Veronica Rossi: Paljaan taivaan alla

Veronica Rossi: Paljaan taivaan alla (WSOY, 2012)

Under the Never Sky, 2012

Luin scifi-haasteen kategoriaan "nuorille suunnattu science fiction" Veronica Rossin Paljaan taivaan alla -kirjan, josta tuli paljon mieleen Condien Tarkoitettu. Molemmissa päähenkilö elää dystopistisessa maailmassa, jossa kaikki on toisin, keinotekoista ja kontrolloitua. Ja sitten jossain ulkopuolella on se villi ja pelottava tuntematon alue, jonne meneminen on kiellettyä. En syttynyt heti kirjalle, mutta noin sivulta 100 alkaen tarina alkoi viemään minua mukaaansa ja eteni toivomaani suuntaan kutkuttavalla tavalla (eikä romantiikastakaan haittaa ollut... ;) Virtuaalitodellisuus ja sen tarjoamat mahdollisuudet ovat kiehtoneet minua aina. Kirja pisti miettimään ja arvioimaan uusiksi asian hyviä ja huonoja puolia. Kirjan kankeasta alusta huolimatta voin tunnustaa ihastuneeni siihen, sen kiehtovan kaksijakoiseen maailmaan ja päähenkilöihin Ariaan ja Perryyn. Odotan mielenkiinnolla kirjan jatko-osia!

Frank Herbert: Dyyni

Frank Herbert: Dyyni (Dune, 1965)

WSOY 2010 pokkari 

Tämä Frank Herbertin Dyyni, jolla osallistun myös tämän vuoden scifi-haasteeseen kategoriassa "Hugo-voittaja", oli positiivinen yllätys! Olin nähnyt joskus kirjasta tehdyn leffan, joten perusidea Arrakis-planeetasta, silmät siniseksi muuttavasta rohdosta, fremeneistä ja madoista oli tuttu. Yllätyin kirjan syvällisyydestä. Odotin kevyttä scifiseikkauilua, mutta Dyyni tarjosikin filosofista pohdintaa, mistä tykkäsin kovasti. Tosin lukeminen vaati keskittymistä (ei kannattunut lukea väsyneenä) eivätkä kaikki lauseet heti auenneet minulle, mutta voi sitä oivaltamisen riemua, kun/jos ne lopulta ymmärsin! Arrakis-planeetta on kaikesta karuudestaan huolimatta kiehtova tapahtumaympäristö ja veden kierrätys (ruumiin nesteiden kierrättäminen) on kiintoisa ajatus, jonka soveltamista maapallolla tuli mietittyä lukiessa. Suosittelen niille, jotka kaipaavat kevyen kohelluksen tilalle jotain syvällisempää science fictionia!

Becca Fitzpatrick: Riitasointu - Langennut enkeli 2

Becca Fitzpatrick: Riitasointu (Crescendo, 2010)

WSOY 2011, suomentanut Pirjo Ruti 

Mitä enemmän olen lukenut nuorille suunnattua paranormaalia romantiikkaa sitä paremmalta tämä Becca Fitzpatrickin hush hush -saaga alkaa tuntua. Se nimittäin erottuu joukosta positiivisesti kaikin puolin toimivana kirjasarjana! Riitasointu on hyvin tyypillinen kirjasarjan kakkososa eli se osa, kun syntyneeseen rakkauteen ilmestyy viimeistään se ensimmäinen ryppy ja rakkaussuhdetta koetellaan jollakin tavoin. Kuten edellisessäkin osassa myös Riitasoinnussa on jännitystä, huumoria (esim. Noran ja hänen bestiksensä Veen keskinäiset sanailut saa hymyilemään), kutkuttavaa romantiikkaa ja herkullisia väärinkäsityksiä. Suosittelen kaikille paranormaalin romantiikan ystäville!

Charlaine Harris: Verta sakeampaa - Sookie Stackhouse 5

Charlaine Harris: Verta sakeampaa

(Dead as a Doornail, 2005)
Gummerus 2011, suomentanut Sari Kumpulainen

Ehdottomasti huonoin lukemani Sookie-kirja! (Sääli sillä kansi on minusta aivan mielettömän makea...) Kirja oli varsinainen sillisalaatti ihmispuumajuttuja, sala-ampujan arvoituksen ratkaisemista ja ihmissusien laumakiistoja. Tuntui kuin Harris itsekään ei olisi oikein tiennyt, että mistä sitä nyt kirjoittaisi. Kirja tuntui paikoitellen todella tylsältä ja koko juonirakenne ihmetytti (mikä rakenne?). Turhautti myös se, että Sookiesta oli kiinnostunut kuusi(!) eri miestä, mutta kenenkään kanssa ei kuitenkaan tapahtunut oikein mitään. Päälimmäisenä tunteena jäi jäljelle vain karvas pettymys (varsinkin kun sarjan edellinen osa oli niin hyvä). Eipä tästä juuri muuta sanottavaa keksi.

J. D. Robb: Alaston kuolema

Tämän Alaston kuolema -kirjan kohdalla tein itselleni kaksi uutta aluevaltausta. Ensinnäkin tutustuin nyt ensikertaa tähän viihdekirjallisuuden tuotteliaimpiin lukeutuvaan ja suosittuun konkariin nimeltä Nora Roberts. Toiseksi tämä oli ensimmäinen futuristinen dekkari, jonka olen lukenut. Luin nuoruudessani paljon dekkareita, mutta kyllästyin niihin vähitellen, kun tuntuivat aina noudattavan samaa kaavaa ja juonet olivat niin ennalta-arvattavia. Nykyään luen siis aika vähän dekkareita, enkä olisi tähänkään tarttunut, jollei minua olisi houkutellut kirjan science fiction -aspekti eli tulevaisuuteen sijoittuvat tapahtumat. (Sekä kirjan erittäin kaunis kansi, joka kiinnitti huomioni kirjaston hyllyssä.)

Alaston kuolema aloittaa samalla dekkarisarjan, jonka Nora Roberts on kirjoittanut kirjailijanimellä J. D. Robb. (Suomeksi sarjassa on ilmestynyt vain ensimmäiset kuusi osaa.) Alastomassa kuolemassa seurataan komisario Eve Dallasin murhatutkimuksia New Yorkissa vuonna 2058. Kirjan tapahtumat käynnistyvät, kun eräs ammattilaisseuralainen murhataan kylmäverisesti ja Eve saa jutun selvitettäväkseen. Tutkimuksesta ei tule kuitenkaan helppo, sillä tapaus on arkaluontoinen poliittisten kytköstensä vuoksi. Asiaa mutkistaa entisestään se, että Eve huomaa pian tuntevansa seksuaalista vetoa mieheen, jota epäilee murhaajaksi...

Mikään ei ole niin tympäisevää, kuin "scifi-kirja", joka sijoittuu tulevaisuuteen, mutta sitten kyseinen tulevaisuus ei näykään kirjan juonessa juuri ollenkaan tai hyvin vähän. Ei onneksi tämän kirjan kohdalla! Kirjaa lukiessa koki vahvasti, että nyt ollaan jossakin muussa ajassa. Kirjassa kuljettiin ilma-aluksilla, tilattiin ruoka ateriamaatista, ohjattiin suihkua ja hissiä ääniohjauksella ja luettiin lehdet näyttöruudulta... ym. Tällaisten "tulevaisuusherkkujen" lisäksi kirja oli muutenkin viihdyttävä ja mukaansa tempaiseva, joten en ihmettele Robertsin suosiota viihdekirjailijana.

Kuten jo totesin olen perusdekkareihin vähän kyllästynyt, mutta Alaston kuolema säilytti mielenkiintonsa alusta loppuun henkilöhahmojensa ja tulevaisuuskuvansa ansiosta. Päähenkilöstä oli helppo pitää: itsenäinen voimakas nainen, jossa kuitenkin myös heikko/herkkä puoli. Positiivista oli myös se, että kirja sai minut miettimään syvällisempiä juttuja kuten prostituution laillistamista ja sen seurauksia. Ainoana miinuksena on sanottava juonen ja loppuratkaisun ennalta-arvattavuus eli en päässyt yllättymään juuri missään vaiheessa.

Vaikkei Alaston kuolema mikään huipputeos ollutkaan, niin voin hyvin kuvitella lukevani tätä sarjaa vielä lisää esim. kevyenä kesälukemisena. Jännitys kera eroottisen latauksen toimii, pakko myöntää! ;)

Näyte sivuilta 12-13:

    "Tapaus on poliittisista syistä arkaluontoinen. Uhri on
24-vuotias valkoihoinen nainen. Hän menetti henkensä
vuoteessa."
    Eve kohotti toista kulmaansa. "Runollista, koska hän
ansaitsi elantonsakin vuoteessa. Miten hän kuoli?"
    "Tämä on vähän ongelmallinen juttu. Haluan, että näet
itse."
    He lähtivät huoneen poikki. Kumpikin otti esiin kapean
spraypullon ja suihkutti sen sisältämää ainetta käsiinsä,
jotta niistä ei olisi jäänyt rasva- eikä sormenjälkiä.
Makuuhuoneen ovella Eve suihkutti vielä saappaidensa
pohjat, niin ettei niihin tarttuisi kuituja, irtohiuksia eikä
ihonpalasia.

Robb, J. D.: Alaston kuolema

(Naked in Death, 1995)

Gummerus, 2004, 389 sivua, ISBN 951-20-6598-3

Suomentanut Satu Leveelahti

Eve Dallas -sarja (In Death -sarja):

Alaston kuolema (Naked in Death)

Maineikas kuollessaan (Glory In Death)

Kuoleman ikuistama (Immortal In Death)

Kuoleman hurmio (Rapture In Death)

Kuoleman riitit (Ceremony in Death)

Kuoleman enkeli (Vengeance in Death)

Suzanne Collins: Vihan liekit - Nälkäpeli 2

Olen jäänyt pahasti jälkeen näiden kirja-arvioideni kanssa, joten muutama seuraava arvio tulevat olemaan lyhyehköjä. Tämän Suzanne Collinsin Nälkäpeli-trilogian toisen osan, Vihan liekit, luin keväällä heti ensimmäisen osan perään.

Vaikka Nälkäpeli on onnellisesti ohitse, sen ulkopuolella alkaa ihan uusi peli Capitolin presidentti Snown ja Katnissin välillä. Katnissista on tahtomattaan tullut vyöhykkeillä orastavan kapinan kasvot ja suuri syntipukki, jolle presidentti janoaa kostoaan.

Katnissin tunteet tässä toisessa osassa ovat hyvin ristiriitaiset ja hän alkaa pitää Nälkäpelistä selviytymistään enemmän häviönä kuin voittona. Lisäksi hän kyseenalaistaa oman hyvyytensä painiessaan tunteidensa kanssa, jotka ohjaavat häntä vuoroin Galen ja kapinan ja vuoroin Peetan ja Capitolin miellyttämisen suuntaan.

Haymitch on minusta sarjan mielenkiintoisimpia hahmoja ja olikin mukava oppia tuntemaan häntä lisää ja seurata hänen ja Katnissin ystävyyssuhteen kehittymistä. Yksi kirjan herkullisimpia ja inhimillisimpiä kohtauksia olikin Katnissin ja Haymitchin yhteinen ryyppyhetki, joka toi erityisesti Katnissin haavoittuvuuden esille ja teki hänestä entistä pidettävämmän henkilön.

Vihan liekit oli yllättävän toimiva kakkososa. Olin aluksi vähän skeptinen, että miten kirjassa voitaisiin saavuttaa ykkösosan jännitys ja intensiteetti, mutta huoleni oli turha, sillä kirja piti täydellisesti otteessaan! Itse asiassa Vihan liekit oli jopa parempi kuin Nälkäpeli. Kirjan tunnelma oli selvästi pahaenteisempi ja jännittyneempi. Kolmososa on edelleen minulla lukematta, koska olen tahallani pitkittänyt sen aloittamista. Sen verran on korkeat odotukset! :)

Collins, Suzanne: Vihan liekit - Nälkäpeli 2

(Catching Fire, 2009)

WSOY, pokkari, 2011, 412 sivua, ISBN 978-951-0-37212-8

Suomentanut Helene Bützow

Nälkäpeli-trilogia:

Nälkäpeli

Vihan liekit

Matkijanärhi

Kirjailija Hannu Rajaniemeä kuuntelemassa :)

Sattuipa niin somasti, että huomasin ihan vahingossa kirjailija Hannu Rajaniemen vierailevan Oulun pääkirjastolla tänään. Kirjastolle oli järjestetty kaikille avoin yleisötilaisuus, jossa Rajaniemeä haastatteli kirjastonhoitaja Anne Rätti (kuvassa vasemmalla).

En ole koskaan aikaisemmin käynyt seuraamassa kirjailijahaastattelua, joten mielenkiinnolla odotin mitä tuleman pitää!

Rajaniemi nousi pinnalle scifi-menestyskirjallaan The Quantum Thief (2010), josta ilmestyi vuotta myöhemmin Antti Aution suomennos nimeltä Kvanttivaras. Itse innostuin kovasti Kvanttivarkaasta sen luettuani ja kyseinen kirja saikin kunnian olla blogini ensimmäinen kirja, josta arvion tein. :) Rajaniemen myötä kiinnostuin lisäksi ihan uudella tavalla science fictionista ja sen eri lajityypeistä (joita olin lukenut aika kapea-alaisesti tähän asti).

Haastattelu sujui leppoisissa tunnelmissa. Ensin käytiin läpi kirjailijan suhdetta Ouluun (opiskellut Oulun yliopistossa), kirjoitustaustaa ja kirjoitusprosessia. Hauskana yksityiskohtana jäi mieleeni, että Rajaniemi oli jo lapsena ollut niin innokas lukemaan, että hänen vanhempiensa oli täytynyt rajoittaa poikansa kirjastossa käyntejä vain yhteen kertaan viikossa... ;) Rajaniemi aloitti jo nuorena lukemaan fantasia- ja scifikirjoja englanniksi, joten osin tämän takia kuulemma tuntui myös luontevalta kirjoittaa itsekin englanniksi. Rajaniemi kertoi, että jos hän olisi kirjoittanut Kvanttivarkaan suomeksi, siitä olisi tullut ihan erilainen.

Seuraavaksi haastattelussa siirryttiin Kvanttivaras-teoksen maailmaan, päähenkilöihin ja teemoihin. Oli mukava saada tarkennusta joihinkin itseänikin mietityttäneisiin seikkoihin. Jonkin verran valoitettiin myös sarjan seuraavan osan, Fraktaaliruhtinaan, sisältöä ja Rajaniemi luki siitä myös itse pienen näytteen. Olipa muuten miellyttävä ääni ja miellyttävä mies kaiken kaikkiaan. Todella sympaattinen tyyppi! :)

Fraktaaliruhtinaan (The Fractal Prince) pitäisi kuulemma ilmestyä tammikuussa suomeksi. Suomentaja Antti Autiosta Rajaniemi kertoi, että hän tekee kuulemma kääntäessään hyvin huolellista ja pikkutarkkaa työtä ja että Rajaniemi on ollut oikein tyytyväinen käännöksiin. Tällä hetkellä Rajaniemi työstää sarjan kolmatta osaa, josta hän paljasti sen verran, että sen teemana tulee olemaan pelit. Yleisökysymykseen siitä, että mitä kirjailija aikoo tämän sarjan jälkeen kirjoittaa, hän vastasi salaperäisesti, että ehkä jotakin ei niin kauas tulevaisuuteen sijoittuvaa, vaan lähempänä tätä aikaa tapahtuvaa kummallista...

Haastattelusta jäi todella kiva mieli ja odotan suurella mielenkiinnolla myös kirjailijan tulevia tuotoksia! Ainoa suuri harmitukseni oli, ettei minulla ollut kirjahyllystämme löytyvää Kvanttivarasta mukanani. Nyt jäi se nimikirjoitus saamatta... Perhana sentään!

Seuraavaksi Rajaniemi on tavattavissa Helsingin kirjamessuilla ensi viikolla!

Arvioni Kvanttivarkaasta.

Suzanne Collins: Nälkäpeli

Minulla on tapana tehdä ranskalaisilla viivoilla lyhyesti muistiinpanoja kirjasta jo lukemisen aikana, jotta olisi helpompi lähteä kirjoittamaan kirja-arviota. Näin siis normaalisti. Kun luin tämän Suzanne Collinsin Nälkäpelin ensimmäisen kerran tänä vuonna, luki muistiinpanoissani kokonaista neljä sanaa: "No huh huh!" ja "Wau!!!". Tällaisesta lähtökohdasta on hieman vaikea alkaa kirjoittamaan arviota, joten luin kirjan toiseen kertaan ja tällä kertaa muistiinpanopuoleen(kin) keskittyen. ;)

Nälkäpeliin tarttuminen oli ollut jo pitkään mielessäni monien kehuvien arvosteluiden takia, mutta viimeinen lukemisen laukaisija oli tämänvuotinen scifi-haaste, jonka yhtenä kategoriana oli dystopia. Olen melkoinen dystopioitten fanittaja, joten lukutehtävä oli tämänkin puolesta mieluinen ja odotukseni varsin korkealla!

Nälkäpelin maailma on karulla tavalla kahtiajakautunut alistusasemassa oleviin vyöhykkeisiin ja valtaa käyttävään Capitoliin. Valta-asemansa muistuttamiseksi ja kapinoiden kitkemiseksi Capitol on kehittänyt Nälkäpelin, reality-shown, jossa 12-16 -vuotiaat lapset, arvonnalla valitut yksi tyttö ja yksi poika kustakin vyöhykkeestä, kamppailevat selviytymisestä peliareenalla, josta vain yksi voi selvitä hengissä voittajana.

Päähenkilö Katniss asuu vyöhykkeellä 12, joka on yksi kurjimmista ja köyhimmistä vyöhykkeistä ja jossa nälkiintyminen on hyvin tavallinen kuolinsyy. Katniss osaa onneksi metsästää ja toimiikin perheensä elättäjänä yhdessä ystävänsä Galen kanssa. Metsästäminen monen muun asian joukossa on kuitenkin ankarasti kiellettyä vyöhykkeellä, joten heidän täytyy metsästää Capitolilta salaa. Kun Katnissin pikkusisko tulee valituksi Nälkäpelin elonkorjuu-arvonnassa, uhrautuu Katniss tämän puolesta osallistumaan itse vapaaehtoisesti Nälkäpeliin. Toisena arvottuna hänen kanssaan areenalle lähtee Peeta Mellark, leipurin poika, joka on kerran aikaisemmin pelastanut hänen henkensä.

Tämä tarina veti kyllä heti mukaansa! Jo ajatus lapsista tappamassa toisiaan joidenkin rikkaiden reality-tv-viihteen vuoksi on varsin vastenmielinen ja karmaiseva. Mitä kaikkea ihminen onkaan valmis tekemään säilyäkseen itse hengissä? Samoja teemoja on toki käsitelty ennenkin esim. William Goldingin Kärpästen herrassa, mutta nyt ajatus on tuotu nykyaikaan, kun mukana on Big Brother -tyylinen realityshow. Nämä lasten "gladiaattorikisat" ovat Capitolin asukkaiden suuri kansanhuvi, jonka olennaisina osina ovat vedonlyönti ja tribuuttien (pelaajien) sponsorointi. Aika julmaa ja ällöä.

Kirjan tulevaisuudenkuva tästä mustavalkoisesta kahtiajaosta vyöhykkeiden ja Capitolin välillä on karmeudessaankin jotenkin kiehtova, hyvin rakennettu, pelottava ja mielenkiintoinen. Antaa paljon ajattelemisen aihetta itse kullekin. (Eikä tämä nyt niin kaukainen ajatus ole nykyisessäkään eriarvoisuuden maailmassa, jossa elämme.)

Katniss oli hyvin helposti tykättävä päähenkilö. Sellainen sisukas, vahva, itsenäinen ja ikäisekseen kypsä nuori nainen. Ei mikään avuton tytönhetukka. Myös Peeta sulatti sydämeni täysin! Hän oli ihanan rehti, sympaattinen hahmo, jonka puolesta sydämeni suorastaan särkyi kirjan loppupuolen tapahtumien takia. (Ja mikä sai minut hetkeksi vihaamaan Katnissia, ennen kuin aloin ymmärtää asiaa hänenkin kannaltaan.) 

Nälkäpelissä oli hyvin intensiivinen tunnelma läpi kirjan ja preesens-kerronta jotenkin vain vahvisti tätä tuntemusta. Pelin tapahtumien seuraaminen oli jännittävää ja luinkin kirjaa ahmimalla eteenpäin! En muista milloin olisin viimeksi eläytynyt näin voimakkaasti tunteella johonkin kirjaan ja tunteet heittelivätkin aikamoista vuoristorataa. (Minä-kerronta varmasti vielä lisäsi vaikutusta.) Ensilukemisen jälkeen tuli purskahdettua itkuun (mitä ei usein tapahdu, vaikka herkkä olenkin) ja jäi jotenkin tyhjä olo. Toisen osan lukeminen olikin sitten itsestäänselvyys! ;)

Collins, Suzanne: Nälkäpeli

(The Hunger Games, 2008)

WSOY, pokkari, 2009, 389 sivua, ISBN 978-951-0-38731-3

Suomentanut Helene Bützow

Nälkäpeli-trilogia:

Nälkäpeli
Nälkäpeli - Vihan liekit
Nälkäpeli - Matkijanärhi  

Alyson Noël: Punaiset tulppaanit - Kuolemattomat 1

Alkuasetelma Alyson Noëlin Punaisten tulppaanien lukemiselle oli hämmentävä. Olin saanut kirjasta (ja erityisesti sen jatko-osista) varsin keskinkertaisen kuvan luettuani muiden kirjabloggarien arvioita. Kuitenkin USA:ssa tämä kirja ja koko kirjasarja Kuolemattomat on ollut suosittu ja "valloittanut bestseller-listoja". Yritinkin ottaa lukiessa mahdollisimman objektiivisen näkökulman ilman ennakko-odotuksia suuntaan tai toiseen.

Kirjan päähenkilö Ever on eristäytynyt ja yksinäinen rääpäle, joka on menettänyt elämässään kaiken. Lisästressinä hän kantaa sisällään salaisuutta, nimittäin yliluonnollista kykyä kuulla muiden ajatuksia. Jo valitettavan tutuksi käyneen kaavan mukaisesti tämänkin kirjan tapahtumat käynnistyvät, kun kouluun saapuu eräänä päivänä uusi salaperäinen poika. (Huokaus. Voisivatko tämän genren kirjailijat vähitellen keksiä jo jotain omaperäisempää aloitusta kuin tumman ja salaperäisen pojan ilmestyminen kouluun?)

Lukiessa empaattisuuteni nosti nopeasti päätään ja pystyin samaistumaan Everin sulkeutuneisuuteen, mutta toisaalta myöhemmin aloin ärsyyntymään. Ajattelin, että voi ei, taas tällainen säälittävä reppana, joka vertaa itseään täydellisen ylivertaiselta vaikuttavaan ihastuksenkohteeseen. Lisäksi minua alkoi kyllästyttämään Everin jatkuva puolustuskannallaolo ja mustavalkoinen suutahtaminen milloin mistäkin pikkuasiasta. Toisaalta mustavalkoisuus toki kuuluu olennaisesti teini-ikään ja teinien maailma olikin ihan uskottavasti kuvattu Punaisissa tulppaaneissa.

Juonipaljastusvaroitus! Kirjassa ainoa juonellinen yllätys oli kuolleen pikkusiskon aloittamat visiitit Everin luona. Nämä visiitit tuntuivat aluksi tarkoituksettomilta, mutta vähitellen aloin pitää ajatuksesta. Sisko toimi ikäänkuin Everin pienenä järjenäänenä, joka näki asiat paljon selvemmin kuin Ever itse. Sitten sisko teki sopivasti jotakin lapsellista välillä, jotta uskottavuus siskosten ikäerosta säilyi. Everin sisko toi tarinaan huumoria ja iloa kaiken negatiivisen märehdinnän keskelle. :) Varoitus päättyy.

Damen jäi minulle vähän etäiseksi ja epäselväksi hahmoksi niin henkisesti kuin fyysisestikin. En millään saanut mieleeni miltä hän näyttää, mikä oli tavattoman ärsyttävää! (Syynä oli ne olkapäälle ulottuvat hiukset... ;) Yleensä pystyn kuvittelemaan mielessäni hyvin elävästi miltä kirjojen henkilöt, paikat ja tapahtumat näyttäisivät oikeassa elämässä (ikäänkuin katsoisin lukiessani elokuvaa), mutta en tämän kirjan kohdalla. Eikö kirjailija kuvaillut tarpeeksi elävästi asioita vai oliko oma keskittymiskykyni puutteellista? Mene ja tiedä. (Miten te muut koitte?)

Punaisissa tulppaaneissa oli ihan kiitettävästi imua ja varsinkin kirjan loppupuoli meni ahmimalla lukien. Kaikista em. ärsyttävyyksistä huolimatta pidin tarinasta (nolottaa myöntää ;) ja onkin sääli, jos/kun tämä kuusiosainen sarja tästä huononee edetessään, kuten olen ymmärtänyt käyvän. Tämän ekan osan loppuasetelmasta kun olisi ollut mahdollisuuksia edetä vaikka mihin!

Loppufiilis: ihan mukava kirja, vaikka ei erotukaan mitenkään erityisesti saman genren muista edustajista. Olisi todennäköisesti järkevää lopettaa lukeminen tähän ensimmäiseen osaan, mutta minun on usein vaikea jättää lukematta jatko-osat, jos sellaisia on. Eli katsotaan... ;)

Ps. Suomennoksessa oli muuten harvinaisen paljon kirjoitusvirheitä! Tämä otti minua suuresti päähän ja sai kaipaamaan alkuperäistä englanninkielistä teosta. Toivottavasti oikolukua ja huolellisuutta on lisätty sarjan myöhempien osien suomennoksissa.

Noël, Alyson: Punaiset tulppaanit

(Evermore, 2009)

Otava, 2011, 335 sivua, ISBN 978-951-1-24985-6

Suomentanut Sirpa Meripaasi

Kuolemattomat (Immortals) -sarja:

1. Punaiset tulppaanit (Evermore)
2. Sininen kuu (Blue Moon)
3. Varjojen maa (Shadowland)
4. Musta liekki (Dark Flame)
5. ? (Night Star)
6. ? (Everlasting)

Kirjasarjasta (+ kirjailijasta) englanniksi täällä ja täällä.

Veera Laitinen: Surunsyöjät

En ole ehtinyt viime aikoina kirjoittamaan kirja-arvioita samaa tahtia kuin mitä luen, joten tulen jatkossa kirjoittamaan kavennettuja versioita kirja-arvioista tai vielä pienempiä ns. miniarvioita. (Aika näyttää tulenko muuttamaan arviointityyliäni tähän suuntaan pysyvästi.) Kavennetut kirja-arviot tulevat koostumaan pelkästä arvio-osuudesta eli niistä on karsittu pois mm. kirjan juoni, lukunäytteet ja mahdollisesti myös linkit lisätietoihin yms. Edellä mainittujen kanssa säätämiseen ja pelaamiseen minulla menee helposti kaksinkertainen aika verrattuna itse arvion kirjoittamiseen!

Sitten asiaan eli Veera Laitisen Surunsyöjät-romaaniin, joka on viisiosaiseksi kasvavan kirjasarjan aloitusosa. Tarina on valitettavan tuttu ja kliseinen teemoiltaan (uusi poika tulee kouluun, tyttö rakastuu, ollako vai eikö olla -pähkäilyä, riitoja, sovintoja, väärinkäsityksiä ja tietenkin Suuri Salaisuus...), mutta silti erittäin mukaansatempaiseva. Paikoitellen teksti oli häiritsevän kömpelöä (samaa toistavia lauseita ja joitakin juonellisia epäloogisuuksia), mutta kirjailijan ikä (synt. -97!) huomioiden on tällainen sivuseikka helppo antaa anteeksi.

Nuoren teini-ikäisen päähenkilön näkökulman kuvaaminen on uskottavaa, kuka osaisikaan paremmin kuvata teinin sielunmaisemaa kuin teini itse! Tosin se aiheutti myös hieman puistatusta, sillä en voinut sietää päähenkilön "teiniyttä" mielenailahteluineen saati sitten samaistua häneen. Ärsyttävä tyyppi! ;) Minua myös hieman häiritsi kirjan tapahtumien sijoittaminen amerikkalaiselta kuulostavaan pikkukaupunkiin ja henkilöiden nimeäminen tämänmukaisesti. Miksei tapahtumat voineet sijoittua Suomeen? (Vai onko kenties tavoitteena USA:n kirjamarkkinat?)

Näin nuoreksi esikoiskirjailijaksi Veera Laitinen kirjoittaa todella hyvin, teksti on rikasta ja tarina mielenkiintoinen. Pidin myös tästä uudesta paranormaalien olentojen tyypistä eli surunsyöjästä, jonka synty oli kivasti keksitty. Pientä huvitusta aiheutti, kun huomasin kirjalijan tykkäävän käyttää adjektiiveja. Paljon. Esim. kirjan miespäähenkilön ylivertaisen komeaa ulkonäköä kuvattiin noin yhden sivun verran... ;) Mutta ei siinä mitään, oli helppo nähdä henkilö elävänä mielessä, kun noin tarkasti kuvailtiin. Kirjassa oli myös samaiseen komistukseen liittyviä kutkuttavia suutelukohtauksia melko paljon (romantikoille tiedoksi!)...

Kirja parani koko ajan edetessään ja kävi suorastaan kihelmöivän jännittäväksi loppua kohden. Odotan mielenkiinnolla sarjan seuraavaa osaa ja nuoressa kirjailijassa eittämättä tapahtuvaa kehitystä. Onko Suomi saanut uuden lupaavan lahjakkuuden fantasiakirjailijoiden joukkoon? Minä uskon niin. :)

Laitinen, Veera: Surunsyöjät

Ivan Rotta et Co, 2011, 253 sivua, ISBN 978-952-5974-00-3

Surunsyöjät-sarja:
1. Surunsyöjät (2011)
2. Amethystin vangit (ilmestyy 15.8.2012)

Kiersten White: Paranormaali - Paranormaali 1

Allekirjoittaneella oli alkuvuodesta oikea paranormaalin romantiikan putki! (Aivoni suorastaan huusivat vaihtelua kuivahkoista tenttikirjoista...) Tähän tarpeeseen löytyi helpotusta näistä nuorten fantasiakirjoista: Paranormaali, Surunsyöjät ja Punaiset tulppaanit! Kyseiset kirjat ajoivat hyvin asiansa aivokarkkina, mutta vähän sellainen teiniangstiyliannostus kyllä tuli viimeistään kolmannen kirjan kohdalla... :D

Mutta asiaan... Aloitan ylivoimaisesti parhaimmasta ja raikkaimmasta uudesta tuttavuudesta, nimittäin Kiersten Whiten esikoiskirjasta Paranormaali. Paranormaali kertoo 16-vuotiaasta Eviestä, joka asuu KPHV:n (Kansainvälisen paranormaalien hallintaviraston) keskuksessa ja tekee samalla töitä kyseiselle virastolle. Evien erikoiskykynä on nimittäin nähdä paranormaalien olentojen lumouksen läpi ja Evien päivät kuluvatkin kaikenlaisia paranormaaleja etsiessä ja vangitessa apunaan etälamautin nimeltä Ella. ;) Eräänä päivänä KPHV:n keskukseen murtautuu salaperäinen "Vesipoika" Lend. KPHV vangitsee Lendin kuulusteluja varten ja kaikki oppivat pian, että Lend on jonkinlainen muodonmuuttaja, joka pystyy omaksumaan kenen tahansa ulkomuodon aina puheääntä myöten. Mutta sitten KPHV:ssa huomataan, ettei vesipoika ole heidän ainut ongelmansa, vaan joku tappaa kylmäverisesti paranormaaleja olentoja.

Myös Eviellä on omat ongelmansa hänen kamppaillessaan aikamoisten identiteettikriisien kanssa. Hänen lapsuutensa on osin hämärän peitossa ja rikkonainen. Koska Evie on viimeiset kahdeksan vuotta ollut sidottuna KPHV:lle työskentelyyn (KPHV on suorastaan kuin perhe hänelle), hän on jäänyt paitsi kaikesta normaalista teinityttöjen elämään kuuluvasta. Evie huomaa itsessään uuden pelottavan ominaisuuden, joka saa hänet kyseenalaistamaan oman normaaliutensa. Yksinäisyydessään ja turhautuneisuudessaan hän kokee Lendin seuran kiinnostavana ja piristävänä ja huomaa pian uteliaan kiinnostuksensa poikaa kohtaan muuttuneen joksikin syvemmäksi...

Kirjassa esiintyi ilahduttavan paljon erilaisia yliluonnollisia otuksia nykyään jo suorastaan tavallisilta tuntuvien vampyyrien ja ihmissusien lisäksi. Nykytrendiä vampyyristä romanttisena ja seksikkään jumalaisena yliolentona ravisuteltiin kirjassa ihan kiitettävästi. Minusta kirjan keijut olivat mielenkiintoisia tyyppejä, vaikka ne kuvattiinkin varsin epäluotettavina, itsekkäinä ja vähän pelottavinakin olentoina. Evien entinen keijupoikaystävä Reth toimi tästä hyvänä esimerkkinä ahdistellessaan Evietä vähän väliä. Minusta Reth oli jotenkin lumoava tyyppi (yksi lemppareistani!) kyseenalaiselta vaikuttavasta käytöksestään huolimatta. Jaksan kuitenkin uskoa, ettei hän voi olla oikeasti niin paha kuin Evie kirjassa luulee. Toivon, että jatko-osissa on lisää Rethistä keijuista... ;)

Pidin kirjan henkilöhahmoista paljon. Evien lisäksi myös sivuhenkilöissä oli paljon kiinnostavia persoonia, kuten Evien paras ystävä merenneito Alisha ja viraston pomo ja Evien "äidinkorvike" Raquel. Kirjan ehdottomasti parasta antia olivat sen viihdyttävyys ja ihanan valloittavan kevyt huumori! Esimerkkinä tästä Raquelin kymmenet erityyppiset huokaukset ja hauskasti kieli poskella nimetyt kappaleet (kuten "Oih, pure minua"), jotka tosin toimivat ehkä englanniksi herkullisemmin.

Paranormaalin tarina oli mielenkiintoinen ja koukuttava, vaikkakin on myönnettävä, että juoni oli paikoitellen todella arvattava. Kirjan nopeatempoisuus teki lukemisesta kevyttä, mutta välillä tuntui, että vauhti oli omaan makuuni ehkä liiankin nopea. Myös "teinimeininki" paistoi paikoin vähän liikaa, mutta jo yllä mainitsemani huumori pelasti paljon. Ehdoton plussa myös siitä, että kirjassa oli juuri sopivan tyylikkäästi romantiikkaa menemättä yhtään överiksi.

Vähän sellainen kevyt olo tästä jäi, mutta tällaisia viihdyttäviä aivot narikkaan -kirjoja kyllä kaipaa aina silloin tällöin luettavakseen! :) Tarina jätti mukavasti joitakin kysymyksiä vielä avoimeksi, joten jatko-osiin on ehdottomasti tutustuttava! :)

Näyte sivulta 7 (kirjan alku):

"Hetkinen - mitä sinä - Sinähän haukottelit!" Vampyyri oli nostanut käsivartensa pään yläpuolelle klassiseen Dracula-asentoon, mutta nyt ne valahtivat alas kylkien viereen. Hän veti häikäisevän valkoiset kulmahampaansa takaisin piiloon huultensa taakse. "Mitä, eikö uhkaava kuolema ole sinusta tarpeeksi jännittävää?"
    "Äh, älä viitsi murjottaa. Mutta voi taivas tuota taaksepäin sliipattua tukkaa. Mikä klisee! Ja kalpea iho ja musta viitta, huh. Mistä sinä olet ylipäätään saanut tuon kaavun, naamiaispukuliikkeestäkö?"
    Hän suoristautui täyteen pituuteensa ja mulkoili minua jäätävästi. "Minä aion imeä hengen sinun kauniista valkoisesta kaulastasi."
    Huokaisin. Inhoan vampyyrikeikkoja.

White, Kiersten: Paranormaali

(Paranormalcy, 2010)

Gummerus, 2011, 342 sivua, ISBN 978-951-20-8595-8

Suomentanut Terhi Leskinen   

Paranormaali-sarja:

1. Paranormaali (Paranormalcy)
2. Yliluonnollisesti (Supernaturally)
3. Loputtomasti (Endlessly)

Lisätietoa: kirjailijan kotisivut, kirja Adlibriksessä
Blogeissa: mm. Katinkan kirjasto, Luettuja maailmoja, Kirjamielellä, Saraseenin maailma

Robert Louis Stevenson: Tohtori Jekyll ja herra Hyde

Tohtori Jekyll ja herra Hyde -kirjasta sain ns. kaksi kärpästä yhdellä iskulla eli kaksi haastetta täyttyi samalla kertaa. Ensinnäkin se sopi scifi-haasteen kategoriaan "hullu tiedemies" ja toiseksi minulla on ollut menossa tällainen epävirallinen minihaaste vähän niin kuin taustalla jo pitemmän aikaa, nimittäin Otavan Keskiyön kirjasto -sarjan kauhuklassikoiden lukeminen.

Lukukokemustani laimensi alusta alkaen ehkä se, että tiesin skotlantilaisen Robert Louis Stevensonin kirjan perusidean entuudestaan, vaikka lukukerta olikin ensimmäinen. (Ovathan Jekyll ja Hyde hyvän ja pahan käsitteinäkin jo itsessään muodostuneet klassikoksi!)

Kiltti ja hyvätapainen tiedemies, tohtori Jekyll, tekee laboratoriossaan kokeita ja herättää ystävissään kummastusta veljeilemällä ilkeän herra Hyden kanssa, joka kylvää kauhua Lontoon kaduilla. Odotin jostain syystä, että tarinan kertoisi Jekyll itse, mutta tapahtumia seurattiinkin ulkopuolisen silmin. Arvoitus ratkesi pala palalta sen mukaan, miten eräs tohtori Jekyllin ystävistä, lakimies herra Utterson, alkoi arvoitusta selvittämään.

Kirjan rakenne ei ollut oikein minun mieleeni. Lopussa oleva Jekyllin selonteko oli hieman raskasta ja suorastaan paatoksellista luettavaa. Se harmitti, että aluksi kirjassa annettiin lukijalle informaatiota varsin verkkaiseen tahtiin ja lopussa sitten kaadettiin kaikki kerralla niskaan. Kirjan tärkeimmän pointin (pahuus vs. hyvyys ihmisessä) käsittely kärsi em. asian takia hieman.

Itse olisin pitänyt enemmän siitä, jos koko tarina olisi kerrottu Jekyllin näkökulmasta. Siitä olisi voinut saada psykologisesti erittäin mielenkiintoisen jännitystarinan. Nyt lukukokemus jäi varsin pliisuksi ja yllätyksettömäksi. Harmi, sillä tuosta mielenkiintoisesta hyvyys/pahuus-teemasta olisi voinut saada niin paljon enemmän irti. Olisin odottanut myös pituuden puolesta "suurempaa" tarinaa, sillä nyt kirja oli harmittavan lyhyt.

Näiden vanhojen klassikoiden arvostelu on aina jotenkin turhauttavaa, koska pääsääntöisesti en ole pitänyt niistä ja ne ovat tuntuneet jääneen jo pahasti ajan jalkoihin. Samalla niitä kuitenkin myös väkisinkin kunnioittaa, sillä nämä kirjat ovat olleet kuitenkin eräänlaisia tienluojia omana aikanaan. 

Tohtori Jekyll ja herra Hyde on muuten tähän asti lukemistani kauhuklassikoista jotenkin nykyaikaisimman tuntuinen eikä siinä ole samalla tavalla 1800-luvun "kankeutta" kuin esim. Draculassa tai Frankensteinissa paikoitellen on.

Näyte sivulta 24:

    Sopivasti herra Uttersonin asunnon lähettyvillä olevan kirkon kellot löivät kuudesti, ja yhä vain hän pohti ongelmaansa. Tähän saakka se oli koskettanut vain hänen älyllistä puoltaan, mutta nyt se oli temmannut mukaansa tai pikemminkin kahlinnut myös hänen mielikuvituksensa. Hänen maatessaan unettomana yön ja verhotun huoneen pimeydessä liukui herra Enfieldin kertomus hänen sielunsa silmien ohi valaistuna kuvanauhana. Hän näki nukkuvan kaupungin valtavan lamppumeren, nopeasti kävelevän mieshahmon, lääkärin luota juoksevan tyttösen. Sitten - törmäys, ja tuo ihmispaholainen polki tytön jalkoihinsa jatkaen matkaansa tämän huudoista välittämättä.

Stevenson, Robert Louis: Tohtori Jekyll ja herra Hyde

(The Strange Case of Dr. Jekyll and Mr. Hyde, 1886)

Otava, 2007, 122 sivua, ISBN-13: 978-951-1-21604-9

Suomentanut Erkki Haglund

Kirja on julkaistu suomeksi ensimmäisen kerran vuonna 1911 nimellä Salaperäinen ovi.

Lisätietoa: Otavan sivuilla, kirjailijasta Wikipediassa

Blogeissa: Kirjanurkkaus, Kirjoja teehuoneessa  

Beth Revis: Matka alkaa - Across the Universe 1

Tätä yhdysvaltalaisen Beth Revisin kirjan ilmestymistä odotin ehkä kaikkein eniten tänä vuonna ilmestyvistä nuortenkirjoista. Kirjassa kiinnosti ja mieltäni kiehtoi erityisesti se, että tapahtumapaikkana olisi suljettu tila eli avaruusalus keskellä avaruutta. Odotin kirjaa kovasti myös siksi, että halusin siitä ensimmäisen kirjani tämänvuotiseen scifi-haasteeseen. Luin kirjan jo joskus tammi-helmikuussa, mutta arvio tulee vasta nyt!

Across the Universe - Matka alkaa on siis tulevan nuorille suunnatun scifi-trilogian aloitusosa. Siinä teinityttö Amy ja hänen vanhempansa aloittavat 350 vuotta kestävän matkansa kohti uutta planeettaa avaruusalus Varjeluksella. Heidät sekä muut uudelle planeetalle kuljetettavat tiedemiehet ja asiantuntijat on syväjäädytetty matkan ajaksi kryonestelaatikoihin.

Seuraaja on 17-vuotias nuorukainen, joka on asunut koko elämänsä Varjeluksella ja josta on tuleva jonakin päivänä avaruusaluksen seuraava johtaja. Hänen päivänsä kuluvat harjoitellessa tulevaa tehtäväänsä varten aluksen nykyisen johtajan, Vanhimman, ankarassa ohjauksessa. Eräänä päivänä Seuraaja löytää kryolaatikot ja ihastuu eräässä laatikossa näkemäänsä punatukkaiseen tyttöön. Mutta sitten tapahtuu jotakin kamalaa: joku kytkee pois Amyn kryolaatikon virran 50 vuotta liian aikaisin! Amy ja muut syväjäädytetyt ovat hengenvaarassa...

Apua, mistä aloittaisin, kun oli niin mahtava kirja ja paljon sanottavaa! ;) Kirjassa seurataan tarinaa vuorotellen Amyn ja Seuraajan näkökulmista. Ratkaisu on erittäin toimiva ja juonen kannalta oleellinen, sillä nämä nuoret kokevat todellisuutensa niin eri tavoin ja täysin eri lähtökohdista. Pidin molemmista päähenkilöistä, mutta Seuraajan persoona oli ehkä kiinnostavampi. Seuraaja on sympaattinen ja samalla jotenkin epätyypillinen sankari/päähenkilö. Hän ei ole todellakaan mikään Mr. Nice Guy, vaan sopivasti rosoinen tyyppi ja vähän "tuhma poika".

Tässä kirjassa ei ole sitten tippaakaan siirappista teiniromantiikkaa, vaan Amyn ja Seuraajan välinen ihmissuhde on jotenkin aikuismaisempi ja realistisempi ehkä? Kirjassa on ylipäätään vähän mitään romantiikkaa, mikä oli pienoinen yllätys kovin harhaanjohtavan kansikuvituksen (joka on superkaunis!) ja takakannen tekstin takia. Tämä toimikoon varoituksena kaikille romantiikannälkäisille. ;)

Varjelus-avaruusalus on varsin kutkuttava tapahtumien näyttämönä ja kovasti yritin kuvitella, miltä näyttävät sen maatilat, pellot ja kaupunki 2500 ha:n alueella (jonka kokoiseksi alus kuvataan). Pakko mainita, että mielestäni lehmien, lampaiden ja vuohien pitäminen avaruusaluksessa ei kuulosta realistiselta. (Jos oikeasti olisimme asuttamassa ihmiskuntaa toiselle planeetalle, eikö olisi paljon energiatehokkaampaa kuljettaa mukana vain kasvisruokaa?)

Varjeluksen asukkaat ovat varsin puistattavia... Heillä ei ole omaa ajattelua, kyseenalaistamista, mitään omaa tahtoa. Kuin robotteja tai muurahaisia. Ironista onkin, että Varjeluksen "sairasosastolla" pidettävät epänormaalit mielisairaat ovat Amyn näkökulmasta niitä normaaleja ihmisiä.

Kirjassa käsitellään aika vakavia teemoja esim. johtajuuteen ja yksilönvapauteen liittyen. Millainen on hyvä johtaja? Miten tasapainotellaan toisaalta johtajan vallankäytön ja toisaalta yksilön oman vapauden/ajattelun välillä?

Luin kirjaa tosi hitaasti ja nautiskellen, koska pidin siitä jo heti ensimmäisiltä sivuilta alkaen! Kirja oli kiinnostava, vangitseva, jännittävä ja ajatuksia herättävä. En voinut olla miettimättä miten itse toimisin samassa tilanteessa, jos olisin Amy tai Seuraaja. Loppua kohden kirja kääntyi todella jännittäväksi ja se piti oikein ahmia yön pimeinä tunteina loppuun... Tämä olisi varmaan aika vangitseva leffakokemuksena! (Sitä odotellessa...) 

Näyte sivulta 63 (joka kuvaa hyvin kirjan kaunista kerrontaa):

    Tuijotan alas häneen. Hän on kauneinta mitä olen koskaan
nähnyt, mutta myös omituisinta. Hänen ihonsa on kalpea,
melkein läpinäkyvän valkoinen, enkä usko että se johtuu
pelkästään jäästä. Asetan käteni lasiarkun kannelle hänen
sydämensä yläpuolelle. Ihoni on kuin tumma varjo hänen
valkeutensa yllä.

Revis, Beth: Across the Universe - Matka alkaa

(Across the Universe, 2011)

Otava, 2012, 397 sivua, ISBN 978-951-1-25407-2

Suomentanut Outi Järvinen

Across the Universe -trilogia:


1. Matka alkaa
2. Miljoona aurinkoa
3. Shades of Earth (ei suomennettu)

Lisätietoa: kirjailijan kotisivut

Blogeissa: mm. Luettuja maailmoja, Aamuvirkku yksisarvinen, Yöpöydän kirjat, Jossun lukupäiväkirja

John Ajvide Lindqvist: Kuinka kuolleita käsitellään

Käsitykseni John Ajvide Lindqvististä on ollut, että siinäpä kirjailija, jonka nimi kannattaa niin sanotusti pistää korvan taakse. Häntä on kuvailtu mielenkiintoiseksi ja hyväksi kertojaksi, jonka kirjoissa on fantasiaa ja kauhua. Onpa joku kirja myös herättänyt lukijoissa järkytystäkin. Näin ollen minulla oli kovat odotukset tämän Kuinka kuolleita käsitellään -kirjan suhteen ja olin varma, ettei se jättäisi minua kylmäksi. Mutta kuinkas sitten kävikään...

Kirjan tapahtumat alkavat eräästä illasta, jolloin Tukholmaa pitkään kiusannut helleaalto kulminoituu kaupungin ylle laskeutuvaksi sähkökentäksi. Kaupungin asukkaiden sähkölaitteet kieltäytyvät sulkeutumasta ja heitä vaivaa kova päänsärky. Tästä ilmiöstä kärsivät myös vaimonsa kuolinvuoteella valvova David, kaksi kuukautta siiten lapsenlapsensa menettänyt ex-toimittaja Mahler ja zombientappamispelejä pelaava koulutyttö Flora. Yhtäkkiä sähkökenttä katoaa ja tukholmalaisia piinannut päänsärky häviää. Jos tämä ei olisi tarpeeksi kummallista, niin vielä oudompaa on se, että kuolleet näyttävät heränneen henkiin.

Voi argh, mikä pettymys! Koko lukukokemustani vahingoitti ja ohjaili se, että kuvittelin kirjan olevan samaa tyyliä kuin Guillermo del Toron ja Chuck Hoganin Vitsaus. Kaikki alkutekijät viittasivat tähän: heti alussa luotiin intensiivinen ja jännittävä tunnelma ja tapahtumien kehitystä seurattiin eri ihmisten näkökulmista eri puolilla Tukholmaa. Paikka ja aika oli lukijan tiedossa koko ajan kadunnimiä ja kellonaikaa myöten, joiden mukaan kirjan kappaleet oli nimetty. Lisäksi päässäni yhdistyivät Vitsauksen zombimaiset vampyyrit heti näihin tämän kirjan kuolleisiin, joten odotin juonen etenevän totuttua kaavaa ja verilöylyn alkavan pian. Lupasihan kirjan takakansikin, että "Pian. Tapahtuu. Jotain."

Edellä mainitussa mielleyhtymässä Vitsaukseen ei olisi muuten ollut mitään vikaa, jos en olisi odottanut koko kirjan ajan, että milloin ihmeessä se itse tositoiminta (=verenvuodatus ja piinaava jännitys) oikein alkaa? Onhan kyseessä kuitenkin kauhun genreä edustava kirja. Siinä missä Vitsaus piti minut tiiviisti nenä kirjassa henkeä pidätellen, sai Kuinka kuolleita käsitellään minut tylsistymään ja pahasti. Minua nauratti, kun kirjan sivulla 140 eräs kirjan päähenkilöistä miettii huolestuneena: "Entä jos ei tulekaan mitään muuta?" Ajattelin, että nyt kyllä veit sanat suustani! Sama huoli kun oli alkanut kasvaa omassakin mielessä. (Oliko lausahdus tahallista itseironiaa kirjailijalta vai tahaton sattuma, se jäänee arvoitukseksi...)

No, tapahtuihan sitä jotain, mutta kovin vaisuksi jäi koko tämä lukukokemus. Tämän kirjan kauhu ei perustunut niinkään jännittäviin tai pelottaviin juonenkäänteisiin, vaan johonkin ihan muuhun, josta minulla ei ole aikaisempaa kokemusta (ja johon en ole tottunut). Noin sata sivua ennen loppua tarina hieman tiivistyi ja alkoi vähän paremmin imaisemaan mukaansa, mutta jätti silti paljon kysymysmerkkejä ja ihmetystä. Mitä ihmettä juuri luin? Matoja, sieluja, ruumiita, Kuolemaa ja Neitsyt Mariaa... tämä kaikki meni minulta jotenkin täysin ohi. Suorastaan ärsytti, kun en ymmärtänyt kaikkea mitä kirjassa tapahtui.

Jotain hyvääkin sentään oli. Esim. kirjassa oli piristäviä väliosia, joissa oli otteita radio- ja televisiolähetyksistä sekä artikkeleita lehdistä. Myös henkilöhahmot olivat ihan mielenkiintoisia ja esimerkiksi Mahlerin epätoivoiset teot pelastaa kuollut lapsenlapsensa olivat mielenkiintoisinta (ja ehkä myös vastenmielisintä) seurattavaa. Lisäksi positiiviseksi voi laskea sen, etten yhtään arvannut mihin juoni tulee etenemään, vaikken sen suunnasta pitänytkään.

Mutta älkää toki ymmärtäkö minua väärin. John Ajvide Lindqvist osaa kyllä kirjoittaa hyvin, sen myönnän. Paikoitellen pidin kovastikin hänen kirjoitustyylistään. Minulle suurin ongelma oli vain se, etten ollut hänen kanssaan yhtään samalla aaltopituudella juonen suhteen ja se, että minulla oli niin järkyttävän vääränlaiset ennakko-odotukset. Kirjahyllyssäni odottaa vielä Ajvide Lindqvistin esikoisromaani Ystävät hämärän jälkeen. Koska olen nähnyt kyseisen kirjan elokuvaversion (joka oli mielestäni aivan loistava!), uskaltanen kuitenkin joku ilta tarttua vielä siihenkin tämän kirjan aiheuttamasta pettymyksestä huolimatta!

Näyte sivulta 93:

    "Mahler meni pitkin pituuttaan makamaan maahan,
syleili maata jonka alla arkku oli. Hän painoi korvansa 
ruohoa vasten. Tämä oli mieletöntä. Hän kuulosteli,
painoi käden korvalle joka ei ollut maata vasten.
    Ja hän kuuli.
    Raapimista.
    Hän puri huultaan niin kovaa että verta tihkui esiin,
painoi päänsä lujemmin maata vasten, tunsi miten
ruohikko antoi periksi.
    Niin. Siellä alhaalla raavittiin."

Ajvide Lindqvist, John: Kuinka kuolleita käsitellään

(Hanteringen av odöda, 2005)

Gummerus, 2010, 398 sivua, ISBN 978-951-20-8178-3)

Suomentanut Jaana Nikula

Lisätietoa: Kirja kustantajan sivuilla ja kirjailijasta Wikipediassa ja Risingshadow-sivustolla

Blogeissa: mm. Lukutuulia, Satun luetut, Vinttikamarissa ja Booking it some more

Ilmestyviä fantasia- ja scifi-kirjoja

Tuli taas pitkästä aikaa selailtua tuota Risingshadow-sivuston ilmestyvien kirjojen listaa ja ei voi kun todeta, että kylläpäs on paljon kaikkea kivaa tulossa vielä tämän kevään ja alkukesän aikana. Todennäköisesti en ehdi lukea noita kaikkia heti ilmestyttyään, mutta ainahan sitä voi haaveilla... ;) Kuvat on lainattu Risingshadow-sivustolta.

Jo ennestään tuttujen sarjojen lisäksi tuolta pomppasi muutama mielenkiintoinen uutukainen silmään. Yksi tällainen on Salla Simukan Jäljellä (tulossa 23.3.12). Lainaus Risingshadow-sivustolta: "Oletko koskaan toivonut, että kaikki muut ihmiset vain katoaisivat? Kannattaa varoa, mitä toivoo. Vangitseva tarina ja huima visio tulevaisuuden Suomesta." 

Toinen mielenkiintoinen kirja on Erin Morgernsternin Yösirkus (tulossa 26.3.12). Kirja kertoo kahdesta nuoresta taikurista, jotka on opetettu kilpailemaan toisiaan vastaan eräässä pelissä. Nuoret rakastuvat, mutta eivät tiedä, että pelin häviäjän kohtalo on kuolema. Lainaus Risingshadow-sivustolta: "Erin Morgensternin esikoiskirja on ainutlaatuinen, otteessaan pitävä ja lumoava rakkaustarina, joka maalaa kuvaa kaikille aisteille. Kirjan henkilöhahmot ovat inhimillisiä mutta saman aikaan heissä on ripaus taikaa."

Kolmas kirja, joka kiinnitti huomioni, on Mats Strandberg & Sara Bergman Elfgren -kaksikon teos Piiri (tulossa 16.4.12). Lainaus Risingshadow-sivustolta: "Piiri on urbaania, skandinaaviseen koulumaailmaan sijoittuvaa, koukuttavaa fantasiaa. Teos kertoo vetoavasti nuorena olemisen vaikeudesta, koulukiusaamisesta, ihastumisista ja kaiken voittavasta ystävyydestä. Kuudesta eri näkökulmasta kerrottu tarina vetää mukanaan, ja jokaisen lukijan on helppo löytää hahmoista oman samaistumiskohteensa. Suomalaisia lukijoita kiinnostaa varmasti myös laadukas nuortenfantasia, jonka sankareista osalla on suomalaistausta."

Muita mielenkiintoisia ilmestyviä:

20.3.12 Laura Lähteenmäki: North End: Niskaan putoava taivas
26.3.12 Kiersten White: Yliluonnollisesti (Paranormaali 2)  
30.3.12 Veronica Rossi: Paljaan taivaan alla
27.4.12 Maria Tutrtschaninoff: Helsingin alla
15.5.12 Smith, L. J.: Uusi aika 3 - Sydänyö (Vampyyripäivä-kirjat 7)
4.6.12 Becca Fitzpatrick: Hiljaisuus (Langennut enkeli 3)
22.6.12 Ally Condie: Rajalla (Tarkoitettu 2)

Elämäni kirjastot

Mietin tässä eräänä päivänä kaikkia kirjastoja, jotka ovat olleet osa elämääni ja vaikuttaneet lukemiseeni tavalla tai toisella. Koska rakastan kirjastoja ja mielestäni ne eivät saa yhtään liikaa huomiota, tuli mieleen kirjoittaa niistä tällainen juttu blogiini. Eli pieni esittely jokaisesta ja missä vaiheessa kyseinen kirjasto on vaikuttanut elämääni ja miten. :) (Olisi ollut kiva liittää myös kirjastojen kuvat tekstin yhteyteen, mutta tekijänoikeusongelmien välttämiseksi tyydyin nyt vain laittamaan linkit kirjastojen nettisivuille. Ainakin osassa niistä on myös kuvia kyseisestä kirjastosta.)

Hyvät lukijat, olisi mahtavaa kuulla kommenteissa myös teidän kirjastomuistojanne! Ja kuuluuko teistä jonkun elämään mahdollisesti samoja kirjastoja kuin itselläni? Tai mitä muuta tulee mieleen aiheeseen liittyen?

Tampereen kaupunginkirjasto  (kirjaston nettisivut)

Vanhempieni mukaan tämä oli ensimmäinen kirjasto, josta minulle aikanaan lainattiin satukirjoja (esim. Pupu Tupunaa). Koska olin silloin niin nuori ja asuimme Tampereella vain pari vuotta, en itse muista tästä kirjastosta mitään.

Helsingin pääkirjasto, Pasila  (kirjaston nettisivut)

Tästä kirjastosta minulla on myös omia muistikuvia. Asuimme Helsingissä ja kävimme isäni kanssa paljon Pasilassa kirjastossa. Tosin en muista mitään erityistä kirjaa tai kirjasarjoja, jotka tähän ajankohtaan nimenomaan liittyisivät. Sen sijaan muistan, että kirjasto näytti minusta ihan uimahallilta ulkoapäin ja että kuljimme kirjastoon kivan portaikon kautta, jossa oli upea kaiku. Kyseisessä portaikossa on laulettu isän kanssa useammat "aariat" tuon mahtavan kaiun takia! :D Myöhemmin kyseinen sisäänkäynti suljettiin ja tämä hauskuus loppui. Olen käynyt satunnaisesti myös myöhemmin Pasilan kirjastossa ja mieleen on jäänyt ainakin, että siellä oli mahtavan iso fantasia-kirjojen nurkkaus. (Miten lienee tänä päivänä?)

Rikhardinkadun kirjasto, Helsinki  (kirjaston nettisivut)


Tämä on toinen varhaisimmista kirjastoistani ja on vaikuttanut kaikkein suurimman ajan elämässäni. Kävin nimittäin noin 4-vuotiaasta parikymppiseksi tanssitunneilla Helsingin Kasarmintorilla 1-2 kertaa viikossa ja lähes joka kerta tuli poikettua myös tähän hienoon kirjastoon. Rikhardinkadun kirjaston ansiosta minussa syntyi tietynlainen kunnioitus kirjastoja kohtaan. Vielä tänäkin päivänä tämä kirjasto eroaa mielestäni monesta muusta nykykirjastosta positiivisesti: tunnelma on jotenkin arvokkaampi. Jo se, että joutuu puskemaan raskaat isot ovet auki, saa pienen ihmisen kunnioituksen heräämään. Tulee myös tunne, että kyseisessä kirjastossa pitää käyttäytyä jotenkin rauhallisemmin ja hiljaisuutta ehdottomasti kunnioittaen. Jos itse saisin valita, niin minusta suurin osa kirjastoista voisivat olla tällaisia vanhoja ja arvokkaita. :) (Monet uudemmista kun ovat aika meluisia... toisaalta sellaisiakin vaihtoehtoja täytyy olla, että kehtaa esim. käydä pienten lasten kanssa.)

Kirkkonummen kirjasto  (kirjaston nettisivut)

Tämä on minulle kaikista rakkain kirjasto monestakin syystä. Kirkkonummella aloitin lainaamisen itse omalla kirjastokortilla ekaluokkalaisena koululaisena. Olen myös asunut suurimman osan elämästäni Kirkkonummella, joten senkin puolesta kirjastosta tuli tärkeä. Tässä kirjastossa olen istunut lukemattomia tunteja koulupäivien jälkeen odottaen milloin minkäkin harrastuksen alkamista, kun en ole viitsinyt/ehtinyt mennä välissä kotiin. Tämä elämänvaihe oli myös lukutoukkuuteni kulta-aikaa eli olen lainanut Kirkkonummen kirjastosta kaikkein eniten kirjoja kuin mistään muualta. Parhaimmillaan meni monta kirjaa viikossa (esim. Merja Jalon hevoskirjat, Anni Polvan Tiina-kirjat ja Agatha Christien dekkarit). Kaiken lisäksi minusta Kirkkonummen kirjasto on jotenkin tosi kodikas, sopivasti moderni, mutta silti kaunis (ja korkea katto tuo ihanasti avaruutta)!

Tapiolan kirjasto, Espoo  (kirjaston nettisivut)

Kirkkonummelta muutin Espoon Otaniemeen, jossa asuin vuodet 2004-2008, ja tällöin lähin kirjastoni oli Tapiolassa. Tämä on ehkä tylsin kirjastovaihe (ja samalla ankein lukuvaihe) koko elämässäni. Luin todella vähän kirjoja, ehkä jonkun viisi kirjaa vuodessa. Lisäksi Tapiolan kirjasto oli mielestäni todella tympeän hajuton, mauton ja tylsän tavallinen kirjasto ahdistavan mataline kattoineen, eikä se yhtään inspiroinut lainaamaan ja etsimään kirjoja. Muistelen, että siellä jotakin remonttia tehtiin loppuaikoina, joten ehkä tänä päivänä kirjasto on miellyttävämpi!? Sijainti on kyllä kaunis, kun siinä vieressä on kesäisin se suuri suihkuallasalue (näkyy kuvassa kirjaston nettisivuilla).

Oulun kaupunginkirjasto  (kirjaston nettisivut)

Espoosta muutettiin Ouluun ja ensivaikutelma Oulun pääkirjastosta oli taas tuo uimahallimaisuus (esim. sisääntuloaulassa on jostain käsittämättömästä syystä uimahallilaattaa ja virtaavaa vettä, mikä on omiaan lisäämään vaikutelmaa...) Ulkoapäin kirjasto ei ole erityisen kaunis (harmaa betonikuutio), mutta sisältä pidän sen avaruudesta ja väljyydestä, vaikka onkin vähän hallimainen. Olen ollut myös ihan tyytyväinen aineistovalikoimaan (paitsi Harlekiinin paranormaalia romantiikkaa ei edelleenkään ole tarjolla). Kyseisessä kirjastossa asiointi on oikein miellyttävää ja saa mukavasti liikuntaa, kun ravaa kerroksesta toiseen. ;)

Kaijonharjun lähikirjasto, Oulu  (kirjaston nettisivut)

Tämä kirjasto on tullut rakkaaksi viimeisen vajaan vuoden ajan, kun muutin kirjaston läheisyyteen. En ollut aikaisemmin juuri tällaisissa pienissä sivukirjastoissa käynyt. Ennakkoluuloinen mielikuvani niistä on ollut, että ovat sellaisia pieniä kopperoita, joista ei saa mitään lainattua, kun aineistoa on vähän. No, tämä kirjasto on kyllä palvellut niin hyvin, ettei tule enää paljonkaan keskustan pääkirjastossa käytyä. Aineisto on yllättävän suuri ja aina on löytynyt lainattavaa. Kirjaston tunnelma on myös jotenkin mukavan kodikas ja henkilökunta oikein ystävällistä. :) Joka viikko tulee käytyä ainakin kerran ja yleensä mukaan tarttuu kaikkea mukavaa (esim. viimeksi Tessa Grattonin Veritaika, joka vaikuttaa kiinnostavalta).

Tulevaisuus: Sellon kirjasto, Espoo?  (kirjaston nettisivut)

Vuoden päästä olen palaamassa pääkaupunkiseudulle eli tarkemmin sanottuna Espoon Leppävaaraan. Tällöin lähin kirjastoni tulee olemaan Sellon kirjasto. Olen Otaniemen aikana siellä muutaman kerran käynyt, mutta en oikein osaa vielä sanoa mielipidettäni siitä. Se on toki uudehko ja hieno (vähän sellainen steriili), mutta ehkä se vika siinä juuri onkin. Siinä ei ole sitä vanhanaikaista kirjastotunnelmaa, josta niin kovasti pidän. Toisaalta maltan tuskin odottaa, että pääsen taas Helmet-kirjastojen vaikutuspiiriin ja aineistoihin käsiksi... :) (Sitä en niin innolla odota, että myös esim. kirjojen varausjonot pitenevät. Täällä pohjoisessa on tottunut siihen, että kirjan saa aika nopeasti.)

Koska yleinen kehityssuunta näyttää johtavan selkeästi modernimpien, ei niin hiljaisten nuoriso- ja lapsiystävällisten kirjastojen yleistymiseen, niin täytynee vaan alkaa kääntää omat ajatukset ja vähitellen totuttautua tähän uuteen meininkiin. Siihen tuo Sellon kirjasto varmaan hyvin soveltuu.

Mielenkiintoisia ja ihania kirjastomuistoja sekä miellyttäviä kirjastokäyntejä kaikille nyt ja tulevaisuudessa! :)

Anneli Kanto & Terhi Rannela: Tähystäjäneito - Kuparisaari 1

Toissapäivänä valitin kirjoitusväsymystä, mutta tänä lauantai-aamuna kirjoitusinto iski, kun muistin kuinka paljon iloa tämä luettujen pinoni päällimmäinen kirja Tähystäjäneito aiheutti, kun sitä tammikuussa luin! Kiitokset vain Marjikselle, jonka blogista tämän kultakimpaleen bongasin. Tähystäjäneito aloittaa nuorille suunnatun Kuparisaari-fantasiatrilogian.

Kirjassa 17-vuotias tähystäjäneito Amaya, Sarmatian purjehtijoiden valtion ruorinaisen ja perämiehen tytär, lähetetään edustamaan maataan kuninkaallisiin hautajaisiin Khalkoksen saarelle. Arvoisa tähystäjäneito saa mukaansa kasapäin hienoja vaatteita Sarmatian mahtia korostamaan ja matroona Krasimiran esiliinakseen. Perillä Khalkoksen saarella Amaya saa lisäksi oppaakseen hovin yrmeän neuvonantajan Miroslavin, joka auttaa häntä tutustumaan Khalkoksen saareen ja sen asukkaisiin.

Pian Amayalle kuitenkin selviää, että hautajaiset eivät olekaan todellinen syy hänen lähettämiselleen Khalkokselle, vaan karmea suunnitelma on punottu hänen varalleen. Lisäksi Amayalle alkaa valjeta, että mikään ei ole sitä miltä aluksi näyttää, ei edes tylsä ja jäykkämielinen Miroslav.

Anneli Kanto ja Terhi Rannela olivat kumpikin minulle ennestään tuntemattomia kirjailijoita, joten en yhtään tiennyt minkä tyylinen kirja olisi luvassa. Ensivaikutelma kirjasta oli, että onpa tosi kaunis kansi ja voi harmi, kun on niin lyhyt kirja. Minulla ei ole tästä Tähystäjäneidosta mitään negatiivista sanottavaa, se osui ja upposi minuun yksinkertaisesti ihan täysillä. Kirja oli kuin ihana raikas tuulahdus, joka jäi mieleen pitkäksi aikaa!

Kirjan parasta antia oli sen huumori ja hyväntuulisuus. Lukiessa huomasin hymyileväni ja hymähteleväni paljon (mm. kaksimielisyyksille sekä kivoille sanonnoille ja sananlaskuille). Kerronta oli eläväistä ja eteni reippaasti. Tähystäjäneito olikin varsin helppolukuinen vähättelemättä yhtään sen tarinaa. Juoni pääsi yllättämään ainakin itseni monta kertaa ja tarina imaisi heti mukaansa kiinnostavuutensa takia. Kaiken keveyden alla käsiteltiin myös vakavampiakin teemoja. (Siitä tulikin mieleeni, että vaikka kirja on suunnattu nuorille, siinä oli paikoitellen aika "rohkeita" juttuja ja jo yllä mainittuja kaksimielisyyksiä, jotka sopivat kyllä omaan makuuni, mutta ihmettelin että sopivatko ihan nuorille lukijoille kuitenkaan.)

Kirjassa oli myös hieman romantiikkaa, mutta se ei ollut mitenkään pääosassa eikä liian siirappista, mikä oli kivaa vaihtelua. Kirja jäi oikein kutkuttavaan kohtaan, joten jään suurella mielenkiinnolla odottelemaan jatkoa. Ja jos en ole vielä kehunut tarpeeksi, niin lisätään vielä tämä: kirjassa oli mukavan lyhyet luvut, joten se oli helppo jättää kesken, jos tarve vaati ja lisäksi luvut olivat nimettyjä, mistä pidän aina!

Tähdet: 5 (!)

Muok. 27.10.2017: Luin kirjan uudelleen viiden vuoden tauon jälkeen ja kyllä vain upposi yhtä hyvin kuin viime kerrallakin! Sittemmin olen ottanut mukaan arvosteluihin myös tähtiluokituksen ja pitkään mietin annanko Tähystäjäneidolle 4,5 vai 5. Täydet pamahti! 

Näyte sivuilta 12-13:

    "Amaya seurasi matroonaa heidän yhteiseen hyt-
tiinsä kannen peräosaan. Krasimira viittasi laivatyt-
töä tuomaan hyttiin ämpärillisen seisonutta ja pahan-
hajuista vettä. Amaya nyrpisti nenäänsä ja Krasimira
huokasi.
    - Muuta ei ole, hän sanoi, kastoi pyyhkeen veteen ja
ojensi Amayalle, joka kaipasi lämmintä, hyväntuoksuis-
ta kylpyä mutta alkoi puhdistaa itseään pyyhkeellä.
    Oli kuin Krasimira olisi lukenut tytän ajatukset.
    - Viikko ilman kylpyä, mikä kärsimys! hän huu-
dahti. - No, hölväämme yllesi ruusuvettä. Sitä paitsi
khalkkidit eivät pahasti perusta puhtaudesta. Muista
ettet ole huomaavinasi, jos he tuoksuvat... miten sen
nyt sanoisi, epäedulliselle.
    - Siis haisevat pahalle, Amaya täsmensi.
    - Sinun kannattaa varautua siihen, että juhla-
aterialla he saattavat laskea ilmaa. Sekä ylä- että ala-
päästään. Sitä pidetään kohteliaisuutena ja kiitoksena
herkullisesta tarjoilusta, Krasimira sanoi.
    Amaya tirskahti.
    - Pitääkö minunkin röyhtäillä ja piereskellä kii-
tokseksi ruuasta?
    Krasimira mulkaisi tyttöä moittivasti."

Kanto, Anneli & Rannela, Terhi: Tähystäjäneito

Karisto, 2011, 237 sivua, ISBN 978-951-23-5450-4

Kuparisaari-trilogia:

1. Tähystäjäneito

2. Korkea puoliso

3. Kapinallinen

Lisätietoa: Kirja Kariston sivuilla, Kuparisaari-trilogian blogisivut, Anneli Kanto Wikipediassa ja Terhi Rannela Wikipediassa

Blogeissa: Kirjamielellä, Saran Kirjat, Yöpöydän kirjat, Jossun lukupäiväkirja, Sivujen välissä

Oli muuten mielenkiintoista huomata, kuinka eri mieltä kirjabloggarit tästä kirjasta voivatkaan olla ja miten erilaisiin asioihin ihmiset ylipäätään kiinnittävät lukiessa huomiota. :)

Kirjoitusväsymystä

Heippa hyvät blogini lukijat!

Blogini on viettänyt hiljaiseloaan kohta kaksi kuukautta. Koin tarvetta kertoa, että minä ja blogini olemme edelleen hengissä ja vakaa aikomukseni on saada Kirjaretket heräilemään kevättalviuniltaan tässä lähiaikoina. :)

Syynä blogini hiljaisuuteen on ollut yksinkertaisesti pieni kirjoitusväsymys ja sairastelu, jotka ovat vaivanneet viime viikkoina. Opinnot ovat vieneet oman osansa jaksamisesta ja se on heijastunut myös lukemiseeni. Tajusin juuri, että tänä vuonna on tullut luettua lähinnä nuorten romanttissävytteisiä scifi- ja fantasiakirjoja. Selkeästi on ollut tarvetta saada kunnon vastapainoa normiarkeen. ;)

Tällaisia kirjoja olen lukenut tammi-helmikuussa ja ne odottavat nyt siis kirja-arvion tekemistä:

Tällä hetkellä olen lukemassa Frank Herbertin Dyyniä, Cassandra Claren Luukaupunkia ja George R. R. Martinin Valtaistuinpeliä. (Koska siis yksi kirjahan ei kerrallaan riitä, vaan pitää olla vähintään kaksi vaihtoehtoa eri tunnetiloihin... ;) Dyyni on scifi-haasteen maaliskuun kirjani, Luukaupunki taas edustaa kevyenä pokkarina matka- ja nukahtamislukemistani ja Valtaistuinpeliin tartuin vähän aikaa sitten tv-sarjan innoittamana ja ihastuttamana!

Lämmin kiitos muuten teille, jotka olette vierailleet blogissani kuluneiden kahden kuukauden aikana, vaikka en ole kirjoittanut mitään uutta. Tuntui aivan mahtavalta, että tällaisella kirjablogistanian untuvikolla on lukijoita hiljaiselosta huolimatta!

Helena Waris: Uniin piirretty polku - Pohjankontu 1

Paikalliskirjastossamme oli viime syksynä esillä lista kirjaston suosittelemista fantasiakirjoista. Listalla oli myös tämä, Uniin piirretty polku, jonka on kirjoittanut Helena Waris. Kirja vaikutti kiinnostavalta: muinaiseen Suomeen sijoittuva fantasia kera noituuden ja vanhojen ikiaikaisten mahtien... Lupaavaa!

Kirjassa on useampia päähenkilöitä, joiden kautta tarinaa kerrotaan. Niitonsalon kylän Aile on löytölapsi, joka ei muista mistä hän tulee. Noidaksikin haukuttu mustatukkainen Aile tapaa sepän poika Dain, jonka avustuksella hän alkaa selvittämään menneisyytensä arvoitusta.

Tuultensaarelaiset Kiet ja Troi ovat ukkosmiehiä, jotka saapuvat eräänä päivänä Taivaskallionkylään. Vaikka ukkosmiehet ovatkin ensisijaisesti kauppamiehiä, heitä pelätään hurjan maineensa ja herkän miekkakätensä takia. Kiet iskee silmänsä paimenpiika Neithaan ja lupaa palata myöhemmin kylään hakemaan tämän vaimokseen. Hänen veljensä Troi on puolestaan synkkäilmeinen soturi, jota kiinnostaa vain kartat ja tähdet.

Vaikka kirjassa seurataan pääasiassa näiden eri pikkukylien asukkaita, oman äänensä tarinassa saa myös Arni, maan vartija. Hän istuu kaamoksen ikuisessa pimeydessä tunturien juurella, mitään muistamatta ja jotakin odottaen. Arnin ajatuksia kuullaan kirjassa pieninä väliteksteinä, jotka mukavasti rytmittävät tarinan etenemistä. 

En ole pitkään aikaan lukenut mitään kirjaa, joka olisi ollut minulle näin suuri positiivinen yllätys! Tuli sellainen olo, että mitä ihmettä, kuka on tämä Helena Waris ja miksi en ole kuullut hänestä aikaisemmin? Pienellä googlatuksella selvisi, että kyseessä on Wariksen esikoisromaani, jolle Tolkien-seura antoi Kuvastaja-tunnustuksen vuoden 2009 parhaasta kotimaisesta fantasiakirjasta. Olen iloinen, etten tiennyt tätä ennen lukemista, joten se ei päässyt vaikuttamaan lukukokemukseeni. (Liian suuret odotukset kun voivat pilata hyvänkin kirjan.)

Ensinnäkin tarina on erittäin mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu. Vaikka tarina on näennäisen yksinkertainen, se veti minua puoleensa heti ensimmäisistä sivuista lähtien. Teksti oli sujuvaa ja miellyttävää. (Esim. luontokuvaus oli kaunista olematta ylikuvailevaa.) Henkilöhahmot olivat aitoja, uskottavia ja sympaattisia! Tunsin todella eläväni mukana heidän tarinaansa. Kirja oli paikoitellen hyvin realistinen, mutta sitten välillä mentiin taas reilusti fantasian puolelle (esim. ihminen muuttui eläimeksi).

Minusta on aina kiva leikitellä ajatuksella, että vaikka tämäkin kirja oli "vain" fantasiaa, niin ehkä joskus kauan sitten on eletty näin Suomessa. Vanhat tavat ja uskomukset erilaisine jumalineen ja henkineen ovat jotenkin kiehtovia. Pidin kovasti myös kirjassa esiintyneistä tuultensaarelaisista eli ukkosmiehistä. Uisko-veneineen ja lehmänsarvikypärineen he vaikuttivat jonkinlaisilta viikinki-miehiltä, vaikkei heitä sillä nimellä kirjassa kutsuttukaan.

En olisi millään uskonut kirjaa esikoisromaaniksi, joten siinäkin mielessä se teki minuun vaikutuksen. Kirjailijan kotisivuilta selviää, että kirjoitustyö oli kestänyt yli 20 vuotta! Ei ihme, että kirja tuntui niin viimeisen päälle hiotulta ja valmiilta. Vaikka Uniin piirretty polku toimii näin yksittäin luettunakin, on silti ihana tietää, että jatkoa on luvassa ainakin kahden kirjan verran! Juoneen jäikin sellaisia pieniä kivoja arvoituksia, jotka ehkä saavat vastauksensa jatko-osissa. 

Näyte sivulta 13:

    Aile asteli hitaasti kostealla polulla. Hänen paljaat
varpaansa jättivät pieniä painaumia saviseen maahan,
ja sateen jäljiltä märät heinät kastelivat hänen hameen-
helmansa painavaksi. Tyttö tunsi tuomenkukkien imelän
tuoksun, joka leijui keväisen lehdon yllä, ja hän jatkoi
matkaansa yhä eteenpäin vaikka kuuli lehtokurpan
kiertävän  jo iltalennollaan. Vaaleankeltaista taivasta
kohti kohoavien koivujen takana häämötti jotakin.

Waris, Helena: Uniin piirretty polku

Otava, 2009, 461 sivua, ISBN 978-951-1-23483-8

Pohjankontu-sarja:

Uniin piirretty polku
Sudenlapset
Talviverinen

Lisätietoa: kirjailijan ja kirjasarjan kotisivut sekä kirjailijan blogi
Täällä mielenkiintoinen haastattelu liittyen kirjan pitkään kirjoitusprosessiin
Arvosteluja: Helsingin Sanomat, Keskisuomalainen
Blogeissa: Morren maailma, Humisevalla harjulla, Ankin kirjablogi

Sophie Jordan: Liekki - Firelight 1

 

Lucianista jäi niin surullinen olo, että oli pakko saada nopeasti jotain lohtulukemista. Tämä Sophie Jordanin Liekki oli odottanut hyllyssä jo jonkin aikaa oikeaa lukuhetkeä, joten se oli sopiva ehdokas mielipahan lievittäjäksi. Mikäs sen lohduttavampaa kuin tempautua äkkiä toiseen fantasiamaailmaan ja uusien rakkauskiemuroiden vietäväksi... ;)             

Liekissä on päähenkilönä teinityttö Jacinda, joka on draki eli lohikäärmeistä polveutunut ihminen. Erikoiskykynsä (tulen syökseminen) takia hänet on tuomittu elämään drakilauman kaiken huomion keskipisteenä. Lisäksi lauman tuleva johtaja Cassian tuntuu pitävän häntä automaattisesti tulevana puolisonaan. Eräänä kohtalokkaana aamuna astuu kuvioon mukaan kielletty rakkaus, lohikäärmeenmetsästäjiin kuuluva Will. Jacinda joutuu ikävään välikäteen punnitessaan oman onnellisuutensa ja lauman odotusten täyttämisen välillä.

Oi miten kiva kirja! Tämä lohikäärmejuttu oli uusi ja tuoreelta tuntuva idea yliluonnollisen romantiikan saralla. Lisää tuoreutta toi se, että tässä kirjassa tyttö olikin se suhteen yliluonnollinen osapuoli ja poika tavallinen ihminen (yleensä ollut päinvastoin). Kun tuo tyttö oli vielä kaiken lisäksi vahva ja omapäinen nainen, niin ajattelin että vau! Tämä oli erittäin tervetullutta vaihtelua kaikille niille ihmistyttöreppanoille, joiden on tottunut huokailevan yliluonnollisen poikaystävänsä paremmuutta.

Liekin tarina oli äärettömän mielenkiintoinen ja jäin samantien koukkuun. Ahmin tämän kirjan yhdessä illassa joululomalla, vaikka normaalisti olen hidas lukija. Kirjassa oli mukavasti romantiikkaa, jännitystä ja vauhtia, eikä tippaakaan tylsyyttä = mainio lohtukirja tilanteeseen kuin tilanteeseen! ;) Ainoat miinukset annan siitä, kun jossain vaiheessa hieman ärsytti Jacindan jatkuva jahkailu ollakko vai eikö olla -tyyliin, kun ei siitä meinannut loppua tulla. (Eikä se sopinut oikein yksiin hänen itsenäiseksi kuvatun luonteensa kanssa...)

Tämä kirja oli muuten kirjoitettu preesensissä, mikä hieman häiritsi, kun on tottunut lukemaan paljon imperfektissä kulkevia kirjoja. Preesens-lukemisesta tulee jotenkin hengästynyt olo, ihan kuin tarvitsisi lukea nopeammin. (Ehkä siksi luin kirjan niin nopeasti?) Toisaalta esim. luonnon kuvailu sopii jotenkin hyvin preesensiin ja tässä kirjassa oli paikoitellen hyvin kaunista kerrontaa, joka miellyttää tällaista kaltaistani herkkää tyyppiä...

Tämä Liekki on muuten trilogian aloitus, joten jään janoten odottamaan jo seuraavaa osaa. Kirjan tapahtumat jäivätkin niin pahasti ja koukuttavasti kesken, että odotusaika tulee varmaan tuntumaan pitkältä. Ja lopuksi vielä todettakoon, että tämän kirjan romantiikka oli aika suloista ja itkuakin tuli vähän väännettyä. Silti tästä kirjasta jäi sellainen toiveikas ja positiivinen olo (toisin kuin siitä jo mainitsemastani Lucianista)!

Edit 18.5.16: Kustantaja jätti sarjan suomentamisen kesken. Englanniksi sarja löytyy nimellä Firelight ja ainakin täällä pk-seudulla sarja löytyy kokonaisuudessaan kirjastosta!

Näyte sivulta 20:

    "Hänen musta t-paitansa on liimautunut leveään rintakehään.

Luolan hämärässä hänen hiuksensa näyttävät melkein mustilta.

Hänen silmänsä vetävät katseeni puoleensa. Tummien paksujen

kulmien alta ne tarkkailevat minua herkeämättä, tutkivat minua

joka puolelta. Yritän kuvitella miltä näytän. Selkäni takana su-

pussa olevat, olkapäiden yli kurkistavat siivet. Kapeat raajat, jotka

tuntuvat hämärässäkin hohkaavan kullankeltaista valoa. Kapei-

den kasvojeni korostuneet piirteet. Nenäni harjanteet. Korkealle

kaartuvat kulmani ja lohikäärmeensilmäni, kaksi mustaa viiltoa

siinä missä ihmisellä on pupillit."

Jordan, Sophie: Liekki

(Firelight, 2010)

Nemo, 2011, 286 sivua, ISBN 978-952-240-113-7

Suomentanut Lotta Heikkeri

 Liekki-trilogia:

1. Liekki (Firelight)

2. Vanish

3. Hidden

Kirjailijan kotisivut osasivat kertoa lisäksi, että Jordan on kirjoittanut myös historiallisia rakkausromaaneja ja kauhuromantiikkaa salanimellä Sharie Kohler!

Lisätietoa: kirja Nemon sivuilla ja kirjailijan kotisivut

Blogeissa: ainakin Saraseenin maailma, Jos vaikka lukisi... ja Katinkan kirjasto

Isabel Abedi: Lucian

Olen jäänyt koukkuun näihin nuorten fantasiakirjoihin, jotka sisältävät yliluonnollista romantiikkaa. Tästä Isabel Abedin Lucianista en ollut kuullut mitään erityisen mairittelevaa, mutta pakkohan se oli testata itse. Abedi esittelee meille taas uuden idean siitä, että minkälainen olento se yliluonnollisen romanttisen suhteen toinen osapuoli voikaan olla. (Idealtaan tämä muistutti ehkä eniten Fitzpatrickin Langennutta Enkeliä.)

Kirjan päähenkilö on 16-vuotias Rebecca, joka näkee eräänä yönä talonsa ulkopuolella salaperäisen muukalaisen tuijottamassa. Muukalainen on poika nimeltä Lucian, johon Rebecca tuntuu törmäävän jatkuvasti. Ihan kuin jokin voima vetäisi heitä toistensa läheisyyteen ja vastaavasti erossaolo tuntuu kummankin fyysisenä kipuna. Lucianilla on salaisuus: hän ei tiedä kuka on ja mistä tulee. Karmivammaksi asian tekee se, että Lucian näkee Rebeccaa koskevia todentuntuisia unia. Osa unista on paloja menneisyydestä, osa tapahtumia tulevaisuudesta.

Tämän kirjan ainoa huono puoli oli sen sivumäärä, joka oli aivan liian suuri. Paikoitellen tuntui lukiessa siltä, että tarinaa oli väkisin pitkitetty, jolloin juonen intensiteetti ja mielenkiinto kärsi. Lukeminen oli suoraan sanoen tylsää välillä. Kirjan parasta antia oli Rebeccan ja Lucianin väliset kohtaukset, joten en ymmärrä miksi kirjailija oli käyttänyt niin paljon sivuja esim. Rebeccan perhe-elämän kuvaamiseen. Olisi vain keskittynyt siihen romanttiseen puoleen enemmän...

Vaikkakin kirja ei yltänyt romantiikan kuvailun kauneudessa ja herkkyydessä esim. Houkutuksen tai Väristyksen tasolle, niin se onnistui silti säväyttämään, kun kirja muuten oli vähän tylsä. Pienen huvittuneen hymähdyksen minussa aiheutti eräs kirjan kohtaus, joka oli kuin suoraan jostain romantiikan abc-opuksesta: pari selvittelee ensin välejään riitaisasti, kunnes he antavat tunteilleen vallan ja ajautuvat intohimoiseen suudelmaan... ;)

Minulle oli mielenkiintoinen yllätys se, kun tajusin, että alkuperäisteos onkin saksalainen eikä amerikkalainen, kuten olin automaattisesti olettanut. Koulussa pitkän saksan lukeneena en voinut olla kuvittelematta aina välillä, että miltä jokin kohtaus olisi kuulostanut saksankielisenä. (Jos kirja ei olisi ollut näin pitkä, olisin varmaankin lukenut sen uudelleen saksaksi harjoittelumielessä.)

Kirja parani loppua kohden huomattavasti ja muuttui jopa jännittäväksi. (Loppupuolella oli muuten yksi vaihe, jossa tarina eteni pelkästään sähköpostiviestittelyn muodossa, mikä oli oikein piristävä tehokeino.) Lucianin loppu jätti minuun ristiriitaisen olon: toisaalta se oli tarinallisesti juuri oikea lopetus kirjalle, mutta henkilökohtaisesti se jätti minut kamalan surulliseksi. Kaiken kaikkiaan lukukokemuksesta jäi sellainen olo, että ihan jees, mutta ei sen enempää. Vaikka yliluonnollisen romantiikan osalta sain mitä odotinkin, niin tuskin tulen tätä kirjaa enää uudestaan lukemaan. Ei voi kuin harmitella, että olisipa se ollut vähän tiivistetympi ja lyhyempi.

Näyte sivulta 43:

    "Kuka tuo on?" työtoverini kuiskasi. "Kutsuvieraalta hän ei aina-

kaan näytä. Onpa rähjäinen ilmestys." Tyttö tirskahti. "Mutta jol-

lain lailla seksikäs myös. Kuinkahan hän on päässyt tänne?"

    Aioin vastata jotakin, mutta sanat juuttuivat kurkkuuni.

    Poika oli hoikka, melkein laiha, mutta kissamaisella tavalla. Hä-

nen sysimustat hiuksensa olivat hieman pörrössä, kasvonpiirteet

kulmikkaat. Hänellä oli yllään musta villapusero, jossa oli reikä va-

semman kyynärpään kohdalla, ja kauhtuneet farkut, jotka yltivät

hädin tuskin lantiolle. Mutta rähjäinen hän ei kyllä ollut.

    Hän näytti vieraalta. Erilaiselta."

Abedi, Isabel: Lucian

(LUCIAN, 2009)

Otava, 2010, 573 sivua, ISBN 978-951-1-24545-2

Suomentanut Tiina Hakala

Lisätietoa: kirja Otavan sivuilla, kirjailijasta Wikipediassa (saksaksi) ja kirjailijan kotisivut (saksaksi)

Blogeissa: mm. Vinttikamarissa, Yöpöydän kirjat, Jos vaikka lukisi...