Muusa ja kiusa

Taiteilijat ovat usein etsineet ja myös löytäneet innoitusta työhönsä rakastumalla. Tunnemyrskyn syövereissä vellovalla energiaa riittää ja luovuus kukkii. Huippuvireessä ei kuitenkaan kukaan pysy kauaa, joten suhteet kuihtuvat, arkipäiväistyvät ja hiipuvat pois. Pian tarvitaankin siis uusi ’muusa’, jonka piirittämisessä ja epätoivoisessa ’en voi elää jos en saa sinua’ huokailussa taiteilija voi taas ottaa vauhtia traagisesta äärilaidasta matkalla kohti uutta euforiaa.

Ihmisiä kiinnostavat nimenomaan toiset ihmiset. Kaikenlaiset elämäkerrat käyvät hyvin kaupaksi; oli kohteena sitten elämäänsä kypsässä 32 vuoden iässä tilittävä muusikko tai koko maanosan vaiheisiin vuosisadan ajan vaikuttanut merkkihenkilö. Jotkut hahmot koetaan niin kiinnostaviksi, että heistä kirjoitetaan elämäkertoja toinen toisensa perään; aina mahtuu markkinoille vielä yksi Mannerheim..tai Eino Leino.

Nyt kuluvan Suomen itsenäisyyden juhlavuoden merkeissä olemme saaneet taas yhden Eino Leino -kirjan. Toki tästä ’toisesta kansallisrunoilijastamme’, Runebergin jälkeen, sopii aina viiden vuoden välein jotain kirjoittaa, vaikkei mitään kovin uutta hänestä enää irtoakaan. Olen sitä ikäluokkaa, joka eli 1970-luvun lopun suuren Leino-buumin. Oli elokuvaa, runomatineaa, kirjaa ja etenkin ne sävelletyt runot. Venähtänyttä c-kasettia vingutettiin niin paljon, että sain ehdottoman yliannostuksen - en Leinon runoja, vielä - mutta Vesa-Matti Loirin laulua. 

Jotkut taiteen tutkijat ovat tiukasti sitä mieltä, että analyysejä ja arvioita tulee tehdä vain ja ainoastaan taiteilijan töistä; olivat ne sitten kirjoja, tauluja, musiikkia, näytelmiä, rakennuksia tai mitä hyvänsä taideluomuksia. Sen sijaan taiteilijan yksityiselämä: lapsuus, traumat, perhesuhteet, rakkaudet, rahapulat ja taudit eivät ole ’taiteellisesti kiinnostavia’, joten ne kelpaavat heidän mielestään vain ’keltaisen lehdistön’ riepoteltavaksi. Totta. Silti oikein hyvä elämäkerta vaatii mielestäni molempia; kenties suunnilleen 75 % taidetta ja 25 % yksityiselämää olisi sopiva resepti.

Uusinta Eino Leino -kirjaa lukiessa merkittävään osaan nousevat tietenkin myös muusat, joita Leino välttämättä tarvitsi. Erityisen kiinnostaviksi muotoutuu muusista kaksi, L.Onerva ja Aino Kallas, jotka kumpikin olivat itse myös merkittäviä kirjailijoita ja saivat puolestaan Leinosta potkua omalle tuotannolleen.

Hetken mä heilua jaksoin

Kirjallisuudentutkija Panu Rajala on eläkepäivillään luonut jo aivan mittavan uuden uran elämäkerturina, jolta ilmestyy uusi kirja joka vuosi. Tämän vuoden teos on ’Virvatuli – Eino Leinon elämä’ (2017). Kirja on aiempien Rajalan teosten tapaan ammattimaisen sujuvasti ja lukijaystävällisesti kirjoitettu.

Leinon tuotannosta ja merkityksestä Suomen kirjallisuudessa kirjoittaessaan Rajala jättää hieman vähemmälle Helkavirret ja ne puhki luetut, kaikkein tunnetutuimmat runot, ikään kuin olettaen ’valistuneen lukijan’ tietävän ne jo ennestään. Sen sijaan hän käsittelee kiinnostavasti Leinon melko merkittävää sanomalehtimies-uraa; Mikko Vilkastuksen, Teemun ja Kanttori Sepeteuksen kirjoituksia ja myös vähemmän tunnettua, lopulta epäonnista ponnistelua näytelmäkirjailijana. 

Leinohan oli lapsinero; runoja alkoi pulputa 12-vuotiaana ja 16-18-vuotiaana hänet jo tunnettiin ’piireissä’ uutena ’kuuluisana runoilijana’. Niinpä yliopisto-opinnot jäivät häneltä aloittamatta ja kirjoittaminen vei mennessään. Vaikka Leino oli peräti 10-lapsisen sisaruskatraan nuorin, hänen lapsuutensa ja kouluvuotensa olivat päällisin puolin hyvät. Nälkää ei tarvinnut nähdä ja kouluunkin pääsi, vaikka se siihen aikaan merkitsi kauas kotoa muuttamista ja taloudellisia uhrauksia. Vanhemmat ja sisarukset kannustivat ja auttoivat kuitenkin kuopusta parhaansa mukaan. Joku pimeämpi puoli perheessä silti lienee ollut, koska peräti puolella, viidellä kymmenestä lapsesta, oli lopulta vaikeuksia mielenterveytensä kanssa. Osalla oli selkeä neurologinen vaiva, osalla epämääräisempi ’sairasti hermoja’, ’joutui mielenhäiriöön’, ’romahti henkisesti’.

Nuori nero loisti ja hulmusi hetken, mutta jo kolmeakymppiä lähestyessään Leino oli Rajalan mukaan pullea, viinan turvottama, masennuskausien vaivaama keski-ikäinen. Niinhän se usein menee. Runoilijan työtahti oli toki aivan hengästyttävä, mutta täydellinen, nykysanoilla ilmaistuna, ’elämänhallinnan puute’ kulutti miestä vielä moninkertaisesti. Näyttää siltä, ettei hän aikuistunut ollenkaan. Minkähän diagnoosin hän saisi, jos eläisi nyt?

Yhden diagnoosin Rajala vahvistaa: pitkälle edennyt kuppa oli mitä ilmeisimmin Leinon lopullinen kuolinsyy. Virallista ruumiinavausta ei kuitenkaan 47-vuotiaana rauniona kuolleelle runoilijalle tehty ja muukin lääketieteellinen todistusaineisto oli 1900-luvun alkupuolen Suomessa vielä hataraa. Silti tarttuvan ja epävarmasti hoidettavan taudin olemassaolo auttaa suuresti ymmärtämään, miksi Leinon ensimmäinen, toinen ja kolmas avioliitto olivat sellaisia katastrofeja kuin olivat ja miksi suhteet kaikkiin muusiinkin roihusivat kuumimmillaan kirjallisina kaukosuhteina ja tuhoutuivat lähes heti tavattaessa.

Sulautuneet sielut

Onerva Lehtinen, taiteilijanimeltään L. Onerva, oli Eino Leinon pitkäaikaisin muusa, vaikka heidän intohimoinen ’kahden vapaan sielun’ korkealle kurkottava suhteensa syttyi ja sammui varsinaisesti yhdessä vuodessa, 1908. Kumpikin oli tahoillaan naimisissa suhteen alkaessa ja kumpikin avioitui myöhemmin toisaalle, Leino kahdestikin. Onerva säilyi kuitenkin Leinon ’luottoystävänä’ ja aivan arkipäiväisenkin avun antajana loppuun saakka ja teki merkittävän työn kootessaan ja toimittaessaan Leinon elämäkertaa heti tämän kuoleman jälkeen.

L.Onervasta  ’nuoruuselämäkerran’ on kirjoittanut filosofian tohtori Reetta Nieminen (Elämän punainen päivä, L.Onerva 1882-1926) vuonna 1982 ja laajemman, myös Onervan taidehistoriallisiin opintoihin ja myöhäisempään tuotantoon syventyneen elämäkerran ’Naisen tie – L.Onervan kapina’ julkaisi taidehistorioitsija ja kirjailija Anna Kortelainen vuonna 2006. Luin molemmat, mutta käsittelen tässä enemmän Kortelaisen kirjaa, jonka yhtenä lähteenä Niemisen teos myös on.

Kortelainen esittelee Onervan 1900-luvun alun rohkeana ’uutena naisena’, jolle itsenäisyys, opiskelu ja ’oma korkea henkinen elämä’ olivat tärkeitä päämääriä. Näiden ’modernien’ tavoitteiden saavuttaminen oli Onervalle aluksi mahdollista, sillä isä Lehtinen rahoitti ja rohkaisi ainokaistaan aina naiselle poikkeuksellisiin yliopisto-opintoihin saakka. Perheen tragedia oli mielisairaalaan suljettu äiti. 

Opiskella nainen siis jo sai, mutta mitkään yliopisto- tai virkaurat eivät olleet naiselle mahdollisia. Niinpä ainoat ansaintakeinot olivat opettaminen alemmissa oppilaitoksissa, erilaiset kielenkäännöstyöt ja oma kirjailijanura. Näihin kaikkiin Onervakin turvautui, kun isä ensin menetti varansa ja sitten pian kuoli. Melkoisin taloudellisin ja henkisin ponnisteluin Onerva sai lopulta opintonsa päätökseen, aina taidehistorian väitöskirjaan asti.

Tietenkin oli olemassa myös se tavanomaisin elämän vaihtoehto: avioliitto. Onerva halusi olla seksuaalisuudessaankin avoin; hän huomasi viehättävänsä sekä naisia että miehiä ja aiheutti moraalista närkästystä kuvaamalla romaaneissaan naisia, jolla oli samanlaisia kokemuksia. Onerva meni kuitenkin yllättävään ja nopeasti päättyneeseen avioliittoon metsänhoitaja Strengin kanssa. Eino Leinossa Onerva sitten koki löytäneensä henkisesti ’vertaisensa’ mutta suhde oli ristiriitainen, pettymyksiä tuottanut ja raastava alusta lähtien ja niinpä Onerva vaihtoi Leinon nuorempaan, komeampaan ja aluksi myös tasapainoisempaan säveltäjä Leevi Madetojaan. Myöhemmin he valitettavasti alkoholisoituivat yhdessä ja joutuivat lopulta eristetyiksi toisistaan: Madetoja alkoholistiparantolaan, Onerva tahdonvastaisesti mielisairaalaan.

Onerva kirjoitti tunnistettavan Leinon hahmon toisella nimellä useisiin romaaneihinsa, samoin kolmiodraaman Leino-Onerva-Madetoja. Lapsen hankinta mietitytti Onervaa kovasti; toisaalta hän halusi äitiyttä, toisaalta pelkäsi oman äitinsä mielisairautta ja omaa jaksamistaan. Eräässä kirjeessä Onerva nimittää Eino Leinoa ’jättipalleroisekseen, josta on hänelle ollut enemmän työtä ja vaivaa kuin useammasta lapsesta’.

Kahden maan Musta rouva

Kirjallisuudentutkija ja tietokirjailija Silja Vuorikuru on tehnyt väitöskirjansa Aino Kallaksesta ja nyt myös kirjoittanut hänestä tuoreen elämäkertateoksen ’Aino Kallas – maailman sydämessä’ (2017). 

Suomalaiseen (saksalaislähtöiseen) Krohnin kulttuurisukuun syntynyt tumma kaunotar Aino halusi palavasti kirjailijaksi jo varhaisessa nuoruudessaan ja piti sinnikkäästi kiinni kirjoittamisestaan, vaikka sen esteiksi muodostuivat välillä keuhkotuberkuloosi, vaikeudet perhe-elämässä aviomiehen ja neljän lapsen kanssa ja useat muutot. Aino Kallas asui kaikkiaan viidessä eri maassa ja kirjoitti suomeksi ja viroksi. Hän aloitti runoilijana ja siirtyi sitten psykologisviritteisiin novelleihin ja romaaneihin. Myöhemmin hän ammensi töihinsä paljon innoitusta virolaisista kansantarinoista ja lähestyi nykyäänkin jälleen muodikasta kauhuromantiikkaa.

Aino Krohn julkaisi ensimmäisen teoksensa, runokirjan, taiteilijanimellä Aino Suonio, vain 19-vuotiaana. Parin vuoden kuluttua hän avioitui virolaisen, itseään kymmenisen vuotta vanhemman kansanrunoudentutkijan, Oskar Kallaksen kanssa. Kihloihin mentiin neljän päivän tuttavuuden jälkeen eikä avioparilla ollut alussa edes yhteistä kieltä. Lapsia alkoi syntyä tiuhaan tahtiin ja työ vei aviomiehen ajan. Masentunut Aino koki ettei hänen ominaislaatuaan ymmärretty, vaikka hän välillä saattoikin vetäytyä hotelliin kirjoittamaan palvelusväen huolehtiessa perheestä.

Lapset kasvoivat ja avioliitto rakoili. Aviomies uhkasi viedä lapset mikäli Aino hakisi eroa. Ensimmäisen maailmansodan sekavina vuosina Aino vietti paljon aikaa Suomessa ilman perhettään ja uudisti tuttavuutensa aiemmin ohimennen tapaamansa ja suuresti ihailemansa Eino Leinon kanssa. Pian heidän romanssinsa leimusi runsaana kirjeenvaihtona, ravintolatapaamisina ja kävelyretkinä. ’Musta rouva’ inspiroi Leinoa kirjoittamaan runokokoelman ’Juhana herttuan ja Catharina Jagellonican lauluja’ ja Aino Kallas tunsi löytäneensä sielunkumppanin, jota oli aina etsinyt. Kun raivostunut aviomies ja Krohnin suku vaativat Leinoa avioitumaan kunniallisesti Ainon kanssa, Leino vetäytyi. Hän alkoi piikitellä Ainon porvarillisuutta ja tulla tapaamisiin umpihumalassa. Suhde kuihtui, Leino rappeutui kiihtyvällä tahdilla ja Aino muutti lopulta miehensä mukana Lontooseen, jonne Oskar Kallas nimitettiin vastaitsenäistyneen Viron suurlähettilääksi.

Diplomaattikautta kesti lopulta peräti kaksitoista vuotta ja sinä aikanakin Aino jatkoi kirjoittamista ja sai myös omia kirjojaan käännetyksi englanniksi. Toisen maailmansodan raskaina vuosina Kallaksen perhe joutui kokemaan kovia; Aino ja osa perheestä pääsi pakenemaan Ruotsiin miehitetystä Virosta, osa menehtyi sinne. 

Lopulta ankeiden ja niukkojen maanpakolaisvuosien jälkeen yli 70-vuotias leskirouva Aino Kallas sai vuonna 1953 takaisin Suomen kansalaisuuden, pääsi muuttamaan Helsinkiin ja hänelle myönnettiin Jenny ja Antti Wihurin Säätiön elämäntyöpalkinto, jonka turvin hän saattoi elää yksinäiset viimeiset vuotensa. Hänellä on oma tunnustettu asemansa sekä Suomen että Viron kirjallisuushistoriassa.

***