähes kaikki olikin hyvin ’toisenlaista’ ja naiselle vielä
kaksin verroin hankalampaa. Tutuksi tuli heti arabian kielen sana ’haram’,
kielletty.
Ei sovi ajaa autoa, ei työskennellä tai edes olla samoissa tiloissa
miesten kanssa, ei kulkea kaduilla tai kaupoissa ilman miespuolista
sukulaisholhoojaa eli mahramia, ei pukeutua ’säädyttömästi’. Suomalaista
kaihersivat myös kiellettyjen listalla olleet alkoholi, sianliha, joulunvietto,
kampaamot ja elokuvateatterit. Tukalassa kuumuudessa oli kiusaus käyttää
huoneiston pihalla ollutta uima-allasta, mutta sekin piti lopettaa, kun
vastapäisen talon ylemmissä ikkunoissa alkoi parveilla arabimiehiä, joiden
elekieli ei jättänyt sijaa tulkinnoille.
Miesten maailmassakin työn tekemisen tahti ja tavat olivat
hyvin erilaiset. Sisulla ja perusmyönteisellä asenteella kaikesta kuitenkin
selvittiin, tuona muinaisena aikana ennen satelliittiantenneja, ennen
kännyköitä tai ennen internettiä. Tuolloin oli hienoa, kun ulkomaanpuheluita
saattoi tilata etukäteen ja parin viikon vanhoja kotimaan sanomalehtiä voi
käydä lukemassa firman ’residenssissä’.
Muurit murtuvat pala kerrallaan
Toimittaja Liisa Liimatainen on hankkinut
vuosikymmenien aikana erittäin vankan Italian ja Lähi-Idän tuntemuksen.
Tutkittuaan Irania (elokuun blogini) hän totesi tarvitsevansa tilannekuvan
saamiseksi lisätietoa erityisesti Saudi-Arabiasta ja 2013 hän saikin
julkaistua kirjansa ’Saudi-Arabian toiset kasvot’, alaotsikkona
’Rohkeita naisia ja kybernuoria’.
Kirja on erittäin runsas, suorastaan hengästyttävä. Siinä on
paljon taustietoja, historiakatsauksia ja sivuhuomautuksia monista aiheista.
Sen kantavana voimana ovat haastattelut, joissa monenlaiset eri ikäiset ja eri
alojen yhteiskunnalliset aktivistit kertovat oman tarinansa.
Monien haastateltujen toimia on pyritty rajoittamaan: he
ovat saaneet rangaistuksia, olleet pidätettyinä ja jotkut pitkiäkin aikoja
vankilassa. Silti kaikki jaksavat olla toiveikkaita siitä, että maa tulee
muuttumaan. Sen on pakko. Kyse on vain vauhdista: kuinka paljon muutoksia
konservatiivinen maa pystyy nielemään nopeassa tahdissa. ’Arabikevään’
vallankumouksia pelätään ja niiden leviäminen Saudi-Arabiaan koetetaan estää
tekemällä muutoksia hallitusti.
Kuten, että vuonna 2013 naisille suotiin oikeus ajaa
polkupyörällä julkisissa puistoissa. Tietysti kokonaan hunnutettuina, mutta
saattaahan siinä silti nilkka vilahtaa. Jo 2018 muutokset ulottuivat autoiluun.
Vuodesta 1990 saakka käyty väsytystaistelu ja monet protestit toivat vihdoin
naisille oikeuden ajaa autoa. Tietenkin mahramin suostumuksella.
Saudi-Arabia on vielä täysin yksinvaltainen kuningaskunta,
jossa vallanperimys hoidetaan al Saud -suvun sisäisenä asiana. Perustuslakia
tai muutakaan kaikille selvää kirjattua lainsäädäntöä ei ole. Hallinto perustuu
kuninkaallisiin päätöksiin ja uskonnollisen neuvoston päätöksiin ja
tulkintoihin.
Paikallistasolla on sentään viime vuosikymmenenä järjestetty
vaaleja muutaman kerran ja jopa naiset ovat saaneet jo kerran äänestää. Se
kaikki on vielä uutta ja kummallista. Ei tiedetä, uskaltaako äänestää, kuka rohkenee
olla ehdokkaana ja miten vaalit oikein toimivat. Paikallishallinnossakin
vaaleilla voi ylipäänsä toistaiseksi valita vain pienen osan virkailijoista.
Työmarkkinat ovat outo luku sinänsä. Naisten
kouluttautuminen ja työssä käyminen ovat vielä harvinaisia poikkeuksia, se ei
yllätä. Mutta aivan hämmentävää on, että saudi miehet eivät kunniansa vuoksi
halua tehdä mitään sellaista työtä, joka voidaan tulkita ’palvelemiseksi’.
Niinpä maahan on tuotettu miljoonia pakistanilaisia, intialaisia,
srilankalaisia, filippiiniläisiä ja muita vierastyöläisiä, jotka hoitavat
kaikki ’palvelusektorin’ työt.
Kaikki eivät voi päästä öljyteollisuuden ylempiin tehtäviin.
Niinpä saudi miehet haluaisivat itselleen valtion viran, jossa työaikoja ei
tarvitse kirjaimellisesti noudattaa. Tätä ei sinänsä vauras valtio voi millään
toteuttaa. Valtion virat ylipäänsä ovat melko hiljattain perustettuja eivätkä
virkailijat ole vielä vuosiin eläköitymässä.
Työttömät nuoret miehet ja näkyville, jopa työmarkkinoille, ilmaantuvat
naiset ovat yhteiskunnalle paineinen yhdistelmä.
Toteutuvia haaveita vai kangastuksia
Nicola Sutcliff, brittiläinen lingvisti, opettaja ja
kääntäjä vietti neljä vuotta Saudi-Arabiassa opettajana naisten yliopistossa.
Työnsä ohella hän matkusteli ympäri maata ja yritti tutustua ja oppia
ymmärtämään saudi naisia. Kirja ’Queens of the Kingdom’ on julkaistu 2019
ja se koostuu vuosina 2014-2017 tehdyistä haastatteluista, joissa mitä
erilaisimmat naiset kertovat elämäntarinansa.
Tarinoiden runsaus ulottuu satavuotiaasta beduiininaisesta,
joka eli elämänsä aavikolla ja synnytti 11 lasta koskaan näkemättä ainuttakaan
terveydenhuollon ammattilaista, nykyajan nuoreen lääketiedettä opiskelevaan naiseen
tai vielä nuorempaan tyttöön, joka on vakaasti päättänyt tulla jalkapallon
ammattilaiseksi. Haaveet ja mahdollisuudet ovat muuttuneet tavattoman paljon.
Köyhät naiset kertovat nälästä, väkivaltaisesta miehestä ja
jatkuvien serkusavioliittojen aiheuttamista kehitysvammaisista lapsista. Filippiiniläinen
kotiapulainen kaipaa omaa lastaan, jota ei ole voinut nähdä kolmeen vuoteen. Rikkailla
naisilla taas on käytettävissään kaikki länsimaiset huvit, luksustavarat,
harrastukset, älylaitteet, TV-sarjat ja laumoittain palvelijoita. Mutta kaiken
elämän pitää tapahtua jonkun suojatun neljän seinän tai puutarhan muurien
sisäpuolella ja vain mahramin luvalla. Nykyään monet mahramit valvovat naisiaan
älypuhelimen paikannussovelluksella, joka piippaa hälytyksen, jos valvottavan
naisen sijainti muuttuu.
Joidenkin mielestä tämä on ihanaa. Saudi nainen on
kuningatar, jolle kaikki tuodaan jalkojen juureen. Hänestä huolehditaan eikä
hänen tarvitse tehdä mitään. Paitsi naida se, jonka suku hänelle määrää. Naiset
ovatkin kuulleet, että länsimaissa nainen on orja, jonka on pakko käydä töissä.
Hänet heitetään kotoaan ulos heti kun hän on täyttänyt 18 vuotta eikä hänellä
sitten useimmiten olekaan muuta mahdollisuutta kuin ryhtyä prostituoiduksi.
Tämä on varma tieto, ja lisäksi sen voi päätellä televisio-ohjelmista.
Vanha nainen toteaa pitävänsä kasvotkin peittävää huntua,
koska kerran niin on määrätty eikä hän halua joutua helvettiin. Hän kyllä
tunnustaa, että muistaa vielä, miltä lapsena aavikon tuuli tuntui paljailla kasvoilla.
Sitä hän kaipaa. Joskus.
***
