Taivas - Piia Leino

Kirjan nimi: Taivas

Kirjoittaja: Piia Leino
Kustantaja: S&S

Julkaisuvuosi: 2017

Sivumäärä: 250

Mistä: Kirjastosta

 

' Taivaassa ihme tapahtuu välittömästi joka ikinen kerta, tänäänkin. Rauha lipuu Akseliin jokaisen aistin kautta, lehdenvihreänä ja ruohontuoksuisena tai vitivalkoisena ja pakkasenkirpeänä, aina pohjimmiltaan samana. Akseli unohtaa ajan ja itsensä. Hän vain lepää olemassaolossaan, täydellisenä, vailla rajoitteita. Hän saattaa kulkea mielijohteidensa mukaan ja lojua auringon lämmössä rannoilla ja niityillä eikä epäile, että jossain muualla olisi vielä parempi. Taivaan todellisuudesta puuttuu historian raskaus, Taivaan maailma ei luonut ihmistä raapimaan elantoa kylmästä kamarastaan, vaan ihminen loi sen omaksi ilokseen. '

s. 32

 

Helsinki 2058. Akseli elää maailmassa, jossa todellisuus on kärsimystä ja ainut elossa olon tarkoitus on päästä virtuaalimaailma Taivaaseen. Taivas turruttaa aistit ja luo täydellisen rauhan. Siellä voi valita haluaako tänään kulkea Babylonin riippuvissa puutarhoissa, käyskennellä Normandian rantahiekoilla tai valita vaikkapa tutkia vanhanajan nostalgista Helsinkiä. Valitsit mitä tahansa olet tyytyväinen. Jokainen solusi tarve on tyydytetty. Kuinka tuollaisesta maailmasta kukaan haluaisikaan enää palata arjen todellisuuteen?

 

Tämän virtuaalimaailman koukuttamana ihmiset istuvat nyt kotitalojensa seinien sisällä. Ketään ei kiinnosta tehdä mitään todellisuudessa. Rakennukset rapistuvat, mitään ei tapahdu. Rajat ovat kiinni ja totalitaarinen valtio on vallassa. Lapsia ei ole syntynyt pitkään aikaan. Kaikki elävät kuin unessa vain odottamassa seuraavaa Taivas-matkaa. Tässä tilassa on myös Akseli. Töitä on kuitenkin pakko tehdä, jotta saisi päivittäisen viisituntisen Taivaassa. Hän on tutkija, mutta addiktioltaan hän ei saa edes kokonaisia lauseita paperille. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun hän päätyy osaksi lääkekokeilua ja tapaa Taivaassa naisen, jonka hän haluaisi palavasti tavata myös todellisuudessa. Voisiko elämällä olla sittenkin vielä jotakin muutakin tarjottavaa kuin loputonta Taivas-ajan odottelua?

 

' - Mietin sitä tänään ennen kuin tulit. Ehkä olen tiennyt sen jo vuosia. Taivas on perillä, mutta ehkä meidän ei kuuluisi olla perillä. Ehkä meidän kuuluisi vain etsiä ja yrittää tehdä lapsia ja jättää kaipuu heille perinnöksi, jotta hekin voisivat yrittää selvittää, mitä perillä on.

- Eikö se olisi julmaa? Tehdä lapsi ja sanoa ettei voi antaa hänelle Taivasta, vain loputonta etsintää?

- Olisi tietenkin. Mutta ehkä vielä julmempaa on todeta, ettei enää ole mitään löydettävää. '

s. 190 

 

Leino on dystopiassaan tarttunut isoihin teemoihin, joiden alut ovat jo nyt nähtävissä arjessamme. Ruudut vievät jo ihmisten kaiken huomion. Oli sitten kyse junasta, ravintolasta tai ihan vain yhdessäolosta niin puhelin vie keskittymistä. Tuo ruutu kaappaa houkuttelevuudellaan ja kas kummaa yhtäkkiä huomaatkin tuntien jo kirmanneen somea selatessa. Ajattele jos tämä on tilanne jo nyt. Entä sitten kun on virtuaalilasit ja -puvut, jolloin elämys on täydellinen? Entä kun tuo virtuaalimaailma on vielä itsessäänkin optimoitu tyydyttämään kaikki tarpeesi? Mitä todellisuudella on silloin enää tarjottavaa? Syntyvyys on Suomessa jo nyt laskussa eikä Leinon maailma anna tulevaisuudesta sen parempaa kuvaa. Ketä nyt kiinnostaisi kohdata oikeassa elämässä ihmisiä ja kantaa vastuuta toisesta oliosta. Helpompi vain tyydyttää omia hedonistisia tarpeitaan Taivaassa, omassa rauhan kuplassaan ilman riitasoinnun sointua.

 

Olen jo pidempään katsellut Leinon dystopia teoksia. Jokaisessa näissä kirjoissa nimittäin tartutaan johonkin ajankohtaiseen teemaan ja lähdetään sitä kerimään auki. Päätinkin aloittaa Leinon tuotantoon tutustumisen tästä dystopioiden ensimmäisenä kirjoitetusta teoksesta, vaikka koin seuraavien osien aihepiirit vielä himpun verran kiinnostavimmiksi. Tämä teos imaisi minut silti syövereihinsä tarkastelemaan kehityssuuntaamme otsa rypyssä. Teoksen kolmesta osiosta (Harmaa, Punainen, Valkoinen) viimeisessä tarina lähtee minun makuuni hiukan liiaksi Akselin ja Iinan ihmissuhteiden seurantaan, sillä koen Leinon olevan vahvimmillaan kuvatessaan tuota suurempaa yhteiskunnallista kehää ja ihmisten apatiaa. Kokonaisuutena kuitenkin kiinnostava teos ja varmasti aion palata Leinon tuotannon pariin tulevaisuudessakin. Olkoon se toivottavasti valoisampi kuin tämä 2058 vuoden Helsinki.

 

Tähdet: 3.5 / 5

 

Muualla luettu: Kirsin Book Club, Kirjaluotsi, Lukupino, Kirjanmerkkinä lentolippu, Yöpöydän kirjat, Mitä luimme kerran, Bibliofiilin päiväunia, Ja taas kirja kädessä, Kirjahilla, Ruusun nimi, KirjojaLeffojaSarjoja, Kirja hyllyssä, Unelmien aika, Opus eka, Kirjat kertovat, Sanoissa ja sivuilla, Eniten minua kiinnostaa tie, Kujerruksia, Reader, why did I marry him?, Luetut, lukemattomat, Tuulevin lukublogi, Lady Dandy ja Kirjasähkökäyrä  

 

Hutiluoti - Richard Osman

Kirjan nimi: Hutiluoti (The Bullet That Missed)

Sarja: Torstain murhakerho #3

Kirjoittaja: Richard Osman, suomentanut Antti Saarilahti
Kustantaja: Otava

Julkaisuvuosi: 2022, suomennos 2023

Sivumäärä: 390

Mistä: Kirjastosta

 

' Minulla on sinulle töitä

 

Elizabeth tuntee sykkeensä kiihtyvän. Viime aikoina on ollut liian hiljaista. Eläkkeellä oleva optikko törmäsi mopolla puuhun ja maitopulloista on ollut riitaa, mutta siinä olikin kaikki viime aikojen jännitys. Yksinkertaisessa elämässä on toki puolensa, mutta juuri nyt, kun on murha tutkittavana ja uhkaavia tekstiviestejä tulee päivittäin, Elizabeth tajuaa kaivanneensa ongelmia. '

s. 41

 

Torstain murhakerhosta tutut Cooper Chasin eläkeläiskylän asukit Elizabeth, Joyce, Ibrahim ja Ron ovat täällä taas ratkaisemassa kiperiä murhia, joita poliisikaan ei ole saaneet selvitettyä. He tapaavat joka torstai palapelihuoneessa ja tällä kertaa tutkinnan alle on otettu kymmenen vuotta sitten kadonnut Bethany Waites. Hän oli nuori toimittaja, joka tutki suurta alv-petostapausta ja oli juuri tekemäisillään läpimurtoa. Sitten eräänä päivänä hänen autonsa löydetään suistuneen tieltä suoraan alas kalliolta. Ruumista ei kuitenkaan koskaan löydetty, sillä rannikon virtaukset ovat tehneet tehtävänsä. Valvontakamerakuvasta on kuitenkin nähty, että autossa oli ollut aiemmin kaksi henkilöä...

 

Päästäkseen kylmenneen tapauksen jäljille, nelikko päätyy kaveeraamaan television reportteri Mike Waghornin kanssa, joka toimi tuolloin Bethanyn työtoverina. Voisiko häneltä löytyä jutusta uutta tietoa, johon poliisi ei ole osannut kiinnittää huomiota? Saadakseen murhaaja kiinni on tiimin lähdettävä kerimään auki myös koko alv-petosvyyhteä, eikä apu yllättäviltäkään tahoilta ole poissuljettu. 

 

Samaan aikaan Elizabethin menneisyys on tulossa aiheuttamaan hänelle ongelmia. Entisenä brittien salaisenpalvelun agenttina hän on jos jonkinlaisissa liemissä keitetty, mutta iän karttuessa hän ei ole enää osannut ollut yhtä varovainen. Uusi rikollinen, Viikinki, on tullut kiristämään häneltä haluamaansa. Joko Elizabeth hoitelee hänen puolestaan erään Elizabethinkin menneisyydestä tutun miehen tai kuolettavan luodin itseensä saa tuta Elizabeth, tai vielä pahempaa joku hänelle rakas henkilö. Mitä siis tehdä, kun kello tikittää vääjäämättä kohti annettua aikarajaa?

 

' He nauravat ja myyntikärry saapuu. Joyce laukoo myyjänaiselle kysymyspatterin. Onko tee ilmaista? Onko keksejä? Ovatko ne ilmaisia? Ovatko nuo tuossa banaaneja? Menevätkö banaanit junassa hyvin kaupaksi vai ovatko keksit isoin vetonaula? Kuinka paljon kuumempaa kahvi on junan toisessa päässä verrattuna toiseen? Sitten on muutama lisäkysymys, joiden myötä Joyce saa tietää, että nainen on juuri palannut töihin äitiyslomalta, että hänen miehensä, joka on töissä lentokentän rakennustyömaalla, ei auta kotona tarpeeksi ja että anoppi on mahdoton tapaus, joka puolustaa poikaansa joka käänteessä. Kysymysten jälkeen Joyce päättää, ettei itseasiassa tarvitsekaan mitään, kiitos vain. '

s. 155 

 

Ahh Osman ei kyllä petä tälläkään kertaa! Kuinka nautittavaa oli sukeltaa näiden eloisien eläkeläisten matkaan. Jokainen heistä on vahvasti oma persoonansa. Elizabeth jännittävine menneisyyksineen, entinen psykiatri Ibrahim analyyttisine mielineen, työläisjyrä Ron omine miesten juttuineen ja sitten ihka ihana herttainen Joyce, joka lämminsydämisyydellään sulattaa paatuneimmankin rikollisen sydämen. Eikä pidä unohtaa Elizabethin shakkia pelaavaa alzheimerista kärsivää miestä Stepheniä, poliiseja Donnaa ja Chrisiä sekä asian kuin asian hoitavaa puolalaista Bogdania. Aivan mahtavan kavalkadin erilaisia persoonia Osman on onnistunut luomaan ja jokaisella näistä värikkäistä henkilöistä on aina oma tärkeä roolinsa kyseessä olevan mysteerin ratkaisussa.

 

Osmanin teokset ovat varmaan yksiä suosikkejani cozy crimen saralla. Niissä on mielikuvituksellisia tapauksia, jotka pitävät kiinnostuksen yllä läpi koko teoksen, vaikka uskottavuuden rajojen annetaankin paikoin paukkua. Näiden teosten sykkivä sydän on kuitenkin niiden ihastuttavissa henkilöissä ja tilannekomiikassa. Sen kyllä huomaa, että Osmanilla on huumori hyppysissään, sillä lukiessa päädyin vain kihertämään aina uusille hauskoille sattumuksille ja kommenteille. Suosittelen todella lämpimästi tähän hyvänmielen dekkarisarjaan tutustumista, mikäli tämä on ehtinyt vilahtamaan tutkasi ohi. Tämä sarja sen kuin vain paranee. Varoituksena sanana kuitenkin: ei tosikoille!

Tähdet: 4.5 / 5

 Muut sarjasta lukemani osat:

1. Torstain murhakerho

2. Mies joka kuoli kahdesti

 

Muualla luettu: Luetut.net, Kirjasähkökäyrä, Kirjaluotsi ja Jos vaikka lukisi...

 

Halveksunnan aika - Andrzej Sapkowski

Kirjan nimi: Halveksunnan aika (Czas pogardy)

Sarja: Noituri #4

Kirjoittaja: Andrzej Sapkowski, suomentanut Tapani Kärkkäinen
Kustantaja: Wsoy

Julkaisuvuosi: 1995, suomennos 2013

Sivumäärä: 388

Mistä: Kirjastosta

 

' Lyhyesti sanoen: helteisessä, paikallaan seisovassa ilmassa oli sodan tuntua. '

s. 9

 

Noituri-sarjan neljännen osan Haltiain veren jännitteet ovat nyt jo käsinkosketeltavia. Cintrankin vallannut Nilfgaardin valtakunta haikailee lisävalloituksista, muut kuninkaat punovat salajuoniaan ja liittojaan eikä velhoihinkaan enää uskalla luottaa, kun ei ole varmuutta kenen puolelle he asettuvat. Ahtaalle ajettujen haltioiden sissijoukot Oravat tekevät myös hyökkäyksiä ihmisten kimppuun. Sodan voi jo haistaa ilmassa. Se lähestyy vääjäämättä. Enää tarvitaan viimeinen sytyke ja halveksunnan aika tulee vyörymään voimalla kaiken yli. 

 

Myös hirviöitä palkkiota vastaan tappava noituri Geralt on sotkeutunut tähän vyyhteen tahtomattaan. Kohtalo on yhdistänyt hänet Cintran viimeiseen prinsessaan Ciriin, jonka perässä jokainen sodan osapuoli oli. Yhdessä velho Yenneferin kanssa Geralt koittaa huolehtia tuosta nuoresta tyttölapsesta ja pitää hänet turvassa. Tehtävä ei ole kovin helppo. Varsinkin kun entisten rakastavaisten Geraltin ja Yenneferin välillä on jo niin paljon historian painolastia. Velhoilla on kuitenkin tulossa suuri kokoontuminen, jossa päätetään miten lähestyä kuningaskuntien kiristynyttä tilannetta. Rintamalinjat jakavat myös velhot jyrkästi kahtia. Yenneferin on osallistuttava tuohon tärkeään kokoukseen, joten myös hänen holhokki Cirin on seurattava mukaan. Mutta kuinka pitää itsepäinen teinityttö turvassa kaikkien näiden kiistelevien osapuolten keskellä?

 

' "Pidä varasi, Geralt. Olet vakavassa vaarassa. Joku leikkii kanssasi. Joku ennakoi liikkeesi, joku kenties jopa ohjailee niitä. Älä anna periksi ylimielisyydelle äläkä luota itseesi liikaa. Leikkitoverisi ei ole stryksi eikä ihmissusi eikä Micheletin veljeskatras. Eikä edes Rince. Vanhemman veren lapsi, hemmetti soikoon. Ihan kuin Cintran valtaistuin, velhot, kuninkaat ja Nilfgaard eivät olisi tarpeeksi, vaan näppinsä pelissä on myös haltioilla. '

s. 42-43

 

Heti kättelyssä on sanottava, että tämä Noituri-sarjan osa ei tehnyt edeltäjiensä kaltaista vaikutusta minuun. Geralt on ennen kaikkea se syy miksi palaan aina uudestaan tämän sarjan pariin. Hän on omassa synkässä murahtelussaan jotenkin hyvin karismaattinen päähenkilö. Hän on noituri, mutantti itsekin, ja siten pahasti halveksittu vaikkakin kovasti tarvittu. Sapkowskin kirjoissa on kuitenkin käytetty hienosti harmaan sävyjä kun ne jotka näyttävät hirviöiltä eivät aina olekaan niitä oikeita kauhistuksia vaan suurin monsteri voikin piillä ihmisten sydämissä. Olen nauttinut Noiturin matkassa hurjista taisteluista, mielikuvituksellisista otuksista ja jännittävistä koulutuksista. Nyt tämä kaikki jäi kuitenkin enemmän tai vähemmän sivuosaan, kun sodan valtasuhmuroinnin ottivat isoimman roolin. Miten tässä nyt näin pääsi käymään?

 

Sapkowski on siis jotenkin onnistunut hukkaamaan sen Noiturien sykkivän sydämen. Kaikkeen politikointiin käytettiin niin paljon aikaa ja energiaa, mutta samalla oli unohdettu tarjota fantasiakirjojen peruskaura eli kartta. En siis pysynyt lainkaan perillä mistä kuningaskunnasta ja sen hallitsijasta nyt taas olikaan kyse ja miten se liittyi muihin. Myös velhojen kokouksessa, joka muuten oli varsin viihdyttävä kuvaus, niin eri velhoja vain vyörytettiin sivuille eikä ainakaan tämä lukija ehtinyt omaksua kuka nyt oli kukin. Paljon joutui siis pläräilemään edestakaisin jos halusi muistutusta asiaan. Turhauduin siis teokseen aika lailla. Ei pidä ymmärtää väärin. Tässä oli silti edelleen niitä vetäviä kerronnan hetkiä ja tietynlaista synkkää huumoria. Ne vain olivat jääneet pienempään roolin. En voinut myöskään välttyä vertailemasta tätä lukukokemusta juuri lukemaani hervottomaan Pratchettiin. Selkeästi humoristinen satiiri on nyt enemmän se mitä kaipaan fantasialta kuin synkkäsävytteistä poliittista peliä. Aion silti jatkaa sarjan parissa - mutta ehkä toisena ajankohtana.

 

' "Voi myös olla, että näiden pahojen miesten toverit tai kumppanit tulevat kyselemään heidän kohtaloistaan", valkotukkainen jatkoi hetken päästä. "Sano heille, että Susi puri heitä. Valkoinen susi. Ja lisää, että heidänkin kannattaa vilkuilla taakseen. Tulee päivä, jolloin he päätään kääntäessään näkevät Suden." '

s. 54 

 

Tähdet: 2.5 / 5

 

Muut sarjasta lukemani osat:

1. Viimeinen toivomus

2. Kohtalon miekka

3. Haltiain verta

 

Muualla luettu: Taikakirjaimet, Morren kirjablogi ja Kirjavinkit 

Joka päivä laiturilla 5 - Clare Pooley

Kirjan nimi: Joka päivä laiturilla 5 (The People on Platform 5)

Kirjoittaja: Clare Pooley, suomentanut Ulla Selkälä
Kustantaja: Wsoy

Julkaisuvuosi: 2022, suomennos 2023

Sivumäärä: 400

Mistä: Kirjastosta

 

' Kaikki tiesivät työmatkailun säännön numero kaksi: voit nyökätä sellaiselle matkustajalle, jonka olet nähnyt huomattavan monta kertaa, tai jopa, todellisessa ääritapauksessa, vaihtaa hänen kanssaan vinon hymyn tai silmienpyöräytyksen kun kaiuttimista tulee konduktöörin kuulutus, mutta missään tapauksessa kenellekään ei milloinkaan, ei ikinä, puhuta. Paitsi jos on ruuvit löysällä. Ja Ionalla ei ollut, sanokootpa muut mitä hyvänsä. '

s. 13

 

On täysin normaali aamu. Kuten aina ennenkin Iona nousee muiden työmatkalaisten kanssa junaan kohteenaan London Waterloo. Iona on entinen seurapiiripalstan ja nykyisen neuvontanurkan pitäjä lehdessä, jossa kaikki rupeavat olemaan jo niin nuoria häneen verrattuna. Ionaa ei silti voi olla huomaamatta, onhan hänen vaatekaappinsa kuin sateenkaari ja hänellä on aina oma hauvansa Lulu mukana kulkemassa. Vaikka lehden nuoripolvi koittaakin savustaa häntä ulos, ei sitkeä Iona aio luovuttaa. Niin hän istuu jälleen aamujunassaan matkalla töihin. Tänään häntä vastapäätä istuu kaunis kirjaa lukeva nuori nainen sekä itseään täynnä olevan näköinen cityn liikemies. Kaikki menee kuitenkin uusille urille, kun tämä liikemies, Piers, on tukehtua viinirypäleeseen. Onneksi paikalla on myös sairaanhoitaja Sanjay, joka on salaa jo pidempään haaveillut puhumisesta kirjaa lukevalle tytölle. Näin tämä kuolemaa uhmaava kokemus selätetään, mutta samalla se tulee peruuttamattomasti yhdistäneeksi nämä ihmiset toisiinsa.

 

Työmatkustuksen sääntöjen mukaan toisten kanssa ei puhuta, mutta mikä on etiketti tuollaisen tilanteen jälkeen? Pikkuhiljaa kohtaamisia tulee lisää ja halusivatpa he tai eivät, niin Ionasta tulee heitä kaikkia yhdistävä linkki. Jostain syystä Ionalle on helppo avautua ja tällä äänekkäällä ja neuvokkaalla naisella on aina mielipiteitä tarjolla. Hiljalleen rupeaa selviämään, että ulkonäkö voi pettää ja pinnan alla voikin olla jotakin odottamatonta. Rahahuolia, kiusaamista, paniikkikohtauksia, suhdeongelmia ja syrjintää. Ennen he olivat erillisiä lastuja elämän laineilla, mutta nyt tuon yhden sattuman seurauksena heidän välilleen on muodostumassa siteitä, jotka voivat auttaa itse kutakin.

 

' Piers näki syrjäsilmällä useiden matkustajien näpyttelevän vaivihkaa Googlen hakukenttään Iona Jahti. Hän oli pannut merkille, että kun ihmiset ennen olivat vältelleet istumasta Ionan lähellä, nykyisin lähipenkit olivat harvoin tyhjiä. Ionasta näytti tulleen tässä vaunussa jonkinlainen saippuasarjan vastine. '

s. 120-121 

 

Oih kuinka rakastinkaan tätä kirjaa! Jokaisella henkilöllä on omat haasteensa, mutta yhdessä palaset rupesivat loksahtamaan kohdilleen. Monenkirjava on tuo junassa kulkeva joukko, ja kuinka usein heistä tekeekään ulkonäön perusteella oletuksia. Ionallekin oli monella monenmoisia nimityksiä kuten Sateenkaarileidi, Hullu koiraeukko, Taikalaukkutäti... Tätä vähintäänkin värikästä persoonaa olivat monet vältelleet junassa, mutta myöhemmin hänestä tuli vaunun sykkivä sydän. Pierskään ei ole aivan sellainen mulkku kuin hänen ulkoinen olemuksensa ja käytöksensä alussa antavat ymmärtää. Ehkä myös hiljainen hiirulainen David sekä koulukiusattu Martha voivat kokea tilanteisiinsa muutosta. Niin monenlaisia tilanteita ja elämän haasteita, joista kukaan ei tietäisi mitään päältä päin kun ohimennen junassa vain törmätään. 

 

Tämä teos levitti aidon lämmön tunteen sisälle valaen uskoa elämään ja ihmissuhteisiin. Vaikka jokaisella on haasteensa, on tämä selkeästi feelgood-kirjallisuutta. Teksti on ilmavan kevyttä ilman mitään sen ihmeellisempiä kaunokirjallisia kiemuroita. Sivut vain kääntyivät vinhaa vauhtia ja olisin halunnut koko ajan päästä lukemaan vielä yhden luvun. Kuinka odottamattomat kohtaamiset voivatkin muuttaa elämää ja antaa sen tarvitseman töytäisin uuteen suuntaan. Tykästyin tähän tarinaan ja sen henkilöihin toden teolla. Siinä oli juuri sopivassa suhteessa viihdyttävää keveyttä, vakavampia taustateemoja ja ennen kaikkea uskoa ihmisyyteen. Eikä pidä unohtaa Ionan nasevia kommentteja asiaan kuin asiaan. Ei hänkään kuitenkaan ole särkymätön vaan tarvitsi myös vastavuoroisesti tukea muilta. Kokonaisuutena ihana teos, joka ei mullista maailmaa mutta omassa genressään aivan erinomainen. Jatkoon!

 

Tähdet: 4.5 / 5

 

Muualla luettu: Kirjapöllön huhuilija, Hemulin kirjahylly ja Mustelmiinan mietteitä   

Kristuksen toinen tuleminen - Aki Ollikainen

Kirjan nimi: Kristuksen toinen tuleminen

Kirjoittaja: Aki Ollikainen
Kustantaja: Siltala

Julkaisuvuosi: 2022

Sivumäärä: 158

Mistä: Kirjastosta

 

' Niin helposti kävi nyt lääkäreiltä se, mitä Aarne oli omin päin koko ikänsä turhaan yrittänyt. He katsoivat hänen sisälleen, näkivät kaiken. Tarvittiin vain röntgenkoje. Se näytti tuulenpesän koivun oksistossa.

Sielun lääkäri taisi löytää jo stetoskoopilla, paikansi sen oikeaan keuhkoon yläkärkeen. Se piti pahaa rahinaa. '

s. 18

 

On vuosi 1914. Tenorilaulaja Aarne on kiertueella, kun veriyskökset pysäyttävät hänet. Lääkärin tuomio on musertava: tuberkuloosi. Muut seurueen laulajat jatkavat elämäänsä ja leikkaavat sairaan Aarnen pois mielestään, myös rakas sopraano Ida. Aarnen kohtalo on sinetöity. Viikatemiehen varjo väijyy hänen kuihtuvan kehonsa yllä. Hänen tiensä vie parantolaan. Josko siellä raittiissa ilmassa voisi tapahtua muutos. Ainakaan ulkomaailmassa ei ole hänelle enää mitään. Parantolassa hän kohtaa muita kohtalotovereitaan. Onnekkaimmat pääsevät pois yskösten loputtua, mutta suurimmalle osalle on edessä toisenlainen kohtalo.

 

Pohjois-Suomen perämetsissä on myös pieni kylä. Siellä saarnamies Kustaa paasaa tuomionpäivän koittavan. Enkelien vaskiset pasuunat jo soivat. Euroopan sotatantereet ovat varma merkki tulevasta. Kesken erään saarnansa hän kohtaa itse Kristuksen, joka on tullut kuuntelemaan hänen messuamistaan kyläläisille. Siellä tuo Jumalan poika kurkistaa ikkunasta. Kustaa on vakuuttunut tästä ihmeestä. Kaiken lisäksi Kristus on ottanut kaikista alhaisimman hahmon näyttäytyen kylähullu Viljamin kautta. Tämä on Kustaan viimeinen koetus. On aika sovittaa synnit Kristus-Viljamille ennen kuin Euroopan hulluus tuo tuomionpäivän myös suomenmaalle. Mihin kaikkeen hurmos vielä ajaakaan väen.

 

' Kustaa heristi postillaa kädessään. Hän avasi suunsa jatkaakseen saarnaa, kun yllättäen ristin päälle ilmestyi varjo. Kustaa katsoi ikkunaan. Hän näki ruudun takana kaitakasvoisen, parrakkaan miehen. Kasvot jäivät piirteettömiksi, sillä aurinko loi liekehtivän kruunun hahmon pään ympärille.

"Kristus!" Kustaa kiekaisi.

Hän tunsi polttavan peukalon painalluksen otsassaan. Silmät menivät kieroon. Kustaa kavahti taaksepäin. Kuin ämpärillinen kiehuvaa vettä olisi kaadettu hänen kehonsa läpi. Se solahti hetkessä päälaesta varpaisiin. Kustaa lyyhistyi lattialle. '

s. 35 

 

Ollikaisen kieli on omanlaisensa. Sen lyyrinen kerronta vetää kuin magneetin lailla puoleensa. Lukiessa pääsee melkein kuin eräänlaiseen transsiin kerronnan aalloilla seilatessa. Tämän pienen romaanin saa luettua melkein yhdeltä istumalta. Hienosti kuvattuja hetkiä on tavoitettu. Tämä teos on ilmaisultaan hiottu, mutta silti kallistumatta liikaan kikkailuun. Nyt muistan miksi kymmenisen vuotta sitten Ollikaisen Nälkävuosi teki minuun niin suuren vaikutuksen. Jotkut sen hetket ovat nimittäin painuneet mieleni sopukoihin niin vahvasti, että edelleen ne toisinaan nousevat ajatusteni pintaan. 

 

Vaikka kieli olikin Ollikaisella hallussa, niin silti tämä lukukokemus ei päässyt samoihin sfääreihin Nälkävuoden kanssa. Esikoisessaan Ollikaisen aihe oli myös hyvin koskettava ja siihen yhdistettynä tuo kuvaus järisyttävä. Nyt itse aihepiiri ei tehnyt samanlaista vaikutusta. On tuberkuloosia ja varmaa kuolemantuomiota sekä peräkylillä vastaavasti maailmanloppua ennustava uskossaan syvässä päädyssä olevaa saarnamiestä. Taiturimaisesti Ollikainen on kylläkin saanut yhdistettyä nämä alkujaan hyvinkin irrallisilta vaikuttavat tarinat, ja loppu jäi varmasti tämän lukijan mieleen pidemmäksikin aikaa. Toisaalta en voinut välttyä ajatukselta, että minulta jäi jotakin tajuamatta tästä teoksesta. Jokin syvempi merkitys ei auennut ja siten lukukokemukseni jäi hiukan vajaaksi. Kiinnostava kertoja Ollikainen yhtä kaikki on, ja mielenkiinnolla jään seuraamaan mitä kaikkea muuta hän tuleekaan vielä kirjoittamaan.

 

' "Yksin me olemme pieniä puroja! Mutta yhdessä me olemme koski!" '

s. 8 

 

Tähdet: 3.5 / 5

 

Muualla luettu: Tuijata, Lukutuulia ja Donna mobilen kirjat

 

Murha paremmissa piireissä - Lynn Messina

Kirjan nimi: Murha paremmissa piireissä (A Brazen Curiosity)

Sarja: Beatrice Hyde-Clare ratkaisee #1

Kirjoittaja: Lynn Messina, suomentanut Nelli Hietala
Kustantaja: Aula&co

Julkaisuvuosi: 2018, suomennos 2023

Sivumäärä: 271

Mistä: Arvostelukappale

 

' Beatrice nyökkäsi. Hän painoi tiedon mieleensä, vaikka olikin valmis myöntämään itselleen, ettei hänellä ollut aavistustakaan, mitä tekisi sillä. Hän toimi ikään kuin aikoisi löytää ja tunnistaa roiston, joka oli niin brutaalisti päättänyt herra Otleyn elämän. Se oli epäilemättä kunnioitettava päämäärä, mutta yhtä mahdoton kuin epäkäytännöllinenkin. Beatrice ei ollut lainvalvoja, joka tutki rikoksia tai otti kiinni syyllisiä. Hän ei ollut edes välinpitämätön konstaapeli, jonka tehtävä oli valvoa yleistä turvallisuutta. Hän oli ikääntyvä vanhapiika, joka etsi viihdyttävistä elämänkerroista helpotusta univaikeuksiinsa. Se, että hän edes kuvitteli tietävänsä mitään rikosten tutkinnasta, oli lähinnä röyhkeää.

Hän ei silti mahtanut mitään tunteelle, että herttuan kadonnut kynttilänjalka oli tärkeä johtolanka, josta hänen täytyisi udella lisää. '

s. 42

 

1800-luvun alun Englannin järviseudulla on lordi Skeffingtonin kartano. Siellä hienolla illallisella istuu myös 26-vuotias jo vanhanpiian rooliin astunut Beatrice. Orpona, vaisun näköisenä ja vielä vailla myötäjäisiä eivät seurapiirikaudet ole tuottaneet tulosta. Tilannetta ei myöskään ole auttanut hänen jännityksensä puhua ja seurustella ihmisten kanssa sosiaalisissa tilaisuuksissa. Nyt hän on Vera-tätinsä ja tämän parikymppisten lasten Floran ja Russellin kanssa vierailulla tädin kouluaikaisen ystävättären luona. Paikalla on myös toinen lady Skeffingtonin koulutoveri nimittäin rouva Otley, varakkaan maustekauppiaan herra Otleyn vaimo ja kuvankauniin Emily tyttären äiti. Onpa seurueessa muutama muukin perhetuttu, mutta komeaa ja arvostettua herttua Kesgravea lukuun ottamatta, he eivät kiinnosta näitä entisiä tovereita, sillä he ovat molemmat päättäneet naittaa tyttärensä hyvään sukuun eli Skeffingtonien pojalle. Bea sen sijaan vain tylsistyy pöydässä ja huvittelee ajattelemalla millä ruoka-aineilla heittäisi ah niin täydellistä ja itsetietoista herttuaa.

Pitkän illallisen jälkeen Bea pääsee viimein vetäytymään oman huoneensa rauhaan nauttimaan kirjallisuudesta. Ainut vain, että hänen lukemansa kirja on juuri loppunut. Ei siis auta muu kuin hipsiä salaa talon komeaan kirjastoon, vaikka eihän se olisi arvokkaan ladyn mukaista, ja vieläpä yöasussa. Kirjastossa Bea kuitenkin kohtaa kauhistuttavan näyn. Maustekauppias herra Otleyn eloton ruumis makaa maassa ja sen äärellä on itse herttua! Vaikka Bea pitääkin herttuaa aivan sietämättömänä, niin voisiko näin arvovaltainen herra olla kuitenkaan sotkeutunut likaiseen murhaan? Kun seuravana päivänä tilanne julistetaan itsemurhaksi ei Bea voi kuitenkaan jättää asiaa sikseen. Herra Otley-parka ansaitsee parempaa, ja hän on päättänyt selvittää mitä tälle on käynyt. Saapahan siinä samalla näpäytettyä myös ärsyttävää herttuaa ja ositettua tuolle kopealle miekkoselle, että kyllä tässä vaisussa pikku hiirulaisessa on myös älliä.

 

' Kuollut herra Otley-parka olisi epäilemättä ansainnut parempaa, mutta jos Bealla olisi ollut sillä hetkellä mitä tahansa ruokaa - teekakku, paahtoleivän pala, skonssista pudonnut rusina - hän olisi paiskannut sen koko kehonsa voimalla päin Kesgravea.

Mikä sietämätön ihmisolento! '

s. 46 

 

Kun kustantaja muisti minua tällä teoksella ja se yllättäen kilahti postiluukustani olin innoissani. Historiallinen kartanomiljöö yhdistettynä cozy crimeen? Vähän kuin Jane Austenia murhajuonella? Tämähän kuulosti juuri minulle sopivalta kombolta! Kas kun en aiemmin ole tullut törmänneeksi näin herkulliseen genrejen yhdistelmään. Naimakauppoja pyritään hieromaan ja etiketti on kaiken a ja o - vaikka Bea sitä usein tulikin rikkoneeksi Vera-tätinsä kauhuksi. Bea jopa kehtaa esittää tungettelevia kysymyksiä surevalle leskelle ja itse herttualle. Kyllä nyt vähemmästäkin ansaitsee puolenpäivän tapakoulutuksen!   

 

Alussa olin kuitenkin hämmentynyt. Päähenkilön pitäisi olla ikäiseni 26-vuotias ja silti teoksen alussa Bean päällimmäiset ajatukset tuntuivat keskittyvän vain siihen kuinka ärsyttävä herttua on kun hän vaikuttaa niin täydelliseltä ja ylimieliseltä, ja kuinka sen vuoksi hän haluaisi heitellä illallisen erinäisiä ruokia tämän päälle. Piti ihan pysähtyä tarkistamaan, että kyllä tuo on Bean ilmoitettu ikä ja että tämä teos löytyy aikuisten osastolta, sillä meno tuntui pikemminkin lähentelevän teinidraamaa. Ehkä tässä on tavoiteltu Austenin Ylpeyden ja ennakkoluulon kaltaista jännitettä ja väärinymmärrysten verkkoa päähenkilöiden välille. Jäin kuitenkin kaipaamaan tuohon alkuun vähän pidempää johdantoa tähän, sillä nyt lähdettiin välittömästi hyvin lapsekkaasta halusta heitellä lihapullia. Messina on selkeästi tavoitellutkin tiettyä kärjistystä, mutta minun makuuni tätä oli ehkä hiukan liikaa ja liian nopeasti.

 

Onneksi teos kuitenkin kypsyy edetessään. Loppujen lopuksi oli varsin viihdyttävää seurata Bean ja herttuan selvittelytöitä ja niiden ohessa heidän sähäkkää sananvaihtoaan. Herttuan seurassa tästä hiljaisesta seinäruusu Beasta nimittäin kuoriutuu varsin ärhäkkä sähikäinen, joka todellakin haluaa laittaa herttualle jauhot suuhun. Ajalleen tyypillisesti myös verbaaliset heitot tulee kuorruttaa sopivan imelään kohteliaisuuteen. Teos jätti kuitenkin fiiliksen, että henkilöiden käytöksen (kuin ehkä myös murhajuonensa) osalta se olisi ehkä hivenen liian heppoinen aikuisten osastolle. Voisin kuitenkin nähdä nuorten aikuisten ihastuvan tähän. Toisaalta minun vauva-ajan aivoilleni tämä oli oikein mukavan leppoisaa luettavaa. Oikeastaan kirjan kansien sulkeuduttua olen huomannut jopa kaipaavani teoksen hahmojen pariin. Lukisin siis mieluusti lisää Bean ja herttuan tutkimuksia. Kunhan Bea pääsisi irti ruuanheitto fantasioistaan.

 

Tähdet: 3 / 5 

Muualla luettu: Annelin kirjoissa