Talo Dublinissa - Maeve Binchy

Kirjan nimi: Talo Dublinissa (Tara Road)
Kirjailija: Maeve Binchy, suomentanut Kaisa Luntinen
Kustantaja: Wsoy
Julkaisuvuosi: 1998, suomennos 1999
Sivumäärä: 486
Mistä:  Kirjaston poistokirja

' Nora Johnson hämmästyi Rian uutisesta. ''Jopa oli yllätys'', hän sanoi kahdesti.
Äidin päivittely ärsytti Riaa. ''Miten niin yllätys? Tiedät että rakastan Dannya, tiedät että hän rakastaa minua. Mitä muuta me tekisimme kuin menisimme naimisiin?'' [- -]
''Hän on liian hyvännäköinen'', äiti sanoi.
Hilary ei ollut yhtään innostuneempi, ''sen Dannyn kanssa kannattaa pitää varansa, Ria.'' [- -]
''Joo, mutta pidä häntä silmällä, hän on niin kunnianhimoinen. Hän ei tyydy tienaamaan leipäänsä niin kuin tavalliset pulliaiset, hän haluaa kuun taivaalta. Se paistaa hänestä kauas.'' '
s. 33-34

Nuori nainen Ria Johnson työskentelee Dublinilaisessa kiinteistönvälitystoimisto vastaanottovirkailijana. Irlannin kelttitiikeri on tuloillaan ja kiinteistömarkkinat ovat murroksesa. Samaiseen toimistoon kiinteistönvälittäjäksi ryhtyvä Danny, haluaa myös osansa tästä kehityssuunnasta. Kun tämä kunnianhimoinen ja filmitädennäköinen mies iskee silmänsä Riaan, tämä ei voi uskoa onnean. Kerrankin joku mies huomaa hänet, eikä hurmaannun päätä pahkaa hänen parhaan ystävänsä Rosemaryn upeasta ulkonäöstä! Ria ja Danny rakastuvat, ja Ria sulkee silmänsä ja korvansa kaikkien varoituksilta. Lopulta Danny päättää tehdä uhkarohkean siirron saadakseen kuuluisan kiinteistömogulin Barney McCarthyn suosion ja saadakseen rahat hänen ja Rian yhteiseen viktorianaikaiseen unelmataloon Tara Roadilla.

Myöhemmin Dannystä on tullut Barneyn oikea käsi ja hän ja Ria asustavat unelmiensa elämää Tara Roadilla kahden lapsensa kanssa. Tara Roadin keittiö on koko naapuruston ja Rian suuren tuttavapiirin hermokeskus, jossa kaikki aina viihtyvät ja jotakin herkkuja on aina tarjolla. Ria ei voisi kuvitellakaan mitään ihanampaa elämässä, kunnes eräänä päivänä hänen idyllinen maailmansa romahtaa. Päästäkseen pakoon kaikkien sääliviä katseita, päättää hän kerrankin tarttua sattuman järjestämään tilaisuuteen vaihtaa kesän ajaksi koteja Yhdysvalloissa asuvan Marilyn Vinen kanssa, jolla on omat tragediansa taustalla päästä vaihtamaan maisemaa.

' ''Onko puhelimessa Danny Lynchin vaimo?''
''En tiedä.''
''Anteeksi kuinka?''
''Me eroamme. Irlannissakin saa nimittäin nykyään avioeron.''
''Sitten tämä oli tosiaan huono hetki soittaa. Olen todella pahoillani.''
''Ei ihan hyvä hetki tämi oli. Tehdään sitten niin.''
''Ai miten?''
''Vaihdetaan koteja heinäkuuksi ja elokuuksi.'' '
s. 207

Maeve Binchyn Talo Dublinissa on todella koskettava ja sydämellinen kertomus arjesta, jossa kaikilla on omat taakkansa ja toiveensa kannettavaan. Sen sivuilta suorastaan paistaa elämä, jossa jokaisella on omat näkemyksensä tilanteissa ja jossa kukaan ei tiedä kaikkea. Vaikka Ria olikin romaanin päähenkilö, olivat sen sivut kuitenkin täynnä erilaisia hahmoja, jotka kaikki pääsivät vuorollaan kertojan rooliin. Tässä kirjassa on myös selvästi kaksi osaa niin kerronnallisesti kuin henkilöidenkin kannalta. Aluksi on idylli, jossa kaikki on ihanasti, ja sitten tapahtuu muutos, jolloin heistä rupeaa paljastumaan asioita, joita he ovat piilottaneet tarkasti hymyverhon alle. Tämä kahtiajakoisuus rytmitti siis kirjaa, ja erityisesti henkilöhahmoissa tapahtuien muutosten ja paljastusten tuntuivat toimivan.

Tarinan miljöö on myös niin ihastuttava, että siitä on aivan pakko sanoa pari sanaa. Itseäni Irlanti on aina kiehtonut ja jotakin siinä luonnossa, kulttuurissa ja historiassa on joka vain sykähdyttää. Talo Dublinissa sijoittuu juuri tuohon murroskauteen kun Irlannista kehittyi yksi Euroopan vauraimmista maista aivan hetkessä, ja kerronnassa mukana pysyvät Dannyn bisnekset kuvastivat omalla tavallaan tätä tapahtumaa kirjan sivuilla. Ajankohta on siis todella kiehtova, ja huokailin myös ihastuksesta, kun sivuilla kuvailtiin Rian ja Dannyn kotia Tara Roadilla, ja sitä kuinka he niin huolella ja rakkaudella sisustivat sitä. Kirjan nimikin jo viittaa siihen, että koko tarinan keskiössä on juuri tuo talo Tara Roadilla ja kaikki pyörii sen ympärillä ja erityisesti sen lämminhenkisessä ja valoisassa keittiössä.

Talo Dublinissa on kaunis romaani elämästä, vaikeuksien voittamisesta sekä kasvamisesta ihmisenä. Tietysti tari on joksenkin ennalta arvattava, mutta kun vertaan tätä vähän samankaltaisen juoni-idean omaavaan Jane Greenin Life Swapiin niin Binchyn romaani on kyllä niin paljon parempi ja koskettavampi! Vaikka esimerkiksi Rian jatkuva naivuis ja parin muunkin henkilöhahmon hallitseva luonteenpiirre välillä turhauttivatkin, on tarinan ja sen henkilöiden kantava voima se lämpö, joka sen sivuilta huokui. Tätä lukiessa oli enimmäkseen hyvä fiilis ja tällaisena hyper kiireisenä aikana, jolloin on hyvä jos ehdin edes kirjaa avata, niin tämä toimi ihanan kevyenä ja helppokielisen yksinkertaisena vastapainona kaikelle muulle.

Tähdet: * * * +

Lue oman hyllyn kirjat -haaste etenee hitaasti mutta varmasti tilanteeseen 25/65

Muualla luettu: Lukumatkalla ja Kirjavalas

Linnunrata - Douglas Adams

Kirjan nimi: Linnunrata - viisiosainen trilogia
Kirjailija: Douglas Adams, suomentanut Pekka Markkula & Jukka Saarikivi
Kustantaja: Wsoy
Julkaisuvuosi: 1979-1992
Sivumäärä: 798
Mistä:  Aleostos

´  ''Mutta herra Dent. Suunnitelmat ovat olleet nähtävillä kunnantoimistossa yhdeksän viime kuukautta.''
''Aivan. Kuultuani asiasta menin oitis katsomaan niitä. Niistä ei ole ihmeemmin kylällä huudeltu, vai mitä? Itse asiassa niistä ei ole kerrottu kenellekään.''
''Mutta suunnitelmat ovat olleet näytteillä...''
''Näytteillä? Minun oli kömyttävä kellariin katsomaan niitä.''
''Näyttelyosasto on toimiston kellarissa.''
''Taskulampun kanssa.''
''No, sähköt olivat kaiketi poikki.''
''Samoin kuin portaat.''
''Hyvä on, mutta joka tapauksessa te näitte ilmoituksen tien rakentamisesta.''
''Kyllä'', Arthur sanoi, ''Kyllä minä näin. Se oli näytteillä lukitun arkistokaapin alimmassa laatikossa käytöstä poistetussa vessassa jonka ovessa luki Varokaa leopardia!''  ´
s. 12-13

Arthur Dentin torstaiaamu ei voisi kovin paljon kurjemmin käynnistyä. Edes auringon myötätuntoiset säteet eivät pysty muuttamaan sitä seikkaa, että hänen pihallaan jököttää puskutraktori valmiina repimään hänen talonsa romuksi uuden ohitustien vuoksi. Arthurin kehnoa päivää ja sitäkin synkempää mieltä ei myöskään auta se, että hänen outo ja hiukan kajahtanut tuttunsa Ford Prefect raahaa hänet baariin höpisten jotakin maailmanlopusta. Arthur tai muu ihmiskunta ylipäätänsä eivät ole nimittäin tietoisia, että Vogonien rakennuslaivasto on tulossa tuhoamaan maapallon muutaman minuutin kuluttua uuden hyperavaruuspikareitin tieltä. Ford on kuitenkin kotoisin pieneltä planeetalta Betelgeuzen lähistöltä, ja siten vakiintuneena avaruuden seikkailijana on tietoinen odottavasta tuhosta.

Maapallo siis tuhotaan, mutta taitavana liftarina Ford onnistuu keplottelemaan itsensä ja Arthurin turvaan ohi lentävälle avaruusalukselle. Heille ei kuitenkaan jää aikaa jäädä suremaan maapallon kohtaloa, koska kyllähän maailmankaikkeudesta tekemistä ja sattumuksia löytyy. He lyöttäytyvät yhteen, hyvin hyvin epätodennäköisten sattumusten kautta, Linnunradan kaksipäisen presidentti Zaphadin, Trillianin ja hyvin masentuneen robotti Marvinin seuraan, ja osin yhdessä ja osin erikseen he pääsevät kuulemaan vastauksen kysymykseen elämästä, maailmankaikkeudesta ja kaikesta, näkemään jumalten viimeisen viestin luomakunnilleen ja kokemaan huippuillallisen maailmanlopun ravintolassa. Kyllähän siinä sivussa myös onnistutaan pelastamaan koko maailmankaikkeus ja saadaan selville mihin englantilaisten rakastama kriketti perustuu - ja nämä kaksi asiaahan ovat täysin yhdenvertaiset kaikilla mitatuilla ja mittaamattomilla tavoilla.

´  Aikamatkailua pidetään yhä yleisemmin riesana. Historia saastuu. Ensyklopedia Galactiaalla on paljon kerrottavaa ajassa matkustamisen teoriasta ja käytännöistä. Suurin osa siitä on täysin käsittämätöntä sellaiselle, joka ei ole opiskellut vähintään neljän ihmisiän ajan korkeampaa hypermatematiikkaa, ja koska se oli mahdotonta ennen kuin aikamatkailu keksittiin, vallitsee jonkin verran hämmennystä siitä kuinka ajassa matkustaminen alunperin keksittiin. Yksi ongelman ratkaisuyritys on se, että aikamatkailu, luonteestaan johtuen, on keksitty yhtä aikaa jokaisena historian hetkenä, mutta se on selvästikin pelkkää puppua.
Siinä on vain se hankala puoli, että suurin osa historiaa on myös pelkkää puppua. ´
s. 404

Sekopäistä. Täysin ylitsepääsemättömän järjettömän nerokasta ja sekopäistä. En oikein tiedä, miten edes pystyisin kuvailemaan lukukokemustani, koska Adamsin viisiosaisessa scifi-parodiassa ei sinäänsä ole mitään järkeä, mutta kuitenkin se avartaa maailmankatsomusta. Se tekee mahdottomasta totta ja todesta mahdotonta. Tätä lukiessa ei voi muuta kuin vuoroin hekottaa vedät silmissä niin naseville ja osuville jutuille, jotka on vain aivan pakko lukea ääneen lähimmille henkilöille (myös kissat tai muut lemmikkieläimet sopivat yleisöksi muiden väsyessä jo kuuntelemaan jatkuvaa lainaustulvaa), ja vuoroin vain toljottaa sivua suu ammottaen hämmennyksestä mitään mistään tajuamatta, mutta samalla vaikuttaneena. Adamsin näppärän kielen ja järjettömät tapahtumat vielä kruunasi itse Linnunradan käsikirjan randomit toteamukset ja tietoiskut muun sekoilun lomassa lähes aiheesta kuin aiheesta. Enpä aiemmin tiennytkään, että kadonneet kuulakärkikynät asuttavat yhtä hämärää planeettaa linnunradalla.

Itse kiinnyin Adamsin teoksissa niihin lukuisiin erilaisiin robotteihin ja tietokoneisiin joita sen sivuilla viiletti. Täysin ylitse muiden on tietenkin planeetan kokoiset aivot omaava huippuälykäs Marvin-robotti, johon oli unohdettu kytkeä mielihyväanturit, jonka seurauksena se oli aina hyvin allapäin ja raahusti vain eteenpäin tehden siltä pyydettyjä vähäpätöisiä ja täysin sen älykkyyttä aliarvostavia tehtäviä. Marvin oli jotenkin niin sympaattinen ja sydäntä aina rutisti kun hänet unohdeltiin matkasta milloin missäkin. Yleisesti ottaen henkilöt olivat kuitenkin hyvin pinnallisia, ja tarina kulki pitkälti vain sitä rataa, että seurattiin kuinka  Ford turhautui siihen kuinka hän joutuu jatkuvasti selittämään asioita kaikkea pölmistelevälle Arthurille, joka ei kuitenkaan sisäistä edes yksinkertaista vastausta. Toisaalta ei se menoa sinäänsä haitannut, koska mielestäni Linnunradassa ei ole niinkään kyse tarinasta tai henkilöistä vaan sen luomasta maailmasta ja nokkelasti sivaltavasta tekstistä.

Mielestäni Linnunradan käsikirja liftareille on ehdottomasti paras Douglas Adamsin viisiosaisesta sarjasta. Siinä itse käsikirja saa enemmän suunvuoroa, ja teksti vilisikin juuri sen nokkeluuksia. Muut osat olivat ihan okeita, vaikkakin välillä tuntui, että niissä ei hirveästi uutta tuntunut olevan ja käsikirjakin jäi taka-alalle, vaikkakin kyllähän niitä kohelluksia aivan kiitettävästi löytyi kaikista osista, olihan kyseessä Arthur ja Ford. Myös jotkin asiat tuntuivat jäävän vähän kesken ja selityksiä ei aina tarjoiltu, mutta sellastahan elämä on. Sanoisin, että en suosittele lukemaan sarjan kaikkia osia putkeen, koska uskon jatko-osien toimivan parhaiten välipaloina muiden kirjojen lomassa kun haluaa palata fiilistelemaan Linnunradan maailmaa uuden tarinan voimalla. Itse luin nämä kaikki perätysten, ja täytyy todeta, että puhti oli loppua siinä puolen välin tietämillä, koska vaikka Adamsin teksti on aivan mahtavaa niin siihen kehkeytyy yllättävän nopeasti ähky, jolloin sen vitsit eivät enää iskekään yhtä hyvin kuin aiemmin. Mutta suosittelen kyllä ihmeessä tutustumaan edes ensimmäiseen osaan, koksa naurulihakset pääsevät kyllä kunnolla töihin, eikä tunnettu maailma tunnu enää samalta.

Linnunrata sisältää teokset:
- Linnunradan käsikirja liftareille (The Hitch-Hiker's Guide to the Galaxy)
- Maailmanlopun ravintola (The Restaurant at the End of the Universe)
- Elämä, maailmankaikkeus - ja kaikki (Life, the Universe and Everything)
- Terve, ja kiitos kaloista (So Long, and Thanks for All the Fish)
- Enimmäkseen harmiton (Mostly Harmless)

Tähdet: Linnunradan käsikirjä liftareille: * * * * +
               Muut osat: * * *

Muualla luettu: Taikakirjaimet, Kirjojen rakastaja, Kirjaneidon tornihuone, Oksan hyllyltä ja Mustetta paperilla

Roger Ackroydin murha - Agatha Christie

Kirjan nimi: Roger Ackroydin murha (The Murder of Roger Ackroyd)
Kirjailija: Agatha Christie, suomentanut Kirsti Kattelus
Kustantaja: Wsoy
Julkaisuvuosi: 1926, suomennos 2014
Sivumäärä: 265
Mistä: Omasta hyllystä

Totta puhuakseni juuri Caroline-sisareni vuoksi viivyttelin ne muutamat minuutit. Mungoperheen tunnuslause on Kiplingin mukaan: ''mene ja ota selko.'' Jos Caroline joskus valitsee itselleen vaakunan, minä takuulla suosittelen hänelle hyökkäävää mungoa. Moton alkuosan voisi jättää pois. Caroline ottaa selon mistä tahansa istuessaan kaikessa rauhassa kotona. En tiedä miten hän menettelee, mutta niin vain käy. Epäilen että palvelijat ja kauppiaat muodostavat hänen tiedustelujoukkonsa. Hän ei mene ulos tietoja hankkimaan vaan levittämään. Siinä hän on oikea asiantuntija.
s. 7-8

Tohtori James Sheppard elelee tavallisessa perienglantilaisessa King's Abbotin kylässä siskonsa Carolinen kanssa, joka sattuu olemaan myös kylän pahin juorukello, jolta löytyy aina teoria kuin teoria jokaiseen asiaan. Kun rouva Ferrars löydetään unilääkemyrkytykseen kuolleena, Caroline on varma että sen taustalla on ollut rouva Ferrarsin kokemat tunnuntuskat miehensä kuoleman avittamisesta. Caroline on vakuuttunut kannastaan, vaikka hänen lääkäriveljensä koittaakin vakuutella että sellaiseen johtopäätökseen kannata suin päin loikata. Pian tapahtuu kuitenkin taas uusi kuolemantapaus. Rikas Roger Ackroyd löydetään lukitusta huoneesta tikari niskassaan, ja tällä kertaa spekuloinneille on sijaa, sillä hänet on selvästi kylmäverisesti murhattu.

 ''[- -] Ei, jos minä suostun tähän, teidän täytyy ymmärtää eräs asia selvästi. Minä vien asian loppuun asti. Hyvä koira ei luovu jäljistään, muistakaa se! Ehkäpä loppujen lopuksi toivoisitte että olisitte jättänyt asian kokonaan paikallisen poliisin haltuun.''
''Haluan saada totuuden selville'', sanoi Flora katsoen Poirotia suoraan silmiin.
''Koko totuuden?''
''Koko totuuden.''
s. 77

Onneksi tohtori Sheppardin naapuriin on muuttanut muuan belgialainen tuttumme, joka on valmis heittämään syrjään leppoisat eläkepäivänsä kurpitsoja kasvatellen, ja ottamaan totuuden selville tästä vyyhdistä tohtori Sheppardin avustuksella. Monet hyötyivät Roger Ackroydin kuolemasta, ja totuuden selvittämistä vaikeuttaa se, että kaikki tuntuvat salaavan jotakin. Johtolankoja ja motiiveja on lukuisia ja kysymyksiä herää kuten 'minne on kadonnut rouva Ferrarsin kirje Roger Ackroydille?' ja 'miksi murhaaja soitti tohtori Sheppardille Ackroydin murhasta ennen kuin ruumis oli löydetty?'. Tohtori Sheppard uutena Hastingsinaan Hercule Poirot päättää selvittää totuuden juurta jaksaen, vaikka tehtävä osoittautuukin paljon monimutkaisemmaksi kuin aluksi näyttää.

Hercule Poirot on täällä taas! Ylppäreiden väsyttämänä tämä Christie oli mitä parhain valinta luettavksi. Koko tarinan ajan minulla oli omasta vaatimattomasta mielestäni aivan loistava teoria tapahtumien kulusta, kunnes Christie onnistui jälleen vetämään maton jalkojeni alta totaalisesti. Roger Ackroydin murhan lopetuksesta ollaan käyty jonkin verran keskustelua, mutta minusta se ainakin oli nerokas. Ei voi kun taas ihmetellä, miten lukiessa ei tajunnut niitä pieniä vihjeitä... Näin myös sinäänsä uuden puolen Poirotista. Hänen kuuluisat aivosolunsa ja älynsä ovatkin jo tuttuja, mutta tuo tämän teoksen sivuilta paistanut tietynlainen viekkaus ja salaperäisyys murhaajan kiinnisaamiseksi oli mukava kirpakka lisä.

Täytyy vielä myöntää, että aluksi hämmennyin dekkarin minä-muotoista kerrontaa. Ei sillä etteikö Christie olisi ennenkin sitä käyttänyt, mutta vieroksuin kuitenkin sitä aluksi, ennen kuin tohtori Sheppardin tarkat ja paikoin nasevatkin huomioit veivät mennessään. Takakannessa Roger Ackroydin murhaa luonnehditaan '' legendaariseksi Hercule Poirot -mysteeriksi '' ja sitä se todella on. Christie on ollut huippivireessä tätä luodessaan.

Tähdet: * * * *

Muualla luettu: Kirjavinkkari, Essin kirjat ja herjat, Saraseenin maailma, Kirjanmerkki hukassa, Kirjavaras, Valopolku, Nulla dies sine legendo ja Sallan lukupäiväkirja

Traumbach - Joel Haahtela

Kirjan nimi: Traumbach
Kirjailija: Joel Haahtela
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2012
Sivumäärä: 112
Mistä:  Aleostos

Nuori mies Jochen saapuu erääseen ilmeisesti Itä-Saksalaiseen kaupunkiin kesäkuisena päivänä. Hänellä ei ole mukanaan liemilti muuta kuin taskusta pilkistävä arvostetun lehden Frankfurter Allgemeinen reportterikortti sekä muistivihko johon kirjoittaa havaintojaan. Jochen tehtävä on sinäänsä yksinkertainen: mene kaupunkiin, etsi mies nimeltä Traumbach, haastattele häntä ja kirjoita siitä eläväinen juttu. Kuka on kuitenkaan tuo mystinen Traumbach, joka tuntuu alati pakenevan ja luistavan Jochenin otteesta? Lopulta herääkin kysymys onko kukaan loppujen lopuksi sitä miltä näyttää, ja onko edes tuo kaupunki, josta ihmisillä on niin kova hinku pois, enää sama.

Traumbachin kertojavalinta on hyvin mielenkiintoinen. Kertoja on nimittäin hyvin tietoinen itsestään ja tuo sen lukuisia kertoja esiin pienoisromaanin aikana. Kertoja tuntuikin siten enemmänkin joltakin kirjan jumaliselta henkilöltä, joka katselee ja valvoo varsinaisten henkilöiden elämiä. Oikeastaan ihastuin suoraan tähän kertojaan, joka kommentoi tapahtumia eksyen aina välillä itse tarinasta filosofisoimaan omia ajatuksiaan ennen ajautumista takaisin Jochen elämän pyörryksiin. Tämä Haahtelan luoma kerronnan kuljettaminen on jotakin niin nerokasta, että en voi muuta kuin ihmetellä sen hienoutta.

'' Nyt tulee sopivasti raitiovaunu, vyöryy mutkaan, eikä vauhti päätä huimaa. Kilisee kello, särähtää johto, iskee kipinä. Nuori mies nousee kyytiin ja löytää paikan vaunun takaosasta, ikkunan vierestä. Ajetaan puiston viertä ja pysähdytään kirkon kohdalle. Torni kohoaa taivaalle ja kutittaa pilveä. Kadun varrella kasvaa lehmuksia, jotka tupruttavat tuoksuja ilmaan. Ajetaan, pysähdytään, metalli kitisee. Kilisee kello! Ollaan Seelestrassen kohdalla, siinä missä on makkarakauppa ja joskus aikoinaan jono. Nyt luukulla on lappu, ja kukapa muistaa enää nuttujen talvisen tärinän. ''
s. 9

Traumbach on hyvin erilainen teos. Se pitää tiiviisti hyppysissään, mutta samalla siitä on vaikea saada otetta. En ole aiemmin Haahtelaa lukenut, mutta ainakin tässä hänen kielensä on hyvin harkittua, mikä toisinaan vakuutti ja toisinaan pikemminkin vain hämmensi. Toisaalta tarina on itsessäänkin aika hämmentävä, joten sinäänsä Haahtelan kieli sopi siihen kuin kuppi lämmintä kaakaota kylmänä talvipäivänä. Pitkään lukiessa en oikein tiennyt mitä ajatella, mutta kannet suljettuani olin kuitenkin ennen kaikkea vaikuttunut. Jäi vähän sellainen fiilis, että nyt tulisi lukea Traumbach heti uudestaan, jossa onnistuisin tavoittamaan sen kaikki nyanssit. En ole siis vieläkään täysin varma mitä tuli luettua, mutta jotakin hienoa se ilmeisesti oli.

'' Tarinan selostaminen on sikäli kiehtovaa, ettemme todellakaan tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu.''
s.46

Tähdet: * * * *

Muualla luettu: P.S. Rakastan kirjoja, Lumiomena, Hiirenkorvia ja muita merkintöjä, Ullan luetut, Opuscolo, Kirjanurkkaus, Täydellisyys on ihmisen luomaa, Kirjoihin kadonnut, Mari A:n kirjablogi, Sinisen linnan kirjasto, Luettua, Lukutuulia, Poplaari, Minnan lukemaa ja Lukuisat kissanpäivät

Enkelit ja demonit - Dan Brown

Kirjan nimi: Enkelit ja demonit (Angels & Demons)
Kirjailija: Dan Brown, suomentanut Pirkko Biström
Kustantaja: Wsoy
Julkaisuvuosi: 2000, suomennos 2005
Sivumäärä: 439
Mistä:  Omasta hyllystä

Kun Harvardin yliopiston symboliikan professori Robert Langdon saa puhelun aamuviideltä, ei hän voi aavistaakaan minkälaisiin seikkailuihin ja salaliittojen verkkoon hän tulee sotkeutuneeksi. Kyseisen puhelun seurauksena hänet kiidätetään huippunopealla uudella lentokoneella ydinfysiikan tutkimuslaitokseen CERNiin Sveitsiin sen johtajan Maximilian Kohlerin juttusille. On tapahtunut murha. Sen lisäksi, että erään maineikkaan tutkijan elämä on riistetty, on samalla ryöstetty suuri pisara antimateriaa - ainetta jonka tuhovoima on ydinkärjen luokkaa. Poliisin sijasta paikalle on kuitenkin kutsuttu symbologi Langdon, koska murhaaja on jättänyt jälkeensä hyvin omalaatuisen käyntikortin. Ruumiiseen on poltettu ikivanhan, katolisen kirkon toimesta vainotun, tiedeseura Illuminatien ambigramminen symboli, joka ei ole nähnyt päivänvaloa ennen. Tämän kuolleeksi luullun salaseuran asiantuntijana Robertilla on edessään hyvin haastava tehtävä, jonka onnistumisesta on kiinni koko katollisen kirkon tulevaisuus.

Illuminatien ryöstämä antimateriasäiliö on ilmestynyt Vatikaanin tiloihin juuri kun uuden paavin valinta on käynnistymässä. Säiliössä oleva kello vähenee uhkaavasti, näyttäen aikaa Vatikaanin vääjäämättömään tuhoon. Alkaa kilpajuoksu, jossa Robert Langdon ja kuolleen tutkijan tytär Vittoria Vetra lähtevät seikkailemaan ympäri Roomaa tavoitteenaan seurata ikivanhaa salaista illuminatien reittiä näiden piilopaikkaan Valaistuksen kirkkoon pelastaakseen Vatikaanin varmalta tuholta. Ympäri Roomaa on piilotettu lukuisia vihjeitä erilaisiin patsaisiin ja kirkkoihin, joita he ryhtyvät seuraamaan. Tehtävä ei ole kuitenkaan helppo, sillä jäljet ovat voineet kylmetä satojen vuosien saatossa. Kuinka laajelle Illuminaattien lonkerot ylettävätkään?

'' ''Herra Langdon, kaikki kysymykset ovat alkujaan hengellisiä. Hengellisyyttä ja uskontoa on aikojen alusta lähtien käytetty täyttämään niitä aukkoja, joita tiede ei kyennyt ymmärtämään. Auringon nousu ja lasku selitettiin muinoin Helioksen ja liekehtivien vaunujen avulla. Maanjäristykset ja hyökyaallot johtuivat Poseidonin vihasta. Tiede on nyt todistanut sellaiset jumalat valheeksi. Pian kaikki muutkin jumalat todistetaan valheeksi. Tiede on jo antanut vastauksen melkein jokaiseen kysymykseen, jonka ihminen on pystynyt esittämään. Jäljellä on vain muutamia kysymyksiä, juuri syvimmät salaisuudet. Mistä olemme tulleet? Miksi olemme täällä? Mikä on elämän tarkoitus?'' ''
s. 32

Tiede ja uskonto. Kaksi maailman mahtivoimaa hyvin ristiriitaisine näkemyksineen. Brown on herättänyt henkiin tuon entisaikojen kaunan, joilloin kirkko vainosi tieteitä. Tietysti nykyäänkin näiden tahojen välillä on omat kiistakapulansa, vaikkei vihanpito olekaan aivan entisen tasoista. Jo Enkelit ja demonit teoksen nimi tuo kirjaan vastakkainasetteluja, mutta kumpi taho onkaan loppujen lopuksi se enkeli ja kumpi saa pukeutua demonin viittaan.

Oikeastaan nautin eniten alun hidastempoisemmasta osiosta, jolloin pyörittiin CERNissä ja keskityttiin puimaan fysiikkaa ja uskontoa sekä niiden väistä suhdetta. Ylipäätänsä tuolloin alustettiin koko tarina selitettäessä Illuminaattienkin historiaa. Välillä tuli oikein tunne, että Brown on halunnut omalla tavallaan sivistää lukijaansa, ja siksi kaikki tiedetermit ja muut oli selitetty tarkoin dialogissa. Sinäänsä tämä oli oma mukava lisänsä, vaikkakin pitää pitää mielessä, että Brown on kirjailija eikä fyysikko tai historioitsia, joten faktojen paikkansapitävyydestä jokainen voi vetää omat johtopäätöksensä. Loppua kohden teos muuttui kuitenkin pitkälti pelkäksi kilpajuoksuksi ja tiede ja symboliikka jäivät vähän sivuosaan harmikseni.

Loppujen lopuksi minulle jäi hyvin kahtia jakautunut tunnelma Enkeleistä ja demoneista. Valitsin sen luettavaksi vain siitä yksinkertaisesta syystä, että ylppäreiden rinnalle tarvitsin jotakin hyvin juonivetoista. En kuitenkaan pitänyt siitä, että mitä pidemmälle tarinassa edettiin, sitä enmmän siitä tuli vain toimintaa, jossa professori Langdon vain siirtyy toisesta hengenvaarallisesta tilanteesta seuraavaan. Siis kuinka monta kertaa yksi ihminen ehtii parin tunnin sisällä olla lähellä tukehtua? Kirjan henkilöhahmojen uskottavuus ei myöskään ollut aivan katossa, ottaen huomioon että hiukan nyhveröstä symbologista kuoriutuukin yhtäkkiä jonkinasteinen supermies joka pyrki pelastaamaan päivän. Pidin kirjan historiallisesta kontekstista ja Vatikaanista ja Roomasta miljöönä, vaikkaakaan tarina ei itsessään ollutkaan niin vakuuttava. Uskon että en päässyt oikein oikeaan tunnelmaan, koska olen nähnyt tähän kirjaan perustuvan elokuvan joten yllätysmomentti ja tunnelman tiivistymisen luominen eivät enää tepsineet minuun, sillä niillähän Brownin kirjat pitkälti ratsastavat. Muistaakseni pidin kuitenkin Brownin Murtumattomasta linnakkeesta, joten ehkä annan hänelle vielä uuden mahdollisuuden vakuuttaa. Historia ja tiede kytkettyinä tarinaan on kuitenkin sen verran houkutteleva yhdistelmä.

´´ THIS COLUMN IS IONIC
'' Tämä pylväs on joonialainen.'' Fyysikotkin siis töhertävät graffiteja, Langdon mietti ja silmäili pylvästä myhäillen. ''Huojentavaa nähdä, että jopa loistaville fyysikoille sattuu erehdyksiä.''
Kohler katsoi häneen. '' Mitä tarkoitatte?''
''Tuo lapun kirjoittaja erehtyi. Tuo pylväs ei ole joonialainen. Joonialaiset pylväät ovat tasapaksuja. Tuo suippenee. Se on doorilainen - joonailaisen kreikkalainen vastine. Yleinen erehdys.''
Kohler ei hymyillyt. '' Herra Langdon, kirjoittaja tarkoitti sanansa vitsiksi. Ionic merkitsee joonialaisen lisäksi mitä tahansa missä on ioneja - sähköisesti varautuneita hiukkasia. Niitä on melkein kaikkialla.''
Langdon kääntyi katsomaan pylvästä uudestaan ja ähkäisi. ´´
s. 33

Tähdet: * * +

Lue oman hyllyn kirjat -haaste etenee taas vaihteeksi tilanteeseen 24/65

Muualla luettu: Kirjailijan kellarissa, Todella vaiheessa, The books of my life ja Diary of the Page Turner

Meriharakat - Susan Fletcher

Kirjan nimi: Meriharakat (Oystercatchers)
Kirjailija: Susan Fletcher, suomentanut Jonna Joskitt
Kustantaja: Like
Julkaisuvuosi: 2007, suomennos 2008
Sivumäärä: 383
Mistä: Kierrätyskeskuksesta ostettu

'' Neljä vuotta jo. Neljä - ja montako kuukautta?
En tiedä. En enää. Vuodet ovat minussa yhä, mutta pienemmät ja hatarammat ajan muodot ovat hävinneet - viikot ja päivät ja hiljaiset tunnit niiden sisällä. Ne ovat poistuneet minusta, tai ehkä haluni laskea niitä on. Aikoinaan minä laskin minuutteja ja sinun sydänääniäsi, sekunteja kellossani. Seurasin vuodenaikojen kulkua - kuinka puut muuttuivat, kuinka versot työntyivät maasta, tarkkailin halloja ja näin hauraan haamusi kävelevän kynnettyjen peltojen halki. Mietin itsekseni: Viime vuonna... ja näin sen mielessäni, sinut, sellaisena kuin olit, syömässä, tai ruohikolla. Rakkaani, näin minä mittasin elämäämme ensialkuun: palaamisilla, maapallon hitailla, äänettömällä pyörinnällä. Laskin neljä kurpitsaa, neljä lämmintä toukokuuta. Mäntypuita, vapaapäiviä; yhden karkausvuoden. Laskin kymmenentuhatta vuorovettä, Amy. Minä olin helmitaulutyttö. Laskeskelin öisin.
Olin toiveikas. ''
s. 11

Moira istuu sairaalasängyn vieressä. On kulunut neljä vuotta onnettomuudesta, jonka seurauksena hänen ennen niin elämää täynnä oleva sisko Amy on päätynyt koomaan. Moira ei ole koskaan liiemmin välittänyt paljon nuoremmasta Amysta. Tämä on se tunkeilija, joka ryösti hänen vanhempien huomion lapsuudessa. Moira on kuluttanut koko katkeran ikänsä innokkaan siskonsa torjumiseen, mutta nyt kun toivo Amyn palaamisesta on hiipumassa, Moira uskaltautuu viimein avaamaan muistojensa sanallisen arkun. Vaikka ei ole tietoa pystyykö Amy kuulemaan hänen sanansa, haluaa hän vihdoin paljastaa siskolleen syyllisyydentunteisen ja katkeran tarinansa, ehkä toivoen saavansa jonkinlaisen anteeksiannon.

Muistoissa palataan Moiran lapsuuteen. Hän oli selkeä meren lapsi. Tuo vaahtopäinen avara vesialue oli hänen kotinsa ja rannikon kivikot kuin kokonainen oma maailmansa. Moiran perheellä oli hyvä olla kolmistaan, vaikkakin hänen vanhempansa toivoivat hänelle sisarusta. Lopulta sitten tapahtuu se väistämätön - tunkeilija saapuu. Tästä tuohtuneena koulussa hyvin lahjakas nuori Moira päättää lähteä jatkamaan opiskeluaan yläasteelle kauas rannikon läheisyydestä Locke Hallin sisäoppilaitokseen. Välkkynä silmälasipäisenä ja kömpelönä stipendioppilaana Moirasta tulee syrjitty. Hänen yksinäisyytensä kasvaa. Ensin perhe hylkäsi, ja sitten koulussa hänen ainokaisiksi lohduikseen muodostuvat lampunssa oleva punaisen apinan kuva ja biologianluokan leikkuupöydällä tanssiva sammakko. Eräänä päivänä Moira saa tarpeekseen ja päättää hylätä syrjäänvetäytyvän ja ihmisiävälttelevän luonteesan. Hän aikoo rikkoa sääntöjä kuten muutkin isot lukiolaistytöt. Tämä kapina johdattaa hänen elämänsä uusille urille, joita hän ei osaa aavistaakaan, mutta sisällä kuplivan synkkyyden verho on hankalampi vetää pois kuin luulisi.

'' Amy, nämä sanat ovat minun sanojani. Tahdon sinun tietävän sen. Ne eivät ole peräisin kirjoista eivätkä lehdistä. Ne puhun minä - minä, jonka kieli on tuskin koskaan ollut sanoja kuten muun maailman kieli, vaan numeroita, merkkejä, jälkiä iholla. Ole kärsivällinen kanssani. Tiedän että minä hukun tähän, kerron asioita kahteen kertaan, tai jätän tyystin kertomatta. Kuiskaan sanat haavoittuneeseen korvaasi tai huudan ne huoneen poikki. Mutta ne ovat myös päässäni. Tämä on samalla minun mieleni ääni, joka ei ole milloinkaan ollut hiljaa, ja nämä ovat minun ajatuksiani, nopeita, makrillinkirkkaita. Ne välähtävät aivojeni läpi kuin kävelen, tai kun luen. Kun polvistun nurmikolle istuttamaan kukkasipuleita. Kun suljen tämän huoneen ikkunan sateen lähestyessä. ''
s. 13

Joo tuota kärsivällisyyttä olisi Fletcherin kielen lukemiseen tarvittu hiukan enemmän kuin minulta näin ylppäreiden lukulomalla löytyi. Hänen kielensä on hyvin rikasta ja monisäikeistä ja mertahenkivää. Kaiken järjen mukaan sen olisi pitänyt hienoudellaan imaista minut Moiran katkeransuloisen elämäntarinan pyörteisiin, mutta toisin kävi. En saanut minkäänlaista kontaktia koko kirjaan. Yhtenä potentiaalisena syypäänä pidän juuri tuota Fletcherin kirjoitustyyliä, joka tuntui paikka paikoin aivan liian harkitulta ja tekotaiteelliselta. Siitä puuttui luonteva soljuminen. Toinen rakenteellinen asia, mikä tökki oli se, että Moiran kertomus jakaantui noin sivun mittaisiin hetkien kuvauksiin. Kyllähän ne olivat yhtenäisiä ja kuvastivat hienosti muistojen palapeliä, mutta kuitenkin se tuli vastaan jotenkin liian sirpaleisena. Sellainen pitkäjaksoinen syvällinen kerronta puuttui, ja yleensä nautin juuri sellaisten lukemisesta.

Odotukseni Meriharakoista olivat hyvin korkealla. Monissa blogeissa sitä on ylistetty mullistavana lukukokemuksena. Itse päädyin kuitenkin vain välttelemään sen lukemista. En jotenkin ollenkaan pitänyt Moirasta. Vaikka itsellänikin on yksinäisyys ja hyvästä koulumenestyksestä lähtöisin oleva koulukiusaaminen tuttua, en pystynyt samaistumaan tähän katkeruuden ja negatiivisuuden keskittymään nimeltä Moira. Hän ei myöskään tuntunut kasvavan ollenkaan ihmisenä vaan jatkoi mm. Amyn torjumista vielä aikuisiälläkin. Ehkä en sitten kuopuksena - sinä tunkeilijana - pysty samaistumaan siihen mitä Moira käy läpi. En sano, että Meriharakoissa ei olisi jotain hyvääkin. Pidin meren jatkuvasta läsnäolosta ja sisäoppilaitoksen sisäisten jännitteiden seuraaminen oli varsin mielenkiintoista. Henkilöhahmot eivät myöskään olleet mitään yli-ihmismäisiä kiiltokuvia, mikä on varsin mukavaa vaihtelua. Mutta toisaalta jos kieli, rakenne ja päähenkilö tökkivät, niin ei siinä muu paljon auta. Ehkä en sitten vain tajua. Pahoitteluni.

Tähdet: * *

Muualla luettu: Rakkaudesta kirjoihin, Järjellä ja tunteella, Lumiomena, Lukuisa, Oota, mä luen tän eka loppuun, Luetut, lukemattomat, Kujerruksia, Luettua, Eniten minua kiinnostaa tie, Kirjoihin kadonnut, Leena Lumi, La petite lectrice, Opuscolo, Kirjakirppu ja Kirjakepponen

Kuolleen miehen huvimaja - Agatha Christie

Kirjan nimi: Kuolleen miehen huvimaja (Dead Man's Folly)
Kirjailija: Agatha Christie, suomentanut Anna-Liisa Laine
Kustantaja: Wsoy
Julkaisuvuosi: 1956, suomennos 1975
Sivumäärä: 202
Mistä: Omasta hyllystä

Englannin idyllisellä maaseudulla sijaitsee Nasse Housen kartano laajoine tiluksineen. Sen nykyiset omistaja, uusrikas sir George Stbbs ja hänen tyhmänpuoleinen materialisti vaimonsa Hattie, päättävät järjestää juhlat, joiden vetonaulana toimii murhamysteerileikki. Tämän ohjelmanumeron suunnittelijaksi palkataan omenoista viehättynyt erikoislaatuinen salapoliisikirjailija Ariadne Oliver. Rouva Oliver ryhtyykin tuumasta toimeen laatien mitä mielikuvutuksillisimman mysteerin, mutta kuitenkin häntä jäytää jatkuva tunne, että kaikki ei ole kohdillaan. Aivan kuin häntä olisi johdateltu luomaan tietynlaiset puitteet valemurhalle.

'' - Ei aivan... Sentapaisia typeriä ehdotuksia on tehty, ja sitten minä olen kuohahtanut ja he ovat antaneet myönten, mutta he ovat samalla soluttaneet mukaan jonkin melko yhdentekevän pikku ehdotuksen, ja koska minä olen jo asettunut lujasti vastustamaan toista asiaa, olen hyväksynyt tämän vähäpätöisen asian kiinnittämättä siihen erityisempää huomiota. ''
s. 15

Koska Ariadne Oliver ei pääse eroon tunteestaan, että joku manipuloi häntä salaa, päättää hän hälyyttää paikalle kuuluisan salapoliisin Hercule Poirotin, jonka tehtävänä on estää mahdollinen tuleva murha. Kaikki sujuu kuitenkin leppoisasti kunnes juhlien loppupuolella löytyy ruumis. Tämä tyttöparka on murhattu täsmälleen samalla tavalla kuin rouva Oliverin murhamysteerileikissä. Nyt Poirot on suuren tehtävän edessä. Kuka yli kahdestasadasta vieraasta olisi voinut tehdä sen? Entä minne on kadonnut talon rouva Hattie? Voisiko ruumiita olla peräti kaksi?

'' Hercule Poirot istui neliönmuotoisessa tuolissa neliönmuotoisesen takan ääressä Lontoon huoneistonsa neliönmuotoisessa huoneessa. Hänen edessään oli monenlaisia esineitä jotka eivät olleet neliönmuotoisia: ne olivat sen sijaan hillittömän, melkein mahdottoman kaarevia. Yksitellen tarkasteltuna jokainen niistä näytti siltä kuin sillä ei voisi olla mitään mielekästä tehtävää tervejärkisessä maailmassa. Ne näyttivät epätodennäköisiltä, edesvastuuttomilta ja täysin sattumanvaraisilta. Todellisuudessa ne eivät tietenkään olleet lainkaan sellaisia.
Oikein arvioituna jokaisella niistä oli tietty paikkansa tietyssä maailmassa. Asetettuina oikeille paikoilleen omaan maailmaansa ne eivät vaikuttaneet ainoastaan järjellisiltä vaan muodostivat yhtenäisen kuvan. Toisin sanoen Hercule Poirot sovitteli palapeliä. ''
s. 159

Hercule Poirot is back! Vihdoin ollaan palattu siihen perinteikkäämpään Christien tuotantoon ilman mitään kansainvälisiä salaliittoteorioita. Kuolleen miehen huvimaja on varsin mainio teos, jossa on rajattu määrä henkilöitä, tapahtumia ja motiiveja. Tässä oli taas ripoteltu vihjeitä pitkin kirjaa erilaisiin ohimeneviin lausahduksiin, joista muotoitui ratkaisun avaava verkko. Itse huomasin osan näistä paloista, mutta toiset vihjeet painuivat mielestäni unholaan ennen kuin Poirot taas lopussa selitti, miten sai kaiken selville ja mitä oikeastaan tapahtui. Lopussa olisi vielä melkein voinut olla pari sivua lisää, mutta näinkin oli oikein antoisaa hypätä Poirotin matkaan. Enkä myöskään voi olla hehkuttamasta tuota tapaa, jolla Christie kuvaa Poirotin työtä palapelin tekemiseen. Hyvin osuvaa.

Tähdet: * * * *

Muualla luettu: Kirjavaras