Taas kerran on julkisuudessa puhuttu kiivaasti vallankäytön läpinäkyvyydestä. Kaikki vannovat nykyään sen nimiin. Mitään ei tietenkään peitellä, ei kähmitä kabineteissa, ei kiristetä erouhkauksilla, ei sovita lehmänkaupoista salaa kansalaisilta kysymättä, ei levitetä valheellista tai puolueellista tietoa jonkun asian hyväksytyksi saamiseksi ja tietyn lobbarijoukon etujen ajamiseksi. Ei sinne päinkään, ei, ei, ei. Jos joskus kuitenkin siltä näyttää, pyydetään heti ainakin kolmesti ja erittäin nöyrästi anteeksi.
Kansalaisten kyynisyyden kasvua ja poliitikkojen arvostuksen
laskua päivitellessä on kenties terveellistä taas kerran kurkistaa menneeseen.
Miten sen avoimuuden laita meillä oli esimerkiksi neljä vuosikymmentä sitten?
Vai eikö sitä edes tarvittu, kun Kekkonen kuitenkin hoiti kaiken ylivoimaisilla
taidoillaan ja koskaan vanhentumattomilla voimillaan?
Presidentti Mauno Koiviston vallassaoloajasta on jo kulunut
yli 20 vuotta ja sen arviointi alkaa hiljalleen tulla mahdolliseksi. Kaikki
asiakirjat tosin eivät vieläkään ole vapautuneet salassapidosta eivätkä kaikki
asianosaiset kuolleet – tai pitäisikö paremminkin ajatella niin, että on vielä
tavoitettavissa muutamia, joilta kannattaisi tapahtumista kysyä. Miten kaikki
oikein menikään silloin, kun Kekkonen vaihtui Koivistoon? Mitä kansalaisille
kerrottiin ja millä perusteilla valintoja todellisuudessa tehtiin? Miten
Koivisto valtaansa käytti? Kuka pelasi kenenkin pussiin ja ajatteliko joku
kaiken keskellä ihan rehellisesti isänmaankin etua, jos sellaista ylipäänsä on
määriteltävissä?
Koivisto-kirjoja tupsahti kauppoihin tänä syksynä kaksikin. Ei
tarvitse olla kummoinenkaan ennustaja veikatakseen, että Koivistosta ja hänen
ajastaan tullaan kirjoittamaan lähiaikoina vielä monta kirjaa. Aikakausi oli
niin merkittävä murrosvaihe monessa mielessä.
Syksyn Koivisto-kirjat luettuani ajattelin tarkistaa
näkökulmaa vielä kolmannesta, kuuden vuoden takaisesta muistelukirjasta. Tämä
yhteiskunnallinen vaihe kiinnostaa myös siksi, että olin itse jo jossain määrin
osallisena siihen; sain äänestää ja seurasin uutisia. Aika vähän kuitenkaan tiesin ja ymmärsin,
huomaan nyt.
Aikoinaan, 1980-luvun alussa asioiden ollessa kuumimmillaan,
luin myös ajankohdan kohupamfletin Tamminiemen
pesänjakajat, joka jälkikäteen katsottuna piti kutinsa melkeinpä
ällistyttävän hyvin. Potkut ja paheksuntaa tuli tuolloin sen laatineille
toimittajille, mutta he näköjään todellakin tiesivät, mistä kirjoittivat,
eivätkä vain roiskineet paperille huhuja tai kaunaisia arvioita.
Silloin Suomessa oli todella paljon
asioita-joista-ei-saa-puhua. Tietenkin silloinkin, kuten aina, osa ihmisistä
tiesi yhdestä, toinen porukka toisesta, mutta ani harva saattoi yhdistellä
tietonsa kokonaiskuvaksi. Kansa sai vain lukea lehdistä, kuinka kaikki
itänaapurin kanssa sujuu hienosti, ulkomaillakin meitä ihaillaan ja presidentti
pysyy iäti 40-vuotiaan voimissa. Kun jossain maassa nykyään tiedotus on
tällaista, sitä kutsutaan propagandaksi tai peräti hybridi sodankäynniksi.
Kuka kaatoi kenet
Valtiotieteen tohtori Risto
Hauvonen on valinnut kirjansa ’Koivisto
Kekkosta kaatamassa’ (2015) näkökulmaksi julkisen kirjoittelun, tiedotuksen
ja toisaalta muistelmien antaman kuvan dramaattisiksi äityneistä tapahtumista
1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alussa.
Kirjan nimi tuntuu aluksi olevan väärin päin, koska likimain
kaikki, Kekkosta myöten, olivat Hauvosen aineiston mukaan paremminkin
kaatamassa Koivistoa. Pannaan tuo yksinäinen, hämmästyttävää kansansuosiota
nauttiva Koivisto pääministeriksi munaamaan itsensä mahdollisimman
perusteellisesti. Sitten kansa näkee, että miehestä ei ole hoitelemaan
sosiaalipolitiikkaa, ei taloutta eikä varsinkaan missään nimessä
ulkopolitiikkaa ja suhteita Kremliin. Tämä epäonnistuminen sopi hyvin
Kekkoselle, Keskustapuolueelle ja myös Sosialidemokraattisen puolueen
kellokkaille. Lopulta kuitenkin, kuten tunnettua on, peli päättyi niin, että
Koivisto jäi asemaansa ja muut tahot joutuivat nopeasti improvisoimaan uudet
kuviot, kun Kekkosen kunto romahti ja hänen eroanomuksensa tuli julkiseksi.
Karmivalta tuntuu lukea kirjasta eri henkilöiden, niin kotimaisten
virkamiesten, toimittajien kuin ulkomaisten lähetystöraporttienkin kuvaamia
todisteita siitä, kuinka pihalla Kekkonen oli aika ajoin jo vuosia ennen
’flunssaansa’. Kuvaukset ovat paljon pahempia kuin ne paheksutut huomiot, joita
Tamminiemen pesänjakajissa uskallettiin kertoa. Kun sattui hyvä päivä, Kekkonen
pystyi vielä hoitamaan virkaansa, vaikka ’heikko näkö’ aiheuttikin ongelmia.
Kauan kesti, ennen kuin lääkärit uskalsivat pontevammin todeta, että vika ei
nyt ole silmissä vaan silmien takana. Mahtoiko Suomen pelastus noina aikoina olla
se, että naapurin Brezhnev oli samassa kunnossa?
Kuka ohjaa kättä
verhon takaa
Kun sanotaan, että valta vaihtuu, miten se oikeastaan
tapahtuu? Seremonioissa tietysti siirretään kruunua päästä toiseen tai ojennetaan
valtuuskirjeitä, mutta ne ovat vain pintaa. Todellinen vallan vaihto on aina tapahtunut
jo niitä aiemmin. Kuinka Kekkonen ei yht äkkiä enää voinutkaan vaatia Koiviston
eroa, kun Koivisto ei vain suostunut eroamaan? Kuinka mahtava NKP ei voinutkaan
vyöryttää omaa suosikkiaan Suomen presidentiksi? Oliko kaiken takana sattuman
oikku, maailmanhistorian äkillinen mahdollisuuksien ikkuna, joka oli vain
hetkisen avoinna ja siitä Koivisto sattui kömpimään?
Valtiotieteen tohtori Jukka
Seppinen on kirjassaan ’Koiviston
aika’ (2015) vankasti sitä mieltä, että Koivistoa ohjasi koko hänen
valta-aikansa tiukka KGB:n käsi ja asiat sujuivat pinnalta katsoen ja
normaalikansalaisen näkökulmasta melko mukavasti ja ongelmattomasti juuri
siksi, ettei Koivisto koskaan vikuroinut tätä liekanaruansa vastaan. Seppisen
mukaan Suomi oli suomettuneimmillaan nimenomaan koko Koiviston valtakauden.
Koko Neuvostoliiton ja KGB:nkin vallan romahdus 1991 vasta muutti kuvion.
Arviot tuntuvat ehkä hieman liikaa ’yleisen
salaliittoteorian’ värittämiltä, mutta toiset tutkijat voivat varmasti päästä
samoihin arkistoihin ja haastaa Seppisen tulkinnat, jos aihetta löytyy. Tässä
kirjassa tiukempi editointi olisi kyllä parantanut uskottavuutta, jota nyt syö
Seppisen estoitta puhkuma närkästys hänen oman virkauransa katkeamisesta
ulkoministeriössä.
Kiinnostava on kirjan väite, että toukokuussa 1977 NKP
lopetti vallankumouksen tavoittelemisen Suomessa. Silloin loppui siis sekä
ideologinen että rahallinen tuki. Muistan vain, että syksyllä 1978
opiskelija-elämään siirtyessäni ei kukaan enää ottanut taistolaisten
sinipaitoja tosissaan. Voiko selitys olla näin brutaalin yksinkertainen? Ehkä
ei. Mutta monta mielenkiintoista ajatusta siitä näin jälkikäteen kehkeytyy.
Toiset kuninkaita,
toiset kuninkaantekijöitä
Kumpikin tämän syksyn Koivisto-kirjoista oli poliittisen
toiminnan ja asiakirjalähteiden penkomista. Kuusi vuotta aiemmin julkaistu valtiotieteen
tohtori Seppo Lindblomin ’Manun matkassa’ (2009) tulee
kohdettaan paljon lähemmäs.
Lindblom on Koiviston pitkäaikainen työtoveri ja ajoittain
myös luotettu ystävä. Hän kuitenkin korostaa, ettei tarkoitus ollut kirjoittaa
kirjaa ’kaverin kehumiseksi’ ja etteivät hän ja Koivisto ole tavanneet toisiaan
välillä pitkiin aikoihin eivätkä ole yksityisesti kovin läheisiä. Lindblom
toteaa, ettei Koivisto ole hänelle eikä muullekaan tuttavapiirille
julkisuudessa nimitetty ’Manu’ vaan aina Mauno.
Lindblom kertoo välillä vakavasti, välillä kepeästi, monista
1970-luvun poliittisista kiistoista ja ponnisteluista, joissa hän työskenteli
Koiviston apuna tai mukana työryhmissä. Monet näistä aikanaan kuumista
yhteiskunnallisista asioista ovat jo jääneet unholaan, eivätkä välttämättä
vaikuta enää nykypäivään. Niissä ilmi tullut Koiviston ajattelu, sen mietitty
filosofinen pohja ja tietty tiukka oikeudenmukaisuuden ja eettisyyden vaatimus
on tehnyt Lindblomiin pysyvän vaikutuksen. Hänelle Koivisto edustaa jotain
syvempää kuin tilanteisiin reagoivaa päivän poliitikkoa.
Kekkosen kauden loppuvaiheet, kiivas presidenttipeli ja välillä
askarruttavat suhteet naapurivaltioihin saavat käsittelynsä myös Lindblomin ja
Koiviston tulkintana, jota on kiinnostavaa verrata kahteen aiemmin
käsittelemääni kirjaan. Koiviston usko parlamentarismiin, kansalaisten
vaikutusmahdollisuuden arvoon ja yhteiseen tekemiseen on ainakin jättänyt selvän jälkensä
suomalaiseen ’kekkosenjälkeiseen’ yhteiskuntaan.
Minkälainen jälki jäänee tämän hetkisistä päättäjistämme?
***